PIKKU MIES
Kirj.
A. Daudet
Suomentanut ["Le petit chose"] Hanna Asp
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1917.
SISÄLLYS:
I osa:
I. Tehdas.
II. Torakat.
III. Hän on kuollut! Rukoilkaa hänen puolestansa!
IV. Punainen vihko.
V. Elätä itsesi.
VI. Pikku pojat.
VII. Läksyjen pänttääjä.
VIII. Mustat silmät.
IX. Boucoyran'in juttu.
X. Pahat päivät.
XI. Ystäväni miekkailumestari.
XII. Rautarengas.
XIII. Viot'in avaimet.
XIV. Baptiste eno.
II osa:
I. Minun kalossini.
II. Saint-Nizier'in papin lähettämä.
III. Jacques äitini.
IV. Meidän menoarviomme.
V. Valkea Käki ja ensimmäisen kerroksen nainen.
VI. Pierrotte'in elämäntarina.
VII. Punainen ruusu ja mustat silmät.
VIII. Eräs ilta Saumon'in kauppakujassa.
IX. Sinusta tulee porsliinikauppias.
X. Irma Borel.
XI. Sokurisydän.
XII. Tolokototinjan.
XIII. Pako.
XIV. Uni.
XV. Poismeno.
XVI. Unen loppu.
ENSIMMÄINEN OSA
I.
TEHDAS.
Olen syntynyt toukokuun 13 päivänä 18--, eräässä Languedoc'in
kaupungissa, jossa niinkuin kaikissa etelän kaupungeissa, on runsaasti
auringonpaistetta, jokseenkin paljon tomua, karmelilaisluostari ja pari,
kolme muistomerkkiä roomalaisajoilta.
Isälläni, herra Eyssette'illa, joka tähän aikaan harjoitti silkkihuivien
kauppaa, oli suuri tehdas kaupungin ulkopuolella. Tämän alueesta oli hän
lohkaissut itselleen mukavan, plataanien varjoaman asunnon, jonka tilava
puutarha eroitti tehtaasta. Täällä tulin maailmaan ja vietin ensimmäiset
ja ainoat onnen vuoteni. Siksipä ovatkin puutarha, tehdas ja plataanit
ikipäiviksi painuneet muistooni, ja kun vanhempieni häviö pakoitti minut
niistä eroamaan, kaipasin niitä kuin rakkaita henkilöitä.
Minun on pakko heti aluksi sanoa, ettei syntymäni tuottanut onnea
Eyssetten perheelle. Keittäjättäremme, vanha Annou, on monasti kertonut
minulle, kuinka isäni, joka silloin oli matkoilla, yhtaikaa sai tiedon
minun maailmaantulostani ja erään marseillelaisen liiketoverinsa
karkaamisesta, ja kun viimemainittu seikka aiheutti hänelle yli
neljänkymmenen tuhannen markan tappion, niin ei isä ilon ja surun
vaiheilla tietänyt, pitikö hänen itkeä liikekumppaninsa katoamista vai
iloita pikku Danielin onnellisesta maailmaantulosta... Itkeä sinun olisi
pitänyt, isä rukka, itkeä kahdesta syystä!...
Minusta tuli todellakin vanhempieni onnettomuuden tähti. Minun
syntymästäni lähtein kohtasivat heitä mitä uskomattomimmat vahingot joka
puolelta. Ensinnäkin tuo marseillelaisen karkaaminen, sitte kaksi eri
kertaa tulipalo samana vuonna, sitte kankaanluojien lakko, sitte
riitaantumisemme Baptiste sedän kanssa, sitte kallis oikeudenkäynti
värikauppiaitten kanssa, ja vihdoin vuoden 18-- vallankumous, joka antoi
meille kuoliniskun!...
Siitä lähtein oli tehdas kuin siipirikko lintu; työhuoneet tyhjenivät
vähitellen: joka viikko taukosi joku työhaara, joka kuukausi väheni yksi
painopöytä. Oli surkeata nähdä elämän lähtevän talostamme hitaasti,
vähissä erin, aivan kuin sairaasta ruumiista. Eräänä päivänä ei enää
menty toisen kerroksen saleihin. Toisella kertaa jätettiin peräpiha
kylmille. Tätä kesti kaksi vuotta; kaksi vuotta tehdas teki loppuaan.
