suorastaan ajoi minut ulos ovesta.
Kuinka pitkältä lukutunti minusta tuntui, on minun tarpeeton kertoa...
Pojat olivat tuskin pihalla, kun jo koputin abbé Germane'in ovea. Hän
seisoi kirjoituspöytänsä edessä, jonka laatikot olivat pitkälti
ulosvedettyinä ja latoi huolellisesti kultarahoja pieniin kasoihin.
Kolina, joka syntyi sisääntulostani, saattoi hänen kääntämään päänsä,
sitten hän jatkoi työtänsä sanaakaan sanomatta; kun hän oli lopettanut,
sulki hän laatikkonsa ja viittasi minua kädellään, hyväntahtoisesti
hymyillen:
-- Kaikki tämä on sinun, sanoi hän. Minä olen päättänyt tilisi. Tässä on
matkarahat, tässä portinvartijalle, tässä Barbetten kahvilaan, tässä
oppilaalle, joka on sinulle lainannut kymmenen francia... Olin säästänyt
nämä rahat palkatakseni veljenpojalleni sijaisen sotapalvelukseen; mutta
hän joutuu arvannostoon vasta kuuden vuoden perästä, ja siksi me kyllä
tapaamme.
Minä aijoin sanoa jotakin, mutta tuo mies mokoma ei antanut siihen
aikaa: »Ja nyt poikaseni, sano hyvästi minulle ... kello soi, ja kun
palaan tunniltani, en suo näkeväni sinua enää täällä. Tämän Bastiljin
ilma ei ole sinulle terveellinen... Laita itsesi pian Pariisiin, ole
ahkera, rukoile Jumalaa, polta piippua ja koita olla mies. -- Sillä
näetkös, pikku Daniel, sinä olet yhä vielä lapsi, ja minä pahoin
pelkään, että pysyt lapsena koko elämäsi ajan.»
Ja sitten hän avasi minulle jumalallisella hymyllä sylinsä, mutta minä
heittäydyin nyyhkien hänen jalkoihinsa. Hän nosti minut ylös ja suuteli
minua kumpaisellekin poskelle.
Kello soi viimmeistä kertaa.
-- Ahaa, nytpäs minä tulen myöhään, sanoi hän kooten kiireesti kirjansa
ja vihkonsa. Juuri lähtemäisillään kääntyi hän vielä kerran puoleeni.
-- Onhan minullakin veli Pariisissa, kunnon pappismies, jota voisit
mennä tapaamaan... Mutta mitä joutavia, tuollaisena puolihulluna unohdat
tietysti heti hänen osoitteensa... Ja sanomatta sen enempää, hän alkoi
taas harpata portaita alas. Hänen viittansa liepeet liehuivat takana;
oikealla kädellä piteli hän patalakkiaan ja vasemmassa kainalossaan
kantoi hän suurta paperi- ja kirjakasaa... Rakas abbé Germane. Ennenkuin
lähdin, loin vielä viimmeisen silmäyksen hänen huoneeseensa, katselin
viimmeisen kerran suurta kirjastoa, pientä pöytää, puoleksisammunutta
tulta, nojatuolia, jossa olin itkenyt, vuodetta, jossa olin niin
suloisesti maannut; ja ajatellessani huoneen salaperäistä asukasta,
jonka elämässä aavistin niin paljon salattua hyvyyttä, rakkautta ja
kohtaloon alistumista, en voinut olla häpeämättä omaa raukkamaisuuttani
ja minä vannoin, etten milloinkaan unohtaisi abbé Germanea.
Sillävälin kului aika... Minun oli laitettava matka-arkkuni kuntoon,
maksettava velkani ja tilattava itselleni paikka postivaunuissa...
Lähtiessäni huomasin uunin nurkalla useita vanhoja, mustuneita piippuja.
Otin niistä kaikkein vanhimman, kaikkein mustimman ja lyhimmän ja panin
sen taskuuni aivan kuin pyhän esineen; sitte menin alas.
