vanha, ryppyinen, kuihtunut, köyryselkäinen, puolet naamasta mahdottoman
suurten lasisilmien peitossa; toinen nuori, notkea, hiukan hoikka,
niinkuin kaikki haamut, mutta jonka päässä oli -- mitä haamuilla ei
tavallisesti ole -- suuri musta silmäpari, niin, niin musta...
Vanhuksella oli kädessä pieni kuparilamppu; mustilla silmillä ei ollut
mitään kädessä... Nuo kaksi haamua kulki aivan läheltä ohitseni,
nopeasti, äänettöminä, huomaamatta minua, ja vielä kauvan sen jälkeen,
kun he olivat kadonneet, seisoin vielä samalla paikalla puoleksi
lumottuna, puoleksi kauhun vallassa.
Jatkoin haparoiden matkaani, mutta sydämeni sykki rajusti ja olin yhä
vielä näkevinäni pimeässä kauhean lasisilmänoidan kulkevan mustien
silmien rinnalla...
Mutta nyt oli keksittävä jossakin yösija: eikä se ollutkaan helppo
tehtävä. Onneksi tuli viiksiniekka jonka tapasin piippuaan polttamassa
portinvartijan huoneen edessä, heti avukseni ja tarjoutui viemään minut
pieneen, mainioon ravintolaan, joka oli jokseenkin halpa, ja jossa minua
palveltaisiin kuin prinssiä. Voitte arvata, että olin heti valmis
lähtemään.
Viiksiniekka oli kiltin lapsen näköinen; tiellä sain kuulla, että hänen
nimensä oli Roger, että hän oli tanssin, ratsastuksen, miekkailun ja
voimistelun opettaja Sarlande'in lukiossa, ja että hän oli kauvan
palvellut Afrikan jääkärirykmentissä. Tämä seikka oli omiansa lisäämään
mieltymystäni häneen. Lapset ovat aina taipuvaisia rakastamaan
sotilaita. Me erosimme toisistamme ravintolan ovella; puristaen moneen
kertaan toistemme kättä päätimme tulla hyviksi ystäviksi.
Ja nyt, hyvä lukija, on minun tunnustaminen sinulle jotakin.
Kun Pikku Mies jäi yksin kylmään huoneeseen ja seisoi vieraan,
viheliäisen kestikievarin sängyn edessä, kaukana niistä, joita rakasti,
oli hänen sydämensä särkyä, ja tämä suuri filosofi itki kuin lapsi.
Elämä kauhisti häntä nyt; hän tunsi itsensä heikoksi ja aseettomaksi sen
edessä, ja hän itki niin, että sydän oli haljeta... Yhtäkkiä kyynelten
läpi väikkyi hänen silmiensä ohi hänen omaistensa kuva; hän näki kodin
hävitettynä, perheen hajallaan, isän siellä, äidin täällä... Koditonna,
suojatonna, -- ja silloin unohtaen oman hätänsä yhteistä kurjuutta
ajatellessaan, teki Pienokainen suuren, ylevän päätöksen: hän lupasi
kohottaa Eyssetten perheen jälleen arvoon ja kunniaan ja luoda yksin
uuden kodin. Keksittyään elämälleen tämän jalon päämäärän, pyyhki hän
ylpeänä silmistään kyyneleet, jotka ovat arvottomat miehelle ja kodin
uudestaluojalle ja hukkaamatta minuuttiakaan kävi hän käsiksi Viot'n
ohjesääntöihin, päästäksensä uutten velvollisuuksiensa perille.
