puhdistamaan minut: mutta sitä sanaa en sanonut. Olin valmis ennen
kärsimään mitä tahansa kuin ilmaisemaan Roger'in... Sillä huomatkaa,
Pikku Mies ei hetkeäkään koko tämän kohtauksen aikana tullut epäilleeksi
ystävänsä vilpittömyyttä. Tuntiessaan kirjeensä ajatteli hän heti:
»Roger on ollut liian laiska niitä puhtaaksi kirjoittamaan; hän on
ennemmin pelannut yhden pelin biljaardia lisää ja lähettänyt minun
kirjeeni». Pikku Mies rukka, kylläpä olet yksinkertainen!
Kun kuvernööri näki, etten mielinyt vastata, pani hän kirjeet takaisin
taskuunsa ja sanoi kääntyen johtajaan ja hänen apuriinsa:
-- Nyt, hyvät herrat, tiedätte, mitä teidän on tehtävä.
Nyt tärisivät Viot'in avaimet turmiota ennustaen, ja johtaja vastasi
syvään kumartaen, että herra Eyssette olisi ansainnut tulla heti
poisajetuksi, mutta että hän kaiken huomion välttämiseksi sai viipyä
lukiossa vielä viikon. Juuri niin pitkän ajan, että ehdittiin hankkia
uusi opettaja.
Tuo kauhea sana »poisajettu» teki lopun minusta. Kumarsin sanaakaan
sanomatta ja riensin ulos. Tuskin olin ovesta ulkona, kun purskahdin
itkuun... Juoksin suoraapäätä huoneeseeni tukahduttaen kyyneleitäni
nenäliinaan...
Roger oli odottamassa minua; hän näytti kovin levottomalta ja käveli
pitkin askelin edestakaisin.
Nähdessään minun astuvan sisään, tuli hän minua vastaan.
-- No, herra Daniel! sanoi hän katsoen tutkivasti minuun. Minä vaivuin
sanattomana tuolille.
-- Kyyneleitä! Joutavaa lapsellisuutta! jatkoi miekkailumestari raa'alla
äänellä. Se vaan pahentaa asian. No ... joutuun: mitä on tapahtunut?
Silloin minä kerroin hänelle koko tuon kauhean kohtauksen johtajan
huoneessa kaikkine yksityiskohtineen.
Sitä myöten kuin puhuin, näin Roger'in muodon yhä enemmän kirkastuvan,
hän ei enää katsonut minuun samalla röyhkeällä ilmeellä, ja kuultuaan
lopuksi, kuinka olin antanut ajaa itseni pois lukiosta, jotten pettäisi
häntä, avasi hän minulle sylinsä ja sanoi ainoastaan:
-- Daniel, te olette todellinen gentlemanni!
Tällä hetkellä kuului kadulta vaunujen jyrinää; kuvernööri lähti pois.
-- Te olette todellinen gentlemanni, toisti ystäväni miekkailumestari
puristaen ranteitani, niin että olin huutaa. Te olette jalo ihminen, en
sano muuta... Mutta ymmärtänette kai, etten voi sallia kenenkään
uhrautua puolestani.
Näin sanoen lähestyi hän ovea.
-- Elkää itkekö, Daniel herra, minä menen tapaamaan johtajaa, ja minä
vannon ettei ainakaan teitä täältä ajeta.
Hän astui vielä jonkun askeleen; sitte hän tuli takaisin, aivan kuin
olisi unohtanut jotakin.
-- Mutta, sanoi hän minulle hiljaisella äänellä, kuulkaa, ennenkuin
menen, mitä sanon... Pitkä Roger ei ole yksin maailmassa: hänellä on
jossakin maailman kolkassa kivulloinen äiti... Äiti ... hurskas äiti
raukka!... Luvatkaa, että kirjoitatte hänelle, kun kaikki on ohi.
Tämä sanottiin juhlallisesti, levollisella äänellä, joka kauhistutti
minua.
-- Mitä siis aijotte tehdä? huudahdin.