Vihdoin eräänä päivänä eivät työmiehet enää tulleet työhön, työkello ei
enää soinut, rataskaivo lakkasi vitisemästä, suurten ammeitten vesi,
jossa kankaat huuhdottiin, lepäsi liikkumatonna ja pian ei koko
tehtaaseen jäänyt muita kuin vanhempani, vanha Annou, Jacques veljeni ja
minä sekä pihan perälle tehdasta vartioimaan portinvahti Colombe ja
hänen poikansa, pikku Rouget.
Loppu oli tullut, me olimme joutuneet perikatoon.
Olin silloin kuuden, seitsemän vuoden vanha. Koska olin hyvin hento ja
kivulloinen lapsi, eivät vanhempani panneet minua kouluun. Äidiltäni
olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan sekä muutaman sanan espanjan
kieltä ja pari kolme laulua kitaralla säestämään, josta syystä minua
perheen kesken pidettiin ihmelapsena. Seurauksena tästä
kasvatusjärjestelmästä oli, etten liikahtanut koskaan kotoa, ja olin
siis näkemässä kaikki erikoiskohdat kauppahuone Eyssetten
kuolinkamppailussa. Tämä murhenäytelmä ei koskenut minuun, sen myönnän;
päinvastoin huomasin häviöstämme sen sangen hauskan puolen, että voin
mielin määrin samoilla tehtaassa, jota ei ennen sallittu muulloin kuin
sunnuntaisin. Sanoin juhlallisesti pikku Rouget'ille: »Nyt on tehdas
minun; se on annettu minun leikkiäkseni.» Ja pikku Rouget uskoi sen. Tuo
hupsu uskoi kaikki, mitä sanoin.
Mutta muut kotona eivät tietystikään mukautuneet yhtä iloisesti kohtalon
iskuun. Isä kävi yhtäkkiä aivan hirvittäväksi; hän oli kiivas ja
liioitteleva luonteeltaan ja rakasti huutoa ja pauhua. Ellei hän olisi
ollut niin kärkäs lyömään eikä tuntenut alituista tarvetta pitää
ympäristöänsä vapistuksessa, olisi hän ollut maailman paras mies.
Onnettomuus ei masentanut häntä, vaan saattoi hänet vihan vimmaan.
Aamusta ehtooseen raivosi hänen kiukkunsa, ja paremman puutteessa joutui
sen esineeksi kaikki maan ja taivaan välillä, Jacques, vanha Annou,
vallankumous. Niin, etenkin vallankumous!... Isän puhetta kuullessa
olisi voinut vannoa, että vuoden 18-- vallankumous, joka oli meidät
saattanut puille paljaille, oli suunnattu juuri meitä vastaan. Voitte
uskoa, etteivät vallankumoukselliset Eyssettelässä olleet juuri hyvässä
maineessa. Jumala tietäköön, mitä kaikkia me noista herroista siihen
aikaan mahdoimmekaan sanoa... Vielä tänä päivänä, kun vanha isä Eyssette
(Jumala suokoon hänelle pitkän iän) tuntee luuvalon kouristuksia ja
oikaisee itsensä vaivoin sohvalleen -- kuulemme me hänen mutisevan: »Voi
noita kirottuja vallankumouksellisia!...»
Siihen aikaan, josta teille puhun, ei isällä ollut luuvaloa, mutta suru
oli tehnyt hänestä kamalan miehen, jota ei kenenkään tehnyt mieli
lähestyä. Kaksi kertaa viikossa täytyi iskeä hänen suontansa. Ei kukaan
uskaltanut hänen aikanansa avata suutaan; kaikki pelkäsivät. Pöydässä me
pyysimme kuiskuttaen leipää. Ei uskallettu itkeäkään hänen nähtensä.
Mutta, kun hän oli jättänyt talon, kuului vain yleinen itku koko
talossa; äiti, vanha Annou, veljeni Jacques, vieläpä iso veljeni
abbé'kin, kun hän tuli meitä katsomaan, kaikki ryhtyivät tähän toimeen.
