vähintäin runsaan neljännestunnin. Kaikki asiat nurinkurin selitettyinä:
markiisi oli lukion paras oppilas; minä olin ilman aihetta rääkännyt
häntä; se oli anteeksiantamatonta. Olin sitäpaitsi laiminlyönyt kaikki
velvollisuuteni.
Mitä voin vastata näihin syytöksiin?
Vähän väliä koitin puolustaa itseäni. »Anteeksi, herra johtaja!...»
Mutta johtaja ei kuunnellut minua, vaan antoi minulle nuhteensa
viimeiseen pisaraan asti.
Hänen jälkeensä alkoi Boucoyran'in isä puhua puolestaan... Hänen
puheensa oli täydellinen oikeuskanne. Onneton isä parka! Hänen lapsensa
oli melkein murhattu. Tuon pienen, avuttoman olennon kimppuun oli
hyökätty ... kuinka ma sanoisin? ... puhvelihärjän tavoin, villin
puhvelihärjän tavoin. Lapsi oli kaksi päivää ollut vuoteenomana. Kaksi
päivää oli hänen äitinsä kyyneliin menehtyneenä valvonut hänen vuoteensa
ääressä...
Oh, jos tässä olisi kysymyksessä mies, niin hän itse, herra de
Boucoyran. kyllä tietäisi kostaa lapsensa puolesta! Mutta Hänhän oli
vaan käskyläispoika, jota tuli sääli. Mutta olkoon se Hänelle sanottu:
jos Hän vielä koskee pojan hiuskarvaankaan, niin pääsee Hän paikalla
molemmista korvistaan...
Tämän kauniin puheen aikana tirskuivat oppilaat salaa ja herra Viot'in
avaimet tärisivät nautinnosta. Kateederissaan seisten, raivosta
kalpeana, kuunteli poloinen Hän kaikkia noita solvauksia, nieli kaikki
nöyryytykset ja varoi mitään vastaamasta. Jos Hän olisi vastannut, olisi
hänet ajettu pois lukiosta; ja minne Hän sitten olisi joutunut?
Vihdoin kun noiden kolmen herran kaunopuheisuus noin tunnin kuluttua oli
ehtynyt, vetääntyivät he pois. Heidän mentyään syntyi salissa sanomaton
meteli. Koitin, vaikka turhaan, saada hetkeksi hiljaisuutta; lapset
nauroivat minulle vasten naamaa. Boucoyran'in juttu teki viimeisenkin
lopun vallastani. Oh, se oli hirveä juttu!
Koko kaupunki oli kuohuksissaan... Pikku klubissa, suuressa klubissa,
kahviloissa ja konserteissa puhuttiin vaan siitä. Ihmiset, jotka
tunsivat asian perin pohjin kertoivat selkäpiitäkarmivia yksityiskohtia.
Kaikesta päättäen oli tuo opettaja hirviö, todellinen peto. Hän oli
kiduttanut lasta mitä pirullisimmalla julmuudella. Häntä ei enää
kutsuttu puheessa muuksi kuin »julmuriksi».
Kun nuorempi Boucoyran oli ikävystynyt vuoteessa virumiseen, asettivat
hänen vanhempansa hänet sohvalle salinsa kauneimpaan nurkkaan, ja viikon
päivät kulki nyt salin läpi loppumaton ihmisjono. Säälittävä uhri oli
kaikkien huomion esine.
Parikymmentä kertaa peräkkäin sai hän kertoa kohtalonsa ja joka kerta
keksi tuo lurjus jonkun uuden yksityisseikan lisää. Äidit vapisivat,
vanhat piijat kutsuivat häntä »pikku enkeliksi» ja kantoivat hänelle
makeisia. Vastapuolueen sanomalehti käytti hyväkseen tätä juttua,
kirjoittaen lukiota vastaan jyrisevän pääkirjoituksen samalla
suositellen paikkakunnan luostarikoulua...
