elämästäni vaieten. Se on kaikenaikaa yhtä ja samaa kyynel- ja
nälkävirttä! Isän asiat käyvät huonosti, vuokra jää maksamatta,
velkamiehet ahdistavat, äidin jalokivet myydään, hopeakalut viedään
panttiin, lakanat ovat täynnä reikiä ja housut paikkoja, puute
irvistelee joka raosta, nöyryytyksiä päivät pääksytysten ja tuo ikuinen
kysymys »mitä huomenna syömme», sitte kaupunginpalvelijan röyhkeät
kellonsoitot, portinvartijan ivallinen naama, ja lainat ja maksamattomat
vekselit ja ... ties mitä.
On siis vuosi 18--.
Pikku Mies oli silloin ylimmällä luokalla.
Hän oli, muistaakseni, hyvin vaatelias nuorukainen, joka täydellä
todella oli mielestään niin filosofi kuin runoilijakin: muuten ei
saapasvartta korkeampi eikä parran haiventakaan leuvassa.
Siis eräänä aamuna, kun tämä suuri filosofi Pikku Miehen hahmossa oli
menossa kouluun, huusi isä Eyssette hänet konttoriin ja sanoi karskilla
tavallansa, heti kun näki hänen astuvan sisään:
-- Daniel, heitä kirjasi nurkkaan, tämän koommin et mene kouluun.
Sen sanottuaan alkoi isä Eyssette äänettömänä kävellä pitkin askelin
puodissa edestakaisin. Hän näytti hyvin liikutetulta ja liikutettu oli
Pikku Mieskin, sen vakuutan... Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi isä
Eyssette:
-- Poikani, minun on sinulle ilmoittaminen ikävä uutinen, hyvin
ikävä ... me olemme pakoitetut hajaantumaan koko perhe, saat heti kuulla
miksi.
Tässä kohden kuului raju, sydäntäsärkevä nyyhkytys raollaan olevan oven
takaa.
-- Jacques, sinä olet pässinpää! huusi isä Eyssette kääntymättä oveen
päin, sitte hän jatkoi:
-- Kun me kuusi vuotta sitte vallankumouksellisten häviöön saattamina
tulimme Lyon'iin, toivoin ahkeralla työllä voivani hankkia takaisin
menetetyn omaisuutemme; mutta tässä on ollut piru merrassa! Minun on
onnistunut ainoastaan upottaa meidät korvia myöten velkoihin ja
kurjuuteen... Nyt on kaikki lopussa, me olemme joutuneet ikäviin
selkkauksiin... Niistä selvitäksemme ei meillä ole muuta kuin yksi keino
valittavana, nyt kun te jo olette suuria: myydä se vähä, mikä meillä on
jäljellä ja hankkia kukin tahollaan elatuksensa.
Uusi nyyhkytys näkymättömän Jacques'in taholta katkaisi isän puheen:
mutta hän oli itsekin niin liikutuksen vallassa, ettei suuttunut. Hän
antoi vain Danielille merkin sulkea oven ja, kun ovi oli suljettu,
jatkoi hän:
-- Kuule siis, minkä päätöksen olen tehnyt: siksi kunnes toisin
sovitaan, asettuu äiti asumaan etelään veljensä, Baptistesedän, luo.
Jacques jää Lyon'iin. hän on saanut pienen toimen panttilainauskonttorissa.
Minä otan paikan Viini-osakeyhtiön kauppamatkustajana... Mitä taasen
sinuun, lapsi rukka, tulee, niin pitänee sinunkin ruveta itse
elättämään itseäsi ... juuri vastikään sain rehtorilta kirjeen, jossa
hän ehdoittaa sinulle läksyjen valvojan paikkaa, tuossa, lue!
Pikku Mies otti kirjeen käteensä.
-- Minkä minusta näyttää, sanoi hän lukiessaan, ei minulla ole mitään
viivyttelemisen varaa.
