Saint-Germain'in suuri torni pamahutti ensimmäiseksi kaksitoista
lyöntiänsä melkein korvaani. Akkunaa ei voinut pitää auki, nuo
mahdottoman raskaat säveleet putosivat kolme kerrallaan Jacques'in
kamariin, räjähtivät pudotessaan kumeasti rikki ja täyttivät koko
huoneen humulla. Saint-Germain'in _Angelus-soittoon_ vastasivat
Pariisissa muut Angelukset kukin omassa äänilajissaan... Tuolla alhaalla
kohisi näkymättömänä Pariisi... Jäin hetkeksi katsomaan huikaisevassa
valossa välkkyviä kirkkoja, huippuja ja torneja; sitte yhtäkkiä, kun
kaupungin humu kohahti aivan ylös luokseni, sain hurjan halun syöksyä
tuohon ihmisjoukkoon, tuohon kohinaan, tuohon elämään, noihin
intohimoihin ja minä sanoin huumaantuneena itsekseni: Ulos, näkemään
Pariisia!
IV.
MEIDÄN MENOARVIOMME.
Sinä päivänä sanoi varmaankin useampi kuin yksi pariisilainen illalla
kotiin palattuaan istahtaissaan ruokapöytään: »Minäpäs vasta olen nähnyt
merkillisen olennon tänään!» Sillä Pikku Mies mahtoi toden totta olla
perin naurettavan näköinen, kun hän liian pitkine tukkineen ja liian
lyhyvine housuineen, siniset sukat ja kalossit jalassa, pienille
miehille ominaisella, juhlallisella käynnillä asteli maalaisilmestyksenä
Pariisin katuja.
Oli talvinen päivä, noita leutoja, valoisia talven loppupäiviä, jotka
Pariisissa usein ovat keväisempiä kuin itse kevät. Kadut vilisivät
ihmisiä. Hiukan huumaantuneena metelistä ja hälinästä kuljin suoraan
eteenpäin, arkana pysytellen seinän vierellä. Minua tyrkittiin, ja minä
sanoin »anteeksi!» ja punastuin korvia myöten. Varoin myöskin jäämästä
puotien ikkunoita katselemaan enkä millään ehdolla olisi kysynyt keltään
tietä. Kuljin ensin yhtä katua, sitten toista, aina suoraan eteenpäin.
Minua töllisteltiiin kovasti, ja se kiusasi minua sanomattomasti. Monet
kääntyivät ohi päästyään minua katsomaan ja toiset hymyilivät minulle
sivukulkiessaan; kuulin kerran erään naisen sanovan toiselle: »Katsohan
tuota». -- Se vei minulta kaiken rohkeuteni... Minua kiusasi myös
sanomattomasti poliisien läpitunkeva katse. Joka kadun nurkassa iskeytyi
tuo äänetön silmäpeijakas uteliaana minuun ja ohi päästyäni tunsin,
kuinka se vielä kaukaa seurasi minua ja poltti niskaani. Olin oikeastaan
hiukan levoton.
Kävelin näin lähemmä tunnin ajan jollekin suurelle bulevardille asti,
jolla kasvoi hoikkia puita. Siellä oli sellainen hälinä, niin paljo
ihmisiä ja vaunuja, että pysähdyin melkein kauhistuneena.
-- Kuinka täältä selviydyin? ajattelin itsekseni. Kuinka osaan kotiin?
Jos kysyin Saint-Germain des-Prés'in kellotornia, niin minusta tehdään
pilaa. Mahtaisin itse olla harhateille joutuneen kirkonkellon näköinen,
joka palaa pääsiäispäivänä Roomasta.