Roger ei vastannut: mutta hän aukaisi takkinsa, niin että saatoin nähdä
hänen taskussaan kiiltävän pistoolin pään.
Minä syöksyin kauhistuneena häntä kohden.
-- Tappaa itsenne, onneton? Te aijotte tappaa itsenne?
Hän vastasi hyvin kylmästi:
-- Kun olin sotapalveluksessa, tein sen lupauksen, että jos minut joskus
hurjapäisyyteni takia alennettaisiin arvossa, niin en eläisi päivääkään
häväistykseni jälkeen. Nyt on se hetki tullut, jolloin on pysyttävä
sanassa... Viiden minuutin perästä ajetaan minut pois lukiosta, se on:
olen häväisty; tunti sen jälestä, hyvää yötä! Minun päiväni ovat
päättyneet.
Kuullessani tämän asetuin päättäväisenä oven eteen.
-- Ei Roger, te ette lähde täältä! Ennemmin menetän paikkani kuin olen
syynä teidän kuolemaanne.
-- Antakaa minun tehdä velvollisuuteni, sanoi hän kammoittavalla
äänellä, ja ponnistuksistani huolimatta onnistui hänen saada ovi
puoliksi auki. Silloin juolahti mieleeni puhua hänelle hänen äidistään,
tuosta äiti raukasta, joka hänellä oli jossakin maailman kolkassa.
Todistin hänelle, että hänen täytyi elää äitinsä tähden, että minun oli
hyvinkin helppo saada toinen paikka, että meillä joka tapauksessa oli
viikko aikaa ja että meidän ainakin täytyi odottaa viime hetkeen asti,
ennenkuin ryhdyttäisiin moiseen epätoivon työhön... Tämä viimeinen tuuma
näytti liikuttavan häntä. Hän myöntyi jättämään käyntinsä johtajan luona
ja sen mikä sitä seuraisi joitakuita tunteja myöhemmäksi.
Sillävälin soi kello; me syleilimme toisiamme ja minä menin kouluun.
Millaisia me ihmiset olemme! Olin astunut huoneeseeni epätoivoisena,
lähdin sieltä melkeinpä iloisena... Pikku Mies oli niin ylpeä
tietäessään pelastaneensa ystävänsä miekkailumestarin hengen.
Mutta minun täytyy tunnustaa, että minä istuissani kateederissa
ensimmäisen innostuksen ohimentyä, aloin tuumailla. Roger suostui
jäämään henkiin, hyvä; mutta mitä minusta itsestäni tulisi sitte, kun
minut jalomielisyyteni palkaksi oli ajettu pois lukiosta?
Sitä ei ollut hauska ajatella; näin jo kodin häväistynä, äidin kyynelten
vallassa ja isän hirveästi vihoissaan. Onneksi juolahti mieleeni
Jacques; kuinka mainiota, että hänen kirjeensä ymmärsi tulla juuri tänä
aamuna! Mikä tässä enää oli hätänä, kirjoittihan hän, että hänen
vuoteessaan oli sijaa kahdellekin. Ja Pariisissa itsensä kyllä aina
jollakin tavalla elättää.
Tässä ajatukseni kauhusta jähmettyivät: jos mieli täältä lähteä, täytyi
olla rahaa; ensiksikin matkarahat, sitte viisikymmentä kahdeksan
francia, jotka olin portinvartijalle velkaa, paitsi niitä kymmentä
francia, jotka eräs yläluokkalainen oli minulle lainannut, ja sitte
äärettömiä summia, joita oli kirjoitettu minun nimeeni Barbetten
kahvilan saatavakirjaan. Millä keinoin hankkisin kaikki nämä rahat?
-- Pyh, sanoin itsekseni sitä ajatellessani, -- kylläpä minä olen tyhmä
vaivatessani itseäni näin joutavalla; onhan minulla Roger. Hän on
hyvissä varoissa, antaahan hän kaupungilla tunteja, ja hän tulee ylen
onnelliseksi, kun saa lainata minulle joitakuita satoja francia,
minulle, joka olen pelastanut hänen henkensä.