-- Pitäisi lähteä jo huomenna.
-- Hyvä, minä lähden!...
Jonka jälkeen Pikku Mies taittoi kirjeen kokoon ja antoi sen isälleen
takaisin kädellä, joka ei vapissut. Suuri filosofi, nähkääs, kun oli.
Tällä hetkellä tuli äiti konttoriin ja Jacques arkana hänen
jäljessään... Molemmat lähestyivät Pikku Miestä ja syleilivät häntä
äänettöminä; he olivat edellisestä illasta asti tietäneet, mitä tulisi
tapahtumaan.
-- Laittakaa hänen kirstunsa kuntoon! huusi isä jyrisevällä äänellä, hän
lähtee huomisella laivalla.
Äidiltä pääsi syvä huokaus. Jacques nyyhkytti heikosti, ja niin oli
kaikki sanottuna.
Tässä talossa alettiin olla tottuneita onnettomuuden sanomiin.
Tuon muistorikkaan päivän huomenena saattoi koko perhe Pikku Miestä
laivalle. Merkillisestä sattumasta oli se sama laiva, joka oli tuonut
Eyssettit Lyon'iin kuusi vuotta takaperin. Kapteenina Géniès,
mestarikokkina Montélimart! Luonnollisesti muisteltiin Annou'n
sateenvarjoa, Robinson'in papukaijaa ja muutamia muita seikkoja, joita
sattui maihin noustessa... Nämä muistot tekivät surullisen lähtöni vähän
iloisemmaksi, ja vetivät äidin huulet heikkoon hymyyn.
Yhtäkkiä soi kello. Lähdön hetki oli tullut.
Pikku Mies riistäytyi rakkaittensa syleilystä ja harppasi miehekkäästi
laskusillan yli...
-- Ole nyt järkevä, huusi hänelle isä.
-- Älä tule sairaaksi, sanoi äiti.
Jacques aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut; hän itki liiaksi.
Mutta Pikku Mies ei itkenyt. Niinkuin minulla on ollut teille kunnia
sanoa, oli hän suuri filosofi, ja filosofien nimenomaan ei sovi olla
suruissaan...
Ja yhtäkaikki, Jumala tietää, kuinka hän heitä rakasti, noita
rakkaitansa, jotka jäivät hänestä sumuun: Jumala tietää, että hän olisi
heidän puolestaan antanut henkensä ja verensä... Mutta sellaisia me
ihmiset olemme. Lähtöilo, laivan kohina, matkakuume, ylpeys tuntiessaan
itsensä mieheksi, vapaaksi, itsenäiseksi mieheksi, joka matkusti
ominpäin ja elätti itsensä, -- kaikki tämä huumaannutti Pikku Miehen ja
esti hänen ajattelemasta, niinkuin olisi pitänyt, niitä kolmea rakasta
olentoa, jotka nyyhkivät alhaalla Rhonen laiturilla...
Ne kolme eivät olleet filosofeja! Levottomalla, hellällä silmällä
seurasivat he laivan sätkyttävää kulkua, ja kun sen savusuoja tuskin
enää oli pääskysen suuruinen taivaanrannalla, huusivat he vielä:
»Hyvästi, hyvästi!» huiskuttaen nenäliinojaan.
Silläaikaa kulki herra filosofi edestakaisin laivan kannella, kädet
taskussa ja pää pystyssä. Hän vihelteli, sylki pitkiä sylkyjä, katseli
rohkeasti naisia silmiin, tarkasti laivan peränpidon, kohautteli
harteitansa, niinkuin suurikasvuiset miehet, ja oli hyvin tyytyväinen
itseensä. Ennenkuin oltiin vielä Vienne'ssäkään, oli hän jo kertonut
mestari Montélimart'ille ja hänen kahdelle kokkipojallensa, että hän oli
Yliopistossa ja että hänellä oli erinomaiset tulot... Hänen herrat
kuulijansa onnittelivat häntä, ja hän tunsi itsensä hyvin ylpeäksi.
