Oppilaat ymmärsivät, että oli kyseessä tehdä pieni kuje Nilkulle, ja
alkoivat livistää aika vauhtia.
Vähän väliin käännyttiin katsomaan, pysyisikö Nilkku jäljissä, ja meitä
nauratti, kun huomasimme hänen hyvin kaukana mustana pisteenä painavan
eteenpäin maantien tomussa leivos- ja limonaatikauppiaitten joukossa.
Tuo jukopää saapui _kentälle_ melkein samaan aikaan kuin mekin. Mutta
hän oli kalpea väsymyksestä ja raahasi surkeasti jalkojansa.
Se koski minuun ja hiukan häveten julmuuttani käskin hänet hiljaa
luokseni.
Hänellä oli pieni, haalistunut pusero. Pikku Miehen punaruutuinen pusero
Lyon'in lukion ajoilta.
Tunsin paikalla tuon puseron ja sanoin itselleni: »Kurja raukka, etkö
häpeä? Sinähän se olet itse, Pikku Mies, jota huviksesi noin kidutat!»
Ja täynnä sisäisiä kyyneleitä, aloin sydämeni pohjasta rakastaa tuota
hylkylasta.
Nilkku oli istunut maahan, sillä hänen jalkoihinsa koski. Minä istuin
hänen viereensä. Puhuttelin häntä... Ostin hänelle appelsiinin. Olisin
tahtonut pestä hänen jalkansa.
Tästä päivästä lähtein tuli Nilkusta ja minusta ystävät. Sain tietää
surullisia asioita hänen elämästään...
Hänen isänsä, seppä, oli kuullut kaikkialla kiitettävän hyvän
kasvatuksen etuja, ja teki nyt työtä otsansa hiessä, mies rukka,
voidakseen pitää poikansa puolihoidokkaana lukiossa. Mutta, ikävä juttu.
Nilkku ei ollut luotu lukiolaiseksi, eikä hyötynyt koulunkäynnistään
juuri lainkaan.
Kouluun tulonsa päivänä oli hänelle annettu _kirjainkaava_ ja sanottu:
»Kirjoita viivoja!» Ja Nilkku oli jo koko vuoden tehnyt viivoja. Ja
millaisia viivoja, armias taivas! vinoja, likaisia, ontuvia, samanlaisia
kuin hän itsekin...
Kukaan ei hänestä välittänyt. Hän ei kuulunut mihinkään luokkaan
erikseen; hän meni tavallisesti siihen, jonka ovi oli auki. Eräänä
päivänä tavattiin hänet viivojensa teossa ylimmässä luokassa...
Nilkku oli hauska oppilas!
Katselin häntä joskus lukuhuoneessa, kun hän kahdessa mutkassa paperinsa
päällä, hikeä valuen ja läähättäen, kieli suusta ulkona, piti kaksin
käsin kynästään kiinni ja painoi niin kovasti, että olisi luullut hänen
aikovan lävistää pöydän... Joka viivan jäljestä kastoi hän kynäänsä ja
joka rivin lopussa veti hän kielensä takaisin suuhunsa ja lepäsi käsiään
hieroen.
Nilkku teki työtä suuremmalla halulla nyt, kun meistä oli tullut
ystävät...
Kun hän oli päässyt sivun loppuun, kiipesi hän nelin ryömin istuimelleni
ja pani sanaakaan sanomatta mestarinäytteensä eteeni.
Taputin häntä lempeästi, sanoen: »Oikein hyvin!» Hänen _viivansa_ olivat
kauheita, mutta en tahtonut masentaa hänen mieltänsä.
Täytyy kuitenkin myöntää, että _viivat_ vähitellen alkoivat käydä
suoraselkäisemmiksi, kynä ei enää rätissyt niin kauheasti ja vihossa ei
ollut niin paljon mustepilkkuja... Luulenpa, että lopuksi olisin saanut
jotain hänen päähänsä; onnettomuudeksi kohtalo meidät eroitti.
