enää mikään häirinnyt; varpuset ja _Angelus-soitot_, kaikki ystäväni
olivat jo levolla. Olin aivan yksin Runottareni kanssa... Noin yhdeksän
aikaan kuulin jonkun tulevan portaita ylös, -- noita pieniä puuportaita,
jotka olivat suurten portaitten jatkona. -- Se oli naapurimme, neiti
Valkea Käki, joka tuli kotiin. Siitä hetkestä asti lakkasin työstäni.
Minun ajatukseni siirtyivät julkeasti naapurimme luo eivätkä palanneet
sieltä... Mikähän mahtoi olla tuo salaperäinen Valkea Käki?... Oli aivan
mahdoton saada minkäänlaista selkoa hänestä... Jos puhuin hänestä
Jacques'ille, niin oli tällä omituinen ilme sanoessaan: »Vai niin! ...
et ole siis vielä tavannut hurmaavaa naapuriamme?» Mutta hän ei
milloinkaan ruvennut pitempiin selityksiin. Minä sitä vastoin tuumin:
»Jacques ei tahdo, että tulisin hänen kanssaan tutuksi... Valkea Käki on
varmaankin Quartier Latin'in grisettejä.» Se ajatus ajoi veren päähäni.
Kuvittelin hänet viehättäväksi, nuoreksi ja iloiseksi -- ajatelkaahan,
grisetti! Yksin hänen nimensäkin oli minusta täynnä suloa, samanlainen
soma lempinimi kuin Musette tai Mimi Pinson. Mutta minun naapurini oli
ainakin hyvin siivo ja säädyllinen Musette, sillä hän tuli joka ilta
samaan aikaan kotiin ja aina yksinään. Tiesin sen siitä, että useampana
iltana peräkkäin olin painanut korvani seinää vasten, kun hän tuli
kotiin. Kuulin aina samaa. Ensiksi kuului siltä, kuin olisi useampia
kertoja vedetty pullon suulta korkki ja taas pantu takaisin. Ja sitte,
vähän ajan perästä aika mätkähdys, niinkuin raskas ruumis olisi kaatunut
lattialle, ja melkein samalla alkoi terävä ääni, joka oli heikko kuin
heinäsirkan siritys, uikuttaa kummallista, yksitoikkoista jonotusta,
jossa oli vain kolme nuottia ja joka oli niin surullinen, että teki
mieli itkeä. Jonotuksessa oli sanojakin, mutta en voinut eroittaa muita
kuin seuraavat käsittämättömät tavut: -- _Tolokototinjan_! ...
tolokototinjan!... joka toistui laulussa jonkinmoisena kuuluvampana
kertosäkeenä. Tätä kummallista laulua kesti noin tunnin ajan; sitten
ääni yhtäkkiä pysähtyi viimeiseen _tolokototinjaan_ ja kuulin ainoastaan
raskaan, hitaan hengityksen... Kaikki tämä teki minut hyvin uteliaaksi.
Eräänä aamuna tuli Jacques äiti, joka oli ollut vettä noutamassa, aika
vauhtia ovesta sisään hyvin salaperäisen näköisenä, tuli luokseni ja
kuiskasi:
-- Tahdotko nähdä naapurimme ... sh ... hän on tuolla.
Yhdellä harppauksella olin rappusissa... Jacques ei valehdellut...
Valkea Käki oli huoneessaan, jonka ovi oli selkoseljällään, niin että
vihdoin sain hänet nähdä... Voi, laupias taivas! Se oli vaan hetken
näky, mutta millainen näky!... Kuvitelkaa mielessänne pieni, aivan tyhjä
vinnikamari, lattialla olkipatja, uunin reunalla viinapullo, ja patjan
kohdalla seinässä suunnattoman suuri hevosenkenkä, niinkuin mikäkin
pyhimyksenkuva. Kuvitelkaa vielä keskellä tätä sikopahnaa kauhistuttava
neekerinainen, jolla oli valkeat silmäkelmut, lyhyt, villainen tukka
kuin mustan lampaan takkuinen nahka, eikä muuta yllään kuin likainen
yönuttu ja vanha, punainen krinoliini. Tällaisena näyttäytyi minulle
ensi kerran naapurini, Valkea Käki, unelmieni Valkea Käki. Mimi
Pinson'in ja Bernette'in sisar ... oi, unelmissa elävä maaseutu, olkoon
tämä sinulle opiksi...