Alhaalla oli vanhan voimistelusalin ovi vielä auki. En voinut
sivukulkeissani olla vilkaisematta sisälle, ja se minkä näin, saattoi
minut värisemään. Näin tuon suuren, kolkon salin katosta riippuvan
kiiltävän rautarenkaan, ja punasinervän kaulahuivini juoksevine
solmuineen heiluvan renkaassa kaatuneen jakkaran yläpuolella.
XIII.
VIOT'IN AVAIMET.
Kun minä juoksujalkaa lähdin lukiosta, vielä aivan täristyksissäni siitä
näystä, jonka juuri olin jättänyt, aukesi portinvahdin asunnon ovi
kiireesti ja minä kuulin huudettavan:
-- Herra Eyssette, herra Eyssette!
Näin Barbetten kahvilan isännän ja hänen kunnianarvoisan ystävänsä
Cassagne'n peloittavan, miltei röyhkeän näköisinä.
Kahvilan omistaja avasi ensin suunsa.
-- Te kuulutte matkustavan pois, herra Eyssette?
-- Niin, minä matkustan, herra Barbette, vastasin levollisesti, lähden
vielä tänään.
Herra Barbette kimposi koholle, herra Cassagne samoin; mutta herra
Barbetten kimmahdus oli paljon korkeampi kuin herra Cassagne'n, sillä
minä olin hänelle paljon enemmän velkaa.
-- Mitä, vielä tänään!
-- Vielä tänään, olen juuri menossa tilaamaan itselleni paikkaa
postivaunuissa.
Luulin, että he karkaisivat kurkkuuni.
-- Entä minun rahani? sanoi herra Barbette.
-- Ja minun? ulvoi herra Cassagne.
Sanaakaan sanomatta astuin portinvartijan huoneeseen ja kaivettuani
juhlallisesti kaksin käsin taskuistani abbé Germane'in kiiltävät
kultakolikot, aloin latoa pöydän nurkalle, mitä kummallekin olin velkaa.
Se oli mainio teatteritemppu! Kuin taikaiskusta kirkastuivat molempien
ynseät naamat. Kun he olivat korjanneet rahat taskuunsa hiukan
häpeissään siitä, että olivat osoittaneet minulle epäluottamusta, mutta
hyvin iloissaan saadessaan omansa takaisin, sulivat he valitteluihin ja
ystävyyden osoituksiin:
-- Jätättekö todellakin meidät, herra Eyssette...? Kuinka ikävää! Mikä
suuri vahinko koululle!
Ja sitte ai'ta ja voi'ta ja huokauksia ja pidätettyjä kyyneleitä.
Päivää aikaisemmin olisi minut vielä petetty moisilla ystävyyden
osoituksilla, mutta nyt tekivät minut kaikki tunteenpurkaukset
jääkylmiksi.
Tuo neljännestunti lehtimajassa oli minut opettanut tuntemaan ihmiset,
-- niin ainakin luulin, -- ja mitä ystävällisempiä nuo inhottavat
kapakoitsijat olivat olevinaan, sitä enemmän kasvoi vastenmielisyyteni.
Niinpä karkasin hyvin lyhyeen heidän naurettavat tunteenpurkauksensa ja
lähdin lukiosta kiiruhtaen tilaamaan itselleni paikkaa ihanissa
postivaunuissa, jotka veisivät minut kauvas kaikista näistä
sydämettömistä ihmisistä.
Postikonttorista palatessani kuljin Barbetten kahvilan ohi, mutta en
poikennut sisään; paikka kauhisti minua. Mutta selittämättömän karvaan
uteliaisuuden ajamana tirkistin akkunan takaa saliin... Kahvila oli
täynnä väkeä; sattui olemaan se päivä, jolloin pelattiin rahasta.