Kerran, laivan toisesta päästä toiseen kulkiessaan, sattui hänen
jalkansa keulassa suuren kellon luona touvikasaan, jonka päällä Robinson
Crusoe kuusi vuotta takaperin oli tuntikausia istunut papukaijajalkain
välissä. Tämä touvikasa saattoi hänet ääneen nauramaan ja hiukan
punastumaan.
-- Kuinka naurettavalta mahdoinkaan näyttää raahatessani kaikkialla
mukanani tuota suurta, siniseksi maalattua häkkiä ja tuota
eriskummallista papukaijaa...
Filosofi raukka, ei hän aavistanut, että hän oli koko ijäkseen tuomittu
raahaamaan tuolla naurettavalla tavalla mukanaan sinistä utukuvien
välillä maalattua häkkiään ja toivon vihreäsukaista papukaijaa...
Oi voi, vielä tällä hetkellä, jolloin näitä rivejä kirjoitan, kantaa
poika poloinen suurta siniseksi maalattua häkkiänsä. Sillä eroituksella
vain, että pienojen taivaansini päivä päivältä yhä enemmän rapisee pois
ja viheriä papukaija on menettänyt kolme neljännestä sulistaan.
Syntymäkaupunkiinsa saavuttuaan riensi Pikku Mies ensi toimekseen
Yliopistolle, jossa rehtori asui.
Tämä rehtori, isä Eyssette'in ystävä, oli kookas, kaunis vanhus, jossa
ei ollut tippaakaan turhantarkkuutta eikä muutakaan sentapaista. Hän
otti Eyssette nuoremman erittäin hyväntahtoisesti vastaan. Tuo kunnon
ukko ei kuitenkaan voinut pidättää kummastuksen ilmettä, kun Pikku Mies
tuotiin hänen työhuoneeseensa.
-- Voi. hyvä Jumala, kuinka hän on pieni!
Pikku Mies olikin naurettavan pieni; ja niin nuoren ja hintelän
näköinen.
Rehtorin huudahdus oli hänelle kauhea isku. »He oivat huoli minusta»,
ajatteli hän. Ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista.
Onneksi jatkoi rehtori, aivan kuin olisi arvannut, mitä noissa pienissä
aivo raukoissa tapahtui:
-- Tule lähemmäksi, poikaseni... Me teemme sinusta siis lukujen
valvojan. Sinun ikäisellesi, kun on tuollainen kooltaan ja näöltään, on
se toimi raskaampi kuin monelle muulle... Mutta kun nyt kerran on pakko,
kun sinun täytyy elättää itsesi, rakas lapsi, niin koetamme tehdä
elämäsi niin siedettäväksi kuin suinkin. Emme pane sinua aluksi
mihinkään suureen myllyyn... Lähetän sinut Sarlande'in kaupunkilukioon
muutaman penikulman päähän täältä, korkealle vuoristoon. Siellä sinä
suoritat oppivuotesi tullaksesi mieheksi, karaistut ammatissasi, kasvat
ja saat parran; ja sitte, kun parta on valmis, saamme nähdä!
Näin puhellessaan kirjoitti rehtori Sarlande'in lukion johtajalle
kirjeen esitelläkseen hänelle turvattinsa. Kun kirje oli valmis, ojensi
hän sen Pikku Miehelle ja kehoitti hänen vielä samana päivänä lähtemään;
sitte antoi hän hänelle muutamia viisaita neuvoja ja taputti häntä
hyvästiksi ystävällisesti poskelle luvaten pitää hänet muistossaan.
Nytkös Pikku Mies oli iloinen. Hän ottaa neljä askelta kerrallaan
harpatessaan Yliopiston satavuotisia rappuja alas ja rientää samassa
hengenvedossa tilaamaan itselleen paikan Sarlande'iin menevissä
postivaunuissa.