Äiti itki luonnollisesti nähdessään isän onnettomana; abbé ja vanha
Annou itkivät nähdessään äidin itkevän; Jacques taasen, ollen liian
pieni ymmärtääkseen onnettomuuksiamme -- hän oli tuskin kaksi vuotta
minua vanhempi -- itki sulasta tarpeesta, huviksensa.
Veljeni Jacques oli omituinen lapsi; hänelläkös vasta kyyneleitä riitti!
Niin pitkälti kuin muistan taaksepäin, näen hänet silmät punaisina ja
posket kyynelvirtojen vallassa. Aamuin, illoin, öin ja päivin, koulussa
ja kotona tai kävelyllä, aina hän itki herkeämättä. Kun hänelle sanoi:
»Mikä sinun on?» vastasi hän nyyhkyttäen: »Ei minun mikään ole.» Ja
kummista kummin, ei häntä mikään vaivannut. Itku oli hänelle yhtä
tarpeen kuin muille nenän niistäminen, hänen tarvitsi vaan tehdä sitä
useammin, siinä kaikki. Toisinaan isä epätoivoisena sanoi äidille: »Tuo
poika on naurettava, katsoppas nyt häntä! ... mikä vedenpaisumus.» Johon
äiti vastasi lempeällä äänellään: »Minkä sille voi, rakas ystävä. Kyllä
se häviää, kun hän tulee suuremmaksi; minä olin aivan samanlainen hänen
ijällään.» Tässä odotuksessa tuli Jacques suuremmaksi, tulipa vielä
hyvinkin suureksi, mutta itku ei hävinnyt. Päinvastoin, tuon merkillisen
pojan kummallinen taipumus vuodattaa ilman syytä kokonaisia kyyneltulvia
kasvoi vain päivä päivältä. Vanhempiemme suru oli hänelle suuri onni
onnettomuudessa. Nyt hän sai antautua vetistelemään päiväkausiksi, ilman
että kukaan tuli häneltä kysymään: »Mikä sinun on?»
Siis oli Jacques'illa niinkuin minullakin jotain iloakin häviöstämme.
Minä puolestani olin hyvin onnellinen. Kukaan ei pitänyt minusta enää
vaaria. Käytin sitä hyväkseni leikkimällä Rouget'in kanssa autioissa
työhuoneissa, joissa meidän astuntamme kajahteli kuin kirkossa, ja
suurilla tyhjillä pihoilla, jotka yhä enemmän joutuivat ruohon valtaan.
Portinvartija Colombe'in poika Rouget oli noin kaksitoistavuotias,
suurikasvuinen nulikka, väkevä kuin härkä, uskollinen kuin koira, tyhmä
kuin hanhi ja varsinkin kuuluisa paksusta, punaisesta tukastaan, josta
hän oli saanut nimensä Rouget. Mutta huomatkaa: Rouget minun silmissäni
ei ollut mikään Rouget. Hän oli minun uskollinen Perjantaini, tai
intiaaneilta anastamani sotasaalis tai kapinoiva laivaväki, kuinka
kulloinkin sopi. Minun oma nimeni ei myöskään tähän aikaan ollut Daniel
Eyssette: minä olin tuo merkillinen, pedonnahkoihin puettu mies, jonka
kummalliset retket vasta olin lukenut, itse Robinson Crusoe. Mikä
hurmaava valhe-elämä! Iltasin, ehtoollisen jäljestä luin uudestaan
Robinsonini, opettelin sen ulkoa; päivällä leikin sitä, leikin sydämeni
pohjasta, ja punoin kaikki, mikä minua ympäröi, näytelmääni. Tehdas ei
ollut enää mikään tehdas; se oli minun autio saareni, kuinka autio
todellakin! Vesiammeet olivat suuri valtameri. Puutarha oli aarniometsä.
Plataaneissa asustava suuri heinäsirkkaparvi kuului näytelmääni
tietämättä itse siitä mitään.
Eipä itse Rouget'kaan aavistanut, mikä tärkeä osa hänellä oli. Jos
häneltä olisi kysytty, mikä Robinson oli, olisi hän joutunut kovin
hämilleen; kuitenkin on minun sanominen, että hän koko sydämensä
pohjasta antautui tehtäväänsä, ja ettei intiaanien sotakarjunnan
matkinnassa ollut hänen vertaistaan. Mistäkö hän oli sen oppinut? En
tiedä. Totta vain on, että intiaanien hirveä karjunta, jonka hän
lasketti kurkkunsa pohjasta, samalla pudistaen tuuheata, punaista
harjaansa, olisi saattanut urhoollisimmatkin vapisemaan. Itse minä,
Robinsonkin, toisinaan säikähdin ja olin pakoitettu sanomaan hänelle
hiljaa: »Ei niin kovaa Rouget, minua pelottaa».