Saadakseni aikaa päätöksen tekoon, pysähdyin teatteri-ilmoituksia
lukemaan, tutkien niitä niin hartaan näköisenä, kuin olisin laatinut
illaksi näyttämöllistä ruokalistaani. Mutta pahaksi onneksi eivät nuo
muuten erinomaisen mieltäkiinnittävät ohjelmat antaneet pienintäkään
vihiä Saint-Germain'in kellotornista, ja minä olisin ehkä jäänyt siihen
seisomaan tuomiopäivään saakka, ellei Jacques äiti yhtäkkiä olisi
ilmestynyt viereeni. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin.
-- Mitä, sinäkö se olet, Daniel? Mitä sinä, Jumalan nimessä, täällä
teet?
Vastasin huolettoman näköisenä:
-- Näethän. että olen kävelyllä.
Kunnon Jacques veikko katseli minua todellisella ihailulla:
-- Eikös hän ole jo kuin kotonaan Pariisissa!
Oikeastaan olin sydämestäni iloinen päästessäni hänen turviinsa ja
pistin iloisena kuin lapsi käteni hänen kainaloonsa, aivan kuin
Lyon'issa, kun isä tuli meitä laivalta hakemaan.
-- Mikä erinomainen onni, että tapasimme toisemme! sanoi Jacques.
Markiisin ääni on painuksissa, ja kun hän ei onneksi osaa sanella
käsiään viittomalla, sain minä lupaa huomiseen asti... Voimme sensijaan
tehdä pitkän kävelyretken.
Ja sitten hän vei minut mukaansa. Me lähdimme harhailemaan pitkin
Pariisia käsikädessä ja ylpeinä katsellen ympärillemme.
Nyt kun veljeni on rinnallani, ei katu minua enää peloita. Minä kuljen
pää pystyssä ja ryhdikkäänä kuin rakuunahevonen, ja varokoon itsensä se,
joka uskaltaa nauraa! Mutta yksi seikka kiusoittaa minua. Jacques
katselee minua tuon tuostakin pitkin matkaa niin säälivän näköisenä. En
uskalla kysyä, miksi.
-- Tiedätkö, että sinun kalossisi ovat oikein somat? sanoo hän hetkisen
kuluttua.
-- Eivätkös ole?
-- Ovatpa kyllä, oikein somat... Sitten hän lisää hymyillen: Mutta kyllä
minä sinulle ostan hyvät kengät jalkaan, kun taas olen rikas.
Rakas Jacques rukka! ei hän tahtonut olla ilkeä, mutta ei muuta tarvittu
minun mieltäni masentamaan. Koko minun häpeäntunteeni palaa takaisin.
Tällä leveällä, auringonpaisteessa hekottelevalla bulevardilla tunnen
itseni perin naurettavaksi kalossineni, ja vaikka Jacques miten
ylistelisi jalkineitani, tahdon heti paikalla kotiin.
Me käännymme kotiin. Asetumme uunin ääreen ja vietämme loppupäivän
iloisesti rupattaen, kuin kaksi varpusta katon räystäällä... Iltapuoleen
koputetaan ovelle. Markiisin palvelija tuo minun matkakirstuni.
-- Mainiota! sanoo Jacques äiti. Nyt me hiukan tarkastamme
pukuvarastoasi.
-- Minun pukuvarastoani! Ohhoo...
Tarkastus alkaa. Olisittepa nähneet meidän surkean naurettavan ilmeemme
tätä laihaa pesäselostusta tehtäissä. Jacques on polvillaan kirstun
vieressä ja vetää sieltä esineen toisen perästä ja huutaa ne nimeltä.
-- Sanakirja ... kaulaliina ... toinen sanakirja... Katsoppa vain,
piippu ... sinä siis poltat!... Toinen piippu ... taivasten tekijät,
kuinka monta piippua...! Jospa sinulla olisi yhtä monta paria kenkiä...
Entä tämä paksu kirja, mikä se on?... Oo ... jopa nyt vallan...
Rangaistusvihko... Boucoyran, 500 säettä... Souheyrol, 400 säettä...