Mutta postivaunut lähtevät vasta iltapäivällä: vielä neljä tuntia
odotusaikaa!
Pikku Mies käyttää tämän ajan kävelemällä päivänpaisteisella
esplanaatilla ja näyttelemällä itseään maanmiehilleen. Tämän ensimmäisen
velvollisuutensa täytettyään ajattelee hän syömistä ja rupee tähyilemään
kukkaronsa mukaista ravintolaa. Aivan kasarmeja vastapäätä huomaakin hän
jo kaukaa soman, kauvaksi loistavan ravintolan, jonka ovella on kaunis,
ihkaisen uusi nimikilpi SÄLLILÄ.
-- Siinäpä mitä etsin, sanoo hän itseksensä. Ja jonkun minuutin
epäröityään Pikku Mies menee ensi kertaa ravintolaan, -- aukaisee hän
päättävästi sen oven.
Ravintola on tällä hetkellä typö tyhjä. Seinät valkeaksi kalkitut ...
muutamia tammipöytiä... Yhdessä nurkassa kisällien pitkiä
kuparikärkisiä, monivärisillä nauhoilla koristeltuja keppejä...
Rahalaatikon ääressä kuorsaa tanakka mies, nenä sanomalehdessä.
Hoi, onko täällä ketään! sanoo Pikku Mies koputtaen nyrkillään pöytään
aivan kuin vanhakin kapakkavieras.
Tanakka mies rahalaatikon luona ei herääkään niin vähistä; mutta huoneen
perältä rientää ravintolan emäntä palvelemaan... Nähdessään uuden
vieraan, jonka sattumuksen enkeli johtaa hänen luokseen, kirkaisee hän:
-- Taivasten tekijät! Daniel herra!
-- Annou! Meidän vanha Annou! vastaa Pikku Mies. Ja he lepäävät
toistensa sylissä.
No, hyvä Jumala, se on todellakin Annou, vanha Annou, Eyssette'in
entinen palvelustyttö, nyt ravintolanemäntä, naimisissa Jean Peyrol'in,
tuon tanakan miehen kanssa, joka kuorsaa rahalaatikon ääressä... Voi.
jos te tietäisitte, kuinka hän on onnellinen, tuo kiltti Annou
nähdessään jälleen Daniel herran! Kuinka hän häntä suutelee! Kuinka hän
häntä likistää, niin että Pikku Mies on tukehtua!
Tämän hellyyden korkeimmillaan ollessa herää mies rahalaatikon ääressä.
Hän ihmettelee ensin hieman sitä lämmintä vastaanottoa, minkä tuo nuori
tuntematon saa hänen vaimoltaan, mutta kun hän kuulee, että tuo nuori
tuntematon on itse herra Daniel Eyssette, Jean Peyrol käy punaiseksi
ihastuksesta ja alkaa hyöriä kuuluisan vieraansa ympärillä.
-- Oletteko syönyt suurusta, Daniel herra?
-- Enpä todellakaan, hyvä Peyrol ... juuri se pani minut tulemaan tänne.
Herra varjelkoon! Daniel herra ei ole syönyt suurusta! Vanha Annou
juoksee kyökkiinsä: Jean Peyrol kiiruhtaa kellariin, -- muhkeaan
kellariinsa, kisällien puheista päättäen.
Yhdessä käden käänteessä on pöytä koreaksi katettu, Pikku Miehen ei ole
muuta tarvis kuin istua pöytään ja käydä käsiksi... Vasemmalla puolella
leikkaa Annou hänelle leivänviipaleita vasta munittujen lumivalkeiden
munien särpimeksi. Oikealla puolella kaataa Jean Peyrol hänelle vanhaa
Château-Neuf des-Papes viiniä, joka punaisina rubiineina helmeilee lasin
pohjassa... Pikku Mies on hyvin onnellinen, hän juo kuin Temppeliherra,
syö kuin Johanniitta ja ehtii kuitenkin kahden suupalan välillä kertoa,
että hän on ilmoittautunut yliopistoon, niin että hän on nyt
tilaisuudessa kunniallisesti elättämään itsensä. Olisittepa nähneet,
millä tavalla hän sanoi tuon: _kunniallisesti elättämään itsensä!_ Vanha
Annou on ihailusta pyörällä.
