kiertomatkalle Cévenneille. Arvaat kai, että olin iloinen, kun saisin
nähdä Danielin! Saavun lukiolle... Sinua huudetaan ja haetaan... Ei
missään Danielia. Annan tuoda itseni huoneesi ovelle: avain oli
sisäpuolella... Minä koputan: ei vastausta. Raksis! minä potkaisen oven
sisään ja löydän sinut lattialta kovassa kuumetaudissa... Voi, lapsi
raukka, kuinka sairas olet ollut. Viisi vuorokautta olet hourinut! En
ole sinua minuutiksikaan jättänyt... Houraillessa puhuit koko ajan kodin
perustamisesta. Minkä kodin? sano!... Taikka huusit: »Pois avaimet,
ottakaa pois avaimet lukoista!» Sinä naurat? Mutta usko, että minä en
nauranut. Hyvä Jumala, mitä öitä olenkaan saanut kanssasi viettää...
Tiedätkö, että herra Viot, -- onhan hänen nimensä Viot? -- ei tahtonut
antaa minun olla lukiossa yötä. Hän vetosi ohjesääntöihin... Niin,
ajattele, ohjesääntöihin! Niinkuin minä hänen ohjesäännöistään
välittäisin. Tuo kirjatoukka luuli peloittavansa minua kilistämällä
avaimiaan nenäni edessä. Mutta kylläpä hän sai kunniansa kuulla.
Isä Eyssetten uhkarohkeus sai Pikku Miehen kauhistumaan; mutta sitten
nopeasti unohtaen herra Viot'in avaimet, kysyi hän: »Entä äiti?»
levittäen sylinsä aivan kuin äiti olisi ollut siinä hyväiltävänä.
-- Ellet pidä peitettä päälläsi, niin en kerro mitään, vastasi isä
Eyssette suuttuneena. No, vedä peite päällesi!... Äitisi voi hyvin, hän
on Baptiste sedän luona.
-- Entä Jacques?
-- Jacques?... Se aasi! Kun sanon aasi, en sillä mitään tarkoita,
niinkuin hyvin ymmärrät... Jacques on päinvastoin oikein kunnon poika...
Mutta älä heitä sitä peitettä päältäsi, piru vieköön!... Hänellä on
erinomainen paikka. Hän itkee tietysti, niinkuin ennenkin. Mutta muuten
hän on hyvin tyytyväinen. Hänen esimiehensä on ottanut hänet
kirjurikseen... Hänellä ei ole muuta työtä kuin kirjoittaa sanelun
mukaan... Hyvin edullinen paikka.
-- Jacques rukka on siis elinkaudekseen tuomittu kirjoittamaan sanelun
mukaan!...
Se sai Pikku Miehen kohti kulkkua nauramaan, ja isä Eyssette nauroi
nähdessään hänen nauravan, yhtä mittaa toruen tuon kirotun peitteen
takia, joka aina liukui pois...
Oi, ihana sairashuone! Mitä suloisia hetkiä Pikku Mies viettää pikku
vuoteensa sinisten uutimien välissä!... Isä Eyssette on aina hänen
luonansa: hän istuu koko päivän hänen luonansa: hän istuu koko päivän
hänen päänalusensa vieressä ja Pikku Mies tahtoisi, ettei isä Eyssette
lainkaan lähtisi pois... Mutta voi, se on mahdotonta. Viiniviljelysyhtiö
tarvitsee matkustajansa. Isän on lähteminen, hänen on jatkaminen
kiertomatkaansa Cévenneillä...
Isän lähdettyä jää poika yksin, ihan yksin hiljaiseen sairashuoneeseen.
Hän viettää päivänsä lukemalla suuren nojatuolin helmassa akkunan
ääressä. Aamuin ja illoin tuo keltainen rouva Cassagne hänelle ruokaa.