Kun olin asiani näin järjestänyt, unohdin kaikki päivän hirmut ja
ajattelin vain suurenmoista Pariisin matkaani. Olin niin iloinen, että
tuskin saatoin paikallani pysyä, ja Viot, joka vartavasten tuli
lukusaliin, nauttiakseen epätoivostani, oli äärettömän nolon näköinen
nähdessään minun ilosta hohtavan naamani. Söin nopeasti vahvan
päivällisen, pihalla annoin oppilaille kaikki jälki-istunnot anteeksi.
Vihdoin alkoi tunti.
Tärkeintä oli nyt tavata Roger niin pian kuin suinkin; yhdellä
loikkauksella olin hänen huoneessaan; siellä ei ollut ketään. »Hyvä,
ajattelin itsekseni, hän on varmaankin pistäytynyt Barbetten kahvilaan»,
eikä se minua näin jännittävissä olosuhteissa lainkaan kummastuttanut.
Ei Barbetten kahvilassakaan ketään. »Roger», sanottiin siellä, »on
mennyt aliupseerien kanssa _kentälle_.» Mitä pirua heillä mahtoi
olla siellä tähän aikaan tekemistä? Aloin käydä hyvin levottomaksi
ja suostumatta pelaamaan ainoatakaan peliä biljaardia, johon
minua vaadittiin, käärin housuni lahkeet ylös ja lähdin kiivaasti
lumessa kulkemaan _kenttää_ kohden saadakseni käsiini ystäväni
miekkailumestarin.
XII.
RAUTARENGAS.
Sarlande'ista _kentälle_ on runsas puoli peninkulmaa: mutta sitä kyytiä
kuin kuljin, tein sen matkan varmaan vajaassa neljännestunnissa. Vapisin
Roger'in puolesta. Pelkäsin, että tuo poika raukka oli lupauksestaan
huolimatta kertonut kaikki johtajalle, silläaikaa, kun minä olin
lukusalissa: olin yhä vielä näkevinäni hänen pistoolinsa perän
välkähtävän. Tuo hirveä ajatus antoi minulle siivet. Mutta tuon
tuostakin näin lumessa useita jälkiä, jotka kaikki veivät _kenttää_
kohden, ja minua tyynnytti hiukan ajatus, ettei miekkailumestari ollut
yksin. Silloin minä hiukan hiljentäen vauhtiani, aloin ajatella
Pariisia. Jacques'ia ja lähtöäni... Mutta hetken perästä olin taas
kauhean pelon vallassa.
-- Roger aikoo aivan varmaan tappaa itsenisä. Mitä muuta hän olisi
tullut tältä autiolta paikalta etsimään, kaukana kaupungista. Ystävänsä
Barbetten kahvilasta on hän nähtävästi ottanut mukaansa sanoakseen
heille hyvästit, juodakseen heidän kanssaan jäähyväismaljan... Voi noita
sotilaita!... Ja minä lähdin taasen henki kurkussa juoksemaan.
Onneksi aloin jo lähestyä _kenttää_, näin jo sen suuret, humisevat puut.
»Ystävä parka, kunhan nyt vain tulisin ajoissa!»
Jäljet johtivat minut suoraan Espéron'in ravintolaan.
Tämä ravintola oli kurja, huonomaineinen paikka, jonne Sarlande'in
irstailijat tekivät juomaretkiään. Olin useammankin kerran ollut siellä
aliupseerien seurassa, mutta milloinkaan ei se ollut minusta näyttänyt
niin vastenmieliseltä kuin nyt. Keltaisen likaisena neitseellisen
puhtaan lumiaavikon keskellä näytti se ikäänkuin piilottelevan mataline
porttineen, ränstyneine seinineen ja likaisine akkunoineen pienen
jalavametsikön takana. Se näytti häpeävän huonoa ammattiaan.
Tullessani lähemmäksi kuulin iloista humua, naurua ja kevytmielisiä
lauluja.