Sotilaslakkien töyhdöt hehkuivat tupakansavun läpi ja miekankannikkeet
kimmelsivät seinällä. Gentlemannit olivat täyslukuisina koolla, puuttui
ainoastaan miekkailumestari.
Katselin hetkisen noita karkeita, punaisia naamoja, jotka monistuivat
peileissä, -- laseissa väräjävää absinttia ja kolhosyrjäisiä
viinakarahviinejä. Ajatellessani, että olin elänyt mukana tuossa
likaviemärissä, tunsin punastuvani... Näin Pikku Miehen hääräävän
biljaardipöydän ympärillä, merkitsevän pisteitä, maksavan punssin,
nöyränä, halveksittuna vaipuvan päivä päivältä yhä syvemmälle piippunysä
tai kasarmirengutus alituiseen hampaissa.
Tämä näky sai minut vielä enemmän kauhistumaan, kuin tuo pieni
tuulessaliehuva kaulahuivini; jonka olin nähnyt voimistelusalissa.
Riensin pois...
Mutta kun olin menossa lukioon päin, seurassani mies, joka tuli
kantamaan matka-arkkuani postivaunuihin, näin miekkailumestarin tulevan
vastaani hilpeänä, keppi kädessä, huopahattu korvallisella, peilaillen
kauniita viiksiään hienoissa kiiltonahkasaappaissaan ... kaukaa katselin
häntä ihastuksella sanoen itsekseni: »Mikä vahinko, että noin komealla
miehellä on niin ruma sielu!...» Hän puolestaan oli huomannut minut ja
tuli minua kohden avoimin sylin, vilpitön hymy huulilla... Voi sinua,
lehtimaja!
-- Minä etsin teitä, sanoi hän... Mitä kuulen? Te...
Hänen puheensa katkesi tähän. Katseeni sulki valheet hänen suuhunsa. Ja
tämä katse, joka kohtasi häntä suoraan silmästä silmään, mahtoi sanoa
kaikenmoista tuolle heittiölle, sillä näin hänen äkkiä kalpenevan,
sopertavan jotakin, joutuvan hämilleen, mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen: heti paikalla oli hänellä taas entinen julkea ilmeensä,
hän iski minuun kylmät silmänsä terävinä kuin miekan terä, pisti kätensä
päättäväisesti taskuunsa ja jatkoi matkaansa mutisten itsekseen, ettei
niiden, jotka olivat tyytymättömiä, tarvinnut muuta kuin tulla se
hänelle sanomaan...
Mene, heittiö!
Kun palasin lukioon, olivat pojat tunnilla. Me menimme minun
vinnikamariini. Mies nosti matka-arkun olalleen ja alkoi astua alas.
Minä viivyin hetkisen tuossa jääkylmässä huoneessa katsellen sen
kolkkoja, likaisia seiniä, sen mustaa, loville vuoltua pulpettia ja
pienen akkunan läpi pihan plataaneja, joiden latvat olivat lumen
peitossa... Sanoin itsekseni hyvästit koko tälle maailmalle.
Silloin kuulin ukkosen kaltaisen äänen, joka torui luokalla: se oli abbé
Germane'in ääni. Se sai sydämeni jälleen lämpiämään ja ripsistäni
vierähtämään hereitä kyyneleitä.
Sitte laskeuduin hitaasti portaita alas katsellen tarkkaavaisena
ympärilleni, ikäänkuin viedäkseni mukaani silmissäni kokonaiskuvan
noista paikoista, joita en tulisi enää milloinkaan näkemään. Näin kuljin
jylhiä käytäviä pitkin, joissa ensi kerran olin tavannut mustat silmät.