Johtaja oli raivoissaan; minun on kiittäminen ainoastaan rehtorin
suositusta, ettei hän lähettänyt minua matkoihini... Voi, voi, parempi
olisi ollut, jos minut heti olisi ajettu pois. Elämäni lukiossa oli
käynyt sietämättömäksi. Lapset eivät minua enää totelleet; vähimmästäkin
syystä uhkasivat he Boucoyran'in tavalla mennä kantelemaan isälleen.
Lopuksi annoin heidän olla, miten mielivät.
Kaiken tämän kestäessä oli minulla yksi itsepintainen ajatus: kostaa
Boucoyran'ille. Näin aina edessäni vanhan markiisin hävyttömän naaman ja
korviani kuumotti vielä se uhkaus, jonka hän niistä oli lausunut. Ja jos
olisin tahtonutkin unohtaa nuo hävyttömät, niin en olisi voinut.
Kahdesti viikossa, kävelypäivinä, kun luokkani kulki Piispan kahvilan
sivu, tiesin varmaan näkeväni isä Boucoyran'in seisomassa ravintolan
ovella seudun suuren upseerijoukon keskellä, kaikki paljain päin ja
biljaardikepit kädessä. He katselivat jo kaukaa ilkeästi nauraen meidän
tuloamme: kun olimme äänen kantaman päässä, huusi markiisi hyvin kovaa,
mitaten ärsyttävästi minua katseillaan: »Hyvää päivää, Boucoyran!»
-- Hyvää päivää, isä! vikisi hävytön poika vastaukseksi keskeltä riviä.
Ja upseerit ja oppilaat ja kahvilan vahtimestarit räjähtivät
nauramaan...
Tuo »hyvää päivää, Boucoyran» oli tullut minun kauhukseni, eikä ollut
mitään keinoa siitä päästä. _Kentälle_ oli välttämättä kuljettava
Piispan kahvilan sivu, eikä vainoojani laiminlyönyt kertaakaan siellä
tapaamistamme.
Joskus syntyi minussa hurja halu mennä hänen luokseen ja vaatia hänet
kaksintaisteluun; mutta kaksi syytä esti minut siitä: ensinnäkin pelko
menettää paikkani ja toiseksi markiisin seipään kokoinen sapeli, jolla
hän oli niin monta lävistänyt kaartissa ollessaan.
Mutta eräänä päivänä oli kärsivällisyyteni mitta täysi, ja minä menin
tapaamaan Rogeria miekkailun opettajaa, ja ilmoitin hänelle ilman
pitempiä mutkia aikomukseni taistella markiisin kanssa. Roger, jota en
pitkään aikaan ollut puhutellut, kuunteli minua ensin hiukan kylmästi;
mutta kun olin lopettanut, kävi hän kovin sydämelliseksi ja puristi
lämpimästi käsiäni.
-- Hyvä, herra Daniel! Tiesin kyllä, ettei teidän näköisenne mies voi
olla mikään raukka. Miksi te, piru vieköön, aina olittekin tuon mokoman
Viot'in matkassa. No, nyt on asiat ennallaan: kaikki olkoon unohdettu.
Tuossa käteni! Te olette todellinen gentlemanni ... ja nyt teidän
asiaanne! Teitä on solvaistu. Hyvä. Te tahdotte saada hyvitystä.
Mainiota! Mutta ette tunne aakkosiakaan aseiden käytännöstä? Hyvä, hyvä,
mainiota, erinomaista! Ja te tahdotte minun apuani, jottei tuo vanha
kalkkuna lävistä teitä? Erinomaista! Tulkaa miekkailusaliin ja kuuden
kuukauden perästä pistätte te hänet vartaaseen.