Nämä ohjesäännöt, jotka niiden tekijä, herra Viot, hartaimman
omakätisesti oli jäljentänyt, olivat kokonainen tutkielma, joka jakautui
kolmeen osaan:
1. Läksyjen valvojan velvollisuudet ylempäänsä kohtaan.
2. Läksyjen valvojan velvollisuudet opettajatovereitansa kohtaan.
3. Läksyjen valvojan velvollisuudet oppilaita kohtaan.
Kaikki mahdollisuudet oli siinä edeltäpäin arvattu, aina särjetystä
akkunanruudusta kahteen yhtaikaa viittaavaan oppilaaseen asti; kaikki
erikoiskohdat opettajan elämässä olivat siinä muistetut, aina palkasta
viinipuolikkaaseen asti, johon hänellä oli joka aterialla oikeus.
Ohjesääntöjen lopussa oli ihana, kaunopuheinen pätkä, joka ylisti
järjestyksen hyödyllisyyttä; mutta niin suuresti kuin Pikku Mies herra
Viot'n teosta kunnioittikin, ei hän voinut päästä sen päähän, -- juuri
kauneimmassa paikassa hän -- nukkui...
Sinä yönä nukuin huonosti. Tuhannet eriskummalliset unet häiritsivät
lepoani... Väliin olin kuulevinani herra Viot'n hirveiden avainten
kilinän, kili! kili! kil! tai tuli lasisilmänoita istumaan päänalukseni
viereen ja sai minun sävähtäen heräämään, tai olin näkevinäni mustien
silmien -- oi, kuinka ne olivatkin mustat! -- asettuvan vuoteeni
jalkopäähän, ja katselevan minua kummallisen itsepintaisesti...
Seuraavana aamuna kello kahdeksan saavuin koululle. Herra Viot,
avainkimppu kädessä, seisoi ovella ulko-oppilaiden sisääntuloa
valvomassa. Hän otti minut suloisimmalla hymyllään vastaan.
-- Odottakaa porraskäytävässä, sanoi hän minulle, kun oppilaat ovat
tulleet sisään, esitän teidät opettajatovereillenne.
Kävelin odotellessani porraskäytävässä edestakaisin ja tervehdin syvään
kumartaen opettajia, jotka saapuivat hengästyneinä kouluun. Yksi ainoa
opettajista vastasi tervehdykseeni; hän oli pappi, filosofian opettaja,
»suuri originaali», sanoi herra Viot... Rupesin heti pitämään tuosta
originaalista.
Kello soi. Luokat täyttyivät... Neljä, viisi kookasta, jokapäiväisen
näköistä, huonosti puettua nuorta miestä noin kahdenkymmenen viiden,
kolmenkymmenen vuoden ijässä saapui nyt meluten paikalle, mutta he
pysähtyivät ällistyneinä nähdessään herra Viot'n.
-- Hyvät herrat, sanoi heille ylitarkastaja, osoittaen minua, tässä on
herra Daniel Eyssette, teidän uusi opettajatoverinne.
Tämän sanottuaan kumarsi hän syvään ja vetäytyi pois aina samalla
tavalla hymyillen, samalla tavalla pää kallellaan ja kilistellen
kauheita avaimiaan.
Opettajatoverini ja minä katselimme hetkisen äänettöminä toisiamme.
Pisin ja paksuin joukosta aukaisi ensiksi suunsa; se oli Serrières, tuo
kuuluisa Serrières, jonka sijaan minä tulin.
-- Toden totta! huudahti hän iloisella äänellä, niinkuin sananlasku
sanoo: »Ei kaksi suurta yhteen säkkiin mahdu!»
Tällä hän tarkoitti sitä tavatonta eroa, mikä meillä oli kokoomme
nähden. Se synnytti aika naurun, ja enin kaikista hohotin minä; mutta
vakuutan, että Pikku Mies tällä hetkellä olisi kernaasti myynyt sielunsa
paholaiselle, jos olisi saanut jonkunkaan tuuman lisää pituuteensa.
-- Vähät siitä, lisäsi suuri Serrières ojentaen minulle kätensä:
vaikkemme olekkaan luodut saman mitan mukaan, niin voinemme siltä
tyhjentää jonkun pullon yhdessä. Lähtekää kanssamme, toveri ... minä
tarjoan lähtöpunssit Barbetten kahvilassa. Teidän pitää tulla mukaan ...
maljojen ääressä sopii tehdä tuttavuutta.