Boucoyran, 500 säettä... Boucoyran... Boucoyran... Peijakas! et juuri
säästänyt tuota Boucoyran'ia... Mutta pari kolme tusinaa paitoja olisi
ollut meille parempaan tarpeeseen.
Tultuaan näin pitkälle tarkastuksessaan, pääsee Jacques'ilta
hämmästyksen huuto.
-- Ihme ja kumma, Daniel ... mitä minä näen! Runoja! Runojapa kyllä...
Sinä runoilet siis yhä vielä? ... sinä veitikka, miksi et ole siitä
milloinkaan puhunut kirjeissäsi! Ja tiedät kumminkin, etten minäkään ole
vallan maallikko tällä alalla... Olenhan minäkin aikoinani kirjoittanut
runoja... Muistatko _Uskonto! Uskonto! Runoelma kahdessatoista
laulussa!_... No, herra lyyrikko, otetaanpas nyt sinun runosi
katseltaviksi!...
-- Ei, anna olla, Jacques, minä pyydän. Ei maksa vaivaa.
-- Samanlainen kuin kaikki muutkin runoilijat, sanoi Jacques nauraen.
No, istu tuohon ja lue minulle runojasi, taikka minä luen ne itse, ja
sinä tiedät, kuinka huonosti minä luen!
Tuo uhkaus tekee vaikutuksensa, minä alan lukea.
Ne ovat runoja, joita olen tehnyt Sarlande'in lukiossa, kentän
kastanjapuiden varjossa valvoessani oppilaita... Hyviäkö vaiko huonoja?
sitä tuskin enää muistan; mutta miten liikutettu olin niitä
lukiessani!... Ajatelkaahan, runoja, joita ei yksikään ihminen
milloinkaan ole nähnyt... Eikä _Uskonto! Uskonto!_ runoelman sepittäjä
liioin ole mikään tavallinen arvostelija. Entäpä jos hän tekee minusta
pilaa? Mutta sitä mukaan kun luen, huumaa loppusointujen musiikki minut
ja ääneni käy varmemmaksi. Jacques istuu akkunan ääressä ja kuuntelee
paikaltaan liikahtamatta. Hänen takanaan taivaanrannalla menee aurinko
suurena veripunaisena mailleen, sytyttäen akkunamme tuleen. Räystäällä
haukottelee ja venyttelee itseään laiha kissa katsellen meitä; hän on
yhtä happaman näköinen kuin Comédie Française'in näyttelijä
surunäytelmää luettaissa... Näen kaiken tämän silmäkulmallani yhä
jatkaessani lausuntoani.
Odottamaton menestys! Tuskin olen lopettanut, kun Jacques innostuneena
nousee ylös ja lentää kaulaani:
-- Oi, Daniel, kuinka kaunista! kuinka kaunista!
Katson häneen hiukan epäluuloisesti.
-- Ihanko todella, Jacques...?
-- Ihanaa, rakas veli, ihanaa! ... ajattele, että sinulla oli sellainen
aarre arkussasi etkä hiiskunut siitä mitään! se on uskomatonta...!
Ja Jacques äiti alkaa kävellä huoneessa pitkin askelin edestakaisin,
huitoen käsillään ja puhellen itsekseen. Yhtäkkiä hän pysähtyy ja käy
juhlalliseksi.
-- Ei vähintäkään epäilemistä. Daniel, sinä olet runoilija, ja sinun
pitää pysyä runoilijana ja hankkia toimeentulosi sillä alalla.
-- Oi, Jacques, se on niin vaikeata... Varsinkin alussa. Sillä ansaitsee
niin vähäsen.
-- Pyh. minä ansaitsen kahden puolesta, ole vaan huoleti.
-- Entä koti, Jacques, koti, jonka aijomme uudesti perustaa?
-- Kotiko! kyllä minä siitä pidän huolen. Tunnen itselläni olevan voimaa
saada se ihan yksinkin pystyyn. Sinä annat sille loistoa. Ajatteleppas,
kuinka vanhempamme tulevat olemaan ylpeitä saadessaan asettua kuuluisaan
kotiin...!