Jean Peyrol ei ole yhtä innoissaan. Hänestä on aivan luonnollista, että
Daniel herra elättää itsensä, kun hänellä kerran on tilaisuus siihen.
Daniel herran ijässä oli Jean Peyrol ollut jo neljä, viisi vuotta
maailmalla eikä saanut enää kotoansa penniäkään, päinvastoin...
Luonnollisesti pitää arvon ravintoloitsija nämä mietteet omina hyvinään.
Meneppäs nyt vertaamaankaan Jean Peyrol'ia ja Daniel Eyssette'iin...!
Annou ei sitä mitenkään kärsisi.
Sillä välin innostuu Pikku Mies yhä enemmän. Hän puhuu, hän syö ja juo,
hän joutuu aivan haltioihinsa; hänen silmänsä loistavat ja poskensa
hehkuvat. Hei, isäntä, enemmän laseja! Pikku Mies tahtoo kilistää...
Jean Peyrol tuo laseja, ja nyt juodaan maljoja ... ensin rouva
Eyssette'in malja, sitten herran, sitte Jacques'in ja Daniel'in, ja
vanhan Annou'n, ja Annou'n miehen, Yliopiston ... ja ties kenen...
Näin menee kaksi tuntia lasien kilistelyyn ja jutteluun. Puhutaan
murheen mustasta menneisyydestä ja ruusunvärisestä tulevaisuudesta.
Muistellaan tehdasta, Lyon'in Lanterne katua, abbé raukkaa, josta kaikki
niin paljon pitivät...
Yhtäkkiä Pikku Mies nousee tehden lähtöä.
-- Nytkö jo, sanoo vanha Annou suruissaan.
Pikku Mies pyytää anteeksi: hänen täytyy vielä ennen lähtöänsä nähdä
joku, hänen täytyy välttämättömästi käydä eräässä paikassa... Kuinka
ikävää! Juuri kun oli niin hauskaa! Oli vielä niin paljon kerrottavaa...
Mutta koska täytyi, koska Daniel herran täytyi vielä tavata joku, niin
eivät hänen ystävänsä tahdo häntä kauvempaa pidättää... »Onnea matkalle,
Daniel herra! Jumalan haltuun, meidän rakas herramme!» Ja aina
puoliväliin katua saattoi Jean Peyrol vaimoineen häntä suulauksillansa.
Tiedättekö, kuka se joku on, jonka Pikku Mies tahtoi nähdä ennen
lähtöänsä?
Se on tehdas, tuo tehdas, jota hän niin suuresti rakasti ja jota hän
niin kovin oli itkenyt... Tehdas ja puutarha ja työhuoneet ja suuret
plataanit, kaikki hänen lapsuutensa ystävät, kaikki hänen ensi ikänsä
ilot... Ihmissydämellä on nyt kerran omat heikkoutensa; se voi rakastaa
mitä tahansa, puita ja kiviä, vieläpä tehdastakin. Muuten kerron tämän
siitä syystä, että vanha Robinson Englantiin palattuaan lähti uudelleen
merelle, ja purjehti, jumala ties, kuinka monta penikulmaa, nähdäkseen
vielä kerran aution saarensa.
Ei siis ihme, jos Pikku Mies oman saarensa nähdäkseen, astui jonkun
askeleen.
