lasiini. Joka kerta, kun nostin päätäni, näin hänen silmänsä äidillisen
hellinä, lempeästi hymyilevän minulle. Minä olin niin onnellinen siellä
olostani, että olin kuin kuumeessa. Ja kuinka minä puhuin!
-- Syöhän toki, sanoi Jacques, kasaten ruokaa lautaselleni. Mutta minä
vaan puhuin enkä syönyt mitään. Mutta silloin alkoi hänkin rupattaa
saadakseen minut vaikenemaan. Hän kertoi minulle laveasti yhdessä
hengenvedossa kaikki, mitä hän oli tehnyt enemmän kuin vuoden kuluessa,
jonka olimme olleet toisistamme erossa.
Sinun lähtösi jälkeen, sanoi hän, -- hän kertoi surullisimmatkin asiat
samalla jumalallisella, kohtaloon alistuvalla hymyllä --, sinun lähtösi
jälkeen kävi koti vasta oikein kolkoksi. Isä ei enää tehnyt mitään,
istui vain kaiken päivää konttorissa ja sadatteli vallankumouksellisia
tai karjui minulle, että minä olen aasi, josta meidän asiamme eivät
suinkaan parantuneet. Joka päivä lankesi vekselejä, joka toinen päivä
olivat kaupunginpalvelijat kimpussamme! Joka kerta, kun ovikello soi,
istuimme sydän kurkussa. Sinä lähdit aivan oikeaan aikaan pois.
Kun olimme kuukauden kestäneet tätä kauheata elämää, lähti isä
Bretagneen Viininviljelysyhtiön asioissa ja äiti Baptiste enon luo.
Saatin heidät kumpaisenkin laivaan. Voit arvata, kuinka minä itkin...
Heidän mentyään myytiin koko huonekalustomme, niin, rakas veli, myytiin
kadulla aivan silmäini edessä porttimme edustalla. Voi, kauheata on
nähdä kotinsa näin kappale kappaleelta hajoavan. Ei voi aavistaakaan,
mihin määrin kaikki nuo puuesineet ja vaatekappaleet, joita meillä on
kodissamme, ovat osia omasta itsestämme. Niin, kun liinavaatekaappi
vietiin pois, -- muistathan, se, jonka nurkissa oli vaaleanpunaiset,
viulua soittavat amoriinit --, aijoin juosta ostajan jälkeen ja huutaa:
»Ottakaa tuo kiinni!» Sinä sen kyllä ymmärrät.
Koko huonekalustosta ei minulle jäänyt muuta kuin yksi tuoli, patja ja
luuta; tuo luuta tuli minulle hyvään tarpeeseen, niinkuin kohta saat
kuulla. Sijoitin tämän rikkauteni yhteen talomme nurkkaan, sillä vuokra
oli maksettu kahdesta kuukaudesta eteenpäin, ja niin oli minulla aivan
yksin hallussani koko tuo suuri, kylmä, tyhjä huoneusto ilman
ikkunaverhoja. Et voi kuvitella, kuinka kolkkoa siellä oli! Joka ilta
konttorista palatessani oli suruni yhtä suuri, ja olin aivan kuin
hämmästynyt huomatessani olevani yksin noissa huoneissa. Kuljin
huoneesta huoneeseen ja paukautin ovet hyvin lujaa kiinni saadakseni
aikaan melua. Joskus olin kuulevinani jonkun minua huutavan konttoriin
ja minä vastasin: »Tulen paikalla!» Kuu menin äidin huoneeseen, luulin
aina nojatuolissa ikkunan ääressä tapaavani hänet surullisena kutomassa
sukkaansa...
Päälle päätteeksi ilmestyivät torakat uudelleen. Nuo häijyt pikku
itikat, joita vastaan taistellessa olimme nähneet niin paljon vaivaa
Lyon'iin saapuessamme, olivat varmaankin saaneet vihiä teidän
lähdöstänne ja tekivät uuden hyökkäyksen, joka oli vielä paljon
kauheampi kuin ensimmäinen. Koetin ensin pitää puoliani. Vietin
iltakaudet kyökissä taistellen kuin leijona, kynttilä toisessa, luuta
toisessa kädessä, koko ajan itkien tietysti. Mutta olin yksin enkä
voinut moneksi muuttua. Annou'n ajat olivat olleet ja menneet. Torakoita
sitävastoin oli kahta kauheammin.