Pikku Mies juo lihaliemikuppinsa, imeskelee kananpojan koipensa ja
sanoo: »Kiitos, hyvä rouva!» Ei mitään muuta. Tuo nainen haisee
kuumetaudeilta, eikä miellytä häntä. Pikku Mies ei edes katso häneen.
Mutta kun hän eräänä aamuna on päässyt sanomasta: »Kiitos, hyvä rouva!»
aivan kuivasti, niinkuin tavallisesti silmiään kirjasta nostamatta,
hämmästyy hän kuullessaan hyvin lempeän äänen sanovan: »Kuinka voitte
tänään, Daniel herra?»
Pikku Mies nostaa päätään ja, arvatkaa kenenkä hän näkee... Mustat
silmät, mustat silmät ilmi elävinä, liikkumattomina ja hymyilevinä
edessään!... Mustat silmät ilmoittavat ystävälleen, että keltainen rouva
on sairaana, ja että heidän on hoitaminen hänen toimiansa. Ne lisäävät
maahan luotuina, että ne ovat hyvin iloiset nähdessään Daniel herran
jälleen terveenä; sitte ne vetääntyvät pois syvään niiaten ja sanovat
tulevansa vielä samana iltana takaisin. Mustat silmät ovat palanneetkin
vielä samana iltana, ja seuraavan päivän aamuna, vieläpä seuraavan
päivän iltanakin. Pikku Mies on ihastuksissaan. Hän siunaa omaa
tautiaan, keltaisen rouvan tautia, kaikkia maailman tauteja; ellei
kukaan olisi ollut sairaana, ei hän koskaan olisi joutunut mustien
silmien kanssa kahdenkesken.
Oi, ihana sairashuone! Kuinka suloisia hetkiä Pikku Mies viettää akkunan
ääreen vieritetyssä nojatuolissaan! Aamusin säihkyvät mustat silmät
pitkien ripsien varjossa kuin jalokivet auringossa, iltasin loistavat ne
lempeästi kuin tähdet öisellä taivaalla... Pikku Mies uneksi kaiket yöt
mustista silmistä: ne eivät anna hänen nukkua. Jo aamun koitossa on hän
jalkeilla valmistautuakseen niitä vastaanottamaan: hänellä on niille
niin paljon uskottavaa!... Mutta kun mustat silmät saapuvat, hän ei sano
niille mitään.
Mustat silmät näyttävät olevan hyvin ihmeissään tästä äänettömyydestä.
Ne tulevat ja menevät ja keksivät senkin seitsemän tekosyytä viipyäkseen
sairaan luona, toivoen yhäti, että tämä alkaisi puhua; mutta tuo
merkillinen Pikku Mies ei saa sanaa suustansa.
Toisinaan hän kuitenkin kokoo kaiken rohkeutensa ja alkaa rohkeasti
näin: »Hyvä neiti!...»
Heti syttyvät mustat silmät ja katsovat hymyillen häneen. Mutta kun
onneton näkee niiden noin hymyilevän, menee hänen päänsä kokonaan
pyörälle, ja hän lisää vapisevalla äänellä: »Kiitän teitä hyvyydestänne
minua kohtaan.» Tai myös: »Lihaliemi on tänään mainiota.»
Silloin ovat mustat silmät hyvin nyrpeän näköiset, joka merkitsee: »Eikö
se ollutkaan muuta!» Ja ne lähtevät huoaten pois.
Kun ne ovat menneet, on Pikku Mies epätoivoissaan:
-- Voi, huomenna, huomenna minä ihan varmaan puhun niille.
Ja huomenna alkaa taas sama juttu.
Vihdoin, väsyneenä yrityksiinsä ja tuntien, ettei milloinkaan rohkenisi
sanoa mustille silmille, mitä ajattelee, Pikku Mies päättää kirjoittaa
niille... Eräänä iltana hän pyytää paperia ja mustetta kirjoittaakseen
kirjeen, hyvin tärkeän kirjeen... Mustat silmät ovat varmaankin
arvanneet, mistä kirjeestä on kysymys; -- ne ovat niin veitikkamaisen
näköiset!... Pian, pian juoksevat ne sairaan eteen ja kiiruhtavat pois
nauraen itsekseen.