Kuullessani tuon erinomaisen Rogerin sellaisella innolla ottavan minun
asiani puoltaakseen tunsin sydämmeni lämpenevän. Me sovimme tunneista:
kolme tuntia viikossa, sovimme myöskin maksusta, jonka piti olla aivan
poikkeusmaksun (poikkeusmaksupa todellakin!). Sain jälestäpäin kuulla,
että sain maksaa kaksin verroin sen, minkä muut. Kun kaikki sopimukset
oli tehty, pisti Roger tuttavallisesti kätensä kainalooni.
-- Herra Daniel, sanoi hän, tänään on liian myöhä ottaa ensimmäistä
tuntiamme; mutta voimmehan mennä kauppamme päättäjäisiksi Barbetten
kahvilaan... No, älkää nyt olko lapsekas! ettehän vaan mahtane peljätä
Barbetten kahvilaa... Tulkaa toki hitossa! Jättäkää nyt hetkeksi tämä
kirjatoukkain pesä. Siellä tulette tapaamaan ystäviä, kunnon poikia,
todellisia gentlemanneja, heidän seurassaan te pian pääsette
ämmämäisistä tavoista, jotka eivät sovi teille.
Minä annoin viekoitella itseni. Me menimme Barbetten kahvilaan. Se oli
samanlainen kuin ennenkin, täynnä melua, savua ja punahousuja, samat
lakit, samat kantohihnat riippuivat samoissa nauloissa.
Rogerin ystävät ottivat minut avosylin vastaan. Roger oli oikeassa, he
olivat todellisia gentlemanneja... Kun he saivat kuulla minun ja
markiisin jutun ja päätöksen, jonka olin tehnyt, tulivat he kaikki
järjestään puristamaan kättäni: »Hyvin tehty, nuori ystävä. Oikein
hyvin.»
Minä olin myös todellinen gentlemanni. Tilasin pullon punssia, juotiin
minun lopulliseksi voitokseni, ja todellisten gentlemannien kesken,
päätettiin, että minä surmaisin markiisi Boucoyran'in kouluvuoden
päätyttyä.
X.
PAHAT PÄIVÄT.
Oli tullut talvi, ankara, pimeä, kauhistuttava talvi, jommoisia on vaan
vuoristoissa. Lukion pihat näyttivät surkeilta, suuret puut törröttivät
lehdettöminä, ja maa oli kivikovassa jäässä. Oli noustava ylös
hämärissä; hampaat kalisivat kylmästä; pesuvesi oli jäässä... Oppilaat
eivät tahtoneet tulla valmiiksi; kellon täytyi heitä useampaan kertaan
kutsua. »Joutukaa pojat!» huusivat opettajat kävellen edestakaisin
pitääkseen itseään lämpiminä... Rivit järjestyivät häthätää yleisen
hiljaisuuden vallitessa, ja sitte laskeuduttiin suuria, niukasti
valaistuja päärappuja alas ja kuljettiin pitkiä käytäviä, joissa
huokuivat talven jäätävät viimat.
Se oli Pikku Miehen hirvein talvi!
En tehnyt enää työtä. Lukusalissa raukasi minua kamiinin epäterveellinen
kuumuus. Koska vinnikamarini taasen oli liian kylmä, kiiruhdin tuntien
alettua Barbetten kahvilaan ja lähdin sieltä vasta viimmeisessä
silmänräpäyksessä. Roger olikin muuttanut tuntinsa tänne. Kylmyys oli
karkoittanut meidät miekkailusalista ja me miekkailimme keskellä
kahvilaa biljaardikepeillä, välillä maistellen punssia. Aliupseerit
antoivat arvostelunsa iskuista: minä olin lopullisesti päässyt kaikkien
näiden gentlemannien ystävyyteen, ja he opettivat minulle joka päivä
jonkun uuden kuolettavan piston markiisi Boucoyran paran surmaamiseksi.
He opettivat minulle myös, miten absinttiryyppy saadaan makeammaksi, ja
kun nuo herrat pelasivat biljaardia, merkitsin minä pisteet...