Olen varmasti vakuutettu, että koko Lyon'in torakat -- ja jumala yksin
tietää, kuinka paljon niitä on tuossa suuressa, kosteassa kaupungissa! --
olivat joukolla nousseet taloamme piirittämään. Kyökki oli niitä aivan
mustana, minun täytyi jättää se heidän huomaansa. Joskus katselin niitä
kauhulla avaimenreijästä. Niitä oli satoja tuhansia... Luulet kai, että
nuo kirotut itikat pysyivät siellä! Kyllä kai! et sitte tunne noita
pohjoisesta saapuneita. He valtaavat joka paikan. Ovista ja lukoista
huolimatta marssivat ne ruokasaliin, jonne olin asettanut vuoteeni.
Muutin sen konttoriin, ja sitte saliin. Sinä naurat! mutta olisin
tahtonut nähdä sinut sijassani. Nuo hiiden elävät karkoittivat minut
huoneesta huoneeseen aina meidän entiseen pikku huoneeseemme asti
käytävän päähän. Siellä jättivät ne minut pariksi päiväksi rauhaan.
Mutta sitten eräänä aamuna herätessäni näin noin sata kappaletta
kaikessa hiljaisuudessa kiipeävän luudanvartta pitkin ylöspäin, sillä
aikaa kun toinen komppania hyvässä järjestyksessä marssi vuodettani
kohden... Nähdessäni aseeni ja viimmeisen pakopaikkani vallattuina, ei
minulla ollut muuta neuvoa kuin paeta. Ja sen teinkin. Jätin patjan,
tuolin ja luudan torakoille ja pakenin ijäksi tuosta kauheasta talosta
Lanterne kadulla.
Vietin vielä joitakuita hirveän pitkiä, hirveän synkkiä ja hirveän
itkuisia kuukausia Lyon'issa. Minua ei konttorissa enää kutsuttu muuksi
kuin pyhäksi Magdaleenaksi. En käynyt missään eikä minulla ollut yhtään
ystävää. Ainoa huvini oli sinun kirjeesi... Voi, rakas Daniel, kuinka
kauniisti sinä osaat lausua ajatuksesi! Sinä voisit ihan varmaan
kirjoittaa sanomalehtiin, jos vaan tahtoisit. Minun laitani on aivan
toisin. Ajattele, että minä ijankaiken kirjoitettuani sanelun mukaan
olen käynyt typeräksi kuin neulomakone. Minun on mahdoton keksiä mitään
omasta päästäni. Isä oli aivan oikeassa sanoessaan: »Jacques, sinä olet
aasi.» Eikä ole niinkään hullua olla aasi. Aasit ovat kunnollisia,
uutteria, kestäviä ja kärsivällisiä pikku eläimiä, lauhkeita
luonteeltaan ja vahvaselkäisiä... Mutta palatkaamme juttuuni.
Puhuit joka kirjeessäsi uuden kodin perustamisesta, ja sinun
kaunopuheisuutesi saattoi minutkin tuohon suureen tuumaan innostumaan.
Mutta onnettomuudeksi riitti se, minkä Lyon'issa ansaitsin tuskin omaan
elatukseeni. Silloin syntyi minussa ajatus lähteä Pariisiin. Arvelin,
että voisin sieltä käsin paremmin auttaa perhettämme ja että siellä
kyllä olisi neuvoja suuren tuumamme toteuttamiseen. Päätin siis lähteä
matkaan; mutta ryhdyin sitä ennen varokeinoihin. En tahtonut joutua
Pariisin kadulle turvattomana kuin varpusen poika. Se käy päinsä
sinunlaisellesi, Daniel: iloiset pojat kyllä suoriutuvat, mutta minulle,
ikuiselle vetistelijälle se ei luonnista!
Menin siis pyytämään muutamia suosituskirjeitä ystävältämme, Saint
Nizier'in kirkkoherralta. Hänellä on paljon ylhäisiä suosijoita
Saint-Germain'in kaupunginosassa. Hän antoi minulle kaksi kirjettä,
toisen eräälle kreiville, toisen herttualle. Minä alan komeasti,
niinkuin näet. Sieltä menin eräälle räätälille, joka rehellisen naamani
takia suostui antamaan minulle velaksi hienon hännystakin siihen
kuuluvine housuineen, liivineen j.n.e. Panin suosituskirjeeni
hännystakin sisään, käärin hännystakkini salvattiin ja sitte matkaan
kuusikymmentä francia taskussa: 35 francia matkaan ja 25 elämän
alkajaisiksi.