Keskiluokkain opettaja lähti pois. Kun vuoden loppu oli lähellä, ei
johtaja tahtonut ottaa uutta opettajaa. Parrakas yläluokkalainen
istutettiin pikku poikain kateederiin, ja minä sain keskiluokkain
lukuhuoneen valvoakseni.
Pidin sitä suurena onnettomuutena.
Ensinnäkin hirvittivät minua keskiluokkain pojat. Olin nähnyt heidän
elämöimisensä _kentällä_, ja se ajatus, että minun yötä päivää piti olla
heidän parissaan, kouristi sydäntäni.
Ja sitte täytyi minun jättää pikku poikani, rakkaat pikku poikani,
joihin olin niin kiintynyt... Millainen tulisi parrakas yläluokkalainen
olemaan heille?... Mitä tulisi Nilkusta? Olin todellakin suruissani.
Ja pikku poikani olivat myöskin suruissaan erostamme. Kun viimeistä
kertaa valvoin heidän lukujaan olivat kaikki hetken liikutettuja, kun
kello soi... He tahtoivat kaikki suudella minua... Olipa muutamilla
jotakin oikein kaunistakin minulle sanottavana.
Entä Nilkku?
Nilkku ei sanonut mitään. Mutta juuri, kun menin ulos, lähestyi hän
minua aivan punaisena ja pisti juhlallisesti kouraani komean vihon,
jonka hän oli minun mielikseni laittanut _viivoja_ täyteen.
Nilkku raukka!
VII.
LÄKSYJEN PÄNTTÄÄJÄ.
Jouduin siis keskiluokkain lukusaliin.
Siellä sain huostaani viisikymmentä pahanilkistä, kolmen-, neljäntoista
vuoden ijässä olevaa poikalurjusta, pöhöposkia vuoristolaisia,
rikastuneitten maanvuokraajien poikia, joiden puolesta heidän
vanhempansa maksoivat lukiolle kolmasti vuodessa sata kaksikymmentä
francia tehdäkseen heistä pikku porvareita.
Nuo kömpelöt, röyhkeät, ylpeät nulikat puhuivat keskenään leveätä
Cévennin murretta, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan, ja olivat melkein
kaikki rumassa äänenmurrosijässä. Heillä oli karkeat, punaisiksi
paleltuneet kädet, ääni kuin käheillä kukonpojilla, katse tylsä ja
kaikilla sama lukion leima. He vihasivat minua ensi hetkestä alkaen,
ilman että minua vähääkään tunsivat. Minä olin heidän silmissään
vihollinen, läksyjen pänttääjä: ja siitä päivästä, kun asetuin
istuimelleni, oli meidän välillämme sota, vimmattu sota ilman aselepoa
joka ainoa hetki.
Voi, noita julmia lapsia, kuinka he minua kiduttivat!...
Tahtoisin puhua heistä ilman katkeruutta, ovathan nuo surulliset ajat
niin kaukana!... Mutta ei, en voi; huomatkaa, vielä tällä hetkellä, jona
näitä rivejä kirjoitan, tunnen kuinka käteni vapisee kuumeentapaisesta
liikutuksesta. Tuntuu kuin yhä vieläkin olisin heidän parissaan.
He eivät tietystikään enää muista minua. He eivät enää muista Pikku
Miestä eivätkä hänen komeita nenälasejaan, jotka hän osti itselleen
näyttääkseen arvokkaammalta...
Entiset oppilaani ovat nyt miehiä, vakavia miehiä. Souheyrol lienee
asianajajana jossakin Cévenneillä; Veillon (nuorempi) oikeuskirjuri:
Loupi apteekkari ja Bouzanqueta eläinlääkäri. Heillä on asemansa ja
kaksi leukaansa, kaikki mitä tarvitaan.