Suojelkoon Jumala teitä, mustat silmät... Kuljin myös johtajan huoneen
salaperäisen kaksinkertaisen oven ohi, sitte pari askelta tuonnempana
Viot'in huoneen ohi... Siellä seisahduin äkkiä... Oi riemua, oi
nautintoa! Avaimet, nuo hirvittävät avaimet riippuivat avaimen reijässä,
ja tuuli pani ne hiljaa kilisemään. Katselin niitä jonkinlaisella
pyhällä kauhulla, sitte yhtäkkiä lensi päähäni kostontuuma. Kavalasti,
pyhyyden häpäisijän kädellä vedin avainkimpun lukosta, pistin sen
päällystakkini alle ja harppasin portaita alas neljä astinta kerrallaan.
Pihan toisessa päässä oli tavattoman syvä kaivo. Juoksin sinne samassa
hengenvedossa... Tähän aikaan oli piha tyhjä; lasisilmänoita ei ollut
vielä nostanut akkunaverhoaan. Kaikki suosi rikostani. Silloin vetäsin
avaimet takkini alta, nuo kurjat avaimet, jotka olivat minua niin
hirveästi kiduttaneet, ja heitin ne kaikin voimin kaivoon...
Kili-kili-kil! Kuulin niiden helähtävän alas, kilahtelevan kaivon
seinämiä vasten ja raskaasti putoavan veteen, joka sulkeutui niiden yli:
tämän ilkityön tehtyäni lähdin hymyillen pois.
Viimmeinen ihminen, jonka tapasin porttikäytävässä lukiosta lähteissäni
oli Viot, mutta avaimeton Viot, vauhkona, kauhuissaan juoksemassa sinne
tänne. Kun hän tuli kohdalleni, katsoi hän minuun hetkisen
tuskallisesti. Tuo onneton tunsi halua kysyä minulta, olinko minä niitä
nähnyt. Mutta hän ei uskaltanut. Juuri tällöin portinvartija kumartui
porraskaiteen yli ja huusi portaitten yläpäästä: »Herra Viot, en minä
löydä niitä!» Kuulin avainniekan sanovan hiljaa: »Voi, hyvä Jumala!» Ja
hän lensi taas kuin mieletön etsimään.
Olisin kernaasti tahtonut nauttia kauvemmin tästä näytelmästä, mutta
postivaunujen torvi raikui torilla, ja ilman minua ne eivät saaneet
lähteä.
Ja nyt ainiaaksi hyvästi suuri, mustunut, vanhasta raudasta ja jylhistä
kivistä tehty lukio, hyvästi häijyt lapset! hyvästi kamalat ohjesäännöt!
Pikku Mies lentää pois eikä palaa enää takaisin. Ja te, markiisi de
Boucoyran, olkaa mielissänne! Hän lähtee antamatta teille tuota
miekanpistosta, jota on niin kauvan haudottu gentlemannien kesken
Barbetten kahvilassa. Piiskaa hevosiasi, kuski! Raiju, postitorvi! Ja
te, vanhat kunnon postivaunut, iskekää tulta joka pyörällänne, viekää
täyttä neliä Pikku Mies pois... Viekää hänet pian hänen
syntymäkaupunkiinsa, jotta hän saa syleillä äitiään Baptiste enon luona
ja sitte saa suunnata matkansa Pariisiin kohdatakseen siellä niin pian
kuin suinkin Eyssetten (Jacques'in) tämän huoneessa Quartier
Latin'issa...
XIV.
BAPTISTE ENO.
Baptiste eno, äitini veli, oli mitä kummallisin ihminen, ei hyvä eikä
paha. Hän oli varhain nainut jättiläisnaisen, joka oli laiha ja itara,
ja jota hän pelkäsi. Tuon vanhan lapsen ainoa intohimo oli kuvien
värittäminen. Jo lähemmäs neljäkymmentä vuotta oli hän elellyt
värikuppien, siveltimien ja värien keskellä viettäen aikansa
värittämällä kuvalehtien kuvia. Talo oli täynnä vanhoja kuva- ja
pilalehtiä ja maantieteellisiä karttoja, kaikki vahvasti koristettuina.