Tulopäiväni huomenena olin jo kello seitsemän aamulla kadulla
hännystakissa ja keltaisissa hansikkaissa. Sanon sinun varaltasi,
Daniel, että se oli hyvin naurettavasti tehty. Kello seitsemän aamulla
makaavat kaikki hännystakit Pariisissa tai niiden ainakin pitäisi maata.
Minä en sitä tietänyt, vaan näyttelin, kiiltonahkakenkieni korkoja
paukutellen, hännystakkiani noilla leveillä kaduilla. Luulin myöskin
paremmin tapaavani Onnettaren, jos olisin aikaisin jalkeilla. Se oli
uusi erehdys: Onnetar ei nouse Pariisissa aikaisin ylös. Astelin siis
Saint-Germain'in katuja suosituskirjeet taskussa.
Menin ensiksi kreivin luo, joka asui Lille'n kadulla; sitte herttuan luo
Saint-Guillaumen'in kadulle. Molemmissa paikoissa tapasin palvelijat
parastaikaa pihaa huuhtomassa ja kiilloittamassa soittokellojen nappeja.
Kun sanoin noille lurjuksille, että Saint-Nizier'in kirkkoherra oli
minut lähettänyt heidän herrainsa puheille, niin nauroivat he minulle
vasten silmiä ja heittivät kokonaisia saaveja vettä jalkoihini... Niin,
hyvä lapsi, sekin oli oma syyni, sillä ei muut kuin varvastenhoitajat
tule ihmisten luo siihen aikaan päivästä. Kyllä sen nyt muistan.
Sen kuin sinua tunnen, luulen varmaan, että sinä et minun sijassani enää
toista kertaa olisi rohjennut lähteä noihin taloihin palvelijoitten
pilkkatauluksi. Mutta minäpä palasin sinne pöyhkeästi vielä saman päivän
iltapäivänä ja pyysin palvelijoita samoin kuin aamullakin viemään minut
Saint-Nizier'in papin lähettämänä isäntiensä puheille. Ja rohkeuteni
tulikin palkituksi; molemmat herrat ottivat näet vastaan, ja minut
vietiin heti paikalla heidän luoksensa. Nämä herrat olivat hyvin
erillaiset ja erillainen oli vastaanottokin. Lillen kadun kreivi otti
minut hyvin kylmästi vastaan. Hänen pitkä, laiha, melkeinpä juhlallinen
naamansa vei minulta kaiken rohkeuden, niin että tuskin sain pari sanaa
suustani. Hän ei myöskään sanonut paljo mitään minulle. Hän silmäsi
Saint-Nizier'in papin kirjeen läpi, pani sen taskuunsa, pyysi minun
antamaan hänelle osoitteeni ja sanoi minulle jääkylmällä kädenliikkeellä
hyvästiksi: »Pidän teidät muistissa; teidän on tarpeeton tulla tänne
uudestaan. Jos saan kuulla jostain paikasta, niin annan teille tiedon.»
Peijakkaan äijä! Kun lähdin hänen luotaan, olin aivan jähmettynyt
kylmyydestä. Mutta onneksi sai vastaanotto Saint-Guillaumen kadulla
sydämeni oikein lämpiämään. Tapasin siellä maailman iloisimman,
rakastettavimman, pyylevimmän ja avuliaimman herttuan. Kuinka hän piti
tuosta herttaisesta Saint-Nizier'in kirkkoherrasta, ja kuinka kaikki ne,
jotka tulivat siltä taholta, olivat tervetulleita Saint-Guillaumen
kadulle!... Mikä herttainen mies! mikä kunnon herttua! Me olimme heti
paikalla parhaat ystävät. Hän tarjosi minulle hyppysellisen
bergamottinuuskaa, nipisti minua korvasta ja taputti minua lähteissäni
poskelle, sanoen ystävällisesti:
»Minä otan teidän asianne omakseni. Ennen pitkää on minulla teitä varten
jotakin tiedossa. Mutta käykää sillävälin niin usein täällä kuin teitä
vaan haluttaa.»