Pahaksi onneksi osasi Rouget, joka niin hyvin matki villi-ihmisten
karjuntaa, vielä paremmin katupoikien rumia sanoja ja Jumalan nimeä
turhaan lausua. Leikkiessämme opin tekemään samoin, ja eräänä päivänä,
kun parastaikaa istuttiin pöydässä, pääsi minulta aika kirous, en tiedä
itsekään kuinka. Yleinen hämmästys! »Kuka sinulle sen on opettanut?
Missä sinä sen olet kuullut?» Siitäkös vasta elämä syntyi! Isä aikoi
heti paikalla lähettää minut pahantapaisten lasten laitokseen; iso
veljeni abbé sanoi, että minut ennen kaikkea oli lähetettävä
ripitettäväksi, koska minulla jo oli kyllin järkeä. Minut lähetettiin
ripitettäväksi. Hirveä juttu! Täytyi koota kaikista omantuntonsa
loukoista koko joukko vanhoja syntejä, joita oli sinne seitsemän vuoden
kuluessa kerääntynyt. En nukkunut kahteen yöhön; noita syntimokomia oli
koko kuorma; olin pannut kaikkein pienimmät päällimmäisiksi, mutta mitä
se auttoi, muut tulivat myös näkösälle. Ja kun minun polvillani pienessä
tammikaapissa täytyi näyttää ne kaikki fransiskaanipapille, luulin
kuolevani pelosta ja häpeästä...
Kaikki oli lopussa. En tahtonut enää leikkiä Rouget'in kanssa; tiesin
nyt. pyhä Paavali on sen sanonut ja fransiskaanipappi sanoi sen
uudelleen, että pahahenki kuljeksii yhtämittaa meidän ympärillämme
niinkuin jalopeura, _quaerens quem devoret_. Voi, tuo _quaerens quem
devoret_, kuinka syvän vaikutuksen se teki minuun! Tiesin myös. että tuo
juoni-niekka Lucifer valitsee hahmon minkä tahansa, johdattaakseen
meidät kiusaukseen; ja päästäni ei olisi saatu pois ajatusta, että hän
oli kätkeytynyt Rouget'in hahmoon opettaakseen minut kiroamaan.
Ensimmäinen toimeni tehtaaseen palatessani olikin ilmoittaa
Perjantaille, että hän tästälähin sai pysyä kotonaan. Perjantai raukka!
Tämä ukaasi särki hänen sydämensä, mutta hän mukaantui siihen vähääkään
valittamatta. Joskus näin hänen seisovan portinvartijan ovella tehtaan
puolella: hän seisoi siellä niin surullisen näköisenä; ja kun tuo
onneton huomasi, että minä katselin häntä, päästi hän sydäntäni
hellyttääkseen kauhean karjunnan pudistaen tulenkarvaista harjaansa:
mutta mitä enemmän hän karjui, sitä loitommalla pysyttelin minä. Minun
mielestäni hän oli aivan tuon kuuluisan querensleijonan näköinen. Minä
huusin hänelle: »Mene pois! Minä pelkään sinua.»
Rouget pitkitti itsepäisesti karjuntaansa muutamia päiviä, kunnes hänen
isänsä kyllästyi sitä kotonaan kuulemaan ja toimitti hänet johonkin,
oppiin karjuntaansa jatkamaan, enkä minä häntä sen koommin nähnyt.