-- No, sanoi Jacques, nähdessään minun tulevan takaisin huoneeseemme,
no, mitä pidät... Hän ei saanut sanotuksi lausetta loppuun, vaan
purskahti ääneen nauramaan nähdessään minun nolon naamani. En voinut
minäkään muuta kuin yhtyä häneen, ja niin nauroimme sydämen pohjasta
vastakkain saamatta sanaakaan suustamme. Silloin pisti puoliavoimesta
ovesta sisään suuri, musta pää ja hävisi melkein samassa huutaen meille:
»Valkoiset nauraa neekeriä, ei olla kauniisti!» Me siitä vain kahta
kauheammin nauramaan...
Kun iloisuutemme hiukan oli asettunut, kertoi Jacques, että Valkea Käki
oli ensimmäisen kerroksen naisen palveluksessa. Talossa häntä
pidettiin noitana, siitä muka oli todistuksena tuo hevosenkenkä,
Vaudoux-palveluksen tunnusmerkki, joka riippui hänen vuoteensa
yläpuolella. Kerrottiin myöskin, että Valkea Käki, joka ilta, sitte kun
hänen emäntänsä oli mennyt ulos, sulkeutui vinnikamariinsa, joi itsensä
tukkihumalaan ja lauloi puoleen yöhön neekerilaulujansa. Tämä selvitti
minulle nuo kummalliset äänet, jotka kuuluivat naapurini puolelta:
pullon avaaminen, lattialle kaatuminen ja tuo yksitoikkoinen
laulunjonotus. _Tokotolotinjan_ taasen on jonkinmoinen luonnonääninen
loilotus, joka on hyvin tavallinen Kapin neekerien kesken, jokseenkin
semmoinen kuin la, la, la, laa; mustaihoiset runosepät höystävät sillä
kaikki laulunsa.
Minun ei tarvinne sanoa, ettei Valkean Käen läheisyys minulle siitä
päivin antanut yhtä paljon pään vaivaa. Iltasin, kun hän astui
huoneeseensa ei sydämeni enää ruvennut erikoisesti sykkimään enkä enää
milloinkaan vaivaantunut seinänviereen kuuntelemaan... Joskus kuitenkin
yön hiljaisuudessa, kun hänen tokotolotinjansa kuuluivat aina pöytäni
ääreen saakka, tunsin omituisen, ilkeän tunteen kuullessani tuon
surullisen sävelen; varmaankin se oli enne siitä osasta, mikä tuolla
loilulla tulisi olemaan elämässäni...
Tähän aikaan sai Jacques kirjanpitäjän paikan, viidestäkymmenestä
francista kuussa, pienen rautakauppiaan luona, jonne hänen oli meneminen
joka ilta markiisistaan päästyään. Poika rukka kertoi tämän hyvän
uutisen puoleksi mielissään, puoleksi pahoillaan. »Mutta ethän sitten
voi päästä _sinne_?» sanoin hänelle heti. Hän vastasi kyyneleet
silmissä: »Pääsenhän sunnuntaisin.» Ja siitä lähtein kävi hän siellä
vain sunnuntaisin, mutta raskasta se oli hänestä, siitä olen varma.
Mikä tuo niin viehättävä _sinne_ sitten oli, joka oli Jacques'ille niin
rakas?... Eipä minulla olisi ollut mitään vastaan siihen tutustua. Mutta
minua ei pyydetty milloinkaan mukaan; ja minä olin liian ylpeä
pyytääkseni päästä. Minnekkäpä sitä minun kalosseissani olisi
mentykään?... Mutta eräänä sunnuntaina ollessaan juuri lähdössä
Pierrotte'in luo, Jacques kysyi vähän vaivautuneen näköisenä:
-- Ehkä sinuakin haluttaisi lähteä kanssani _sinne_, Daniel? Se olisi
heistä varmaankin hauskaa.