Lähdin sieltä aivan haltioissani pois. Hienotunteisuudesta pysyin sieltä
kaksi päivää poissa. Mutta kolmantena olin jo taas Saint-Guillaumen'in
kadulla. Siniseen ja hopeaan puettu pitkä roikale kysyi nimeäni.
Vastasin ylpeästi:
»Olkaa hyvä ja sanokaa, että se on se henkilö, jonka Saint-Nizier'in
kirkkoherra on lähettänyt.»
Hän palasi hetken perästä:
»Herra herttua ei voi töiltään ottaa vastaan. Hän pyytää teidän antamaan
anteeksi ja tulemaan jonain toisena päivänä.»
Herttua rukka, josko minä annoin hänelle anteeksi!
Seuraavana päivänä palasin samaan aikaan. Tapasin eilisen pitkän,
sinisen roikaleen seisovan jäykkänä kuin kuvapatsas rapuilla.
Kun hän huomasi minut, niin hän jo hyvin kaukaa sanoi painokkaasti:
»Herra herttua ei ole kotona.»
»Ei tee mitään, minä tulen toiste», vastasin minä. »Olkaa hyvä ja
sanokaa hänelle, että se on se henkilö, jonka Saint Nizier'in
kirkkoherra on lähettänyt.»
Tulin seuraavana päivänä uudestaan ja vielä monena seuraavana, mutta
aina yhtä huonolla menestyksellä. Kerran herttua oli kylvyssä, kerran
messussa, eräänä päivänä hän oli klubissaan, toisena päivänä oli hänen
luonaan ihmisiä. Ihmisiä! ovat nekin puheita. Ihan kun en minä olisi
ihminen.
Lopulta olin itse mielestänikin niin perin naurettava ikuisine
»Saint-Nizier'in: kirkkoherran lähettämine henkilöineni», etten enää
uskaltanut hiiskahtaa mitään siitä, kuka minut oli lähettänyt.
Mutta tuo suuri sininen papukaija rappusilla ei antanut minun
milloinkaan mennä menojani huutamatta jälkeeni juhlallisella
vakavuudella:
»Herra on varmaankin se Saint-Nizier'in kirkkoherran lähettämä henkilö.»
Ja se sai kaikki muut pihalla vetelehtivät siniset papukaijat
räjähtämään nauruun. Senkin lurjukset! Jospa olisin voinut vedellä heitä
selkään, ei Saint-Nizier'in kirkkoherran puolesta, vaan omasta
puolestani.
Olin ollut noin kymmenisen päivää Pariisissa, kun eräänä iltana
alakuloisena palatessani Saint-Guillaumen kadulta -- olin vannonut
käyväni siellä siksi, kun minut heitettäisiin ovesta ulos, --
portinvartija antoi minulle pienen kirjeen. Arvaappas keneltä? ...
kreiviltä, hyvä ihminen, Lillen kadun kreiviltä, joka kehoitti minua
paikalla saapumaan ystävänsä markiisi d'Hacquevillen luo, joka haki
itselleen kirjuria... Arvaat, mikä ilo se oli minulle! ja myöskin mikä
läksy! Tuo kylmä, kuiva ihminen, jolta en odottanut niin mitään, juuri
hän teki jotain hyväkseni, kun sitävastoin tuo toinen, joka muka oli
niin avulias, antoi minun viikkokauden odotellen seisoskella ovellaan
saattaen sekä minut että Saint-Nizier'in kirkkoherran hävyttömäin
sinisten ja hopeaisten papukaijainsa naurun esineeksi... Semmoista on
elämä, rakas veli; ja Pariisissa sen pian oppii tuntemaan.
Hukkaamatta minuuttiakaan kiiruhdin markiisi d'Hacquevillen luo. Tapasin
pienen, kuivan äijän, joka oli iloinen ja vilkas kuin ampiainen. Saatpa
nähdä, mikä kaunis tyyppi hän on. Hienot, kalpeat ylimyskasvot, aivan
suora tukka ja ainoastaan yksi silmä, toinen on aikoja sitte pistetty
miekalla puhki. Mutta jälellä oleva silmä on niin loistava, niin vilkas,
niin puhuva ja tutkiva, ettei mitenkään voi sanoa markiisia
silmäpuoleksi. Hänellä on vain kaksi silmää samassa silmässä.