Hyvä Jumala, ajattelin vapisten, siellä juodaan jäähyväismaljoja. Ja
minä pysähdyin hengästyneenä.
Olin silloin ravintolan takana; työnsin auki pienen portin ja astuin
puutarhaan. Mikä hirveä puutarha! Korkea, paljas pensasaita, lehdettömiä
syreenipensaita, suuria roskakasoja lumella ja siellä täällä valkeita
lehtimajoja, jotka muistuttivat eskimojurttia. Sitä katsellessa kävi
mieli apeaksi.
Melu kuului alimmasta kerroksesta, ja mässäys mahtoi olla tällä hetkellä
kuumimmillaan, sillä kylmästä huolimatta olivat akkunat selkiseljällään.
Laskin jo jalkani portaitten alimmalle astuimelle, kun kuulin jotain,
joka seisautti minut yhdellä iskulla, ja saattoi vereni jähmettymään:
nimeni mainittiin naurun remahdusten kaikuessa. Roger puhui minusta ja
kummista kummin, joka kerta, kun Daniel Eyssette'n nimi toistettiin,
olivat kuulijat katketa naurusta.
Kirvelevän uteliaisuuden ajamana, selvästi tuntien, että saisin kuulla
jotain tavatonta, vetäydyin takaisin ja hiivin lumessa, joka maton
tavoin hiljensi askeleeni, kenenkään huomaamatta lehtimajaan, joka
aivankuin varta vasten sattui olemaan juuri akkunoitten alla.
Tuon lehtimajan tulen koko elämäni ajan näkemään silmissäni; tulen koko
elämäni ajan näkemään sen lakastuneet lehtiseinät, sen likaisen
maapohjan, sen pienen vihreäksi maalatun pöydän ja sen vettä valuvat
puupenkit... Päivä tuskin pääsi pilkoittamaan lumen läpi, jonka peitossa
se oli; lumi suli hiljakseen ja tipahteli pääni päälle.
Tuossa lehtimajassa, joka oli pimeä ja kostea kuin hauta, olen oppinut
ymmärtämään, kuinka ilkeitä ja halpamaisia ihmiset voivat olla, siellä
olen oppinut epäilemään, halveksimaan, vihaamaan... Varjelkoon Jumala
teitä, jotka tätä luette, milloinkaan joutumasta tuohon lehtimajaan!...
Henkeäni pitäen, vuoroin punastuen ja vaaleten vihasta ja häpeästä,
seisoin kuuntelemassa, mitä ravintolassa sanottiin.
Ystäväni, miekkailumestari puhui koko ajan... Hän kertoi seikkailunsa
Cecilian kanssa, lemmenkirjeistä, kuvernöörin käynnistä lukiolla,
höystäen kertomustaan kaikenmoisilla lisillä ja liikkeillä, jotka
mahtoivat olla hyvin hullunkurisia siitä vaikutuksesta päättäen, minkä
ne tekivät kuulijoihin.
-- Ymmärrätte kai, rakkaat ystävät, sanoi hän rivolla äänellään, --
etten minä suotta ole tepastellut kolmea vuotta zuaviteatterin
näyttämöllä. Niin totta kuin tässä seison, luulin jo yhteen aikaan
olevani hukassa ja etten milloinkaan enää joisi kanssanne Espéron'in
mainiota viiniä... Tosin ei pikku Eyssette ollut mitään hiiskunut; mutta
olihan vielä aikaa puhua; ja näin meidän kesken sanottuna luulen, että
hän tahtoikin vaan antaa minulle kunnian itse ilmaista itseni.
Silloinpas minä ajattelin itsekseni: »Nyt näppärästi suuri kohtaus
toimeen, Roger!»
Ja sitte minun paras ystäväni miekkailumestari rupesi näyttelemään niin
sanomaansa suurta kohtausta, toisin sanoen sitä, mitä aamulla oli
tapahtunut kamarissani minun ja hänen välillään. Voi tuota roistoa, hän
ei unohtanut mitään... Hän huusi, teatteriäänellä: Äitini, äiti parkani!