Pikku Mies alkaa kirjoittaa; hän kirjoittaa koko yön; aamun tullessa
huomaa hän, ettei tämä lopettamaton kirje sisällä muuta kuin kaksi
sanaa, -- kyllä ymmärrätte; mutta nämä kaksi sanaa ovat kaikkein
kaunopuheisimmat maailmassa, ja hän on vakuutettu, että ne tekevät
valtavan vaikutuksen.
Hiljaa nyt!... Mustat silmät ovat tulossa... Pikku Mies on liikutuksen
vallassa: hänellä on kirje valmiina ja hän vannoo antavansa sen heti.
kun mustat silmät tulevat... Se tulee tapahtumaan näin. Mustat silmät
tulevat sisään ja panevat lihaliemen ja kananpojan pöydälle. »Hyvää
päivää, Daniel herra!» Silloin hän sanoo heti paikalla hyvin rohkeasti:
»Herttaiset mustat silmät, tässä on teille kirje.»
Mutta hiljaa!... Käytävästä kuuluu linnun tipsutus... Mustat silmät
lähestyvät... Pikku Mies pitää kädessään kirjettä. Hänen sydämensä
jyskyttää; hän luulee kuolevansa... Ovi avautuu... Kauheata!... Mustien
silmien asemesta ilmaantuu vanha noita, kauhistava lasisilmänoita.
Pikku Mies ei uskalla pyytää selvitystä, mutta hän on pois suunniltaan
hämmästyksestä. Miksi ne eivät tulleet?... Hän odottaa kärsimättömänä
iltaa... Hirveätä! mustat silmät eivät ilmaannu illallakaan, eivätkä
seuraavana päivänä, eivätkä sitä seuraavana, eivät koskaan.
Mustat silmät on ajettu pois. Ne on lähetetty takaisin löytölasten
kotiin, jossa ne pidetään neljä vuotta suljettuina siksi, kun tulevat
täysi-ikäisiksi... Mustat silmät varastivat sokeria!...
Hyvästi, sairashuoneen ihanat päivät! Mustat silmät ovat poissa ja
onnettomuuden huipuksi palaavat oppilaat kouluun takaisin... Mitä, joko
ne palaavat... Voi, kuinka tämä lupa-aika on ollut lyhyt!
Ensi kerran kuuden viikon perästä tulee Pikku Mies ala pihamaalle,
kalpeana ja laihana ja pienempänä kuin koskaan... Koko lukio herää. Sitä
pestään ylhäältä alas. Käytävät valuvat virtoinaan vettä. Herra Viot'in
avaimet puuhaavat raivoissaan, niinkuin ainakin. Peloittava herra Viot
on käyttänyt lupa-aikansa lisätäkseen muutamia pykäliä ohjesääntöihinsä
ja muutamia avaimia avainkimppuunsa. Pitäköön Pikku Mies nyt vain
itsensä aisoissa.
Joka päivä saapuu joitakuita oppilaita... Läiskis! Portilla näkyy taasen
palkintojenjakajaisista tutut metsästysvaunut.
... Nimien huudossa puuttuu muutamia entisiä oppilaita, mutta niiden
sijaan on tullut uusia. Osastot muodostetaan uudelleen. Tänä vuonna,
niinkuin viime vuonnakin, saa Pikku Mies keskiluokat osakseen. Urkkija
rukka vapisee jo edeltäpäin. Mutta kuka tietää? ehk'eivät lapset olekaan
tänä vuonna yhtä häijyjä.