Jo ovat suuret plataanit, joiden tupsulatvat katselevat talojen yli,
tunteneet vanhan ystävänsä, joka tulee heitä kohden, minkä ehtii. Jo
kaukaa viittovat he hänelle ja kumartuvat toistensa puoleen, ikäänkuin
sanoakseen: Tuolla tulee Daniel Eyssette! Daniel Eyssette tulee
takaisin!
Ja hän kiiruhtaa, kiiruhtaa; mutta tehtaan eteen saavuttuaan hän
seisahtuu hämmästyneenä.
Jylhät, harmaat muurit ilman laakerin hiventäkään, ei jälkeäkään seinää
pitkin kohoavasta kranaatista... Akkunoiden sijalla pieniä luukkuja,
työhuoneiden sijalla kappeli. Portin päällä suuri punaisesta savesta
tehty risti ja vähän latinaa ympärillä... Voi hirveätä! Tehdas ei
olekaan enää tehdas; se on karmelilaisluostari, johon ei yksikään mies
saa jalallaan astua...
V.
ELÄTÄ ITSESI.
Sarlande'in pieni kaupunki Cévenneillä, on kapean laakson pohjassa,
jonka ympäri vuoret jylhänä muurina kiertyvät. Kun aurinko sinne sattuu,
on se kuuma kuin sulatusuuni, kun pohjatuuli puhaltaa, kylmä kuin
pohjoisnapa...
Tulopäiväni iltana oli pohjatuuli raivonnut aamusta alkain, ja vaikka
oli kevät, tunsi Pikku Mies, kyyröttäessään postivaunujen katolla
kaupunkiin saavuttaissa, kylmän hiipivän aina sydämeensä saakka.
Kadut olivat synkät ja autiot... Torilla oli muutamia ihmisiä, jotka
odottivat postivaunujen tuloa kävellen edestakaisin huonosti valaistun
postikonttorin edustalla.
Tuskin olin laskeutunut alas vaunujen katolta, kun annoin viedä itseni
lukioon, jotten kadottaisi minuuttiakaan. Minulla oli kiire toimeeni.
Lukio ei ollutkaan kaukana torilta; kun mies, joka kantoi kirstuani, oli
minut vienyt parin kolmen hiljaisen kadun poikki, seisahtui hän suuren
rakennuksen eteen, jossa kaikki elämä näytti ammoin sitten sammuneen.
-- Se on tässä, sanoi hän, nostaen mahdottoman suurta
portinkolkutinta...
Kolkutin kumahti niin raskaasti pudotessaan alas... Portti aukeni
itsestään... Me astuimme sisään.
Odotin hetkisen porttikäytävän pimennossa. Mies laski kirstun maahan,
minä maksoin hänet, ja hän lähti aika kyytiä menemään... Suunnaton
portti painui hänen takanaan kiinni niin raskaasti, niin raskaasti.
Kohta sen jälkeen lähestyi minua unisen näköinen portinvartija, suuri
lyhty kädessä.
-- Te olette varmaankin uusia? sanoi hän minulle uneliaasti.
Hän luuli minua oppilaaksi...
-- Minä en ole mikään oppilas, minä tulen tänne läksyjen valvojaksi,
viekää minut johtajan luo...
Portinvartija näytti hämmästyneeltä; hän nosti hiukan lakkiaan ja pyysi
minun astumaan hetkiseksi huoneesensa. Herra johtaja oli parastaikaa
kirkossa lasten kanssa. Minut vietäisiin hänen luokseen heti, kun
iltarukous oli päättynyt.
Portinvartijan tuvassa oli juuri päästy illalliselta. Komea,
vaaleaviiksinen nuori mies maisteli viinalasistaan pienen laihan,
kivulloiselta näyttävän naisen vieressä, joka oli keltainen kuin
pergamentti ja nenännipukkaan asti haalistuneeseen villahuiviin
kääritty.
-- Kuka siellä on, Cassagne? kysyi viiksiniekka.
-- Se uusi opettaja, vastasi portinvartija, osoittaen minua... Herra
opettaja on niin pieni, että minä ensin luulin häntä oppilaaksi.