Koitan vielä vähäisen estellä; mutta Jacques'illa on kaikkeen vastaus
valmiina. Mutta, totta puhuen, on vastustelemiseni hyvin heikkoa.
Veljeni innostus alkaa tarttua minuunkin. Runoilijakutsumus alkaa
vaikuttaa minussa, ja minä tunnen jo lamartinisen kihon koko
olemuksessani... On kuitenkin yksi kohta, josta emme lainkaan voi päästä
Jacques'in kanssa yksimielisyyteen. Jacques tahtoo, että minä
kolmenkymmenen viiden vuotisena tulen Ranskan akatemian jäseneksi. Mutta
minä panen kaikin voimin vastaan. Hiiteen koko akatemia! Vanhentunut,
vanhanaikainen laitos, oikea Egyptin pyramiidi.
-- Sitä suurempi syy tulla sen jäseneksi, sanoo Jacques. Sinä tuot
nuorta verta kaikkien noiden vanhusten suoniin Mazarin'in palatsissa...
Ja ajatteleppas, kuinka äiti tulisi iloiseksi.
Olen voitettu. Äitiä ajatellessa täytyy kaikkien vastaväitteiden raueta.
Minun on siis pukeutuminen viheriään hännystakkiin. Olkoon menneeksi.
Jos virkaveljeni käyvät liian ikäviksi, niin teen samoin kuin Mérimée:
en mene koskaan istuntoihin.
Tämän jutun kestäessä on tullut ilta, Saint-Germain'in kellot soivat
niin heleästi, aivan kuin juhlisivat Daniel Eyssetten menoa Ranskan
akatemiaan. -- »Mennään syömään päivällistä!» sanoo Jacques äiti ja
ylpeänä saadessaan esiintyä akatemian jäsenen seurassa, vie hän minut
Saint-Benoit kadulle ruokatarjoiluun.
Tulemme pieneen, köyhän kansan ravintolaan, jonka perällä on
päivällispöytä vakinaisille vieraille. Me syömme etusalissa, huonosti
puettujen, nälkiintyneen näköisten nuorten miesten joukossa, jotka
äänettöminä tekevät puhdasta lautasestaan. -- »Melkein kaikki
kirjallista väkeä», sanoo Jacques hiljaa. Minulle tulee tahtomattani
tämän johdosta muutamia synkkiä mietelmiä, mutta minä varon sanomasta
niitä Jacques'ille jottei hänen innostuksensa jäähtyisi.
Päivällisillämme on hyvin hauska. Herra Daniel Eyssette (Ranskan
akatemian jäsen) osoittaa suurta eloisuutta ja vielä suurempaa
ruokahalua. Aterian loputtua kiiruhdetaan takaisin kellotapuliin ja
silläaikaa kun herra akatemikko istuu hajareisin ikkunanlaudalla ja
polttaa piippuaan, syventyy Jacques pöydän ääressä johonkin suureen
numerotyöhön, joka näyttää vaativan ankaraa päänvaivaa. Hän pureskelee
kynsiään, liikahtelee hermostuneena tuolillaan, laskee sormillaan,
nousee sitten yhtäkkiä ylös ja huutaa riemastuneena: »Eläköön! ... nyt
se on selvä...»
-- Mikä, Jacques?
-- Meidän toimeentulomme, hyvä lapsi. Ja minä takaan, ettei se ollutkaan
helppo asia. Ajattele, kuusikymmentä francia kuussa kahden ihmisen
elannoksi...!
-- Mitenkä, kuusikymmentä?... Luulin sinun saavan markiisilta sata
francia.
-- Niin saankin! mutta siitä on lähetettävä neljäkymmentä francia kuussa
äidille uutta kotia varten ... jää siis kuusikymmentä francia. Huone
maksaa viisitoista francia: se ei ole paljon, mutta sitten minun onkin
tekeminen itse vuode.