Sitte hän matki minun ääntäni: »Ei, Roger, ei, te ette saa mennä!»...
Suuri kohtaus oli todellakin mitä hullunkurisin, ja koko kuulijakunta
kieritteli itseään naurusta. Mutta minä tunsin suurten kyynelten
vierivän pitkin poskiani, vilunväreet puistattivat ruumistani ja korvani
soivat, koko aamuinen inhoittava huvinäytelmä kävi minulle selväksi,
kykenin epäselvästi tajuamaan, että Roger tahallaan oli lähettänyt minun
kirjeeni turvatakseen itsensä mahdollisten seurausten varalta, että
hänen äitinsä, hänen äiti raukkansa oli maannut parikymmentä vuotta
haudassa, ja että olin luullut hänen piippukoteloansa pistoolin peräksi.
-- Entä kaunis Cecilia? kysyi yksi gentlemanneista.
-- Cecilia ei ole maininnut nimeäni, hän on matkustanut pois, siinä
vasta kunnon tyttö.
-- Entä pikku Daniel! mikä hänet perii?
-- Pyh, vastasi Roger.
Tässä hän teki liikkeen, joka sai kaikki nauramaan.
Tämä naurunremahdus saattoi minut raivoihini. Aijoin tulla lehtimajasta
ja äkkiä kuin haamu ilmestyä heidän keskellensä. Mutta hillitsin itseni,
olin jo ollut kyllin naurettava.
Nyt tuotiin paisti sisään ja lasit kilahtelivat vastakkain.
-- Roger'in malja! Roger'in malja! kuului joka puolelta.
En voinut kestää kauempaa, kärsin liiaksi. Vähääkään välittämättä,
näkikö minut kukaan, syöksyin ulos puutarhasta. Yhdellä hyppäyksellä
olin portin ulkopuolella ja aloin juosta kuin mieletön suoraan
eteenpäin.
Pimeys alkoi hiljaa laskeutua yli seudun ja tuolle äärettömälle
lumiaavikolle levisi ikäänkuin sanomaton surumielisyys.
Juoksin jonkun aikaa niinkuin haavoitettu otus; elleivät särkyneet,
vertavuotavat sydämet olisi muuta kuin runoilijain korupuheita, niin
voisin vannoa, että jätin jälkeeni tuolle valkealle kentälle pitkän
verijuovan.
Tunsin olevani hukassa. Mistä saisin rahaa? Kuinka voisin lähteä? Kuinka
voisin päästä Jacques veljeni luo? Roger'in ilmiantaminenkaan ei olisi
minua auttanut... Nyt hän voi kieltää kaiken, kun Cecilia oli poissa.
Vihdoin menehtyneenä väsymyksestä vaivuin lumeen erään kastanjapuun
alle. Olisin ehkä jäänyt siihen seuraavaan aamuun itkemään, kykenemättä
mitään ajattelemaan, kun yhtäkkiä jossakin hyvin, hyvin kaukana
Sarlande'issa päin kuulin kellon soivan; se oli lukion kello. Olin
unohtanut kaiken; tuo kello kutsui minut uudelleen elämään: minun täytyi
palata takaisin ja valvoa oppilaita _salissa... Salia_ ajatellessani
iski äkkiä uusi ajatus päähäni. Heti lakkasivat kyyneleeni vuotamasta;
tunsin itseni väkevämmäksi. Nousin ylös maasta ja lähdin kulkemaan
Sarlande'ia kohden varmoin askelin, niinkuin ainakin mies, joka on
tehnyt järkähtämättömän päätöksen.