Mutta Robinson innostukseni ei sillä hetkeksikään jäähtynyt. Juuri
näihin aikoihin Baptiste setä äkkiä sai kyllänsä papukaijastaan ja antoi
sen minulle. Tämä papukaija korvasi Perjantain. Panin sen kauniiseen
häkkiin talviasuntoni takimmaiseen loukkoon ja olin enemmän Robinson
kuin milloinkaan ennen, kun sain päivät pääksytysten olla kahdenkesken
merkillisen lintuni kanssa ja opettaa sitä sanomaan: »Robinson. Robinson
raukka!» Mutta ajatelkaa, tämä papukaija, jonka Baptiste setä oli
antanut minulle päästäkseen sen ikuisesta lörpötyksestä, oli
itsepäisesti vaiti siitä lähtein, kun se joutui minun omakseni... Ei se
sanonut »Robinson raukka» eikä muutakaan; en saanut siitä koskaan
sanaakaan. Siitä huolimatta olin siihen kovin kiintynyt ja pidin siitä
hellää huolta.
Näin elelimme me, papukaijani ja minä, suurimmassa yksinäisyydessä,
kunnes eräänä aamuna minulle tapahtui jotain aivan tavatonta. Sinä
päivänä olin lähtenyt aikaisin aamulla kiireestä kantapäähän asestettuna
majastani tehdäkseni tiedusteluretken saarelleni... Yhtäkkiä näin
asuntoni puolelta tulevan kolme tai neljä miestä, jotka puhuivat hyvin
lujaa ja viittoivat käsillään. Vanhurskas Jumala! Ihmisiä saarellani!
Ennätin töin tuskin heittäytyä erään oleanteripensaan taakse, vatsalleni
tietenkin. Miehet menivät ohitseni minua huomaamatta... Olin kuulevinani
portinvartija Colombe'in äänen, ja se rauhoitti minua hieman; mutta
yhdentekevä, heti kun he olivat poistuneet kauemmaksi, tulin ulos
piilopaikastani ja seurasin heitä jonkun matkan päässä nähdäkseni, mitä
tästä kaikesta tulisi...
Muukalaiset viipyivät kauvan saarellani... He tutkivat sen päästä
toiseen, joka loukon erikseen. Näin heidän tunkeutuvan luoliini ja
mittaavan kepeillänsä valtamerieni syvyyttä. Aina vähän ajan perästä he
pysähtyivät ja pudistivat päätänsä. Pelkäsin ainoastaan, että he
sattuisivat keksimään päämajani... Suuri Jumala, mitä silloin olisi
tapahtunut! Onneksi oli pelkoni turha, ja puolen tunnin perästä
vetääntyivät miehet pois vähääkään aavistamatta, että saari oli asuttu.
Heti heidän mentyään kiiruhdin sulkeutumaan yhteen majoistani ja vietin
siellä lopun päivää tuumiskellen keitä nuo miehet olivat ja missä
asioissa he kulkivat.
Sain sen pian tietää. Illallispöydässä ilmoitti isä meille
juhlallisesti, että tehdas oli myyty, ja että me kuukauden kuluttua
lähtisimme Lyon'iin, jossa tästälähin tulisimme asumaan.
Se oli kauhea isku. Luulin maan aukeavan jalkaini alla. Tehdas myyty!...
Entä minun saareni, minun luolani ja minun majani?
Voi surkeutta! Isä oli myynyt kaikki, saaret luolat ja majat. Olin
itkusta pakahtua!...
Kokonaisen kuukauden, sillaikaa kun kotona ladottiin laseja ja
ruoka-astioita matka-arkkuihin, kävelin surullisena ja yksin rakkaassa
tehtaassani. Ei minulla enää ollut halua leikkiä, sen arvaatte ... ei
suinkaan... Istuskelin joka nurkassa, ja katsellessani esineitä
ympärilläni puhelin niille kuin ihmisille; sanoin plataaneille:
»Hyvästi, rakkaat ystävät!» ja vesiammeille: »Meidän täytyy erota, me
emme näe toisiamme enää koskaan!» Puutarhan perällä oli granaattipuu,
jonka kauniit, punaiset kukkaset parastaikaa puhkesivat
auringonpaisteessa. Sanoin sille nyyhkien: »Anna minulle yksi
kukkasistasi.» Hän antoi sen minulle. Panin sen poveeni muistoksi. Olin
hyvin onneton.
Mutta tämän suuren surun keskellä oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka
tekivät minut iloiseksi: ensinnäkin tiesin pääseväni matkustamaan
laivalla ja sitte sain luvan ottaa papukaijani mukaani. Sanoin
itselleni, että Robinson oli jättänyt saarensa jokseenkin samalla
tavalla, ja se rohkaisi mieltäni.