Antamatta minulle puheenvuoroa, pisti hän kätensä kainalooni ja vei
minut mukaansa.
Barbetten kahvila, johon uudet toverini minut veivät, oli torin
varrella. Paikallisen sotaväen aliupseerit kävivät siellä ahkerasti,
niin että sisään astuissa ensimmäisenä pisti silmään nauloissa
riippuvien sotilaslakkien ja kannikehihnojen paljous.
Sinä päivänä oli Serrières'n poislähtö ja jäähyväispunssi viekotelleet
tänne niin ravintolankävijäin vakinaisen kuin nostoväenkin...
Aliupseerit, joille Serrières minut ensimmäiseksi esitti, ottivat minut
hyvin sydämellisesti vastaan. Totta puhuen ei Pikku Miehen tulo
herättänyt suurtakaan huomiota, ja hän joutui hyvin pian unohduksiin
nurkassaan, jonne oli arkana vetäytynyt... Siksi aikaa kun lasit
täytettiin, tuli suuri Serrières viereeni istumaan; hän oli heittänyt
takin päältään ja imeskeli pitkää savipiippua, jonka varressa oli hänen
nimensä porsliinikirjaimilla. Kaikilla läksyjen valvojilla oli
samanlaiset piiput Barbetten kahvilassa.
-- Niinkuin näette, virkaveli, sanoi minulle paksu Serrières, on
ammatissamme hauskojakin hetkiä... Ette tehnyt niinkään hulluja kauppoja
tullessanne tänne Sarlande'iin aloittamaan. Ensinnäkin on Barbetten
kahvilan absintti erinomaista, ja on tuolla »pytyssäkin» jokseenkin
siedettävää.
»Pytty» oli lukio.
-- Te saatte pikku poikien luettamisen osallenne, heidän kanssaan on
parasta antaa kepin paukkua. Saattepa nähdä, mitä minä olen heistä
tehnyt! Johtaja ei ole paha, toverit ovat kunnon poikia, eukko ja isä
Viot ovat ainoat...
-- Mikä eukko? kysyin säpsähtäen.
-- Hänet te kyllä pian opitte tuntemaan. Hänet kohtaa joka aika
vuorokaudesta kuljeksimassa ympäri lukiota tavattoman suuret silmälasit
päässä... Hän on johtajan täti ja lukion taloudenhoitaja. Senkin
naasikka! Ellemme kuole nälkään, niin ei se suinkaan ole hänen vikansa.
Niistä tuntomerkeistä, jotka Serrières mainitsi, olin tullut
lasisilmänoidan perille ja tunsin tahtomattani punastuvani. Senkin
seitsemän kertaa olin keskeyttämäisilläni toverini kysyäkseni: »Entä
mustat silmät?» Mutta en uskaltanut. Minäkö olisin puhunut mustista
silmistä Barbetten kahvilassa...!
Sillävälin kiersi punssi miehestä mieheen, tyhjät lasit täyttyivät, ja
täydet tyhjenivät; juotiin maljoja, huudettiin ja remuttiin!
Biljaardikepit häilyivät ilmassa, tyrkittiin ja naurettiin, laskettiin
sukkeluuksia ja kuiskuteltiin...
Vähitellen kävi Pikku Mieskin rohkeammaksi. Hän oli jättänyt nurkkansa
ja kulki nyt kahvilassa, lasi kädessä, ja puhui kovalla äänellä.
Hänestä ja aliupseereista oli tullut hyvät ystävät; hän kertoi
ylvästellen eräälle heistä, että hän oli rikkaan perheen poika, joka oli
ajettu pois kotoa nuoruuden hullutuksien tähden. Hän oli ruvennut
läksyjen valvojaksi elättääksensä henkensä, mutta ei aikonut kauvojakaan
täällä pysyä... Eipä tietenkään, kun oli niin rikkaasta perheestä!...