Koulun avajaispäivän aamuna on suurenmoista laulua kappelissa. Pyhän
hengen messu... _Veni, creator Spiritus_!... Tuolla on johtaja hienossa
mustassa hännystakissa, pieni hopeinen palmunlehvä napinlävessä. Hänen
takanaan seisoo opettajakunta juhlapuvuissaan: luonnontieteet
keltaisessa, humaaniaineet valkeassa kärpännahkaviitassa. Narrimainen
aliopettaja esiintyy vaaleissa hansikkaissa ja silmään pistävässä
hatussa; herra Viot on tyytymättömän näköinen. _Veni creator
Spiritus_!... Kirkon perältä oppilaitten seasta katselee Pikku Mies
kateellisin silmin majesteetillisia viittoja ja hopeaisia
palmunlehviä... Milloinkahan hän itse lienee yliopettaja?...
Milloinkahan hän voinee perustaa uuden kodin? Hyvä Jumala, kuinka paljon
aikaa ja vaivoja vaaditaankaan, ennenkuin hän on niin pitkällä! _Veni
creator Spiritus_!... Pikku Miehen mieli käy apeaksi; urkujen soitto
nostaa kyyneleet hänen silmiinsä... Yhtäkkiä huomaa hän kuorin nurkassa
kauniit, rokonruntelemat kasvot, jotka hymyilevät hänelle... Tämä hymy
tekee niin hyvää Pikku Miehen sydämelle ja hän tuntee itsensä abbé
Germane'in nähdessään jälleen rohkeaksi ja iloiseksi. _Veni creator
Spiritus_!...
Kaksi päivää Pyhän Hengen messun jälkeen on uusi juhla. Silloin on
johtajan syntymäpäivät... Sinä päivänä viettää koko lukio -- niin on
ollut tapana ammoisista ajoista -- pyhän Teophilan juhlaa luonnon
helmassa, kylmää paistia ja Limoux-viiniä eväinään. Niinkuin aina
ennenkin, teki johtaja tälläkin kertaa kaiken voitavansa jotta tämä
pieni perhejuhla, joka tuotti tyydytystä hänen sydämensä vaistoille,
olematta ristiriidassa koulun harrastusten kanssa, tulisi niin
loistavaksi kuin suinkin. Päivän koittaessa sullotaan suuret, kaupungin
lipuilla koristetut huonekaluvaunut täyteen oppilaita ja opettajia, ja
matkue lähtee nelistäen liikkeelle hinaten jäljessään kaksilla,
mahdottoman suurilla rattailla kuohuviini- ja ruokatavarakoreja...
Etupäässä, ensimmäisillä rattailla ovat opettajat ja soittokunta.
Torvensoittajat saavat käskyn soittaa oikein kovaa. Piiskat
läjähtelevät, kulkuset helisevät, lautaskasat kolahtelevat tinavateja
vasten.
Koko Sarlande ilmestyy yömyssyissä akkunoihin näkemään johtajan
syntymäpäiväkulkuetta.
Itse juhla vietetään _kentällä_. Heti perille saavuttua levitetään
pöytäliinat nurmikolle ja pojat ovat pakahtua naurusta nähdessään
opettajain istuvan niityllä orvokkien keskellä, niinkuin mitkäkin
koulupojat... Piirakkaviipaleet pannaan kiertämään. Korkit pamahtelevat.
Silmät säihkyvät. Kaikki puhuvat yhtaikaa... Pikku Mies yksin on tässä
yleisessä humussa mietiskelevän näköinen. Yhtäkkiä hän punastuu...
Johtaja on noussut ylös jokin paperi kädessä: Hyvät vieraat, juuri nyt
olen saanut runon, jonka joku tuntematon runoilija on omistanut minulle.
Meidän tavallinen Pindaruksemme, Herra Viot, näyttää tänä vuonna saaneen
kilpailijan. Vaikkakin nämä säkeet ovat minulle liian imartelevia, niin
pyydän kuitenkin saada lukea ne teille.