Joutui vihdoin lähtöhetki. Isä oli ollut jo viikon päivät Lyon'issa. Hän
oli mennyt edeltäpäin suurempia huonekaluja viemään. Lähdin siis matkaan
Jacques'in, äidin ja vanhan Annou'n seurassa. Iso veljeni abbé ei
muuttanut meidän mukanamme, mutta hän saattoi meitä Beaucairen
postivaunuihin asti; myöskin portinvartija Colombe seurasi meitä. Hän
asteli edellä työntäen suuria käsikärryjä täynnä matka-arkkuja. Perässä
tuli veljeni abbé taluttaen äitiä.
Abbé raukka, jota en enää koskaan saanut nähdä!
Sitte seurasi vanha Annou, toisessa kädessä mahdottoman suuri sininen
sateenvarjo ja toisella taluttaen Jacques'ia, joka oli hyvin iloinen
päästessään Lyon'iin, mutta yhtä kaikki itki... Viimeisenä rivin päässä
kantoi Daniel Eyssette totisena papukaijahäkkiään ja kääntyi joka
askeleella katsomaan rakasta tehdastaan.
Sitä mukaan kuin karavaani siirtyi loitommaksi, kuroittui granaattipuu
niin paljon kuin voi, puutarhan muurin yli nähdäkseen meidät vielä
kerran... Plataanit heiluttivat oksiaan hyvästiksi... Daniel Eyssette,
sydämensä pohjasta liikutettuna, heitteli heille kaikille salavihkaa
lentosuukkosia.
Jätin saareni syyskuun 30 päivänä 18--
II.
TORAKAT
Oi, te lapsuuden muistot, te ette milloinkaan mielestäni murene!
Päivänselvänä on yhä sielussani Rhonen matkamme. Näen vielä laivan, sen
matkustajat ja laivamiehet; kuulen siipien viuhinan ja koneen sihinän.
Kapteenin nimi oli Géniès, mestarikokin Montélimart. Sellaiset seikat
eivät hevin unohdu.
Laivamatka kesti kolme päivää. Vietin nämä päivät kannella, salongissa
kävin vain syömässä ja nukkumassa. Kaiken muun ajan istuin laivan
äärimmäisessä keulassa, ankkurin luona. Siellä oli suuri kello, jota
soitettiin kaupunkeihin saavuttaissa. Istuin tämän kellon viereen,
köysikasojen joukkoon; asetin papukaijahäkin jalkojeni väliin ja
katselin ympärilleni. Rhone oli niin leveä, että tuskin sen rantoja
eroitti. Mutta minä olisin suonut, että se olisi ollut vielä leveämpi ja
että sen nimi olisi ollut: meri! Taivas oli säteilevän kirkas, vesi
vihreä. Suuria aluksia purjehti myötävirtaan. Aivan lähellä meitä
kahlasi merimiehiä laulaen aasin selässä joen yli. Toisinaan sivuutti
laiva jonkun lehtevän pajua ja saraheinää kasvavan saaren. »Autio
saari!» sanoin hiljaa itsekseni, niellen sitä silmilläni...
Kolmannen päivän lopulla luulin tulevan myrskyn. Taivas oli yhtäkkiä
mennyt pilveen: paksu sumu leijaili joen päällä, laivan keulaan
sytytettiin suuri lyhty, ja minä aloin kaikki nämä enteet nähdessäni,
tuntea itseni levottomaksi... Silloin sanoi joku lähelläni: »Tuolla on
Lyon!» Samassa alkoi suuri kellokin soida. Oltiin Lyon'issa.
Näin hämärästi sumun läpi valoja tuikahtelevan vuoroin kummallakin
rannalla; me kuljimme jonkun sillan alitse; sitte vielä toisenkin.
Kummallakin kertaa taittui koneen tavattoman suuri savutorvi kahtia ja
sylki kidastaan mustia savuvirtoja, jotka saattoivat minut yskimään.
Laivalla oli kauhea hälinä. Matkustajat etsivät tavaroitaan, laivamiehet
kiroilivat kierittäessään tynnyreitä pimeässä. Satoi...