Voi, jos lyonilaiset olisivat olleet tätä kuulemassa!
Mutta kuinka naurettavia ovatkaan ihmiset!
Kun Barbetten kahvilassa saatiin tietää, että olin omaisteni kanssa
riitaantunut perhepoika, aika veitikka ja hulivili, enkä mikään köyhä
rotta, jonka pakosta oli rupeaminen läksyjen valvojaksi, niinkuin olisi
voinut luulla, niin ruvettiin minua katsomaan suopeammin silmin.
Vanhimmatkin aliupseerit suvaitsivat lausua minulle jonkun sanan;
mentiinpä vieläkin pitemmälle, Roger, eilinen ystäväni,
miekkailunopettaja, nousi ylös ja esitti maljan Daniel Eyssettelle.
Nytkös Pikku Mies oli ylpeä.
Daniel Eyssetten malja oli lähtömerkki. Kello oli neljännestä vailla
kymmenen, jolloin oli aika palata lukioon.
Avainniekka odotti meitä ovella.
-- Herra Serrières, sanoi hän paksulle edeltäjälleni, jonka lähtöpunssi
pani hiukan hoipertelemaan; te saatatte viimmeistä kertaa oppilaanne
lukuhuoneeseen; kun he ovat kokoontuneet, tulemme -- herra johtaja ja
minä -- asettamaan uuden opettajan virkaansa.
Ja niinpä astuivatkin muutaman minuutin perästä johtaja, herra Viot, ja
uusi opettaja juhlallisesti lukuhuoneeseen.
Johtaja esitti minut oppilaille hiukan pitkähkössä, mutta hyvin
arvokkaassa puheessa; sitten hän vetäytyi pois paksun Serrières'n
seuraamana, jota lähtöpunssi yhä enemmän vaivasi. Herra Viot jäi
viimmeisenä huoneeseen. Hän ei pitänyt puhetta, mutta hänen avaimensa --
kili-kili-kil! -- puhuivat hänen puolestaan niin pelottavasti
kili-kili-kil! ja niin uhkaavasti, että kaikki päät puikahtivat piiloon
pulpetin taakse, eikä uusi opettajakaan tuntenut itseään täysin
varmaksi.
Heti kun peloittavat avaimet olivat oven ulkopuolella, ilmestyi
kokonainen armeija kujeellisia naamoja pulpettien takaa. Kaikki
sulkakynät kohosivat suuhun, ja kaikki nuo loistavat, pilkalliset tai
peljästyneet pikku silmät keihästivät minua, samalla kuin pöydästä
pöytään kävi kova suhina.
Nousin hitaasti ja hiukan hämilläni kateederiin; koitin luoda
julmistuneen katseen ympärilleni ja huusin sitten jylisevällä äänellä
iskien nyrkkini pari kertaa lujasti pöytään:
-- Lukekaa, pojat, lukekaa.
Täten aloitti Pikku Mies ensimmäisen tuntinsa.
VI.
PIKKU POJAT.
He eivät olleet häijyjä, vaan ne toiset. He eivät milloinkaan
pahoittaneet mieltäni, ja minä pidin heistä suuresti, siksi ettei lukio
vielä ollut painanut heihin leimaansa ja siksi että koko heidän sielunsa
kuvastui heidän silmissään.
En rangaissut heitä milloinkaan. Miksi olisin heitä rangaissut?
Rangaistaanko pikkulintuja?... Kun he piipittivät liian kovaa, niin ei
minun tarvinnut muuta kuin huutaa: »Hiljaa!» Ja heti minun lintuhäkkini
hiljeni, -- ainakin viideksi minuutiksi.
Vanhin joukosta oli yhdentoistavuotias. Ajatelkaa, yhdentoistavuotias!
Ja tuo paksu Serrières kehui keppikasvatustaan!