Kun saavuin tämän kummallisen pikku äijän luo, aloin ladella
asianmukaisia kohteliaisuuksia, mutta hän katkaisi minut lyhyeen.
-- Ei mitään korupuheita! sanoi hän. En pidä niistä. Käykäämme itse
asiaan. Olen ruvennut kirjoittamaan muistelmiani. Olen vain pahaksi
onneksi ryhtynyt siihen vähän liian myöhään eikä minulla ole vähääkään
aikaa hukata, koska alan olla vanha. Olen laskenut, että joskin käytän
joka ainoan hetken, niin minulta menee vielä kuitenkin kolme vuotta
teokseni lopettamiseen. Olen nyt seitsemänkymmenen vuotias, jalkani ovat
hunningolla, mutta pää on entisellään. Voin siis toivoa eläväni vielä
kolme vuotta ja saattavani muistelmani kunnialliseen loppuun. Mutta
minulla ei ole minuuttiakaan liikaa; ja sitä ei entinen kirjurini saanut
päähänsä. Tuolle hölmölle, -- todella viisas poika, johon olin oikein
ihastunut, -- juolahti mieleen rakastua ja mennä naimisiin. Ja sen hän
kyllä sai tehdä. Muitta eikös tuo hupsu tule tänä aamuna ja pyydä kahden
päivän lomaa viettääkseen häitään. Onko mokomaa kuultu, kaksi päivää
lomaa! Ei minuuttiakaan.
-- Mutta, herra markiisi...
-- Ei mitään »mutta, herra markiiseja»... Jos menette kahdeksi päiväksi,
niin menette ijäksi.
-- Sitte minä menen, herra markiisi.
-- Onnea matkalle!
-- Ja niin se lurjus lähti... Toivon saavani teistä, nuori ystäväni,
hänelle seuraajan. Ehdot ovat seuraavat: Kirjuri saapuu luokseni kello
kahdeksan aamulla; hän tuo aamiaisensa mukanaan. Minä sanelen
kahteentoista asti. Kello kaksitoista kirjuri syö aamiaisensa yksin,
sillä minä en syö koskaan aamiaista. Kun kirjuri on lopettanut
syöntinsä, jonka pitää käydä hyvin pian, ryhdymme jälleen työhön. Jos
minä lähden jonnekin ulos, seuraa kirjuri minua paperia ja lyijykynä
mukanaan. Minä sanelen aina, myöskin ajeluretkillä ja vieraisilla,
lyhyesti kaikkialla! Illalla syö kirjuri päivällistä minun kanssani.
Päivällisen jälkeen luemme sen, minkä olen sanellut päivän kuluessa.
Minä menen levolle kello kahdeksan, ja kirjuri on vapaa seuraavaan
aamuun asti. Kirjuri saa palkakseen sata markkaa kuussa ja päivällisen.
Eihän se ole mikään Perun kultakaivos, mutta kolmen vuoden perästä, kun
teos on valmis, saa hän lahjan, oikein kuninkaallisen lahjan, niin totta
kuin nimeni on d'Hacqueville! Minä vaadin ainoastaan, että hän on
täsmällinen eikä mene naimisiin, ja että hän osaa kirjoittaa nopeasti
sanelun mukaan. Osaatteko te kirjoittaa sanelun mukaan?
-- Aivan erinomaisesti, herra markiisi, vastasin minä, tuskin voiden
pidättää nauruani.
On todella liian naurettavaa, että kohtalo on tuominnut minut koko
ijäkseni kirjoittamaan sanelun mukaan!...
-- No, hyvä, istukaa siis tuohon, jatkoi markiisi. Tuossa on paperia ja
kynä. Me ryhdymme heti työhön. Minä olen kahdennessakymmenennessä
neljännessä luvussa. _Riitaantumiseni herra de Villèle'n kanssa_.
Kirjoittakaa...