-- Sinä vain lasket leikkiä...
-- Olet oikeassa... Ei Pierrotte'ien sali ole mikään runoilijan
olinpaikka... He ovat vaan tavallisia arki-ihmisiä...
-- Ei suinkaan siitä syystä, Jacques; ainoastaan pukuni tähden...
-- Niinpä niin ... sitä en muistanutkaan, sanoi Jacques.
Ja hän lähti aivan kuin ihastuksissaan siitä, ettei voinut ottaa minua
mukaansa.
Mutta tuskin hän oli päässyt alas rapuista, kun hän tulee takaisin aivan
hengästyneenä.
-- Daniel, sanoi hän. jos sinulla olisi ollut kengät ja kunnollinen
takki, olisitko lähtenyt kanssani Pierrotte'ien luo.
-- Miksikäs en?
-- No, siis tule ... minä ostan sinulle kaiken minkä tarvitset,
menkäämme yhdessä _sinne_.
Minä katselin häntä hämmästyneenä. »Kuukausi on lopussa, minulla on
rahaa», lisäsi hän saadakseen minut uskomaan. Olin niin iloissani uusien
tamineiden saannista, etten huomannut Jacques'in liikutusta enkä hänen
äänensä kummallista värettä. Vasta myöhemmin on kaikki muistunut
mieleeni. Lankesin hänen kaulaansa ja me lähdimme Pierrotte'ien luo,
poiketen matkalla Palais-Royal'issa, jossa erään vaatekaupustelijan
puodissa puin itseni kiireestä kantapäähän uusiin vaatteisiin.
VI.
PIERROTTE'IN ELÄMÄNTARINA.
Jos Pierrotte'ille silloin, kun hän oli kahdenkymmenen vuotias, olisi
sanottu, että hän kerran tulisi perimään Lalouette'in porsliinikaupan ja
hänellä tulisi olemaan kaksisataa tuhatta francia asianajajansa hallussa
-- Pierrotte'illa asianajaja! -- ja komea puoti Saumon'in kauppakujan
kulmassa, niin hän olisi ollut hyvin ihmeissään.
Kahdenkymmenen vuotiaana ei Pierrotte ollut vielä jalallaankaan astunut
kylänsä ulkopuolelle; silloin hän kävi isoissa puukengissä, jotka olivat
tehdyt Cévennien männystä, ei osannut ainoatakaan ranskan sanaa ja
ansaitsi sata ecuta vuodessa silkkiäismatojen hoidolla. Muuten kunnon
poika, hyvä tanssija, iloinen ja hiukan kerskuva, mutta aina siivo,
jonka ei olisi johtunut mieleenkään pettää kapakanisäntää. Niinkuin
kaikilla sen ikäisillä pojilla oli Pierrotte'illakin kultansa, jota hän
sunnuntaisin odotteli iltamessusta palattaessa viedäkseen hänet gavottia
tanssimaan silkkiäispuiden alle. Pierrotte'in ystävän nimi oli Roberte,
pitkä Roberte. Hän oli kaunis kahdeksantoistavuotias silkkimatojen
kasvattaja, orpo niinkuin Pierrotte'kin, mutta hän osasi erinomaisesti
lukea ja kirjoittaa, ja se on cévenniläiskylissä vielä harvinaisempaa
kuin myötäjäiset. Pierrotte, joka oli kovin ylpeä Roberte'istaan, aikoi
mennä heti arvannoston jälestä hänen kanssaan naimisiin, mutta kun
nostopäivä tuli, niin vetikin Pierrotte rukka, -- vaikka oli kastanut
kätensä kolme kertaa vihkiveteen ennen uurnalle menoa, -- numero 4:n...