Minun ei tarvinnut milloinkaan tarttua keppiin. Koitin olla aina hyvä,
siinä kaikki.
Joskus, kun he olivat olleet oikein kilttejä, kerroin heille sadun...
Opettaja kertoo sadun... Kuinka hauskaa! Pian, pian, vihot kokoon ja
kirjat kiinni: mustepullot, viivottimet ja kynät viskattiin sikin sokin
pulpetin pohjalle, ja sitten käsivarret ristiin pulpetille ja silmät
pyöreinä kuuntelemaan. Olin sepittänyt heitä varten viisi, kuusi
jännittävää pikku satua: Heinäsirkan lapsuus, Pupu Jussin surullinen
tarina j.n.e. Silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, oli kunnon ukko
La Fontaine lempipyhimykseni kirjallisessa almanakassa; kertomukseni
olivat ainoastaan lisiä hänen satuihinsa; sekoitin niihin vaan vähän
omaa elämäntarinaani. Aina niissä oli sirkka rukka, jonka oli pakko itse
elättää henkensä, niinkuin Pikku Miehenkin, tai kovakuoriaisia, jotka
sitoivat itkien kirjoja, niinkuin Eyssette (Jacques). Ne huvittivat
äärettömästi pikku poikiani ja minua itseänikin. Pahaksi onneksi ei
herra Viot käsittänyt niiden antamaa huvia.
Kolme, neljä kertaa viikossa teki tuo peloittava avainherra
tarkastusretken lukiossa nähdäkseen, kävikö kaikki ohjesääntöjen
mukaan... Siis, eräänä sellaisena päivänä, saapui hän meidän saliimme
juuri Pupu Jussin jännittävimmässä kohdassa. Nähdessään herra Viot'n
tulevan sisään koko sali hätkähti. Pienokaiset katsoivat säikähtyneinä
toisiinsa. Kertomus loppui kuin naulaan. Pupu Jussi jäi ällistyneenä
seisomaan käpälä koholla ja suuret korvat kauhistuksesta hörhöllään.
Seisten istuimeni edessä antoi hymyilevä herra Viot kummastuneen
katseensa liukua pitkin tyhjiä pulpettirivejä. Hän ei sanonut mitään,
mutta hänen avaimensa kalisivat raivoissaan: »Kili! kili! kil! mokomat
veitikat, täällä ei siis luetakaan!»
Yritin vapisten rauhoittaa noita pelottavia avaimia. -- Pojat ovat näinä
viimmeisinä päivinä olleet niin ahkeria, sopersin... Palkinnoksi olen
kertonut heille pienen sadun.
Herra Viot ei vastannut mitään. Hän kumarsi hymyillen, antaen avaimiensa
vielä kerran torua ja meni.
Iltapäivällä, välitunnilla oltaessa, tuli hän luokseni ja antoi minulle,
yhtä hymyilevänä, yhtä sanattomana ohjesäännöt, avattuina sivulta 12:
_Opettajan velvollisuudet oppilaita kohtaan_.
Ymmärsin, että satujen kertominen vastaisuudessa oli kielletty, enkä
kertonutkaan enää koskaan.
Jonkun päivän olivat pikkuseni hyvin suruissaan. He kaipasivat Pupu
Jussia, ja sydäntäni särki, kun en voinut antaa heille sitä takaisin.
Kuinka minä rakastin noita pikku veitikoita! Me olimme eroamattomat...
Lukio oli jaettu kolmeen eri osastoon: suuriin poikiin, keskenkasvuisiin
ja pieniin; kullakin oli oma pihansa, oma makuusalinsa ja lukuhuoneensa.
Minun pikku poikani olivat siis kokonaan minun. Minun kolmekymmentä
viisi lastani.