Ja hän alkoi sanella minulle heikolla heinäsirkanäänellä samalla kun hän
hyppi huoneessa edestakaisin. Näin jouduin tuon originaalin
palvelukseen, joka pohjaltaan on aivan erinomainen mies. Tähän asti
olemme olleet hyvin tyytyväisiä toisiimme. Kun hän eilen illalla sai
kuulla tulostasi, tahtoi hän, että ottaisin tämän pullon vanhaa viiniä
mukaani sinulle. Juomme pullon tällaista viiniä joka päivä
päivälliseksi, sano sitten, ettemme elä ruhtinaallisesti. Mutta
aamiaiseni saan tuoda itse. Kylläpä nauraisit, jos näkisit minun syövän
kymmenen pennin juustoni hienolta posliinilautaselta, jonka alle on
levitetty vaakunalla koristettu pöytäliina. Eikä hän suinkaan ahneudesta
ole antamatta minulle aamiaista, vaan säästääkseen vanhalta kokiltaan,
Pilois'lta vaivoja... Yleensä olen elämääni jokseenkin tyytyväinen.
Markiisin muistiinpanot ovat hyvin opettavaiset, saan tietää
Decazes'ista ja Villèle'istä kaikenmoista, josta minulla joskus tulee
olemaan hyötyä. Kello kahdeksan illalla olen vapaa. Silloin menen
erääseen lukusaliin lukemaan sanomalehtiä tai tervehtimään ystäväämme
Pierrotte'ia... Muistathan vielä Pierrotte'in? Pierrotte'in Cévenneiltä,
äidin imettäjän pojan. Hänellä on varsin soma porsliinitavarain kauppa
Saumon'in kauppakujassa. Ja kun hän piti niin paljon äidistämme;
otettiin minut siellä avosylin vastaan. Talvi-iltoina oli hauskaa ottaa
sinne pakonsa... Mutta nyt, kun sinä olet täällä, ei minun enää tarvitse
ajatella, miten iltani vietän... Eikä sinunkaan, eikö niin, pikku
veikko? Voi Daniel, rakas Daniel, kuinka minä olen iloinen! Kuinka
hauskaa meille tulee yhdessä!
III.
JACQUES ÄITINI.
Jacques on lopettanut kohtaloittensa kertomuksen. Nyt on minun vuoroni
kertoa omani. Turhaan hiipuva hiillos meille muistuttaa: »Menkää
maata, lapset»; suotta kynttilät huutavat: »Levolle, levolle! Me
olemme palaneet jalkaan asti». -- »Näette turhaa vaivaa», sanoo
Jacques heille nauraen, ja me valvomme edelleen. Niinkuin arvaatte,
kuuntelee veljeni koko sielullaan minun kertomustani. Kerron Pikku
Miehen elämästä Sarlande'in lukiossa, tuosta surullisesta elämästä,
jonka lukija muistanee. Kerron rumista, pahanilkisistä pojista,
vihasta, vainosta ja nöyryytyksistä. Viot'in alati äkäisistä
avaimista, pienestä kamarista katon rajassa, jossa on tukehtua,
petollisesta ystävästäni, kyynelten kostuttamista öistäni; ja lopuksi,
-- sillä Jacques on niin hyvä, että hänelle voi sanoa kaiken, --
hurjasta elämästäni Barbetten kahvilassa, absintin juonnistani;
korpraalien kanssa, veloistani, kevytmielisyydestäni, kaikesta,
kaikesta, vieläpä itsemurhayrityksestänikin ja abbé Germane'in
kauheasta ennustuksesta: »Sinä pysyt lapsena koko elinikäsi».
Kyynärpäät pöydällä, pää käsien varassa Jacques kuuntelee tunnustukseni
päästä päähän, kertaakaan minua keskeyttämättä... Toisinaan näen vaan
väristyksen käyvän hänen läpitsensä ja kuulen hänen sanovan: »Pikku
raukka! Pikku raukka!»
Kun olen lopettanut, nousee hän ylös, tarttuu kumpaiseenkin käteeni ja
sanoo lempeällä vavahtelevalla äänellä: »Abbé Germane oli oikeassa.
Daniel, sinä olet lapsi, pieni lapsi, joka et kykene yksin kulkemaan
elämässä, sinä teit oikein tullessasi minun turviini. Tästä päivästä
asti et ole ainoastaan veljeni, vaan myöskin poikani, ja koska äitimme
on kaukana täältä, niin rupean minä hänen sijaiseksensa. Sano tahdotko,
Daniel! Tahdotko, että olen sinun Jacques äitisi? En aijo tulla sinulle
rasittavaksi, sen saat nähdä. Pyydän ainoastaan, että sallit minun aina
kulkea rinnallasi ja pitää sinua kädestä. Silloin voit olla levollinen
ja katsoa elämää niinkuin mies vasten naamaa: se ei voi sinua nujertaa.»