-- Kyllä minäkin sen voin tehdä, Jacques.
-- Ei, ei, ei se sovi akatemikolle. Mutta palatkaamme menoihimme... Siis
huone 15 francia, hiilet 5 francia, -- ainoastaan 5 francia, sillä minä
käyn ne joka kuukausi itse tehtaasta noutamassa; -- jäännös 40 francia.
Ehdottakaamme sinun ruokaasi 30 francia. Sinä syöt päivällistä siinä
ruokatarjoilussa, jossa tänä iltana kävimme; siellä maksaa 10 sous'ia
ilman jälkiruokaa, ja näithän, ettei siellä ollut aivan hullumpaa.
Sinulle jää 5 sous'ia aamiaista varten. Onko siinä tarpeeksi?
-- On kyllä.
-- Meillä on vielä 10 francia. Lasketaan 7 francia pesuun... Mikä
vahinko, ettei minulla ole aikaa! menisin muuten itse pesuhuoneelle...
Jää 3 francia, jotka käytän näin: 30 sous'ia minun aamiaisiini ... eihän
minun, peijakas vieköön, joka joka päivä saan hyvän aterian markiisin
luona, tarvitse syödä yhtä vahvaa aamiaista kuin sinun. Jäljellä olevat
rahat käytetään pikkumenoihin, tupakkiin, postimerkkeihin ja
arvaamattomiin menoihin. Kaikki yhteensä tekee täsmälleen 60 francia...
No! Eikö ole hyvin laskettu?
Ja Jacques alkaa ihastuksissaan hyppiä huoneessa edestakaisin; mutta
sitten hän yhtäkkiä pysähtyy ja sanoo hämmästyneenä:
-- Sepäs vasta kaunista! Menoarvio on tehtävä aivan uudestaan... Olen
unohtanut jotakin.
-- Mitä sitten?
-- Entä kynttilät!... Mitä teet illalla, ellei sinulla ole kynttilää? Se
on välttämätön meno ja meno, joka vie vähimtäin viisi francia
kuukaudessa... Mistä me voisimme siepata nuo viisi francia... Kodin
perustamisrahasto on pyhä eikä millään ehdolla... Ahaa, hiidessä, nyt
minä tiedän. Onhan meillä kohta maaliskuu ja sen mukana kevät, aurinko
ja lämmin.
-- Entä sitten, Jacques?
-- Entä sitten, Daniel! kun on lämmin, niin ei tarvita hiiliä:
muuttakaamme viiden francin hiilet viiden francin kynttilöiksi ja
probleemi on ratkaistu. Totta tosiaan, minä olen syntynyt raha-asiain
ministeriksi... Mitä sinä siitä sanot? Tällä kertaa ei menoarviomme
onnu, emmekä ole mitään unohtaneet... Vielä on jäljellä jalkine- ja
vaatekysymys, mutta minä tiedän, mitä teen... Olen vapaa joka ilta
kahdeksasta lähtien, koetan hankkia itselleni kirjanpitäjän paikan
jollakin pikkukauppiaalla, olen varma, että ystävämme Pierrotte minulle
sellaisen helposti keksii.
-- Vai niin! Te olette siis hyviä tuttavia sinä ja Pierrotte?... Käytkö
sinä usein heillä?
-- Käyn hyvin usein. Siellä saa iltasin kuulla musiikkia.
-- Vai niin! Pierrotte harrastaa musiikkia.
-- Ei hän, vaan hänen tyttärensä.
-- Hänen tyttärensä!... Hänellä on siis tytär?... Ahaa, Jacques!... Onko
neiti Pierrotte kaunis?
-- Sinä kyselet liian paljon yhdellä kertaa, Daniel kulta... Vastaan
sinulle joskus toiste. Nyt on jo myöhäistä, mennään maata.