Kaikkein kireimpinä aikoina, kun ei täti antanut hänelle rahaa
kuvalehtien ostoon, saattoi eno värittää kirjojakin. Totinen totuus on,
että olen pitänyt kädessäni espanjan kielioppia, jonka eno oli
värittänyt kannesta kanteen, adjektiivit sinisellä, substantiivit
vaaleanpunaisella j.n.e.
Tämän vanhan hupsun ja hänen sydämettömän puolisonsa seurassa oli äitini
täytynyt elää jo puoli vuotta. Äiti raukka vietti kaiket päivät veljensä
huoneessa, istuen hänen vieressään ja koittaen olla joksikin hyödyksi.
Hän pyyhki siveltimiä, pani vettä värikuppeihin... Ikävintä oli, että
meidän häviöstämme alkaen Baptiste eno sydämensä pohjasta halveksi
isääni ja että äiti aamusta iltaan oli tuomittu kuulemaan hänen sanovan:
»Eyssetteltä puuttuu vakavuutta! Eyssetteltä puuttuu vakavuutta!» Sinä
vanha hölmö! Olisittepa nähneet, kuinka mahtipontisesti ja millä
vakuutuksella hän sen sanoi värittäessään espanjan kielioppia! Sittemmin
olen tavannut elämässä montakin noita itseään hyvin vakavina pitäviä
ihmisiä, jotka panevat aikansa espanjan kieliopin värittämiseen ja
pitävät muita huikentelevaisina.
Kaikki nämä eno Baptisten erikoisuudet ja se surkea elämä, jota äiti
vietti hänen luonaan, kävi minulle vasta myöhemmin selväksi; mutta heti
taloon tullessani tajusin, että sanottiinpa mitä tahansa, niin ei äitini
saattanut olla onnellinen... Sisään astuissani oltiin juuri menossa
päivällispöytään. Äiti joutui haltioihinsa minut nähdessään ja syleili
Pikku Miestä, niinkuin arvata saattoi, kaikin voimin. Mutta äiti rukka
oli hämillään ja puhui vähän lempeällä, vapisevalla äänellä, silmät
lautaseensa luotuina. Hän oli niin säälittävän näköinen vanhassa,
mustassa puvussaan.
Eno ja täti ottivat minut hyvin kylmästi vastaan. Täti kysyi pelästyneen
näköisenä, olinko syönyt päivällistä. Kiiruhdin vakuuttamaan, että olin
syönyt... Tädiltä pääsi helpoituksen huokaus, hän oli hetken ollut
vavistuksessa päivällisensä takia. Mokomakin päivällinen, virneherneitä
ja turskaa!
Baptiste eno kysyi minulta, oliko meillä lupa-aika. Minä vastasin, että
jätin koulun ja olin menossa Jacques'in luo Pariisiin, jonka oli
onnistunut hankkia minulle hyvä paikka. Keksin tämän valeen, jottei äiti
olisi huolissaan tulevaisuudestani, mutta myöskin, jotta näyttäisin
vakavalta enon silmissä.
Kuullessaan että Pikku Miehellä oli hyvä paikka, täti hämmästyi
melkoisesti.
-- Daniel, sanoi hän, äitisi pitäisi päästä Pariisiin. Äiti raukallasi
on ikävä näin kaukana lapsistaan; ja sitten, ymmärräthän, hän on
meillekin taakaksi, eihän enosi ijankaiken voi olla perheen
lypsylehmänä.
-- Lypsylehmä, sanoi Baptiste suu täynnä ruokaa; se on mainiosti
sanottu...
Tuo lypsylehmä nimi saattoi hänet ihastuksiinsa, ja hän toisti sen
useampaan kertaan samalla vakavuudella.
Päivällinen kesti kauvan, niinkuin ainakin vanhoilla ihmisillä. Äiti söi
vähän ja sanoi minulle jonkun sanan ja katseli minua salavihkaa; täti
piti häntä silmällä.