Kiiruhdin äidin. Jacques'in ja vanhan Announ luo, jotka olivat toisessa
päässä laivaa, ja siinä me seistä kyyrötimme kaikki neljä, toisiimme
kiinnipainuneina. Annou'n suuren sateenvarjon alla, silläaikaa kun laiva
asettui jokiäyrään varteen ja maallenousu alkoi.
Luulenpa, ettemme olisi sieltä koskaan selvinneet, ellei isä olisi
tullut meitä noutamaan. Hän tuli meitä kohden epäröiden huutaen:
»Halloo, halloo!» Tähän tuttuun »hallooseen» vastasimme kaikki neljä
yhteen ääneen: »halloo!» ylen onnellisina ja sanomattomalla helpoituksen
tunteella. Isä suuteli meitä kiireisesti, otti toisella kädellään minua,
toisella veljeäni kädestä ja sanoi naisille: »Seuratkaa minua!» Ja niin
sitä mentiin... Siinä vasta miesten mies!
Me pääsimme vain vaivoin eteenpäin; oli pimeä, ja laivankansi oli
liukas. Kompastuimme joka askeleella tavaralaatikkoihin... Yhtäkkiä
sattui korvaamme laivan toisesta päästä valittava, itkunsekainen ääni:
»Robinson, Robinson!»
Voi, hyvä Jumala! huudahdin minä ja koetin irroittaa kättäni isän
kädestä; hän luuli, että jalkani oli luiskahtanut ja tarttui vielä
lujemmin minua kädestä.
Ääni jatkoi edelleen vieläkin valittavampana, vieläkin itkevämpänä:
»Robinson! Robinson raukka!» Minä tein uuden ponnistuksen saadakseni
käteni irti. »Papukaijani», huusin minä, »minun papukaijani!»
-- Se siis puhuu nyt? sanoi Jacques.
Josko se puhui; kuulinhan sen peninkulman päähän... Olin
hämmennyksissäni unohtanut sen sinne laivan toiseen päähän ankkurin luo
ja sieltä se kutsui minua, kirkuen kaikin voimin: »Robinson! Robinson!
Robinson raukka!»
Onnettomuudeksi olimme kaukana ja kapteeni huusi: »Joutukaa!»
»Me tulemme sen huomenna hakemaan», sanoi isä; »laivalta ei mitään
katoa.» Ja samalla hän vei minut mukaansa kyynelistäni välittämättä. Voi
surkeutta! kun papukaijaa seuraavana päivänä lähetettiin hakemaan, ei
sitä löytynyt... Ajatelkaa minun epätoivoani: ilman Perjantaita! Ilman
papukaijaa! Robinsonista ei enää voinut tulla mitään. Kuinka olisi
muuten paraimmallakaan tahdolla voinut loihtia itselleen aution saaren
neljännessä kerroksessa, likaisessa, kosteassa talossa Lanterne kadulla.
Voi tuota kauheaa taloa! Se on ijäksi painunut mieleeni: raput olivat
perin likaiset: piha muistutti kaivoa: portinvahdilla, joka samalla oli
suutari, oli kojunsa vesipumpun vieressä... Kaikki oli hirveätä.
Tulopäivämme iltana päästi vanha Annou kyökkiin asettuessaan hätähuudon:
-- Torakoita! Torakoita!
Me juoksimme sinne. Mikä näky!... Kyökki oli noita ilettäviä eläviä
täynnä; niitä juoksenteli ruokakaapissa, seinillä, laatikoissa, uunin
päällä, astiakaapissa, kaikkialla. Tahtomattaankin niitä sotki
kuoliaaksi. Huh! Annou oli niitä jo paljon tappanut; mutta mitä enemmän
hän niitä surmasi, sitä enemmän niitä tuli. Niitä tuli vesikourun
lävestä; vesikourun läpi tukittiin; mutta seuraavan päivän iltana tuli
niitä toista tietä, ties mistä. Täytyi varta vasten hankkia kissa niitä
tappamaan, ja joka yö oli kyökissä kauhistava teurastus.
Torakat saattoivat minut vihaamaan Lyon'ia heti ensi illasta lähtein.
Seuraavana päivänä tuntui vielä paljo ikävämmältä. Talon tavat täytyi
muuttaa; ruoka-ajatkin olivat toiset!... Leivilläkään ei ollut sama
muoto kuin ennen meillä. Niitä kutsuttiin »kruunuleiviksi». Onpas sekin
nimi!