Ja salatakseen hämmennystään, johon kysymykseni ovat syynä, alkaa
Jacques suurella huolella tukkia peitteen syrjiä vuoteen reunoihin, kuin
mikäkin vanha piika.
Vuode on yhdenmaattava rautasänky, aivan samanlainen kuin se, jossa
makasimme yhdessä Lyon'issa Lanternekadulla.
-- Muistatko, Jacques, meidän pientä sänkyämme Lanternekadulla, kun me
luimme salaa romaania ja isä huusi omasta vuoteestaan jylisevällä
äänellä: Sammuttakaa heti valkea, taikka minä nousen täältä!
Jacques muistaa sen ja paljon muuta lisäksi... Me joudumme muistosta
muistoon, Saint-Germain'issa lyö kello kahtatoista, eikä meillä ole
vielä aikeitakaan nukkua.
-- No! ... hyvää yötä! sanoo Jacques päättävästi.
Mutta viiden minuutin perästä kuulen hänen purskahtavan nauruun
peitteensä alla.
-- Mitä sinä naurat, Jacques?...
-- Nauran muistaissani abbé Micou'ta, tiedäthän, kirkkokoulun abbé
Micou... Muistatko hänet?
-- No, enhän vain!
Ja nyt ei tahdo naurusta ja jutuista tulla lainkaan loppua... Tällä
kertaa minä olen järkevä ja sanon:
-- Nyt täytyy nukkua.
Mutta hetken perästä alan uudestaan:
-- Entä Rouget, Jacques, muistatko sinä hänet?
Ja me olemme taas pakahtua naurusta, ja jutut jatkuvat loppumattomiin...
Yhtäkkiä lyö joku nyrkillään aika tavalla minun puoleiseeni seinään.
Yleinen hämmästys.
-- Se on Valkea Käki ... kuiskaa Jacques hiljaa korvaani.
-- Valkea Käki!... Mikä se on?
-- Hiljaa ... ei niin lujaa... Valkea Käki on meidän naapurimme... Hän
on varmaankin vihoissaan, kun emme anna hänen maata.
-- Kuule, Jacques, kuinka hänellä on niin hupsu nimi?... Valkea Käki?
Onko hän nuori?
-- Saat itse päättää, Daniel kulta. Kyllä te jonakuna päivänä tapaatte
toisenne rappusissa... Mutta nyt meidän täytyy pian nukkua ... ennenkuin
Valkea Käki ennättää uudestaan suuttua.
Sitte Jacques puhaltaa kynttilän sammuksiin ja herra Daniel Eyssette
(Ranskan akatemian jäsen) nukkuu veljensä olkapäätä vasten, niinkuin
ennen kymmenvuotisena.
V.
VALKEA KÄKI JA ENSIMMÄISEN KERROKSEN NAINEN.
Saint-Germain des-Prés'n torin varrella kirkon nurkkauksessa vasemmalla,
aivan kattojen tasalla on pieni akkuna, joka saa sydämeni kouristumaan
joka kerta kun sitä katselen. Se on meidän entisen asuntomme akkuna, ja
yhä vielä, kun kuljen sen ohi, olen näkevinäni entisaikojen Daniel'in
istuvan tuolla ylhäällä, pöytänsä ääressä akkunan luona. Hän hymyilee
sääliväisesi nähdessään kadulla nykyisen, alakuloisen ja jo
kumaraselkäisen Daniel'in.
Voi sinä, Saint-Germain'in vanha kellotorni, mitä hauskoja hetkiä
oletkaan minulle soittanut asuessani tuolla ylhäällä Jacques äidin
kanssa... Etkö vieläkin voisi soittaa minulle joitakuita noista voiman
tunnon ja nuoruuden hetkistä? Kuinka onnellinen olin silloin! Ja millä
innolla tein työtä!...