-- Katsoppas sisartasi, sanoi hän miehelleen, ilo poikansa tapaamisesta
on vienyt häneltä ruokahalun. Eilen hän otti kaksi kertaa leipää, tänään
vaan yhden.
Oi, rakas äiti! Kuinka mielelläni olisin tahtonut viedä sinut sieltä
vielä samana iltana pois, kuinka olisin tahtonut sinut riistää tuolta
säälimättömältä lypsylehmältä ja hänen vaimoltaan; mutta voi, kuljin
itsekin onnen kauppaa, juuri niin paljon taskussa kuin matkaani
tarvittiin ja arvasin, ettei Jacques'in huone ollut kyllin suuri meille
kaikille kolmelle. Jospa edes olisin voinut kanssasi puhua, syleillä
sinua mielin määrin, mutta ei! Meitä ei jätetty hetkeksikään kahden
kesken... Muistatko: heti päivällisen jälkeen istuutui eno espanjan
kieliopin ääreen ja täti rupesi pyyhkimään hopeoitansa ja molemmat
vakoilivat meitä silmäkulmallaan... Lähdön hetki saapui ilman että
olimme voineet toisillemme sanaakaan sanoa.
Niinpä olikin Pikku Miehen sydän pakahtua, kun hän lähti Baptiste enon
luota; ja kulkiessaan aivan yksin varjoista puistokatua, joka vie
asemalle, hän vannoi pari kolme kertaa juhlallisesti itsekseen, että hän
tästälähin käyttäytyisi kuin mies eikä ajattelisi muuta kuin uuden kodin
perustamista.
TOINEN OSA
I.
MINUN KALOSSINI.
Vaikka eläisin yhtä kauvan kuin Baptiste eno, joka näihin aikoihin
alkanee olla yhtä vanha kuin joku Keski-Afrikan leipäpuu, niin en
koskaan unhoita ensimmäistä matkaani Pariisiin kolmannen luokan
vaunussa.
Oltiin helmikuun loppupuolella; oli vielä sangen kylmä. Ulkona, jossa
taivas oli harmaana, ja satoi lumiräntää, näin alastomia kukkuloita,
tulvaveden peittämiä niittyjä ja pitkiä jonoja lakastuneita
viiniköynnöksiä; sisällä oli juopuneita, hoilaavia merimiehiä, lihavia
talonpoikia, jotka nukkuivat suu auki kuin kuolleet kalat, vanhoja
akkoja koreinensa, lapsia, kirppuja, imettäviä naisia, sanalla sanoen
koko kolmannen luokan tupakalta, viinalta, sipulimakkaralta ja
tunkkaisilta oljilta haiskahtava yleisö. Tuntuu kuin yhä vielä istuisin
siellä.
Junan lähtiessä olin asettunut penkin nurkkaan akkunan ääreen nähdäkseni
ulos, mutta kun oli päästy noin kahden penikulman päähän, otti eräs
välskäri paikkani sillä tekosyyllä, että tahtoi istua vastapäätä
vaimoaan, ja niin oli Pikku Mies, joka oli liian arka pitämään puoliaan,
tuomittu matkustamaan kaksisataa penikulmaa tuon kamalan,
pellavansiemeniltä haisevan jättiläisen ja lihavan maalaiseukon välissä,
joka kuorsasi hänen olkapäätänsä vasten koko matkan.