Ei muuta kuin lähde. Voi kovaa kohtaloa!... Onneksi tuli äitini, joka
oli Pierrotte'in äidin melkeinpä kasvattama, rintaveljensä avuksi ja
lainasi hänelle kaksituhatta francia, jolla palkattiin mies hänen
sijaansa. -- Eyssette'it olivat siihen aikaan vielä rikkaita! --
Pierrotte miekkoisen ei siis tarvinnutkaan lähteä, vaan hän sai mennä
Roberte'insa kanssa naimisiin. Mutta kun nuo kunnon ihmiset ennen
kaikkia halusivat maksaa velkansa äidilleni, eikä se heille näissä
oloissa milloinkaan olisi onnistunut, niin oli heillä rohkeutta jättää
kotiseutunsa ja lähteä Pariisiin onneaan koettelemaan.
Kokonaiseen vuoteen ei kuulunut cévenniiäispariskunnasta mitään. Mutta
sitten eräänä aamuna äitini sai liikuttavan kirjeen, jonka alle oli
kirjoitettu »Pierrotte ja hänen vaimonsa», ja joka sisälsi 300 francia,
heidän ensimmäiset säästönsä. Toisena vuonna uusi kirje »Pierrotte'ilta
ja hänen vaimoltaan» ja 500 francia rahaa. Kolmantena vuonna ei mitään.
Asiat eivät nähtävästi luonnistaneet. Neljäntenä vuonna kolmas kirje
»Pierrotte'ilta ja hänen vaimoltaan», ynnä viimeinen lähetys 1200
francia sekä siunaukset koko Eyssette'in perheelle. Juuri siihen aikaan
kun tämä kirje saapui, olimme häviömme partaalla: tehdas oli myyty, ja
me olimme poismuuttohankkeissa... Tässä surussa äitini ei muistanut
vastata »Pierrotte'in ja hänen vaimonsa» kirjeeseen. Siitä päivin emme
olleet heistä mitään kuulleet, siksi kunnes Jacques Pariisiin
saapuessaan keksi kunnon Pierrotte'in -- mutta ilman vaimoansa! --
entisen Lalouette'in kauppahuoneen omistajana.
Voiko olla mitään epärunollisempaa, mitään liikuttavampaa, kuin heidän
tiensä varallisuuteen. Saavuttuaan Pariisiin rupesi Pierrotte'in vaimo
ilman muita mutkia siivoojaksi. Hän joutuikin ensimmäiseksi
Lalouette'ien luokse. Lalouette'it olivat rikasta, itaraa, hassahtavaa
kauppiasväkeä, joilla ei ollut milloinkaan ollut kauppa-apulaista eikä
palvelijaa, siksi että täytyy tulla omin väin toimeen (»Hyvä herra, olen
viiden kymmenen vanhaan tehnyt itse housuni!» sanoi herra Lalouette
ylpeänä) ja jotka vasta vanhoilla päivillään lyöttäytyivät niin
tuhlareiksi, että ottivat siistijävaimon kahdestatoista francista
kuussa. Ne kaksitoista francia olivat sitten ainakin kunniallisesti
ansaitut! Oli siistittävä puoti, puotikamari ja huoneusto neljännessä
kerroksessa ja tuotava joka päivä kaksi saavia vettä kyökkiin! Pitää
tulla Cévenneiltä suostuakseen sellaisiin ehtoihin. Mutta mitäs niistä!
Cévenniläisvaimo oli nuori, reipas raataja, jolla selkäranka kuin
nuorella mullikalla. Yhdessä kädenkäänteessä suoritti hän koko raskaan
työnsä ja kaupanpäällisiksi helähteli vanhusten korvaan kaiken aikaa
hänen raikas naurunsa; yksin siitä olisi sietänyt maksaa enemmän kuin
kaksitoista francia... Hyvätuulisuudellaan ja kunnollaan valloitti
reipas vuoristolaisvaimo lopuksi kokonaan isäntäväkensä. Häneltä
ruvettiin kyselemään hänen olojaan ja sitten aivan äkkiä eräänä päivänä,
-- kuivettuneimmatkin sydämet saattavat näet joskus puhjeta
aavistamattomaan hyvyydenkukintaan, -- vanha Lalouette itsestään
tarjoutui lainaamaan Pierrotte'ille hiukan rahaa, jotta tämä saattoi
panna alulle mieleisensä kauppahomman.