Se oli Pikku Miehen hirvein talvi! Kun eräänä tämän synkän talven aamuna
astuin Barbetten kahvilaan -- olen vieläkin kuulevinani
biljaardipallojen kolinan ja suuren fajanssikamiinin huminan -- tuli
Roger kiireesti minua vastaan: »Pari sanaa, Daniel herra!» ja hän vei
minut viereiseen huoneeseen hyvin salaperäisen näköisenä. Hän uskoi
minulle rakkausseikkailunsa... Sanomattakin arvaa, kuinka ylpeäksi
tunsin itseni, kun tuollainen jättiläinen otti minut uskotukseen. Se
teki minutkin hiukan pitemmäksi.
Juttu oli seuraava: Tuo veikeä miekkailumestari oli tavannut kaupungilla
eräässä paikassa, jota hän ei voinut mainita, erään henkilön, johon hän
oli silmittömästi rakastunut. Tällä henkilöllä oli Sarlande'issa niin
erikoinen asema, ettei miekkailumestari voinut käsittää, kuinka hän oli
rohjennut kohottaa silmänsä niin korkealle. Ja kuitenkin, huolimatta
tuon henkilön asemasta, -- joka oli niin ylhäinen j.n.e., hän ei
epäillyt voivansa häntä valloittaa, luulipa lisäksi jo tulleen sen
otollisen hetkenkin, jolloin olisi aloitettava kirjeellinen piiritys.
Mutta miekkailumestarit eivät, paha kyllä, ole mitään taitavia
kynäniekkoja. Ei olisi mitään hätää, jos olisi ollut vain tyttöletukka
kysymyksessä; mutta kun oli kysymyksessä henkilö, joka oli niin
ylhäisessä asemassa, j.n.e., niin ei kelvannutkaan mikään
arkkiveisutyyli, oikea runoilijakaan ei tässä olisi ollut liikaa.
-- Arvaan, mitä tarkoitatte, sanoi Pikku Mies ymmärtäväisen näköisenä;
pari valmiiksi leivottua rakkaudenkirjettä olisi nyt teille hyvään
tarpeeseen, ja olette tullut ajatelleeksi, että minä voisin teitä
auttaa.
-- Juuri niin, vastasi miekkailumestari.
-- No hyvä, olen teidän käytettävänänne, ja me alamme heti kun
tahdotte; mutta etteivät kirjeenne näyttäisi kirjekaaviosta
jäljennetyiltä, täytyy minun saada jonkinmoisia tietoja tuosta
henkilöstä...
Miekkailumestari loi epäluuloisen katseen ympärilleen ja sanoi sitte
hyvin hiljaa tunkien viiksensä korvaani:
-- Hän on vaaleanverinen pariisitar. Hän tuoksuu suloiselta kuin kukka,
ja hänen nimensä on Cecilia.
Muuta hän ei voinut minulle uskoa, tuon henkilön aseman takia, joka oli
niin ylhäinen j.n.e. ... mutta nämä tiedot olivat aivan riittävät ja
vielä samana iltana, -- sillä aikaa kun pojat lukivat, -- kirjoitin
ensimmäisen kirjeeni vaalealle Cecilialle.
Tämä omituinen kirjevaihto Pikku Miehen ja tuon salaperäisen henkilön
välillä kesti melkein kokonaisen kuukauden. Kuukauden ajan kirjoitin
keskimäärin kaksi intohimoa huokuvaa kirjettä päivässä. Kirjeistä olivat
toiset helliä ja utuisia, toiset taasen tulisia ja rajuja. Joku voi
alkaa sanoilla: »Oi Cecilia, joskus istuissani yksinäisellä kallion
jyrkänteellä...» ja päättyä sanoihin: »Sanotaan, että rakkaus surmaa ...
koitammeko?» Aika ajoin tuli hiukan Musset'iakin joukkoon.