-- Oi lukekaa! ... lukekaa!...
Ja johtaja alkaa lukea samalla kauniilla äänellä kuin palkintojen
jakajaisissa.
Runo on sievästi sepitetty onnentoivotus, jossa on somia säkeitä
johtajalle ja kullekin opettajista. Kukkanen kullekin. Eipä ole
unohdettu lasisilmänoitaakaan. Runoilija kutsuu häntä viehättävästi
kyllä »ruokasalin enkeliksi.»
Innokkaita kättentaputuksia. Kuuluu ääniä, jotka huutavat tekijää
esille. Pikku Mies nousee ylös, punaisena kuin mansikka ja kumartaa
kainosti. Häntä tervehditään yleisillä ihastuksen huudoilla. Pikku
Miehestä tulee juhlan sankari. Johtaja haluaa syleillä häntä. Vanhat
opettajat puristavat myötätuntoisesti hänen kättään. Toisen luokan
yliopettaja pyytää häneltä runoa pannakseen sen sanomalehteen.
Pienokainen on ylen onnellinen; tämä suitsutus nousee viinihöyryjen
ohella hänen päähänsä; hänen innostustaan jäähdyttää kuitenkin hiukan
se, että hän on kuulevinaan abbé Germane'in mutisevan: »Aasi» ja
kilpailijansa avaimien kalisevan raivoissaan.
Kun ensimmäinen innostus hiukan on asettunut, taputtaa johtaja käsiään
saadakseen puheenvuoron.
-- Nyt Viot, on teidän vuoronne! Leikkisän Runottaren jälkeen vakava.
Herra Viot vetää arvokkaana taskustaan paljon lupaavan nidotun vihon ja
alkaa lukea, luoden Pikku Mieheen syrjäkatseen.
Herra Viot'n teos on idylli, kokonaan Virgiliuksen henkeen kirjoitettu
idylli, jossa ylistetään ohjesääntöjä. Se on säkeiksi sovitettu
vuorokeskustelu oppilas Menalkoksen ja oppilas Dorilaksen välillä...
Oppilas Menalkos on sellaisessa lukiossa, jossa järjestys pidetään
kunniassa: oppilas Dorilas taas sellaisessa, josta järjestys puuttuu...
Menalkos ylistää ankaran kurin ilotonta tyydytystä. Dorilas järjettömän
vapauden hedelmättömiä iloja.
Lopuksi joutuu Dorilas aivan alakynteen. Hän myöntää voittajalle
kilpapalkinnon ja molemmat virittävät yhteisäänin reippaan laulun
järjestyksen ylistykseksi.
Runo on lopussa... Kuoleman hiljaisuus!... Luvun aikana ovat lapset
siirtyneet lautasineen kentän toiseen päähän ja syövät rauhallisina
piirakoitaan kaukana, hyvin kaukana Menalkoksesta ja Dorilaasta. Herra
Viot katselee heitä paikaltaan katkera hymy huulilla... Opettajien
kasvojen ilme on moitteeton, mutta ei ainoakaan uskalla taputtaa...
Onneton herra Viot! Hän on kärsinyt täydellisen tappion... Johtaja
koittaa lohduttaa häntä: »Aihe oli laihanlainen, hyvät herrat, mutta
runoilija suoriutui siitä oivallisesti.»
-- Minusta runo oli hyvin kaunis, sanoo Pikku Mies julkeasti, jota oma
menestyksensä alkaa pelottaa. Turhaa matelemista! Herra Viot ei välitä
lohdutuksista. Hän kumartaa sanattomana, eikä jätä katkeraa hymyään...
Hän ei jätä sitä koko päivänä: ja illalla kotiin palatessa kuulee Pikku
Mies kilpailijansa avainten ilkeästi rähisevän, oppilaiden laulun,
soittokunnan soraäänten ja huonekaluvaunujen kolinan läpi niiden
vieriessä nukkuvan kaupungin katuja: »Kili! kili! kil! herra runoilija,
tämän me vielä maksamme sinulle!»