Pierrotte'in tuuma oli tällainen: hän hankki itselleen vanhan hevosen ja
rattaat ja kulki Pariisin toisesta päästä toiseen, huutaen kaikin
voimin: »Älkää säilyttäkö romua!»
Viekas cévenniläinen ei myynyt, vaan osti ... ja mitä? ... kaikkia:
särkyneitä astioita, rautaromua, roskapaperia, rikkonaisia pulloja,
hyljättyjä huonekaluja, joita ei kannata myydä, vanhoja pahvilaatikoita,
joista kauppiaat eivät huoli, kaikenlaista romutavaraa, jota säilytetään
vanhasta tottumuksesta tai huolimattomuudesta, kun ei tiedetä, mitä
sillä tehdä, kaikkia, mikä on tiellä!... Pierrotte ei halveksinut
mitään, hän osti kaikkea, tai ainakin otti kaiken vastaan, sillä
useinkaan ei hänelle myyty, vaan hänelle annettiin ilmaiseksi, jotta
päästiin romutavarasta. Älkää säilyttäkö romua!
Montmartre'in kaupunginosassa oli Pierrotte hyvin suosittu. Niinkuin
kaikki kiertävät kaupustelijat, jotka tahtovat herättää huomiota
katuhälinässä, oli hänkin omaksunut oman erikoisen sävelensä, jonka
palvelustytöt hyvin tunsivat... Ensin kauhealla jymyäänellä:
»Älkää säilyttäkö romua!»
Sitten hitaasti, surkealla nuotilla pitkä juttu aasille,
Anastagille'ille, niinkuin hän kutsui aasiansa. Hän luuli sanovansa
Anastasie. »No! tuleppas nyt, Anastagille, tule, tule, lapseni...» Ja
Anastagille tuli raskasmielisenä ja pää nuokullaan laahustaen pitkin
katukäytävän laitaa. Ja joka talosta huudettiin: »Tänne, tänne,
Anastagille!»... Olisittepa nähneet, millä vauhdilla rattaat täyttyivät.
Kun ne olivat kukkuroillaan, menivät Anastagille ja Pierrotte
tyhjentämään kuormansa eräälle lumppujenkerääjälle, joka maksoi
kilisevillä kolikoilla kaiken tuon romun, joka oli saatu ilmaiseksi tai
melkein ilmaiseksi.