Matka kesti kaksi päivää. Vietin nämä kaksi päivää paikaltani
liikahtamatta molempien pyövelieni välissä, pää pystyssä ja hammasta
purren. Kun ei minulla ollut rahaa eikä evästä, en syönyt hiventäkään
koko matkalla. Kaksi päivää syömättä on pitkä aika! -- Tosin oli minulla
vielä kahden markan raha, mutta säilytin sen huolellisesti siltä
varalta, ettei Jacques veikko olisikaan Pariisiin saapuessani asemalla,
ja nälästä huolimatta voin olla siihen kajoamatta. Vaikeinta oli, että
ympärilläni vaunussa syötiin vahvasti. Istuimeni alla oli aikamoinen,
raskas kori, josta naapurini välskäri yhtämittaa veteli jos
jonkinnäköisiä makupaloja, joita sitten jakoi vaimonsa kanssa. Tuon
korin läheisyys teki minut kovin onnettomaksi, varsinkin toisena
päivänä. Eikä nälkä kuitenkaan ollut pahin kärsimykseni tuolla kamalalla
matkalla. Olin lähtenyt Sarlande'ista ilman kenkiä ainoastaan hyvin
ohuet kalossit jalassa, joita käytin yötarkastuksillani lukion
makuusalissa. Kalossit ovat kyllä hyvät; mutta talvella, kolmannessa
luokassa ... herra varjele, kuinka minä palelin! Itku tahtoi nousta
kurkkuun. Yöllä kaikkien muiden maatessa, otin hiljaa jalkani kätteni
väliin ja istuin niin tuntikausia lämmittääkseni niitä. Jospa äiti olisi
nähnyt minut!
Mutta huolimatta nälästä, joka kurni hänen suoliaan, huolimatta
kamalasta kylmyydestä, joka pusersi kyyneleet hänen silmistään, oli
Pikku Mies ylen onnellinen eikä olisi mistään hinnasta luopunut
paikastaan, tuosta puolesta paikastaan ovenvartijan ja välskärin
välissä. Sillä kaikkien hänen kärsimystensä loppupäässä oli Jacques ja
Pariisi.
Yöllä toista päivää vasten heräsin kello kolmen aikaan. Juna oli juuri
pysähtynyt: koko vaunu oli jalkeilla.
Kuulin välskärin sanovan vaimolleen:
-- Nyt ollaan perillä.
-- Missä sitten? minä kysäsin hieroen silmiäni.
-- Pariisissa tietenkin.
Syöksyin vaunun ovelle. Ei ainoatakaan taloa. Alaston tasanko,
joitakuita kaasuliekkiä ja siellä täällä suuria kivihiilikasoja;
kauvempaa näkyi vahva, punainen heijastus ja kuului epäselvä, aivan kuin
meren kohina. Muuan mies kulki vaunun ovelta ovelle, pieni lyhty
kädessä, huutaen: »Pariisi! Pariisi! Piletit!» Vaistomaisesti vetäsin
pääni peljästyneenä takaisin. Tämä oli Pariisi.
Voi, suuri, vaarallinen kaupunki, kuinka oikeassa Pikku Mies olikaan
peljätessään sinua!
Viiden minuutin perästä olimme asemalla. Jacques oli minua siellä tunnin
varronnut. Tunsin jo kaukaa hänen pitkän, hiukan kumaran vartalonsa ja
hänen pitkät käsivartensa, jotka tekivät minulle merkkejä aitauksen
takaa. Yhdellä hyppäyksellä olin hänen luonaan.
-- Jacques! rakas veli!...
-- Oi, rakas lapsi!
Ja meidän sydämemme yhtyivät voimakkaassa syleilyssä. Mutta asemahuoneet
eivät, paha kyllä, ole aijotut syleilypaikoiksi. Matkatavarasali kyllä
on, mutta ei ole salia tunteidenpurkauksia eikä sielujenyhtymisiä
varten. Meitä tyrkittiin ja me jouduimme toisten jalkoihin.
-- Eteenpäin! Eteenpäin! huusivat meille tullipalvelijat.
Jacques kuiskasi minulle: »Mennään pois. Huomenna lähetän noutamaan
kirstuasi». Ja käsi toisen kainalossa lähdimme yhtä keveinä kuin
kukkaromme astumaan Quartier Latin'ia kohden.