Joskus kuitenkin, kun he tapaavat toisensa joko seurassa tai
kirkkomäellä, muistelevat he noita hauskoja lukioaikoja, ja silloin he
ehkä tulevat puhuneeksi minusta.
-- Kuuleppas Veillon, muistatko pikku Eyssetteä, läksyjen pänttääjää
Sarlande'in ajoilta, jolla oli pitkä tukka ja piimänaama? Mitä kauheita
kepposia me teimme hänelle!
Totta, hyvät herrat, te teitte hänelle kauheita kepposia, ja teidän
entinen läksyjen pänttääjänne ei ole niitä vieläkään unohtanut...
Voi, poloinen pänttääjä rukka! kuinka hän teitä nauratti!... Niin, ja
kuinka te itketitte häntä!... Te saitte hänet itkemään, ja se juuri teki
kepposenne vielä hauskemmiksi...
Kuinka monta kertaa tuo pikku raukka, kidutuspäivän päätyttyä,
vuoteeseensa kyyristyneenä puri peitettään, ettette olisi kuulleet hänen
nyyhkytystään!...
Kauheata on elää pahansuopuuden ilmapiirissä, aina olla paha, aina
aseissa, on niin kauheata rangaista, -- tulee väkisinkin tehneeksi
väärin, -- kauheata on elämä, kun aina epäilee, kun kaikkialla pelkää
ansoja, kun ei milloinkaan syö rauhassa eikä nuku rauhassa, kun
aselevonkin vallitessa sanoo itsekseen: »Voi, hyvä Jumala!... Mitähän
niillä taasen on mielessä?»
Ei, vaikka Daniel Eyssette eläisi sadan vuoden vanhaksi, ei hän
milloinkaan unohda, mitä hän sai kärsiä. Sarlande'in lukiossa siitä
päivästä lähtien, kun hän astui keskiluokkain lukusaliin.
Ja kuitenkin, -- olin voittanut jotain lukusalia vaihtaissani: näin nyt
mustat silmät.
Ollessamme kahdesti päivässä välitunnilla, näin ne kaukaa eräässä
akkunassa, joka oli keskiluokkain pihalle päin... Ne olivat siellä,
mustempina ja suurempina kuin koskaan, aamusta iltaan kumartuneina
neuloksen yli, joka ei milloinkaan tullut valmiiksi; sillä mustat silmät
neuloivat, neuloivat herkeämättä. Vaan neulomaan, ainoastaan neulomaan
oli lasisilmänoita ne löytölasten kodista ottanut, mustat silmät eivät
tunteneet isäänsä eivätkä äitiänsä -- neuloivat vaan koko vuoden päästä
päähän ilman lepoa, vieressä kehräävän lasisilmänoidan leppymättömän
katseen alaisina.
Kuinka minä katselin noita silmiä. Välitunnit tuntuivat minusta liian
lyhyiltä. Olisin voinut viettää koko ikäni tuon siunatun akkunan alla,
jonka takana mustat silmät työskentelivät. Nekin tiesivät, että minä
olin lähellä. Vähän väliä ne kohosivat neuloksesta, ja me puhuimme
keskenämme silmäkieltä, suutamme avaamatta.
-- Te olette hyvin onneton herra Eyssette?
-- Niinkuin tekin, mustat silmä raukat.
-- Meillä ei ole isää eikä äitiä.
-- Minun isäni ja äitini ovat kaukana täältä.
-- Voi, kun tietäisitte, kuinka kauhea lasisilmänoita on.
-- Pojat ovat myös minulle kovin pahoja.
-- Rohkeutta, herra Eyssette.
-- Rohkeutta, ihanat, mustat silmät.
Enempää ei milloinkaan sanottu. Minä pelkäsin aina herra Viot'n
ilmestymistä avaimineen, -- kili, kili, kil! -- ja tuolla ylhäällä
akkunan takana oli mustilla silmillä myöskin oma herra Viot'insa.