Tällä ihmeellisellä ammatillaan ei Pierrotte tosin koonnut rikkauksia,
mutta hankki aivan mainiosti toimeentulonsa. Jo vuoden perästä
maksettiin Lalouette'ilta saatu laina takaisin ja lähetettiin kolmesataa
frangia »neitille» -- joksi hän kutsui äitiäni silloin kun tämä vielä
oli naimaton, eikä sen koommin tullut muuttaneeksi tätä nimitystä
miksikään muuksi. Mutta kolmas vuosi ei ollut onnen vuosi. Se oli vuosi
1830. Turhaan sai Pierrotte huutaa: »Älkää säilyttäkö romua!»
Pariisilaiset, jotka itse paraillaan tahtoivat päästä vanhasta
kuninkaastaan, joka oli käynyt romutavaraksi, olivat kuuroja
Pierrotte'in huudoille ja antoivat cévenniläisen huutaa äänensä
sorruksiin kadulla, ja joka ilta palasivat pikku rattaat tyhjinä
takaisin. Ja sitten kuoli vielä Anastagille'kin. Juuri tällöin vanha
Lalouette'in pariskunta, joka ei enää voinutkaan tulla omin väin
aikoihin, ehdoitteli Pierrotte'ille, että hän rupeisi heille
puotipalvelijaksi. Pierrotte suostui tähän, mutta ei pysynytkään kauvan
näin halvassa asemassa. Aina heidän tulostaan Pariisiin oli hänen
vaimonsa iltasin opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Hän osasi jo
kyhätä kirjeen kokoon ja puhui auttavasti ranskan kieltä. Ruvetessaan
Lalouette'ien palvelukseen, hän ryhtyi vielä suurempiin ponnistuksiin,
hän meni täysikasvuisten iltakursseihin oppiakseen laskentoa ja menestyi
niin hyvin, että hän muutaman kuukauden kuluttua voi ottaa
suorittaakseen tuon melkein sokean herra Lalouette'in konttorityöt ja
ruveta puotiin rouva Lalouette'in sijaiseksi, jonka jalat alkoivat
pettää. Tähän aikaan tuli neiti Pierrotte maailmaan, ja siitä lähtein
cévenniläisen omaisuus vain päivä päivältä eneni. Saatuaan ensin osan
vuosivoitosta, tuli hänestä piankin liikkeen osakas, kunnes Lalouette,
kadotettuaan lopuksi kokonaan näkönsä, eräänä päivänä vetäytyi kokonaan
pois kauppatoimista ja luovutti liikkeensä Pierrotte'ille, joka
vuosittain sai kuolettaa ostohinnan hänelle. Päästyään yksin
vallitsemaan, laajensi cévenniläinen liikettään niin, että hän kolmessa
vuodessa maksoi Lalouette'ien koko saatavan ja oli nyt velattomana
miehenä erittäin kukoistavan liikkeen johdossa... Juuri tällöin, aivan
kuin olisi odottanut kuollakseen sitä aikaa, jolloin hänen miehensä ei
enää häntä tarvinnut, tuli pitkä Roberte sairaaksi ja kuoli liiallisesta
rasituksesta.
Siinä Pierrotte'in tarina, jonka Jacques kertoi tuona iltana mennessämme
Saumon'in kauppakujaan; ja kun tie oli pitkä, -- olimme valinneet
kaikkein pisimmän, jotta pariisilaiset näkisivät uuden takkini, -- tulin
perin pohjin tuntemaan cévenniläisemme jo ennenkuin olimme perilläkään.
Tiesin, että kunnon Pierrotte'illa oli kaksi epäjumalaa, joihin ei
saanut kajota, tyttärensä ja herra Lalouette. Tiesin myös, että hän oli
hiukan liian puhelias ja väsyttävä siksi että hän puhui hitaasti,
tapaili sanoja ja sammalsi eikä voinut saada kolmea sanaa suustaan,
sanomatta: »Niinkuin on tapana sanoa...» Tämä tuli siitä, ettei hän
ollut milloinkaan oppinut ranskaa. Kun kaikki, mitä hän ajatteli, tuli
hänen huulilleen Lanquedocin murteella, oli hänen pakko koko ajan
kääntää ranskaksi ja nuo »niinkuin on tapana sanoa», joilla hän
koristeli puhettaan, antoivat hänelle aikaa tuon pikku työn
suorittamiseen. Niinkuin Jacques sanoi, Pierrotte ei puhunut, vaan
käänsi... Neiti Pierrotte'ista en saanut tietää muuta kuin että hän oli
kuusitoistavuotias, ja että hänen nimensä oli Camille, en mitään muuta.
Kaiken muun suhteen oli Jacques veikko mykkä kuin kala.
Noin kello yhdeksän ajoissa saavuimme perille. Oli juuri puotin
sulkemisaika. Katukäytävällä puoliavoimen oven edessä oli rautatelkimiä,
akkunaluukkuja ja rautapultteja -- kokonainen sulkemiskoneisto... Kaasu
oli sammutettu ja puoti puolihämärässä, ainoastaan tiskillä paloi
porsliinilamppu, jonka valossa näimme rahapinoja ja leveät hymyilevät
kasvot. Puotikamarissa puhalsi joku huilua.