Nyt puhun asiasta nauraen; mutta tuohon aikaan ei Pikku Mies nauranut,
sen voin vakuuttaa, vaan kävi kaikki hyvin vakavasti. Kun olin
lopettanut kirjeeni, annoin sen Roger'ille, jotta hän jäljentäisi sen
kauniilla aliupseerikäsialallaan; hän puolestaan saadessaan vastauksen
(sillä tuo onneton vastasi) toi sen kiireesti minulle ja minä rupesin
sen perustuksella uusiin puuhiin.
Tämä peli tuotti minulle yhtä kaikki suurta huvia; mahdollisesti vähän
liiankin suurta. Tuo näkymätön, vaalea tyttö, joka tuoksui kuin valkea
lilja, ei lähtenyt enää mielestäni. Toisinaan kuvittelin kirjoittavani
omasta puolestani; täytin kirjeeni aivan personallisilla tunnustuksilla,
kiroilin kohtaloa ja noita kurjia, häijyjä ihmisiä, joiden keskellä olin
pakoitettu elämään: »Oi, Cecilia, jospa tietäisit, kuinka minä tarvitsen
sinun rakkauttasi!»
Joskus myöskin, kun pitkä Roger tuli viiksiään väännellen minulle
sanomaan: »Se tepsii! se tepsii! ... jatkakaa vaan!» tunsin salaista
harmia ja ajattelin itsekseni: »Kuinka voi hän uskoa, että se on tuo
leveänaamainen sapelinrämistäjä, joka sepittää noita intohimon ja
surumielisyyden mestarituotteita?»
Mutta tyttö uskoi niin, uskoi siihen määrin, että miekkailumestari
eräänä päivänä toi riemuiten minulle tämän vastauksen, jonka hän juuri
oli saanut: »Kello yhdeksän tänä iltana aliprefektin talon takana!»
Saiko Roger menestyksestään kiittää minun kirjeitteni kaunopuheisuutta
vai viiksiensä pituutta? Jätän sen lukijattarieni ratkaistavaksi. Varmaa
on vain, että Pikku Mies sinä yönä nukkui hyvin rauhattomasti synkässä
makuusalissaan. Hän näki unta, että hänellä oli viikset ja että
pariisittaret, -- jotka olivat aivan erikoisessa asemassa -- halusivat
häntä tavata aliprefektin talon takana...
Naurettavinta on kuitenkin, että minun seuraavana päivänä täytyi
kirjoittaa kiitoskirje Cecilialle kaikesta onnesta, minkä hän minulle
oli suonut: »Enkeli, joka olet suostunut viettämään yhden yön maan
päällä...»
Tämän kirjeen Pikku Mies kirjoitti sydän täynnä raivoa, tunnustan sen.
Onneksi pysähtyi kirjevaihto tähän enkä minä jonkun ajan kuluessa
kuullut enää mitään puhuttavan Ceciliasta enkä hänen ylhäisestä
asemastaan.
XI.
YSTÄVÄNI MIEKKAILUMESTARI.
Tuona päivänä, 18 päivänä helmikuuta, eivät lapset voineet leikkiä
ulkona pihalla, koska yöllä oli satanut vahvasti lunta. Heti kun
aamuluvut oli lopetettu, saivat he tulla sikin sokin _saliin_
viettääkseen siellä pahalta ilmalta suojassa joutohetkensä, siksi kunnes
luokkatunnit alkaisivat.
Minä olin heitä valvomassa. Niin kutsuttu _sali_ oli meriväenkoulun
entinen voimistelusali. Kuvitelkaa mielessänne neljä alastonta seinää ja
niissä pieniä ristikkoakkunoita; siellä täällä puoliksi irtikiskottuja
nauloja, merkkinä paikoista, missä tikapuut olivat olleet ja katon
kurkihirrestä pitkän köyden päässä heilumassa mahdottoman suuri
rautarengas.