IX.
BOUCOYRAN'IN JUTTU.
Pyhän Theophilan juhlan mukana oli lupa-aika mennyt.
Sitä seuraavat päivät olivat synkkiä; oikeita karnevaalin jälkipäiviä.
Ei kukaan päässyt oikein alkuun, ei opettajat eivätkä oppilaat.
Koiteltiin perehtyä... Kahden pitkän lepokuukauden jälkeen oli lukion
vaikea päästä takaisin entiseen latuunsa. Rattaat pyörivät huonosti,
aivan kuin vanhassa seinäkellossa, jota ei pitkään aikaan ole muistettu
korjata. Vähitellen järjestyi kuitenkin kaikki herra Viot'in
ponnistusten avulla entiselleen. Joka päivä, samalla tunnilla, samalla
kellon lyönnillä aukenevat pienet ovet pihalle päin ja pojat, jäykkinä
kuin tinasotamiehet, marssivat kaksi rinnan puiden alle; sitte soi kello
taasen: pom, pom, -- ja samat pojat poistuvat samoista ovista! Pom! pom!
Nouskaa ylös! Pom! pom! Menkää maata! Pom! pom! Lukekaa! Pom! pom!
Leikkikää! Ja niin edespäin vuoden loppuun asti.
Oi, järjestyssääntöjen voittoriemua! Kuinka onnellinen oppilas Menalkos
olisikaan ollut, jos olisi saanut elää herra Viot'in pampun alaisena
Sarlande'in mallilukiossa!
Minä ainoastaan himmensin tämän ihanan taulun loistoa. Minun luokkani ei
näyttänyt minkäänlaisia edistysaskeleita. Nuo kauhistavat
keskiluokkalaiset olivat palanneet vuoristostaan rumempina,
itsepäisempinä ja hirveämpinä kuin koskaan. Minä puolestani olin käynyt
äkäisemmäksi, sairaus oli tehnyt minut hermostuneeksi ja ärtyiseksi; en
voinut enää sietää mitään.
... Edellisenä vuonna olin ollut liian lempeä, tänä vuonna olin liian
ankara... Toivoin tällä tavalla masentavani nuo pahanilkiset veitikat ja
singauttelin vähimmistäkin kujeista ympärilleni rangaistusläksyjä ja
jälki-istuntoja...
Tämä järjestelmä ei luonnistanut. Tuhlaavaisesti jakamani rangaistukset
kadottivat arvonsa ja olivat pian yhtä huonossa kurssissa kuin
paperiraha vuodelta IV... Pian huomasin itseni aseettomaksi. Lukusalini
oli ilmi kapinassa, eikä minulla ollut enää mitään keinoja sen
kukistamiseksi. Näen itseni vieläkin kateederissa hosuen kuin onneton
kirkunan, kyynelten, napinan ja vihellysten keskellä: »Ulos ovesta!...
Kukko kiikuu! ... hys! ... hys!... Alas tyrannit!... Tämä on
vääryyttä!...» Satoi mustepulloja, ja paperikuulat tuuskahtelivat
pöydälleni, ja kaikki nuo pikku hirviöt kiikkuivat -- muka vastalauseita
pannakseen -- joukottain kiinni pulpetissani ja ulvoivat kuin apinat.
Joskus kutsuin epätoivoissani herra Viot'in avuksi. Ajatelkaa, mikä
nöyryys! Aina Pyhän Theophilan päivästä asti oli avainniekka kantanut
minuun vihankaunaa, ja minä tunsin, kuinka hän iloitsi vastuksistani...