-- Hyvää iltaa Pierrotte! huusi Jacques asettuen tiskin eteen... (Minä
seisoin hänen vieressään lampun valossa)... Hyvää iltaa, Pierrotte!
Pierrotte, joka juuri laski kassaansa, nosti päätään kuullessaan
Jacques'in äänen, mutta huomatessaan minut, huudahti hän ääneensä, pani
kätensä ristiin ja jäi suu ammollaan tuijottamaan minuun.
-- No, huudahti Jacques voitonriemuisena, mitä minä olen sanonut!
-- Herra Jumala, herra Jumala, mutisi kunnon Pierrotte, minusta on ihan
kuin... Niinkuin on tapana sanoa... Minusta on ihan kuin näkisin neidin.
-- Katsokaapas silmiä, sanoi Jacques, juuri silmiä, Pierrotte.
-- Entäs leuka sitten, Jacques herra, leuka, jossa on kuoppa, vastasi
Pierrotte, ja nosti lampunvarjostinta paremmin nähdäkseen minut.
Minä en kaikesta tästä ymmärtänyt hölyn pölyä. Ja he vain jatkoivat
katselemistaan ja merkitseväisiä silmäniskujaan... Yhtäkkiä Pierrotte
nousi ylös, tuli tiskin takaa ja sulki minut syliinsä sanoen:
-- Teidän luvallanne, Daniel herra, minun täytyy syleillä teitä...
Niinkuin on tapana sanoa... On ihan kuin syleilisin neitiä.
Näistä viimeisistä sanoista selvisi minulle kaikki. Siihen aikaan olin
hyvin äitini näköinen, ja Pierrotte'ista joka ei ollut nähnyt »neitiä»
noin kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, oli yhdennäköisyys vielä
huomattavampi. Tuo kunnon mies ei voinut lakata puristamasta käsiäni, ei
syleilemästä minua eikä katselemasta minua suuret silmät kyynelissä.
Sitten hän alkoi puhua äidistä, noista kahdesta tuhannesta francista,
Roberte'istaan, Camille'istaan, ja Anastagille'istaan niin laveasti ja
perinpohjaisesti, että olisimme vieläkin -- niinkuin on tapana sanoa --
alhaalla puotissa häntä kuuntelemassa, ellei Jacques olisi tokaissut
kärsimättömällä äänellä: »Entä kassanne, Pierrotte!»
Pierrotte vaikeni kuin naulaan. Hän oli hieman häpeissään paljosta
puhelustaan ja sanoi:
-- Olette oikeassa, Jacques herra, minä vaan lörpöttelen ... ja tytön
typykkä ... niinkuin on tapana sanoa, tytön typykkä antaa minulle
kyytiä, kun viivyn täällä näin kauvan.
-- Onko Camille tuolla ylhäällä? kysyi Jacques välinpitämättömällä
äänellä.
-- On ... on kyllä, Jacques herra ... pikku typykkä on ylhäällä...
Hän halajaa ... niinkuin on tapana sanoa... Hän halajaa koko
sydämestään tutustua Daniel herraan. Menkää siis kaikin mokomin häntä
tervehtimään ... minä lasken vain kassani ja tulen heti perässä ...
niinkuin on tapana sanoa.
Jäämättä enempää kuuntelemaan Jacques tarttui käsivarteeni ja vei minua
aika vauhtia puotin perälle sinne päin, mistä kuului huilun soitto...
Pierrotte'in puoti oli suuri ja hyvin varustettu. Puolihämärässä saattoi
erottaa kimaltelevat karahviinien kyljet, himmeäksi hiotut lampunkuvut,
suuret kristallimaljakot, upeat böömiläislasit ja pulleat liemimaljat,
ja kahden puolen suuret lautaspinot, jotka ulottuvat kattoon saakka.