Minuutin ajan keskusteltuaan painuivat ne nopeasti alas ja ryhtyivät
jälleen ompeluunsa suurien, terässankaisten silmälasien julmistuneen
katseen säikähdyttäminä.
Pidin myöskin suuresti abbé Germane'ista...
Abbé Germane oli filosofian opettaja. Häntä pidettiin originaalina ja
koko lukio aina johtajaan ja herra Viot'hon saakka pelkäsi häntä. Hän
puhui vähän, lyhyeen ja tuimasti, kutsui kaikkia sinuksi, kulki pitkin
askelin, pää pystyssä, kauhtana levällään ja paukutteli kuin ratsumies
solkikenkäinsä korkoja. Hän o1i kookas ja väkevä. Olin kauvan luullut
häntä hyvin kauniiksi: mutta eräänä päivänä häntä katsellessani
lähempää, huomasin että nuo jalot leijonakasvot olivat hirvittävästi
rokon rumentamat. Pieninkin kohta kasvoista oli kuin rikkihakattu,
survottu, ruhjottu. Mirabeau papinkauhtanassa.
Abbé vietti yksinäistä, kolkkoa elämää pienessä kamarissaan, joka oli
talon äärimmäisessä päässä, niin sanotussa Vanhassa lukiossa. Ei kukaan
käynyt hänen luonaan, paitsi hänen molemmat pahanilkiset veljensä, jotka
kuuluivat minun lukusaliini, ja joiden kasvatuksen hän kustansi.
... Iltasin, pihan poikki makuusaliin mennessä huomasi ylhäällä Vanhan
lukion mustuneissa, rappiolle joutuneissa rakennuksissa pienen, himmeän
valon tuikuttavan; se oli abbé Germane'in lamppu. Monta kertaa myöskin
aamulla kello kuusi lukusaliin mennessäni näin sumun läpi lampun vielä
palavan; abbé Germane ei ollut lainkaan pannut maata... Hänen sanottiin
kirjoittavan suurta, filosofista teosta.
Minä puolestani tunsin suurta myötätuntoa tuota kummallista abbéta
kohtaan, jo ennenkuin olimme tutustuneetkaan. Hänen hirvittävän kauniit
kasvonsa, jotka säteilivät neroa, vetivät minua puoleensa. Mutta
minut oli niin peloitettu kaikenmoisilla kertomuksilla hänen
kummallisuuksistaan ja töykeydestään, etten uskaltanut lähestyä häntä.
Tein sen kuitenkin suureksi onnekseni.
Se tapahtui seuraavasti...
Minun on kertominen, että olin tähän aikaan vajonnut korvia myöten
filosofian historian tutkimiseen... Ankara työ Pikku Miehelle.
Silloin sain eräänä päivänä halun lukea Condillac'ia. Meidän kesken
sanoen ei mies ole lukemisen arvoinen ja filosofina naurettava ja koko
hänen filosofinen romunsa mahtuisi pikkusormen alle; mutta, niinkuin
tiedätte, on nuorena aivan nurinkuriset käsitykset asioista ja
ihmisistä.
Tahdoin siis lukea Condillac'ia. Minun täytyi saada Condillac, maksoi
mitä maksoi. Pahaksi onneksi ei lukion kirjastossa ollut siitä
nidostakaan, ja kirjakauppiaat eivät pitäneet sitä kaupan. Päätin
kääntyä abbé Germane'in puoleen. Hänen veljensä olivat kertoneet
minulle, että hänen huoneessaan oli yli kahdentuhannen kirjan, ja olin
varma, että hänellä oli tuo unelmaini kirjakin. Mutta tuo mies hirviö
peloitti minua ja vaivoin sai Condillac'kaan minut kiipeämään hänen
luolaansa.
Kun saavuin hänen ovensa edustalle, vapisivat polveni... Naputin kaksi
kertaa hyvin hiljaa...