Lapsilla näytti olevan siellä hyvin hauska. He juoksivat elämöiden
yltympäri salia nostaen pölyn ilmaan. Jotkut koittivat tavoittaa
rengasta; toiset, jotka riippuivat siinä, kiljuivat; viisi, kuusi
hiljaisempaa söi leipäänsä akkunan edessä katsellen lunta, joka peitti
kadut, ja miehiä jotka loivat sitä lapioilla.
Mutta minä en kuullut kaikesta tuosta melusta mitään.
Seisoin yksin kaukaisessa nurkassa ja luin kyynelsilmin erästä kirjettä,
ja lapset olisivat voineet kukistaa koko voimistelusalin perustuksiaan
myöten, ilman että olisin sitä huomannut. Kirje oli Jacques'ilta, ja
olin sen juuri saanut; se oli leimattu Pariisissa, -- hyvä Jumala, se oli
Pariisista, -- ja sen sisältö oli seuraava:
»Rakas Daniel!
Kirjeeni tulee sinua aika tavalla hämmästyttämään. Et kai voinut
aavistaakaan, että olen kolmatta viikkoa Pariisissa. Lähdin
Lyon'ista hiiskumatta kellekään mitään, aivan päähänpistosta...
Herra Jumala, minun oli niin kauhean ikävä tuossa hirveässä
kaupungissa, varsinkin sinun lähdettyäsi.
Saavuin tänne kolmekymmentä franc'ia ja viisi, kuusi Saint
Nizier'in kirkkoherran antamaa suosituskirjettä taskussa. Onneksi
suosi sallimus minua paikalla, johtamalla tielleni vanhan
markiisin, jonka palvelukseen olen päässyt kirjuriksi. Me
järjestelemme hänen muistiinpanojaan, eikä minun tarvitse muuta
kuin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan ja sillä minä ansaitsen
sata franc'ia kuussa. Eihän se loistavaa ole, mutta toivon
kuitenkin omien menojeni ohella silloin tällöin voivani lähettää
hiukan kotiinkin.
Voi, rakas Daniel, mikä ihana kaupunki tämä Pariisi on! Täällä ei
sitten ole koskaan sumua; tosin sataa joskus, mutta vaan pienen,
hauskan ripsauksen ja senkin kesken auringonpaistetta, semmoista
en ole missään muualla nähnyt. Minä olenkin aivan tykkänään
muuttunut, tiedätkö! En itke enää lainkaan, se on melkein
uskomatonta.»
Olin saapunut tähän paikkaan kirjeessä, kun yht'äkkiä akkunain alta
kuului lumessa vyöryvien vaunujen kumeata kolinaa. Vaunut pysähtyivät
lukion portille ja kuulin lapsien huutavan täyttä kurkkua: »Aliprefekti
tulee! Aliprefekti tulee!»
Aliprefektin tulo tiesi varmaan jotakin erinomaisempaa. Hän kävi tuskin
kerran tai pari vuodessa Sarlande'in lyseossa ja hänen tuloaan pidettiin
suurena tapahtumana. Mutta vähä minua liikutti tällä hetkellä koko
Sarlande ja sen prefektit, mielessäni paloi ainoastaan Jacques veljeni
kirje. Niinpä palasinkin takaisin nurkkaan ja rupesin uudelleen lukemaan
silläaikaa kun pojat vallattomina tunkeilivat akkunoihin nähdäkseen
prefektin astuvan alas vaunuistaan.
»Tietänet kai, rakas Daniel, että isä on Bretagnessa tekemässä
yhtiön puolesta omenaviinikauppoja. Kuultuaan että minä olen
markiisin kirjurina, tahtoi hän minun kauttani saada tämän
ostamaan pari tynnyriä omenaviiniä. Pahaksi onneksi ei markiisi
juo muuta kuin viiniä, eikä muuta kuin Espanjan viiniä! Kirjoitin
sen isälle; tiedätkö mitä hän vastasi: -- Jacques, sinä olet aasi!
-- niinkuin ennen vanhaan. Ei se merkitse mitään, rakas Daniel,
luulen että hän pohjalta pitää minusta hyvinkin paljon.