Porsliinihaltijan palatsi öiseen aikaan. Puotikamarissa oli puoleksi
aukiväännetty kaasuliekki vielä valveilla näyttäen ikävystyneenä
kielensä kärkeä... Me menimme kiireesti huoneen läpi. Siellä istui
makuusohvan reunalla kookas, vaalea nuorukainen, joka puhalsi
surumielisiä säveleitä huilustaan. Sivumennessään sanoi Jacques »hyvää
iltaa», hyvin kuivalla äänellä, johon vaalea mies vastasi kahdella
myöskin hyvin kuivalla puhalluksella huilustaan, jolla tavalla
varmaankin kaksi huilua, jotka ovat toisilleen vihoissaan, sanovat hyvää
iltaa.
-- Se oli puotipalvelija, sanoi Jacques, kun tulimme rappusille... Tuo
vaalea jätkä voi ottaa hengen ihmisestä ijankaikkisella
huiluttamisellaan... Pidätkö sinä huilun soitosta. Daniel?
Olisin kernaasti kysynyt: »Entä pitääkö pikku typykkä siitä?» Mutta
pelkäsin hänen pahastuvan ja vastasin hyvin vakavasti: »En, Jacques,
minä en pidä huilunsoitosta.»
Pierrotte'in huoneisto oli neljännessä kerroksessa samassa talossa kuin
puotikin. Camille neiti oli liian ylimyksellinen näyttäytyäkseen puotin
puolella, hän pysyi ylhäällä eikä tavannut isäänsä muuta kuin
ruoka-aikoina. »Saatpa nähdä!» sanoi Jacques rappuja ylös noustessamme,
»täällä eletään niinkuin hienossa talossa ainakin. Camille'illa on
seuranainen, eräs leskirouva Fribou, joka on aina hänen mukanaan... En
tiedä, mikä tämä rouva Fribou alkujaan on, mutta Pierrotte tuntee hänet
ja väittää, että hän on aivan erinomainen nainen... Soita, Daniel,
olemme perillä!» Minä soitin; cévenniläistyttö, jolla oli korkea
päähine, tuli avaamaan, hymyili Jacques'ille kuin vanhalle tuttavalle ja
vei meidät saliin.
Kun astuimme sisään, istui neiti Pierrotte pianon ääressä. Kaksi vanhaa,
lihavahkoa naista, rouva Lalouette ja rouva Fribou, erinomainen nainen,
istuivat ja pelasivat korttia yhdessä huoneen nurkassa. Meidät
nähdessään nousivat kaikki ylös. Syntyi hetkeksi hälinää ja kolinaa;
sitten kun oli tervehditty ja esittelemiset suoritetut, Jacques pyysi
Camille'in -- hän kutsui häntä aivan yksinkertaisesti Camille'ksi --
istumaan jälleen pianon ääreen, jolloin erinomainen nainen sai
tilaisuuden jatkaa peliänsä rouva Lalouette'in kanssa. Jacques ja minä
olimme käyneet istumaan neiti Pierrotte'in kahden puolen, joka puheli ja
nauroi kanssamme samalla kun hänen pikku sormensa liukuivat pianon
koskettimilla. Katselin häntä, kun hän puhui. Hän ei ollut kaunis.
Valkoinen ja punainen, pienet korvat, kaunis tukka, mutta posket olivat
liian pulleat, liian hyvänvoivan näköiset; lisäksi oli hänellä vielä
punaiset kädet ja hiukan kulmikkaat liikkeet, niinkuin lomalla olevalla
koulutytöllä. Hän oli todellinen Pierrotte'in tytär, vuoristokukka, joka
oli kasvanut Saumon'in kauppakujan lasikaapissa.
Sellainen oli ainakin ensi vaikutelmani hänestä; mutta yhtäkkiä, kun
sanoin jotain, neiti Pierrotte, joka tähän asti oli pitänyt silmiään
alasluotuina, nosti ne hitaasti ylös katsoen minuun, ja ikäänkuin
taikavoimasta pieni porvaristyttö katosi. En nähnyt muuta kuin hänen
silmänsä, kaksi suurta, häikäisevää silmää, jotka heti tunsin...