-- Sisään, kuului jyrisevä ääni. Peloittava abbé Germane istui
hajareisin matalalla tuolilla, sääret pitkällään, kauhtanan liepeet
ylösvedettyinä niin että voi nähdä hänen voimakkaat, jännitetyt
lihaksensa mustien silkkisukkien läpi. Nojaten kyynärpäitään tuolin
selkämykseen luki hän paksua punasyrjäistä nidosta ja poltti, niin että
tohisi lyhyttä, ruskeata piippua, jota sanotaan »nenänkärventäjäksi».
-- Sinäkö se olet! sanoi hän tuskin kohottaen silmiään nidoksestaan.
Päivää! Kuinka voit? Mitä tahdot?...
Hänen jyrkkä äänensä, tuo kirjoilla sisustettu, jylhä huone, hänen
ratsainistumisensa ja lyhyet piippunsa, jota hän piteli hampaissaan,
tekivät minut kovin araksi.
Minun onnistui kuitenkin jotenkuten selittää käyntini tarkoitus ja
pyytää tuota kuuluisaa Condillac'ia.
-- Condillac! aijotko sinä lukea Condillac'ia! vastasi abbé Germane
hymyillen. Mitä hullutuksia!... Etkö ennemmin tahtoisi polttaa piippua
tupakkaa kanssani! Ota tuo komea rauhanpiippu, joka riippuu alhaalla
seinää vasten, ja sytytä se ... saatpa nähdä, se maistuu paremmalta kuin
kaikki maailman Condillac'it.
Minä kieltäysin kumartaen ja punastuen.
-- Etkö huoli?... No, niinkuin tahdot, poikaseni. Condillac'isi on
tuolla ylhäällä kolmannella rivillä vasemmalta ... voit ottaa sen
mukaasi; minä lainaan sen sinulle. Mutta älä pitele sitä pahasti, taikka
minä nyljen sinut.
Löysin Condillac'in kolmannelta riviltä vasemmalla ja aijoin poistua,
mutta abbé pidätti minut.
-- Sinä siis harrastat filosofiaa? ... sanoi hän katsoen minua silmiin.
Ehkäpä vielä uskotkin siihen?... Loruja, joutavia loruja, poikaseni! Ja
minusta piti kaikin mokomin tehtämän filosofian opettaja! Se se vasta on
jotain!... Mistä on luennoitava? Nollasta, tyhjästä... Yhtä hyvin
olisivat he voineet, kun kerran hommassa olivat, nimittää minut tähtien
ylitarkastajaksi taikka piipunsavun katsastajaksi... Voi, minua
poloista! Saa sitä toisinaan olla jos jonakin henkensä elättämiseksi...
Sinäkin siitä jo hiukan tiedät, vai kuinka?... No, ei sinun ole tarvis
punastua. Tiedän, ettet ole onnellinen, pikku urkkija rukka, ja että
pojat tekevät elämäsi sietämättömäksi.
Tässä abbé hetkeksi vaikeni. Hän näytti hyvin suuttuneelta ja tärryytti
vimmatusti piippunsa vartta sormellaan. Minä jouduin liikutuksen valtaan
kuullessani tuon arvossapidetyn miehen surkuttelevan kohtaloani ja
painoin Condillac'in silmilleni salatakseni kyyneleeni, jotka valahtivat
esiin. Melkein heti abbé jatkoi:
-- Niin. unohdin kysyä sinulta ... rakastatko Jumalaa? Häntä täytyy
rakastaa, näetsen, poikaseni, ja luottaa häneen ja rukoilla häntä
lujasti, muuten sinusta ei ole minnekään... Elämän suurissa
kärsimyksissä en tiedä muuta kuin kolme parannuskeinoa: työ, rukous ja
piippu, hyvin lyhyt savipiippu, muista se... Filosofeista ei ole
minnekään; eivät ne kykene sinua rahtuakaan lohduttamaan. Minä olen
kaiken tuon läpäissyt, voit uskoa puheeseeni.
-- Niin uskonkin, herra abbé.