Sitte kai tiedät, että äiti nyt on yksin. Sinun pitäisi kirjoittaa
hänelle, hän on pahoillaan, kun et mitään hiisku.
Olin unohtamaisillani kertoa sinulle jotain, joka varmaankin on
sinusta hyvin hauskaa. Minun huoneeni on Quartier Latin'issa...
Quartier Latin'issà ... voitko ajatella! ... aivan kuin
romaaneissa, oikea runoilijan kolkka pikku akkunoineen, ja sen
edessä kattoja niin pitkälle kuin silmä kantaa. Sänky ei ole
leveä, mutta kyllä me siihen tarpeen tullen molemmatkin mahdumme;
ja sitte on yhdessä nurkassa kirjoituspöytä, jonka ääressä
runoileminen varmaankin luistaisi hyvin.
Luulen aivan varmaan, että hyvin pian tulisit minua katsomaan, kun
näkisit kaiken tämän; minustakin olisi niin hauskaa, jos olisit
täällä, enkä takaa lainkaan, etten sinulle jonain päivänä anna
lähtömerkkiä.
Älä sillävälin unohda minua, äläkä tee niin paljo työtä
lukiossasi, että tulet kipeäksi.
Syleilen sinua. Veljesi
_Jacques_».
Tuo kunnon Jacques. Kuinka suloisen kipeästi hänen kirjeensä koski
sydämeeni! Itkin ja nauroin yhtaikaa. Koko elämäni näinä viimmeisinä
kuukausina, punssi, biljaardi, Barbetten kahvila olivat kuin pahaa unta,
ja minä ajattelin: Nyt se on lopussa! Nyt rupean työhön, tahdon olla
yhtä miehuullinen kuin Jacqueskin.
Tällöin soi kello. Oppilaani asettuivat riviin, heillä oli paljon
puhumista aliprefektistä, ja he näyttelivät ohimennessään hänen oven
edessä seisovia vaunujaan. Johdin heidät tunneilleen ja vihdoin heistä
päästyäni kiiruhdin juoksujalkaa portaita ylös. Minulla oli niin kiire
päästä yksin huoneeseeni veljeni kirjeen kanssa.
-- Daniel herra, teitä pyydetään tulemaan johtajan luo.
Johtajan luo?... Mitähän asiaa johtajalla mahtoi olla minulle?...
Ovenvartija katsoi minuun niin merkillisesti. Yhtäkkiä johtui
aliprefekti mieleeni.
-- Onko aliprefekti tuolla ylhäällä? kysyin.
Ja toivosta sykkivin sydämin aloin harpata portaita ylös, ottaen neljä
astinta kerrallaan.
On päiviä, jolloin voi olla aivan mieletön. Tiedättekö, mitä kuvittelin,
kun kuulin aliprefektin odottavan minua. Kuvittelin, että ulkomuotoni
oli häntä tutkintopäivänä miellyttänyt, ja että hän tuli vartavasten
lukioon tarjoamaan minulle kirjurin paikkaa luonaan. Se oli minusta
luonnollisin asia maailmassa. Jacques'in kirje markiisijuttuineen oli
aivan varmaan pannut pääni pyörälle.
Oli kuinka hyvänsä, mutta mitä korkeammalle nousin, sitä varmemmaksi
kävin asiastani: aliprefektin kirjuri, olin tulla hulluksi ilosta...
Käytävän käännöksessä tapasin Roger'in. Hän oli hyvin kalpea, hän katsoi
minuun ikäänkuin olisi aikonut jotain sanoa; mutta minä en seisahtunut:
aliprefektillä ei ollut aikaa odottaa.
Kuinka sydämeni sykki, kun saavuin johtajan huoneen ovelle. Aliprefektin
kirjuri! Minun täytyi pysähtyä vähäksi aikaa hengähtämään: korjasin
kaulaliinaani, ja pyyhkäsin kädelläni hiukan tukkaani ja sitten avasin
hiljaa oven.