Heitä lukuunottamatta ei minulla ollut ainoatakaan ystävää, Turhaan
hymyili herra Viot tai pisti kätensä kainalooni välitunnilla antaen
minulle neuvojaan ohjesääntöihin nähden, minä en pitänyt hänestä, minä
en voinut pitää hänestä; hänen avaimensa peloittivat minua liiaksi.
Johtajaa en milloinkaan nähnyt. Opettajat halveksivat Pikku Miestä ja
katsoivat häneen pilvien korkeudesta. Mitä läksyjen valvojiin tulee,
niin oli se suosio, jota avainniekka näytti osoittavan minulle,
vieroittanut heidät minusta; muuten en ollut siitä lähtein, kun minut
esitettiin aliupseereille, käynyt Barbetten kahvilassa, ja nuo kunnon
veikot eivät voineet antaa sitä anteeksi.
Aina portinvartijaan ja miekkailunopettajaan asti olivat kaikki minulle
kylmäkiskoisia. Varsinkin näytti miekkailunopettaja olevan minulle
kauheasti vihoissaan. Kun menin hänen sivutsensa, väänteli hän
peloittavan näköisenä viiksiään ja muljautti suuria silmiään, niinkuin
olisi ollut aikeissa hakata sapelillaan sata araapialaista mäsäksi.
Kerran hän sanoi minuun katsoen hyvin lujaa Cassagnelle, ettei hän
pitänyt urkkijoista. Cassagne ei vastannut mitään; mutta näin selvästi
hänen naamastaan, ettei hänkään niitä rakastanut... Mitä urkkijoita he
mahtoivat tarkoittaa? Sain siitä paljon ajattelemisen aihetta.
Tässä yleisessä vastenmielisyyden myrskyssä mukaannuin miehekkäästi
kohtalooni. Keskiluokkien opettajalla oli minun kanssani yhteinen pieni
huone kolmannessa kerroksessa vinnillä; sinne otin pakoni tuntien
aikana. Kun asuintoverini vietti kaiken aikansa Barbetten kahvilassa,
oli huone kokonaan minun hallussani; se oli minun huoneeni, minun
kotini.
Tuskin olin sisällä, kun kiersin avaimen kahteen lukkoon, vedin
matkakirstuni -- huoneessa ei ollut tuolia -- vanhan kirjoituspöydän
eteen, joka oli täynnä mustetahroja ja veitsellä vuoltuja
nimikirjoituksia, levitin sille kirjani, ja sitte työhön!...
Silloin oli kevät... Kun nostin päätäni näin tummansinisen taivaan ja
pihan suuret puut, jotka olivat jo lehdessä. Ulkoa ei kuulunut
hiiskaustakaan. Joskus vain yksitoikkoinen koulupoikaääni lateli
läksyjään, tai karjasi opettaja vihaisesti, tai riitelivät varpuset
puiden lehvikössä... Sitten taasen kaikki hiljeni, lukio näytti
vaipuneen uneen.
Mutta Pikku Mies ei nukkunut. Eipä edes uneksinutkaan, joka on suloinen
tapa nukkua. Hän teki työtä herkeämättä, päntäten päähänsä kreikkaa ja
latinaa, niin että aivot höyrysivät.
Joskus, kun tuo kuiva työ alkoi käydä tympäiseväksi, kuului ovelta
salaperäinen naputus.
-- Kuka siellä?
-- Minä, Runotar, entinen ystäväsi, punaisen vihon haltijatar, aukase
pian, Pikku Mies.
Mutta Pikku Mies varoi aukaisemasta. Kuinka hän Runottarelle olisi
avannut!
Hiiteen koko punainen vihko! Nyt oli kirjoitettava kreikkaa,
suoritettava tutkinnot, saatava yliopettajan arvo ja perustettava niin
pian kuin suinkin Eyssetten perheelle uusi, kaunis koti.
Se ajatus, että tein työtä perheen hyväksi, antoi minulle rohkeutta ja
teki elämäni suloisemmaksi. Huoneenikin näytti sentähden kauniimmalta...