-- Meillä on todellakin täällä, sanoi viiksiniekka katsellen minua
lasinsa yli, paljon suurempia, jopa vanhempiakin oppilaita kuin tämä
herra... Vanhempi Veillon esimerkiksi.
-- Ja Souheyrol, sanoi nainen.
Sitte alkoivat he matalalla äänellä, nenä kiinni kamalassa viinassansa,
jutella keskenään, minua salavihkaa tarkastellen. Ulkoa kuului
pohjatuulen ulvonta ja oppilaiteen kirkuvat äänet, kun he lukivat
litaniaansa kappelissa.
Yhtäkkiä soi jokin kello; porraskäytävästä alkoi kuulua kovaa jalkain
töminää.
-- Rukous on lopussa, sanoi Cassagne minulle nousten ylös; nyt menemme
johtajan luo.
Hän otti lyhtynsä ja minä seurasin häntä.
Lukio näytti minusta suunnattoman suurelta... Loppumattomia käytäviä,
suuria holveja, leveitä rappuja, joiden kaidepuut olivat taottua
rautaa ... kaikki vanhaa mustaa, savustunutta... Portinvartija kertoi
minulle, että ennen vuotta --89 talo oli ollut meriväenkoulu ja siellä
oli ollut kahdeksankin sataa oppilasta, kaikki ylhäisimpien ihmisten
lapsia.
Kun hän parastaikaa lopetti näiden tärkeiden tietojen antamista minulle,
saavuimme johtajan virkahuoneen eteen... Cassagne aukaisi hiljaa
pehmeäksi topatun kaksinkertaisen oven ja naputti oven pieleen.
Kuului ääni: »Sisään!» Me astuimme sisään.
Olimme avarassa työhuoneessa, jossa oli viheriät seinäpaperit. Aivan
perällä pitkän pöydän ääressä istui johtaja kirjoittamassa himmeän
lampun valossa, jonka varjostin oli kokonaan vedetty alas.
-- Herra johtaja, sanoi portinvartija työntäen minut hänen eteensä,
tässä on uusi opettaja, joka tulee herra Serrières'n sijaan.
-- Hyvä, sanoi johtaja antamatta häiritä itseään. Portinvartija kumarsi
ja meni. Minä jäin seisomaan keskelle huonetta, pyöritellen hattuani
sormieni välissä.
Kun johtaja oli lopettanut kirjoittamisensa, kääntyi hän minuun päin ja
minä saatoin mielin määrin tarkastella hänen pieniä, kalpeita,
kuihtuneita kasvojansa, joissa loisti kylmä, väritön silmäpari. Hän
puolestaan kohotti lampunvarjostinta, paremmin minut nähdäkseen ja
painoi silmälasit nenälleen.
-- Mutta lapsihan hän on? huudahti hän hypähtäen koholle nojatuolissaan.
Mitä teemme lapsella?
Silloin valtasi Pikku Miehen kauhea pelko; hän näki jo itsensä kadulla
avutonna, neuvotonna... Hän saattoi tuskin änkyttää pari kolme sanaa ja
antaa johtajalle suosituskirjeensä.
Johtaja otti kirjeen, luki sen, luki sen uudelleen, pani sen kokoon,
aukaisi sen jälleen ja luki sen vielä kerran, sitte hän lopuksi sanoi
minulle, että minun oli kiittäminen rehtorin aivan erikoista suositusta
ja perheeni hyvää mainetta siitä, että hän suostui ottamaan minut
kouluunsa, vaikka nuoruuteni häntä pelotti. Sitte hän piti pitkiä
puheita uusien velvollisuuksieni vakavuudesta; mutta minä en häntä enää
kuunnellut. Minulle oli pääasia, ettei minua lähetetty matkoihini...