Jos tahdotte tietää, minkä järkähtämättömän päätöksen Pikku Mies oli
tehnyt, seuratkaa häntä Sarlande'iin tuon laajan valkean aavikon poikki;
seuratkaa häntä kaupungin pimeitä, likaisia katuja pitkin, seuratkaa
häntä lukion porttikäytävään; seuratkaa häntä _saliin_ välitunnin ajaksi
ja huomatkaa millä kummallisella itsepäisyydellä hän katselee suurta
rautarengasta, joka riippuu katosta, seuratkaa häntä vielä välitunnin
päätyttyä lukuhuoneeseen, nouskaa hänen mukanaan kateederiin ja lukekaa
hänen olkapäänsä ylitse tämä surullinen kirje, jota hän kirjoittaa
vallattomien poikien hirveästi melutessa:
»_Herra Jacques Eyssette, Bonapartenkatu, Pariisi_.
Anna anteeksi, rakkain Jacques, suru, jonka tulen sinulle
tuottamaan. Sinä, joka et enää itkenyt, saat vielä kerran itkeä
minun tähteni; mutta se onkin sitten viimmeinen kerta... Kun saat
tämän kirjeen, on Daniel raukkasi kuollut...»
Tässä kohden yltyy melu lukuhuoneessa kaksinkertaiseksi. Pikku Mies
keskeyttää kirjoituksensa ja jakaa muutamia rangaistuksia oikealle ja
vasemmalle, mutta arvokkaasti, suuttumatta. Sitte hän jatkaa:
»Katso, Jacques, olin liian onneton. En voinut muuta kuin tappaa
itseni. Tulevaisuuteni on mennyttä: minut on ajettu pois lukiosta
erään naisjutun tähden, joka kävisi liian pitkäksi kertoa sinulle,
sitten olen tehnyt velkoja, en voi enää tehdä työtä, minä häpeän,
olen väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, elämä hirvittää minua...
Menen ennemmin pois.»
Pikku Miehen on vielä kerran keskeyttäminen kirjoituksensa. »Viisisataa
värsyä Souheyrol'ille! Fouque ja Loupi sunnuntaina huonearestiin!» Tämän
tehtyään hän päättää kirjeensä.
»Hyvästi, Jacques, minulla olisi vielä paljon kerrottavaa sinulle,
mutta tunnen, että rupeisin itkemään, ja oppilaat katsovat minuun.
Sano äidille, että olen pudonnut kävelyretkellä joltakin korkealta
vuorelta, tai että olen luistellessa hukkunut. Keksi juttu mikä
tahansa, kunhan hän ei vaan milloinkaan saa tietää totuutta!...
Suutele tuhat kertaa rakasta äitiä puolestani; suutele myös
isäämme ja koeta pian luoda heille kaunis koti. Hyvästi, rakas
veli! Muista Danieliasi.»
Saatuaan tämän kirjeen valmiiksi, aloittaa Pikku Mies heti toisen, joka
kuuluu näin:
»Herra abbé, pyydän teitä toimittamaan veljelleni Jacques'ille
kirjeen, jonka jätän hänelle. Leikatkaa samalla hiuksistani
suortuva äidilleni.
Minä pyydän Teiltä anteeksi ikävyyttä, jonka Teille tuotan. Olen
tappanut itseni siksi, että olin täällä liian onneton. Te yksin,
herra abbé, olette aina ollut hyvä minua kohtaan... Kiitän Teitä
siitä.
Daniel Eyssette.»
Sitte Pikku Mies panee tämän ja Jacques'in kirjeen samaan suureen
kuoreen ja kirjoittaa päällekirjoitukseksi: »Sitä henkilöä, joka
ensimmäiseksi löytää ruumiini, pyydetään viemään tämä kirje abbé
Germane'in käsiin.» Sitte näin kaikki asiansa järjestettyään odottaa hän
lukujen päättymistä.
Luvut ovat päättyneet. Syödään illallinen, pidetään rukoukset, mennään
makuusaliin.
Oppilaat menevät levolle; Pikku Mies kävelee edestakaisin, odottaen että
he nukkuisivat. Viot tulee tarkastusretkellensä; kuuluu ainoastaan hänen
avaintensa salaperäinen kilinä ja hänen tohveliensa hiljainen hipsutus
lattialla. --
»Hyvää yötä, herra Viot», kuiskaa Pikku Mies. »Hyvää yötä, herra
Eyssette», vastaa tarkastaja hiljaa; sitten hänen askeleensa häipyvät
käytävään.