Vastaukseksi lankesin hänen kaulaansa: »Oi, rakas Jacques äitini, kuinka
hyvä sinä olet!» -- Ja minä puhkesin kuumiin kyyneliin, joista ei
tahtonut tulla loppua, aivan kuin entinen Jacques Lyon'in ajoilta.
Nykyinen Jacques ei itke enää; lähde on kuivillaan, niinkuin hän sanoo.
Vaikka mikä tulkoon, hän ei itke enää koskaan!
Tällöin lyö kello seitsemää. Akkuna käy valoisaksi. Väräjävä, kalpea
päivän kajastus tunkee huoneeseen.
-- Tulee aamu, Daniel, sanon Jacques. On aika nukkua. Mene joutuin
levolle ... olet todella sen tarpeessa.
-- Entä sinä itse. Jacques?
-- Mitä minusta! Enhän minä ole kahta vuorokautta tärissyt
rautatiellä... Ja sitäpaitsi, minun täytyy ennen markiisin luo menoani
viedä pari kirjaa takaisin lainakirjastoon, eikä minulla siis ole
liikoja aikoja ... d'Hacqueville'n kanssa ei ole leikittelemistä,
niinkuin tiedät... Tulen kello kahdeksan illalla kotiin... Sinä taas
menet, oikein levättyäsi, vähän kävelemään. Muista nyt etenkin...
Tässä Jacques äiti rupee antamaan minulle kaikenmoisia neuvoja, jotka
ovat erittäin tärkeitä semmoiselle vastasaapuneelle kuin minä; mutta
minä olen pahaksi onneksi hänen puhuessaan heittäytynyt sänkyyn ja
vaikken suorastaan nuku, eivät ajatukseni enää ole aivan selvät.
Väsymys, piirakat ja kyyneleet... Olen puolinukuksissa... Kuulen
epäselvästi jonkun puhuvan minulle ruokapaikasta aivan lähellä,
rahoista, joita on liivini taskuissa, silloista, joiden yli on mentävä,
bulevardeista, joita on seuraaminen, poliiseista, joilta on kysyttävä
tietä ja Saint-Germain des-Prés'in kirkontornista, joka minun kotiin
palatessani on otettava merkiksi. Puolihorroksissani etenkin tuo
Saint-Germain'in kellotorni tekee minuun mahtavan vaikutuksen. Näen
kaksi, viisi, kymmenen Saint-Germainin kellotornia seisovan rivissä
tienviittoina vuoteeni ympärillä. Ja kaikkien näiden kellotornien
keskellä kävelee joku edestakaisin huoneessa, sekoittaa pesää, sulkee
akkunanverhot, lähestyy sitte minua, heittää peitteen jalkojeni päälle,
suutelee minua otsalle ja poistuu hiljaa, oven hiukan kolahtaessa...
Olin nukkunut joitakuita tunteja ja luulenpa, että olisin nukkunut siksi
kunnes Jacques äitini olisi tullut takaisin, ellei kellon ääni minua
yhtäkkiä olisi herättänyt. Se oli Sarlande'in kello, tuo kauhistuttava
rautakello, joka soi niinkuin ennenkin: »Pom, pom, herätkää! pom, pom,
pankaa päällenne!» Yhdellä hyppäyksellä olin keskellä huonetta ja
aukasin jo suuni huutaakseni niinkuin makuusalissa: »Nouskaa ylös,
pojat», kun sitte huomasin olevani Jacques'in luona. Purskahdin makeaan
nauruun, ja aloin hyppiä hurjan ilon vallassa ympäri huonetta. Kello,
jota olin pitänyt Sarlande'in kellona, oli läheisen tehtaan kello, joka
soi yhtä kylmästi ja julmasti kuin sekin. Mutta lukion kellon äänessä
oli jotakin vielä häijympää, vielä rautaisempaa. Mutta se oli, Jumalan
kiitos, kahdensadan penikulman päässä; ja soipa se kuinka kovaa tahansa,
niin ei se enää minun korviani tavoittanut.
Menin akkunan luo ja avasin sen. Odotin melkein näkeväni allani
koulupihan synkän näköisine puineen ja avainniekan kulkevan pitkin
seinän viertä...