Aamulla nousimme ylös päivän valjetessa. Jacques kävi heti käsiksi
askareihin. Hän kävi hakemassa vettä, lakasi huoneen ja järjesti minun
pöytäni. Minulla ei ollut oikeutta kajota mihinkään. Jos sanoin hänelle:
»Tahdotko, että autan sinua, Jacques?» rupesi Jacques nauramaan ja
sanoi: »Mitä ajattelet, Daniel? Entä ensimmäisen kerroksen nainen?» Nämä
paljon merkitsevät sanat saivat minut vaikenemaan.
Saatte kuulla, miksi.
Yhdyselämämme ensi aikoina oli minun toimenani hakea vettä pihalta.
Johonkin muuhun päivän aikaan en ehkä olisi uskaltanut, mutta aamusella,
kun koko talo nukkui, ei turhamaisuuteni ollut vaarassa tulla yllätettyä
vesiruukku kädessä. Menin heti herättyäni puolipukeissa pihalle. Siihen
aikaan oli piha tyhjä. Toisinaan oli vesipumpun luona punatakkinen mies
puhdistamassa ajokaluja. Hän oli kuskina ensimmäisen kerroksen naisella,
hienolla kreolittarella, josta talossa paljon puhuttiin. Tuon miehen
läheisyys oli tarpeeksi saattamaan minut hämilleni; kun tapasin hänet
siellä, olin häpeissäni, pumppusin joutuun ja toin ruukkuni puolillaan
sisään. Huoneeseeni päästyäni tunsin olleeni perin naurettava, mikä ei
estänyt minua olemasta yhtä hämilläni seuraavana päivänä, jos huomasin
punaisen takin pihalla... No niin, eräänä aamuna, kun onnellisesti olin
välttänyt tuon pelottavan punaisen takin, nousin iloisena rappuja ylös
täysinäinen ruukku kädessä, kun ensimmäisen kerroksen kohdalla seisoin
naama vasten naamaa erään naisen kanssa, joka oli menossa alas. Se oli
ensimmäisen kerroksen nainen.
Silmät luotuina kädessään olevaan kirjaan, tuli hän hitaasti, suorana ja
ylpeänä kahisevassa silkkimeressä portaita alas. Ensi näkemältä oli hän
mielestäni kaunis, vaikka hieman kalpea; etenkin painui hänestä mieleeni
pieni valkea arpi hänen toisessa suupielessään huulen alla. Minun
kohdalleni tullessaan kohotti nainen silmänsä. Seisoin seinää vasten
ruukku kädessä, tulipunaisena häpeästä. Ajatelkaahan, tulla yllätettyä
kuin mikäkin vedenkantaja, kampaamattomana, vettävaluvana, ilman
kaulusta ja paidan rinta auki ... olipa se nöyryyttävää! Olisin tahtonut
vajota maan alle... Nainen katsoi minua hetkisen kuningattaren
armollisella katseella suoraan silmiin, suu hieman naurussa, sitten hän
meni ohitseni... Sisääntullessani olin raivoissani. Kerroin tapahtuman
Jacques'ille, joka teki aika tavalla pilkkaa turhamaisuudestani; mutta
seuraavana aamuna otti hän sanaa sanomatta ruukun ja meni alas pihalle.
Siitä lähtein meni hän joka aamu vedenhakuun; ja minä annoin hänen
tunnonvaivoistani huolimatta tehdä sen. Pelkäsin liiaksi vielä kerran
tapaavani ensimmäisen kerroksen naisen.
Kun askareet olivat toimitetut, lähti Jacques markiisinsa luo enkä
nähnyt häntä ennenkuin illalla. Vietin päiväni aivan yksin Runottareni
parissa tai sen parissa, jota kutsuin Runottareksi. Aamusta iltaan oli
akkuna avoinna pöytäni edessä, ja tämän työpöydän ääressä istuin ja
sepustelin aamusta iltaan loppusointuja. Vähän väliä pistäysi pikku
varpunen juomassa minun räystäältäni: se katseli minua hetkisen
nenäkkään näköisenä, sitten se meni juoruamaan tovereilleen, mitä minä
tein, ja pian kuulin heidän pikku jalkojensa rapinan kivikatolla.