Minua ei lähetetty pois; minä olin onnellinen, hullu onnesta. Olisin
suonut että johtajalla olisi ollut tuhat kättä, että olisin voinut niitä
jokaista suudella.
Hirvittävä raudan kilinä katkaisi kiitostulvani. Käännyin nopeasti ja
katselin silmästä silmään pitkää miestä, jolla oli punainen poskiparta,
ja joka oli tullut huoneeseen aivan kuulumatta: se oli ylitarkastaja.
Pää kallellaan niinkuin _Ecce homolla_ katseli hän minua mitä lempein
hymy huulilla, heiluttaen etusormessaan avainkimppua, jossa oli
kaikensuuruisia avaimia. Hymy teki hänet hyvänsuovan näköiseksi, mutta
avaimet kirskuivat kamalasti kili! kili! kil! -- niin että minua
pelotti.
-- Herra Viot, sanoi johtaja, tässä saapuu meille herra Serrières'n
seuraaja.
Herra Viot kumarsi ja hymyili minulle maailman herttaisimmalla tavalla.
Hänen avaimensa sitävastoin tärisivät pilkallisesti ja häijysti,
ikäänkuin sanoen: »Tuo pikku mieskö Serrières'n seuraajaksi! Jopa nyt
vallan! jopa nyt vallan!»
Johtaja ymmärsi yhtä hyvin kuin minäkin, mitä avaimet sanoivat, ja hän
lisäsi huoaten: »Tiedän, että me Serrières'n kadottaessamme kärsimme
miltei korvaamattoman vahingon, (tässä kohden avaimet melkeinpä
nyyhkivät...); mutta olen varma siitä, että jos herra Viot suostuu
ottamaan uuden opettajan erityisen huolenpitonsa alaiseksi ja terottaa
hänen mieleensä omat erinomaiset mielipiteensä opetuksesta, niin koukin
järjestys ja kuri eivät tule liiaksi kärsimään herra Serrières'n
poismenosta.»
Yhä edelleen hymyillen ja lempeänä vastasi herra Viot, että hänen
hyväntahtoisuutensa oli ottanut minut siipiensä suojaan ja että hän
mielellään auttoi minua neuvoillaan; mutta avaimet eivät olleet lainkaan
hyväntahtoiset. Olisitte kuulleet, kuinka ne sähisivät ja kirskuivat
vimmoissaan: »Koitappas vaan mutista vastaan, pikku hupsu, niin kyllä
näet.»
-- Herra Eyssette, lopetti johtaja puheensa, te voitte mennä. Teidän on
vielä tämä yö makaaminen ravintolassa... Olkaa täällä huomenna kello
kahdeksan... Saatte mennä...
Ja hän lähetti minut pois arvokkaalla kädenliikkeellä.
Herra Viot, hymyilevämpänä ja lempeämpänä kuin milloinkaan saattoi minua
ovelle; mutta ennenkuin hän jätti minut, pisti hän käteeni pienen vihon.
-- Koulun ohjesäännöt, sanoi hän. Lukekaa ne ja miettikää niitä...
Sitten hän avasi oven ja sulki sen jälkeeni, kilistäen avaimiaan
peloittavalla tavalla ... kili! kili! kil!
Nuo hyvät herrat unohtivat näyttää minut ulos... Harhailin hetkisen
suurissa, pilkkopimeissä käytävissä, haparoiden pitkin seiniä
pyrkiessäni ulos. Silloin tällöin pilkisti kuutamo jostain korkeasta
ristikkoakkunasta sisään ja auttoi minua tien haussa. Yhtäkkiä tuikahti
tässä käytävien yössä esiin kirkas valopiste, liikkuen minua kohden...
Otin vielä joitakuita askeleita; valo suureni, läheni minua, kulki
sivutseni, eteni uudelleen ja katosi. Se oli aivan kuin näky; mutta niin
nopea kuin se olikin, ennätin huomata sen pienimmätkin yksityiskohdat.