Olen hyvin usein myöhemmin koittanut selvitellä muistissani sitä
vaikutusta, minkä Pariisi teki minuun tuona yönä: mutta esineet,
niinkuin ihmisetkin, esiintyvät niitä ensi kertaa nähdessä aivan
erinäköisinä, jommoisina emme niitä enää sittemmin näe. En ole voinut
koskaan luoda itselleni kuvaa tulopäiväni Pariisista. Se on jonkinlainen
unelmantapainen kaupunki, jonka läpi olen kulkenut aivan pienenä, monta
vuotta takaperin, ja johon en sittemmin ole palannut. Muistan puusillan,
joka vei pikimustan joen yli, pitkän, aution rantakadun ja mahdottoman
suuren puiston sen varrella. Pysähdyimme hetkeksi tämän puiston
edustalle. Sitä ympäröivän ristikkoaidan läpi voi epäselvästi eroittaa
lintuhäkkejä, nurmikoita, lampia ja huurteisia puita.
-- Tämä on Jardin des plantes, sanoi Jacques. Siellä on koko joukko
valkoisia karhuja, leijonia, boakäärmeitä, virtahevosia... Sieltä tuli
todellakin petoeläinten haju, ja silloin tällöin kuului tuolta
pimennosta äkäinen kiljunta tai käheä ulvonta.
Koitin veljeeni painautuneena tähyillä rauta-aidan läpi, ja yhdistäen
samaan kauhun tunteeseen tuon Pariisin, johon saavuin yön aikaan ja
tämän salaperäisen puutarhan, tuntui minusta kuin olisin tullut suureen,
mustaan luolaan, täynnä petoeläimiä, jotka olivat aikeessa hyökätä
kimppuuni. Onneksi en ollut yksin: Jacques oli turvanani...
Oi. Jacques! Jacques! miksi et aina ole ollut rinnallani?
Kuljimme vielä kauvan, hyvin kauvan loppumattomia, pimeitä katuja;
sitten Jacques yhtäkkiä pysähtyi pienelle torille, jonka varrella oli
kirkko.
-- Nyt olemme Saint-Germain des-Prés'issa, sanoi hän. Meidän huoneemme
on tuolla ylhäällä.
-- Kuinka, Jacques! ... kirkontornissako?...
-- Niin itse kirkontornissa... Siellä on helppo tietää, mitä kello on.
Jacques liioitteli hiukan. Hän asui kirkon viereisessä talossa, pienessä
vinnikamarissa viidennessä tai kuudennessa kerroksessa, ja hänen
akkunansa oli Saint-Germain'in torniin päin aivan kellotaulun
korkeudella.
Päästin sisään astuissani ilohuudon: »Tuli! kuinka hauskaa!» Juoksin
heti uunin luo lämmittelemään jalkojani tulen hohteessa, niin että olin
vaarassa sulattaa kalossini. Mutta silloin Jacques huomasi minun
merkilliset jalkineeni. Siitäkös hän sai naurun aihetta.
-- Rakas veli, sanoi hän; moni kuuluisa mies on saapunut puukengissä
Pariisiin ja ylpeilee siitä. Mutta sinä voit sanoa, että olet saapunut
tänne kalosseissa: se on vielä paljo originalisempaa. Mutta pane nyt
minun tohvelini jalkaasi, ja sitte käymme piirakan kimppuun.
Näin sanoen siirsi kunnon Jacques tulen ääreen pienen pöydän, joka
valmiiksi katettuna odotti nurkassa.
II.
SAINT-NIZIER'IN PAPIN LÄHETTÄMÄ.
Mikä juhlahetki meillä olikaan tuona yönä Jacques'in kamarissa! Kuinka
kodikkaasti uunin loimo valaisi pöytäliinamme! Ja mikä ihana
orvokintuoksu lähti vanhasta hartsisuisesta viinipullostamme! Ja kuinka
kauniin kullanruskea piirakan kuori oli! Semmoisia piirakoita ei tehdä
enää: etkä enää milloinkaan, Eyssette rukka, saa sellaista viiniä!