Jospa olisin aavistanut, mikä minua odotti.
Kuvernööri seisoi huolettomasti nojallaan marmoriuunia vasten ja hymyili
itsekseen.
Johtaja arkipuvussaan pysytteli nöyränä hänen edessään samettilakki
kädessä, ja Viot, joka kiiruimman kaupassa oli käsketty paikalle, seisoi
viattoman näköisenä nurkassa.
Kun olin tullut sisään, alkoi kuvernööri puhua.
-- Se on siis tämä herra, sanoi hän näyttäen minua, joka huvikseen
viettelee meidän kamarineitsyitämme.
Hän sanoi tämän selvällä, ivallisella äänellä ja yhä edelleen hymyillen.
Luulin ensin, että hän laski leikkiä, enkä vastannut mitään; mutta
kuvernööri ei laskenut leikkiä; hetken vaitiolon perästä toisti hän
uudestaan yhtä hymyilevänä:
-- Minulla on kai kunnia puhutella herra Daniel Eyssette'ia, joka on
vietellyt vaimoni kamarineitsyen.
En tietänyt, mistä oli kysymys; mutta kuullessani sanan kamarineitsyt jo
toista kertaa viskattavan vasten naamaani, tunsin punastuvani häpeästä
ja minä huudahdin syvästi suuttuneena:
-- Kamarineitsyen, minäkö!... Minä en ole milloinkaan vietellyt mitään
kamarineitsyttä.
Johtajan silmälasien takaa leimahti halveksiva välkähdys ja kuulin,
kuinka avaimet mutisivat nurkastaan: »Kuinka hävytöntä!»
Mutta kuvernööri ei lakannut hymyilemästä; hän otti uunin reunalta
pienen paperipinkan, jota en ollut ensin huomannutkaan, ja sanoi sitte
minuun kääntyen ja huolettomasti noita papereita heiluttaen:
-- Hyvä herra, tässä on hyvin ankaria todistuksia teitä vastaan. Nämä
kirjeet on tavattu puheenaolevalta neidiltä. Tosin niistä puuttuu
allekirjoitus, eikä kamarineitsytkään ole tahtonut mainita mitään nimeä.
Mutta näissä kirjeissä puhutaan usein lukiosta, ja pahaksi onneksi
teille, on herra Viot tuntenut teidän käsialanne ja kirjoitustapanne.
Tässä kohden irvistelivät avaimet pahanilkisesti ja kuvernööri lisäsi
yhä edelleen hymyillen:
-- Eiväthän kaikki Sarlande'in lukiossa ole runoilijoita.
Nämä sanat kuullessani välähti salamannopea ajatus päähäni: tahdoin
nähdä lähempää nuo paperit. Minä syöksähdin kuvernööriä kohden; johtaja,
peläten jotain sopimatonta tapahtuvan, aikoi pidättää minua. Mutta
kuvernööri ojensi minulle levollisena kirjeet.
-- Katsokaa vain! sanoi hän.
Voi hirveätä, minun kirjeeni Cecilialle!
Siinä ne olivat kaikki, jok'ikinen! Ensimmäisenä se, joka alkoi: »Oi
Cecilia, joskus istuissani yksinäisellä kallionjyrkänteellä», päättyen
kiitoshymniin: »Enkeli, joka olet suostunut viettämään yhden yön maan
päällä...» Ja kaikki nämä rakkauden kaunopuheisuuden ihanat kukkaset
olin siroittanut kamarineitsyen jalkoihin!... Tämä nainen, joka oli niin
ylhäisessä asemassa, joka oli niin j.n.e., harjasi joka aamu kuvernöörin
rouvan tohvelit...
Voitte kuvitella minun raivoni, minun hämmästykseni.
-- No, mitä sanotte niistä, herra Don Juan? virnisteli kuvernööri.
Ovatko kirjeet teiltä, vai ei?