Oi, vinnikamarini, rakas vinnikamarini, mitä ihania hetkiä olen
viettänyt seiniesi sisässä! Kuinka minä siellä tein työtä! Kuinka minä
siellä tunsin itseni voimakkaaksi!...
Jos minulla oli joitakuita onnen hetkiä, niin oli ikäviäkin. Kaksi
kertaa viikossa, sunnuntaina ja torstaina, oli vietävä lapset
kävelyretkelle. Tämä kävelyretki oli minun piinani.
Tavallisesti menimme _kentälle_, avaralle niitylle, joka aivan kuin
suunnaton matto peittää vuorten juuren, noin puolen penikulman päästä
kaupungista. Suuret kastanjapuut, kolme neljä kultaiseksi maalattua
ravintolaa ja ruohikossa lirisevä lähde, tekivät seudun viehättävän ja
hauskan näköiseksi. Kaikki kolme luku-osastoa lähti sinne erikseen,
mutta perille tultua jätettiin niiden kaikkien valvonta yhdelle ainoalle
opettajalle, ja se olin aina minä. Molemmat opettajatoverini menivät
suurten poikien kestitettäviksi läheisiin ravintoloihin, ja kun ei minua
milloinkaan kutsuttu mukaan, jäin vartioimaan oppilaita... Ankara työ
tässä ihanassa luonnossa!
Kuinka suloista olisi ollut heittäytyä viheriään ruohikkoon kastanjien
varjoon ja huumaantua mintun tuoksusta pikku lähteen hiljaa
liristessä!... Sen sijaan täytyi tähyillä ympärilleen, huutaa ja
rangaista... Minun huomassani oli koko lukio. Se oli kauheata!
Mutta oppilaitten valvominen _kentällä_ ei sittenkään ollut kauheinta,
kauheinta oli kulkea kaupungin läpi osastoni kanssa, pikku poikain
osaston kanssa. Toiset osastot kulkivat suljetussa rivissä ja iskivät
kantansa maahan kuin vanhat sotaurhot. Siinä oli kuria ja tahtia! Minun
pikku pojillani ei ollut pienintäkään aavistusta näistä asioista. He
eivät pysyneet rivissä, pitivät toisiaan kädestä kiinni ja räkättivät
kaiken matkaa. Turhaan sain huutaa: »Suora rivi!» eivät he sitä
ymmärtäneet, marssivat vain kuinka sattui.
Olin jotenkin tyytyväinen rivini alkupäähän. Panin siihen suurimmat ja
vakavimmat, ne, joilla oli takki, mutta loppupäässä, mikä sekasorto ja
epäjärjestys! Vallaton kakarajoukko, tukka pörrössä, kädet likaisina ja
housut repaleissa! En uskaltanut katsoa heihin.
_Desinet in piscem_, sanoi minulle tämän johdosta hymyilevä herra Viot,
jolla toisinaan oli neron leimauksensa. Totta vain on, että minun rivini
loppupää oli surkeannäköinen.
Voitteko käsittää epätoivoani, kun minun oli näyttäytyminen tämän
matkueen kanssa Sarlande'in kaduilla, etenkin sunnuntaina... Kellot
kumisivat ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Tiellä tavattiin
tyttökoululaisia, jotka menivät ehtookirkkoon, ompelijattaria, joilla
oli vaaleanpunaiset hatut ja nuoria keikareita vaaleanharmaissa
housuissa. Näiden kaikkien ohi oli minun kulkeminen kuluneissa
vaatteissa naurettavan poikalauman kanssa. Voi häpeätä!
Näiden pörröisten resupekkojen joukossa, joita minä kahdesti viikossa
kävellytin kaupungilla, oli etenkin muuan puolihoidokas, jonka rumuus ja
kamala ulkoasu saattoi minut epätoivoon.