Pikku Mies on yksin. Hän avaa hiljaa oven ja pysähtyy hetkeksi etehiseen
kuuntelemaan, heräävätkö oppilaat; mutta kaikki on hiljaista
makuusalissa.
Silloin hän laskeutuu rappusia myöten alas ja hiipii varpaillaan
varjossa olevaa seinän viertä pitkin. Pohjatuuli vinkuu ovien raoissa.
Rappukäytävän läpi kulkeissaan, sattuu hänen silmäänsä valkea, lumen
peittämä piha, jota pimeät muurit ympäröivät.
Tuolla ylhäällä katonrajassa tuikkaa yksinäinen tuli: abbé Germane
kirjoittaa siellä suurta teostansa. Pikku Mies lähettää sydämensä
syvyydestä tuolle hyvälle ihmiselle viimmeiset hartaat hyvästinsä; sitte
hän astuu _saliin_...
Merisotakoulun vanha voimistelusali on verhoutunut kylmään, kolkkoon
hämärään. Kuu pilkistää pienen ristikkoakkunan läpi, paistaen suoraan
rautarenkaaseen, joka on tuntikausia ollut Pikku Miehen ainoa ajatus, --
se loistaa hopeoissa... _Salin_ nurkassa viruu vanha jakkara. Pikku Mies
menee ottamaan sen, kantaa sen rautarenkaan alle ja nousee sille; hän ei
ole erehtynyt, se on juuri niin korkea kuin on tarvis. Sitte ottaa hän
kaulastaan pitkän, sinipunervan silkkisen kaulahuivinsa, jota hän pitää
kuin nauhaa monin kerroin kaulansa ympäri käärittynä. Hän sitoo huivin
renkaaseen ja tekee juoksevan solmun... Kello lyö yksi. Kuolinhetki on
tullut... Vapisevin käsin levittää Pikku Mies juoksevan solmun. Hän on
kuin kuumeessa. Hyvästi, Jacques! Hyvästi, äiti...!
Silloin iskee rautakoura häneen kiinni. Hän tuntee jonkun tarttuvan
vyötäisiinsä ja laskevan hänet jakkaralta lattialle seisomaan. Samalla
sanoo tuima, pilkallinen ääni, jonka hän hyvin tuntee: »Onpas tämäkin
aika kieppua renkaissa!»
Pikku Mies kääntyy hämmästyksestä jähmettyneenä. Hän näkee edessään abbé
Germane'in ilman viittaa, lyhköisissä housuissa, papinkaulus liivien
päällä. Hänen ihanan rumat kasvonsa hymyilevät surullisesti kalpeassa
kuutamossa... Hän on käyttänyt vaan toista kättään nostaessaan
itsemurhaajan maahan; toisessa pitää hän vielä vesipulloa, jonka hän oli
käynyt pihakaivolla täyttämässä.
Nähdessään Pikku Miehen tuskasta vääristyneet kasvot ja kyyneleiset
silmät, lakkaa abbé Germane hymyilemästä ja hän toistaa, mutta tällä
kertaa lempeällä, melkeinpä hellällä äänellä:
-- Kuinka hassua, rakas Daniel, kieppua renkaissa tähän päivän aikaan.
Pikku Mies on hyvin punainen ja hyvin hämillään.
-- En minä kiepu renkaissa, herra abbé, minä tahdon kuolla.
-- Mitä! ... kuolla?... Sinulla on siis paljon suruja?
-- Voi! ... vastaa Pikku Mies, samalla kun palavat kyyneleet vuotavat
pitkin hänen poskiaan.
-- Daniel, sinä tulet minun mukaani, sanoo abbé.
Pikku Mies tekee kieltävän merkin ja näyttää rautarengasta, josta
riippuu kaulahuivi... Abbé Germane ottaa häntä kädestä.