-- Ja nyt, mene tiehesi, sinä väsytät minua... Kun haluat kirjoja, niin
ei ole tarvis muuta kuin tulla ottamaan. Huoneeni avain on aina oven
päällä, ja filosofit aina kolmannella hyllyllä vasemmalta... Älä puhu
minulle enää... Hyvästi!
Sitten hän jälleen syventyi lukemiseensa ja antoi minun mennä ulos edes
katsahtamatta minuun.
Tästä päivästä alkain olivat kaiken maailman filosofit käytettävinäni,
minä menin abbé Germane'in huoneeseen naputtamatta, aivan kuin omaani.
Useimmiten oli abbé luokalla, kun tulin sisään, ja huone oli tyhjä.
Pikku piippu uinaili pöydän reunalla punareunaisten nidosten ja
lukemattomien paperien keskellä, jotka olivat täynnä harakanvarpaita.
Joskus abbé Germanekin oli siellä. Hän joko luki, kirjoitti tai kulki
pitkin harppauksin edestakaisin. Sisäänastuessani sanoin aralla äänellä:
-- Hyvää päivää, herra abbé!
Useimmiten ei hän vastannut... Minä otin filosofini kolmannelta riviltä
vasemmalta ja menin menojani, ilman että hän näytti aavistavankaan
läsnäoloani. Aina vuoden loppuun asti emme vaihtaneet kahtakymmentäkään
sanaa; mutta mitäpä siitä! Jokin sisimmässäni sanoi, että olimme
ystäviä...
Tällä välin läheni lupa-aika. Soitto-oppilaitten kuultiin joka päivä
harjoittelevan piirustussalissa polkkia ja marsseja palkintojen
jakopäiväksi. Nämä polkat saattoivat kaikki hyvälle tuulelle. Iltasin,
viimeisellä työtunnilla, nousi pulpeteista koko armeija pikku
almanakkoja, ja joka poika veti viivan sen päivän yli, joka oli lopussa:
»Taas yhtä vähemmän!» Pihat olivat täynnä lautoja juhlalavaa varten;
piiskattiin nojatuoleja ja mattoja pudistettiin ... lopussa oli työnteko
ja kuri. Mutta sama viha urkkijaan ja samat hirvittävät kujeet jatkuivat
viimmeiseen asti.
Vihdoin saapui tuo suuri päivä. Aika olikin; en olisi voinut kestää
kauvempaa.
Palkinnot jaettiin minun pihallani, keskiluokkain pihalla... Näen sen
vielä kirjavine telttoineen, sen valkealla verhotut muurit ja suuret
vihreät puut täynnä lippuja ja niiden alla äärettömän sikermän
sotilaslakkeja, kolmikolkkahattuja, sylinterejä ja kukkasia, sulkia
nauhoja ja töyhtöjä... Perällä oli pitkä lava, jolla koulun arvohenkilöt
istuivat punaisissa samettinojatuoleissa. Kuinka pieneksi itsensä tunsi
tuon lavan edessä! Kuinka halveksivan ja ylhäisen näön se antoi niille,
jotka sillä istuivat! Ei kellään noista herroista ollut enää tavallinen
naamansa.
Olipa abbé Germane'kin lavalla, mutta ei näyttänyt olevan siitä
tietoinen. Puoleksi pitkällään nojatuolissa, pää takakenossa, kuunteli
hän hajamielisenä naapureittensa puhetta ja näytti katseellaan seuraavan
puiden lehvien välitse jonkin olemattoman piipun savua.
Lavan juurella kimaltelivat soittokunnan torvet ja huilut auringon
paisteessa. Koulun kaikki kolme osastoa istui penkeillä yhteen
sullottuina, luokanjohtajat takanaan: kaikkein takimmaisina olivat
tohisevat vanhemmat ja aliopettaja, joka talutti naisia paikoilleen
huutaen: »Tehkää tilaa, tehkää tilaa!» ja vihdoin näkymättömänä joukon
keskellä herra Viot'n avaimet, jotka riensivät ympäri pihaa, niin että
kili-kili-kil! kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, milloin
mistäkin, kaikkialta yhtaikaa.