Myöskin Saint-Germain'in kellot tulivat minua monta kertaa päivässä
tervehtimään. He olivat aina tervetulleet. Ne pamahtivat yhtäkkiä
akkunasta sisään ja täyttivät koko huoneen sävelillä. Väliin iloisena,
hurjana hälinänä kiirehtien kuudestoistaosa tahtiansa, toisinaan taasen
raskaina, surullisina kuolinkelloina, joiden sävelet putoilivat
yksitellen kuin kyyneleet. Ja sitten _Angelus_-soitot. Keskipäivän
_Angelus_, aurinkoinen arkkienkeli, joka astui sisään huikaisevassa
valossa; ja ilta-_Angelus_, kaihomielinen serafi, joka liiteli
huoneeseen kuun säteessä ja teki koko huoneen kosteaksi pudistellessaan
siellä suuria siipiänsä...
Runotar, varpuset ja kellot olivat ainoat vieraani. Kukapa olisi käynyt
minun luonani? Ei kukaan tuntenut minua. Saint-Benoit'in ravintolassa
valitsin itselleni aina jonkun pikku pöydän erillään muista; söin
nopeasti katsoen lautaseeni: heti aterian päätyttyä sieppasin joutuun
hattuni ja riensin aika vauhtia kotiin. Ei minulla ollut mitään
huvituksia, en ollut milloinkaan kävelemässä, en edes soittoa kuulemassa
Luxembourgin puistossa. Sairaanloista arkuuttani, joka oli perintöä
äidiltäni, enensi vielä pukuni surkea kunto, ja nuo onnettomat kalossit,
joiden sijaan ei oltu saatu muuta. Minua pelotti ja hävetti, kun menin
alas kadulle. En olisi tahtonut milloinkaan lähteä alas kellotornistani.
Joskus kuitenkin, kun noina ihanina, leutoina Pariisin kevätiltoina,
ravintolasta palatessani tapasin iloisia ylioppilasjoukkoja, ja näin
heidän käsikoukussa kulkevan suurine hattuineen, piippuineen ja
rakastajattarineen, syttyi mielessäni uusia aiheita... Silloin kiipesin
hyvää vauhtia viidenteen kerrokseeni, sytytin kynttilän ja tein
epätoivon innolla työtä, siksi kunnes Jacques tuli kotiin.
Kun Jacques tuli kotiin, muuttui huone kokonaan toiseksi. Se kaikui
naurua, hälinää ja eloa. Me lauloimme ja nauroimme ja kyselimme
toisiltamme päivän kuulumisia. »Oletko tehnyt ahkerasti työtä?» sanoi
Jacques, »onko runosi edistynyt?» Sitten hän kertoi minulle merkillisen
markiisinsa uusimmasta päähänpistosta, veti taskustaan jälkiruokapaloja,
joita oli säästänyt minun varaltani ja katseli huvitettuna minun
herkuttelemistani. Ja sitten minä taas palasin työpöytäni ääreen.
Jacques käveli muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, mutta heti, kun
hän luuli minun tarpeeksi syventyneen työhöni, livahti hän ulos, sanoen:
»Koska tahdot tehdä työtä niin menen hetkeksi _sinne_.» »_Sinne_»
tarkoitti Pierrotte'in luo. Ellette muuten jo ole arvanneet, miksi
Jacques pistäysi niin usein _sinne_, niin ette ole varsin
terävänäköisiä. Minä ymmärsin heti kaikki ensimmäisestä päivästä
lähtien, jo siitä, miten hän harjasi tukkaansa peilin edessä ennen
lähtöään ja sitoi kolmeen, neljään kertaan uudestaan kaulaliinansa;
mutta en ollut mitään aavistavinani, jotten saattaisi häntä hämille,
naureskelin vain itsekseni tehdessäni huomioitani...