-- Kuuleppas, tule minun huoneeseeni, jos tahdot tappaa itsesi, niin
voithan tehdä sen siellä. Siellä on tuli, siellä on hauskempaa.
Mutta Pikku Mies vastustelee: »Antakaa minun kuolla, herra abbé. Teillä
ei ole oikeutta estää minua kuolemasta.»
Papin silmissä leimahtaa vihan välähdys: »Vai niin, niinkö se onkin!»
sanoo hän. Ja tarttuen äkkiä Pikku Miestä vyötäisiltä vie hän hänet
mukaansa kainalossaan, aivan kuin tavarakääryn, välittämättä vähääkään
hänen vastusteluistaan ja rukouksistaan...
... Pian ollaan abbé Germane'in luona: uunissa loimottaa aika valkea;
tulen ääressä on pöytä, jolla on palava lamppu, piippuja ja paperikasa
täynnä harakan varpaita.
Pikku Mies istuu uunin nurkassa. Hänen mielensä on kuohuksissa, hän
puhuu paljon, hän kertoo elämäkertansa, onnettomuutensa ja miksi hän on
tahtonut lopettaa itsensä. Abbé kuuntelee häntä hymyillen; sitte kun
lapsi on puhunut tarpeekseen, itkenyt tarpeekseen ja keventänyt
tarpeekseen ahdistetun, sairaan sydämensä, ottaa tuo kunnon mies häntä
käsistä kiinni ja sanoo hänelle hyvin rauhallisesti:
-- Eihän tuo ole yhtään mitään, poikaseni, sinä olisit tehnyt varsin
tyhmästi, jos olisit tappanut itsesi noin vähästä. Sinun juttusi on
hyvin yksinkertainen; sinut on ajettu pois lukiosta, -- joka sivumennen
sanottuna on sinulle suuri onni ... -- no, sinun täytyy lähteä pois,
lähteä heti pois, ennenkuin tuo viikkosikaan on lopussa... Ethän sinä,
piru vieköön, ole mikään kyökkipiika!... Ole surematta rahojasi ja
velkojasi, kyllä minä niistä huolen pidän... Rahat, jotka aijoit lainata
tuolta konnalta, saat minulta lainaksi. Me järjestämme kaiken tämän
huomenna... Ja nyt ei sanaakaan, minun täytyy tehdä työtä ja sinun
täytyy nukkua... Mutta sinä et saa palata kamalaan makuusaliisi: siellä
sinun olisi kylmä ja siellä sinua pelottaisi; sinä menet maata minun
sänkyyni, johon pantiin tänä aamuna puhtaat lakanat... Minä kirjoitan
koko yön; ja jos minua rupeaa nukuttamaan, heitän pitkäkseni sohvalle...
Hyvää yötä, älä sano enää mitään.
Pikku Mies panee maata, hän ei vastustele... Kaikki, mitä hänelle
tapahtuu, tuntuu unelta. Mitä kaikkea onkaan tapahtunut yhtenä päivänä!
Kuoleman kynnykseltä on hän joutunut tähän suloiseen vuoteeseen, tähän
lämpöiseen, rauhalliseen huoneeseen... Kuinka Pikku Miehen on hyvä
olla!... Silloin tällöin avatessaan silmänsä näkee hän lampun
varjostimen lempeässä valossa hyvän abbé Germane'in, joka koko ajan
piippuaan imien lennättää rapisevaa kynäänsä valkeita paperiarkkeja
pitkin.
... Heräsin seuraavana aamuna siihen, että abbé taputti minua
olkapäälle. Olin nukkuessani unohtanut kaikki... Se saattoi pelastajani
makeasti nauramaan.
-- No, poikaseni, sanoi hän, kello soi, ala joutua; ei kukaan ole vielä
huomannut mitään, mene ottamaan oppilaasi vastaan niinkuin
tavallisesti; aamiaistunnilla odotan sinua täällä puhuakseni kanssasi.