Juhlallisuus alkoi, ja oli kuuma. Ei tuulen henkäystäkään teltan alla...
Lihavat, tulipunaiset rouvat uinailivat höyhentöyhtöjensä varjossa ja
kaljupäät herrat pyyhkivät tulipunaisilla silkkiliinoilla päätänsä...
Kaikki oli punaista: kasvot, liput, nojatuolit. Pidettiin kolme puhetta,
joille taputettiin vahvasti; minä en niistä mitään kuullut. Tuolla
ylhäällä ensimmäisen kerroksen akkunassa neuloivat mustat silmät
tavallisella paikallaan, ja minun sieluni liiteli niiden luo... Mustat
silmä rukat! Ei tämmöisenäkään päivänä lasisilmänoita suonut niille
vapautta.
Kun viimmeisen luokan viimmeisen palkinnon viimmeinen saaja oli
julistettu, remahti soittokunta riemumarssiin, ja kaikki alkoivat
hajaantua. Syntyi yleinen sekasorto. Opettajat tulivat alas lavaltaan;
oppilaat hyppivät penkkien yli tavoittamaan omaisiaan. Syleiltiin ja
huudettiin: »Tule tänne, tule tänne!» Palkinnonsaajain sisaret kantoivat
ylpeinä veljiensä palkintoja poislähtiessään. Silkkihameet kahisivat
tuolien välissä... Pikku Mies seisoi liikkumattomana erään puun takana
ja katseli kauniiden naisten poislähtöä, alakuloisena ja häveten
kulunutta hännystakkiaan.
Vähitellen piha tyhjeni. Pääovella seisoivat johtaja ja herra Viot. He
hyväilivät ohimeneviä lapsia ja kumarsivat syvään vanhemmille.
-- Tervetuloa ensi vuonna, tervetuloa ensi vuonna! sanoi johtaja
leikkisällä hymyllä. Herra Viot'n avaimet helisivät hyväilevästi:
kili-kili-kil! »Tulkaa takaisin, tulkaa takaisin ensi vuonna, pikku
ystävät.»
Lapset ottivat hyväilyt hyvin huolettomasti vastaan ja loikkasivat
yhdellä harppauksella portaat alas.
Muutamat nousivat komeisiin, vaakunoilla koristettuihin vaunuihin,
joissa äidit ja sisaret kokoilivat leveitten hameittensa helmoja
tehdäksensä sijaa. Läiskis...! Ja nyt aika vauhtia linnaa kohti! Kohta
saamme nähdä kotipuistomme ja sen ruohonurmet, hauskan keinumme
akaasioitten alla ja lintuhäkit, joissa on niin harvinaisia lintuja, ja
soman lammikon joutsenineen ja kauniin linnanpenkereen, jolla iltasin
juodaan jäistä sitruunavettä.
Toiset kiipesivät metsästysvaunuihin kauniitten tyttöjen viereen, jotka
nauroivat valkeissa hatuissaan, niin että hampaat loistivat.
Vuokramiehen vaimo, kultavitjat kaulassa oli ajajana. Anna piiskan
läiskyä, Mathurine! Nyt palataan vuokrataloon; kohta saamme syödä
voileipiä ja juoda maalaisviiniä, kohta saamme olla mukana teiriä
ampumassa ja kieritellä tuoksuvissa heinissä!
Onnelliset lapset! He saivat mennä menojaan... Voi, jospa minäkin olisin
voinut lähteä pois...
VIII.
MUSTAT SILMÄT.