Kuvitelkaa pieni epäsikiö, aivan naurettavan pieni, sitäpaitsi
epämiellyttävä, huonosti kammattu ja puettu, likainen katuojissa
kieriskelijä ja kaiken tämän lisäksi vääräsäärinen.
Ei ikimaailmassa sellaisen oppilaan nimi, jos hänenlaistaan edes
oppilaaksi voi kutsua, joudu Yliopiston nimikirjan lehdille. Sellainen
oppilas on häpeäksi mille lukiolle tahansa.
Minusta hän oli perin vastenmielinen. Kun näin hänen kävelypäivänä
hanhenpojan tavalla käydä kaakertavan rivin loppupäässä, tunsin
vastustamatonta halua potkaista hänet pois rivistä pelastaakseni
osastoni kunnian.
Nilkku -- olimme ristinneet hänet Nilkuksi hänen kauhean epätasaisen
käyntinsä vuoksi -- ei ollut likimainkaan ylhäisestä perheestä. Sen
saattoi helposti huomata hänen tavoistaan, hänen puheestaan ja ennen
kaikkea niistä tuttavuuksista, joita hänellä oli. Kaikki Sarlande'in
katupojat olivat hänen ystäviään. Häntä meidän oli kiittäminen siitä,
että meillä lähteissä aina oli kintereillä koko rykmentti katupoikia,
jotka irvistelivät selkämme takana, huusivat Nilkkua nimeltä, osoittivat
häntä sormellaan, heittelivät häntä kastanjankuorilla ja tekivät senkin
seitsemän koirankujetta. Minun pikku poikiani se äärettömästi huvitti
mutta minua ei naurattanut, minä lähetin joka viikko johtajalle
erityisen valituksen Nilkusta ja niistä monista kurinhäiriöistä, jotka
hänen läsnäolonsa aiheutti.
Valituksiini ei pahaksi onneksi tullut mitään vastausta, ja minä olin
edelleen pakoitettu esiintymään kadulla Nilkun seurassa, joka kävi yhä
likaisemmaksi ja ontui kahta kauheammin.
Eräänä sunnuntaina muun muassa, eräänä kauniina, auringonpaisteisena
juhlapäivänä, saapui hän kävelylle sellaisessa asussa, että me kaikki
kauhistuimme. Ette voi uneksia mitään sinnepäinkään. Kädet mustina,
kengät ilman nauhoja, liassa melkein silmiin asti ja housuista vain
vähän merkkejä jälellä ... sanalla sanoen hirviö.
Naurettavinta oli, että hänet nähtävästi juuri sinä aamuna tätä
kävelyretkeä varten oli erikoisesti siistitty. Hänen päänsä, joka oli
paremmin kuin tavallisesti kammattu, oli vielä jäykkänä tukkarasvasta ja
hänen kaulahuivinsa solmussa oli jotain, josta näkyi äidin käden jälki.
Mutta hänen tielleen oli sattunut niin monta katuojaa!...
Nilkku oli kieritellyt niissä kaikissa.
Kun minä näin hänen asettuvan riviin toisten joukkoon, levollisena ja
naama loistavana, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, valtasi minut
äkkiä inho ja suuttumus.
Minä karjasin hänelle: »Mene matkaasi!»
Nilkku luuli minun laskevan leikkiä ja hymyili edelleen. Hän luuli
itsensä hyvinkin kauniiksi sinä päivänä.
Karjasin hänelle uudestaan: »Mene matkaasi! mene matkaasi!»
Hän katsoi minuun surullisesti ja nöyrästi, silmät rukoilevina; mutta
minä olin järkähtämätön ja rivi lähti liikkeelle jättäen hänet yksin
liikkumattomana seisomaan keskelle katua.
Luulin päässeeni hänestä koko päiväksi, kun kaupungista lähdettäissä
naurun tirskunta ja kuiskutteleminen jälkijoukossa, saattoi minut
katsomaan taakseni.
Neljä, viisi askelta meidän jäljessämme asteli totisena Nilkku.