Olipa kuin kivi olisi heitetty sammakkolampeen, kun hän äkkiä astui
luokkaan avaimet kädessään; silmänräpäyksessä olivat kaikki paikoillaan,
nenä kirjassa. Olisi voinut kuulla kärpäsen lentävän. Herra Viot käveli
hetkisen edestakaisin kilistäen rautakimppuansa kuoleman hiljaisuuden
vallitessa; sitte katsoi hän ivallisesti minuun ja vetäytyi pois
sanaakaan sanomatta.
Olin hyvin onneton. Opettajatoverini tekivät minusta pilaa. Johtaja oli
minulle kylmäkiskoinen tavatessamme; se oli aivan varmaan herra Viot'in
työtä. Onnettomuuden huipuksi sattui vielä Boucoyran'in juttu.
Tuo onneton Boucoyran'in juttu! Olen aivan varma, että se on säilynyt
lukion aikakirjoissa ja että sarlandilaiset puhuvat siitä vielä tänä
päivänäkin... Minäkin tahdon puhua tuosta kauheasta jutusta. On aika,
että maailma saa tietää totuuden...
Markiisi de Boucoyran, keskiluokkain pihan kauhu, ainoa aatelisvesa
Sarlande'in lukiossa, oli viisitoistavuotias, suurisilmäinen,
suurijalkainen ja -käsinen, matalaotsainen, talonpoikaisrenkiä
muistuttava nulikka. Johtaja piti erikoisessa arvossa tätä oppilasta sen
ylimyshohteen takia, jonka hänen läsnäolonsa antoi opistolle. Lukiossa
kutsuttiin häntä vaan »markiisiksi». Kaikki pelkäsivät häntä; tuo
yhteistunne vaikutti minuunkin, niin että puhuttelin häntä aina
varovasti. Jonkun aikaa olimme jokseenkin hyvissä väleissä. Markiisi
kyllä silloin tällöin katsoi minuun tai vastasi minulle sellaisella
hävyttömällä tavalla, joka liiaksi muistutti »vanhaa hallitusta», mutta
minä en ollut sitä huomaavinani, aavistaen, että tässä oli kova kovaa
vastassa.
Mutta eräänä päivänä suvaitsi markiisi heittiö vastata minulle keskellä
tuntia sellaisella hävyttömyydellä, että tykkänään kadotin
kärsivällisyyteni.
-- Boucoyran, sanoin minä hänelle koittaen säilyttää kylmäverisyyteni,
ottakaa kirjanne ja menkää heti paikalla ulos.
Tämäpä oli ennenkuulumaton mahtisana tuolle lurjukselle. Hän hölmistyi
kokonaan ja katsoi minuun silmät seljällään paikaltaan liikahtamatta.
Huomasin, että tästä oli syntymässä ikävä juttu, mutta olin mennyt niin
pitkälle, etten voinut enää peräytyä.
-- Menkää ulos, Boucoyran! käskin uudestaan.
Oppilaat odottivat henkeään vetämättä... Ensi kerran vallitsi luokassani
hiljaisuus.
Minun toiseen käskyyni vastasi markiisi, joka oli tointunut
hämmästyksestään, röyhkeällä ilmeellä: En mene!
Luokan läpi kävi ihastuksen humaus. Minä nousin kateederissani
suuttuneena.
-- Vai ette mene? Sepä saadaan nähdä!
Ja minä tulin alas kateederista.
Jumala on todistajani, että väkivallan ajatuskin oli minusta sillä
hetkellä hyvin kaukana: tahdoin vaan peloittaa markiisia varmalla
esiintymiselläni; mutta nähdessään minun tulevan alas kateederista alkoi
hän nauraa virnistellä niin halveksivasti, että tein liikkeen, ikäänkuin
ottaakseni häntä kauluksesta tempaistakseni hänet penkistä.
Tuolla hävyttömällä oli takin alla kätkettynä tavattoman suuri,
rautainen viivotin. Tuskin olin nostanut käteni, kun hän sivalsi minua
kaikin voimin käsivarteen. Minulta pääsi tuskanhuuto.
Koko luokka taputti käsiään.