Nyt on lukio autiona. Kaikki ovat poissa... Kokonaiset armeijat isoja
rottia tekee keskellä päivää hyökkäyksiään makuusalin toisesta päästä
toiseen. Mustepullot kuivuivat pulpeteissa. Pihan puissa viettävät
varpuslaumat juhliaan; nämä herrat ovat kutsuneet kaikki toverinsa
kaupungista vieraisiin, ja aamusta iltaan on nyt puissa hirvittävä
rähinä.
Pikku Mies kuuntelee heitä työskennellessään katon harjan alla. Hän on
armosta saanut jäädä taloon lupa-ajaksi. Hän käyttää tämän ajan
vimmattuun kreikkalaisten filosofien tutkimiseen. Mutta huone on liian
kuuma, ja katto liian matalalla. Sen alla on tukehtua. Ei minkäänlaisia
akkunaluukkuja. Aurinko tulee huoneeseen kuin tulisoihtu ja sytyttää
kaikki tuleen. Katossa paukahtelee kalkitus ja rapisee alas... Pikku
Mieskin tekee kovia ponnistuksia, ettei nukkuisi. Hänen päänsä on
lyijynraskas; hänen silmäluomensa tahtovat painua umpeen.
Tee työtä, Daniel Eyssette!... Sinunhan on luotava uusi koti... Mutta
turhaan, hän ei voi... Kirjaimet tanssivat hänen silmissään, sitte alkaa
kirja pyöriä, lopuksi pöytä ja koko huone. Karkoittaakseen tuon
kummallisen horrostilan, Pikku Mies nousee ylös ja astuu pari askelta,
ovelle saavuttuaan hän horjahtaa ja kaatuu maahan kuin kivi unen
voittamana.
Ulkona rupattavat varpuset, sirittävät heinäsirkat, tomusta valkeat
plataanit pudottavat suomujaan auringon täydeltä terältä heloittaissa.
Pikku Mies näkee ihmeellistä unta; hän on kuulevinaan kamarinsa ovelle
koputettavan ja raikkaan äänen huutavan häntä nimeltä »Daniel,
Daniel..!» Hän tuntee tuon äänen. Se huusi samalla tavalla muinoin:
»Jacques, sinä olet pässinpää!»
Ovelle koputetaan yhä kovemmin: »Daniel, oma Danielini, tämä on isäsi,
avaa pian!»
Voi kauhistavaa painajaista! Pikku Mies aikoo vastata, aikoo mennä
aukaisemaan. Hän kohottautuu kyynärpäilleen, mutta hänen päänsä on liian
raskas, hän vaipuu takaisin maahan ja kadottaa tajuntansa...
Kun Pikku Mies tulee tuntoihinsa, huomaa hän kummastuksekseen makaavansa
viti valkoisessa vuoteessa sinisten verhojen puolihämärässä... Valo on
niin suloinen, huone niin rauhallinen. Ei kuulu muuta ääntä kuin kellon
naksutus ja hopealusikan helähdys porsliiniastian laitaa vasten... Pikku
Mies ei tiedä missä on; mutta hänen on niin hyvä olla. Verhot vedetään
hiukan syrjään. Isä Eyssette, kuppi kädessä, kumartuu hänen puoleensa
hellästi hymyillen, silmät täynnä kyyneliä. Pikku Mies luulee yhä
uneksivansa.
-- Sinäkö se olet, isä, sinäkö se todellakin olet?
-- Niin, oma Danielini; niin rakas lapseni, minä se olen.
-- Missä olen siis?
-- Sairashuoneessa, olet ollut täällä viikon ajan ... nyt olet
parantunut, mutta olet ollut hyvin sairas...
-- Mutta sinä, isä, kuinka sinä olet täällä? Suutelehan minua toki
vielä! Voi, kun näen sinut, luulen yhä uneksivani.
Isä Eyssette suutelee häntä.
-- Kas noin, vedä peite päällesi, ole kiltti lapsi... Lääkäri on
kieltänyt sinun puhumasta.
Ja estääkseen lapsen puhumasta, puhuu tuo kunnon mies itse koko ajan.