-- Hyvä, markiisi!
Nyt minä jouduin raivoihini. Yhdellä hyppäyksellä olin pöydällä ja
toisella markiisin kimpussa; ja pitäen häntä kurkusta kiinni onnistui
minun jalat, nyrkit ja hampaat toimessa raastaa hänet paikaltaan, niin
että hän vieri ulos lukusalista aina keskelle pihaa... Se oli
silmänräpäyksen työ: en olisi uskonut, että minulla oli niin paljon
voimaa.
Oppilaat olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei suinkaan huudettu enää: Hyvä.
markiisi! Peljätty Boucoyran, väkevistä väkevin, oli saanut kurituksen
tuolta päähänpänttääjä rääsyltä! Sepä merkillistä!... Minun arvoni
kohosi samassa määrässä kuin kunnioitus markiisiin laski.
Kun jälleen nousin kateederiin vielä kalpeana ja liikutuksesta vapisten
painuivat kaikki kasvot kiireesti pulpettiin. Luokka oli kukistettu.
Mutta johtaja ja herra Viot, mitähän mieltä he olivat tästä asiasta?
Mitenkä minä olin uskaltanut koskea kädelläni johonkin oppilaaseen,
vieläpä markiisi de Boucoyran'iin, lukion ylimykseen! Tahdoin siis
kaikin mokomin tulla pois ajetuksi!
Nämä mietteet, jotka tulivat vähän liian myöhään, häiritsivät
voitonriemuani. Minua alkoi vuorostani peloittaa. Sanoin itsekseni:
»Markiisi on ihan varmaan mennyt kantelemaan». Ja minä odotin joka hetki
näkeväni johtajan astuvan sisään. Vapisin tunnin loppuun asti; mutta ei
ketään tullut.
Välitunnilla näin hämmästyksekseni Boucoyran'in nauravan ja leikkivän
toisten kanssa. Se saattoi minut hiukan levollisemmaksi; ja kun koko
päivä meni ilman häiriöitä, kuvittelin että tuo lurjus pitäisi suunsa
kiinni, ja että pääsisin asiasta pelkällä säikähdyksellä.
Onnettomuudeksi oli seuraava torstai lupapäivä. Illalla ei markiisi
palannutkaan makuusaliin. Minulla oli pahoja aavistuksia enkä nukkunut
koko yönä.
Seuraavan päivän ensimmäisellä lukutunnilla supattelivat oppilaat,
keskenään katsellen Boucoyran'in paikkaa, joka oli tyhjä. Minä olin
kuolla levottomuudesta, vaikka koitin sitä salata.
Kello seitsemän aikaan ovi avaantui äkkiä. Kaikki pojat nousivat ylös.
Minun turmioni oli tullut...
Johtaja astui ensimmäisenä sisään, sitte Herra Viot hänen perässään, ja
viimeksi kookas vanhus, jolla oli pitkä, leukaan asti napitettu takki
yllään ja korttelin korkuinen, jäykkä kaulus kaulassa. Tätä herraa en
tuntenut, mutta ymmärsin heti, että hän oli isä Boucoyran. Hän punoi
pitkiä viiksiään ja mutisi hampaittensa välistä.
Minulla ei ollut edes rohkeutta tulla alas kateederista noita herroja
vastaanottamaan; eivätkä hekään puolestaan tervehtineet minua
sisäänastuissaan. He asettuivat kaikki kolme seisomaan keskelle luokkaa
eivätkä koko aikana kertaakaan edes katsahtaneet minuun päin.
Johtaja aloitti tulen.
-- Pojat, sanoi hän kohdistaen puheensa oppilaisiin, me tulemme tänne
suorittamaan hyvin piinallista tehtävää. Muuan teidän opettajistanne on
tehnyt itsensä syypääksi niin raskaaseen rikokseen, että meidän
velvollisuutemme on antaa hänelle julkinen nuhde.