Kun vanha Annou teurastajalta kysyi »paahtopaistia» niin renki nauroi
häntä päin silmiä: hän ei tietänyt mitä paahtopaisti on, senkin
tomppeli!... Voi, kuinka kaikki oli ikävää.
Hankkiaksemme itsellemme jotain huvia sunnuntaisin, menimme koko perhe
Rhonen rannalle kävelemään sateenvarjot kädessä. Vaistomaisesti
suuntasimme aina kulkumme etelää kohden, Perrache'iin päin. »Minusta
tuntuu kuin tulisimme lähemmäksi kotiseutuamme», sanoi äiti, jolla oli
vielä ikävämpi kuin minulla... Nämä perhekävelyt olivat painostavia. Isä
torui, Jacques itki koko ajan, minä pysyttelin aina perässäpäin, en
tiedä, miksi häpesin näyttäytyä kadulla, luultavasti sentähden, että
olimme köyhiä.
Kuukauden kuluttua sairastui vanha Annou. Sumu teki hänet sairaaksi,
hänet täytyi lähettää takaisin etelään. Tyttö rukka, joka oli
intohimoisesti kiintynyt äitiini, ei voinut suostua meitä jättämään. Hän
rukoili, että hänet pidettäisiin, luvaten ettei kuole. Täytyi väkisin
viedä hänet laivaan. Etelään saavuttuaan meni hän epätoivoissaan
naimisiin.
Annou'n lähdettyä ei enää otettu uutta palvelustyttöä, joka minusta oli
kurjuuden huippu... Portinvartijan vaimo kävi tekemässä karkeammat
askareet; äitini ihanat, valkeat kädet, joita minä niin mielelläni
suutelin, tulivat punaisiksi kuuman lieden ääressä. Jacques taasen kävi
ostoksilla. Hänelle pistettiin suuri kori kainaloon ja sanottiin: »Osta
sitä ja sitä»; ja hän osti sitä ja sitä erinomaisesti, aina vetistellen
tietenkin.
Jacques rukka! ei ollut onnellinen hänkään. Tuo aina vetistelevä poika
kävi isälle vähitellen vastenmieliseksi, ja hän antoi korvapuustien
paukkua... Päivät pitkät kaikui herkeämättä: »Jacques, kuinka tyhmä sinä
olet! Sinä olet aika aasi!» Totta onkin, että Jacques rukka isän
läsnäollessa joutui kokonaan päästään pyörälle. Ponnistellessaan
kyyneleitä vastaan näytti hän kovin rumalta. Isä katkeroitti hänen
elämänsä. Kuulkaa esimerkiksi ruukkujuttu:
Eräänä iltana juuri pöytään istuttaessa ei ole tippaakaan vettä talossa.
-- Kyllä minä menen hakemaan, sanoo kiltti Jacques rukka.
Ja samassa hän ottaa käteensä ruukun, ison saviruukun.
Isä kohauttaa olkapäitänsä:
-- Jos Jacques menee vettä hakemaan, sanoo hän, niin ruukku ei tule
ehjänä takaisin, se on varma.
-- Kuuletkos nyt Jacques, sanoo äiti levollisella äänellänsä, -- älä nyt
vaan särje sitä, ole hyvin varovainen.
Isä jatkaa:
-- Turha sinun on varottaa, hän särkee sen kuitenkin.
Nyt kuuluu Jacques'in itkun tukehduttama ääni:
-- Mutta minkätähden minun tarvitsee se särkeä?
-- Minä en sano, että sinun tarvitsee se särkeä, sanon, että sinä särjet
sen, vastaa isä äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.
Jacques ei vastaa mitään; hän ottaa ruukun vapisevaan käteensä ja lähtee
yhtäkkiä sen näköisenä kuin tahtoisi sanoa:
-- Vai särjen minä tämän? No, saadaanpas nähdä!
Menee viisi minuuttia, menee kymmenen: Jacques'ia ei kuulu. Äiti alkaa
olla huolissaan:
-- Kunhan ei hänelle ole mitään tapahtunut?
-- Joutavia, mitä hänelle olisi tapahtunut? sanoo isä vihaisella
äänellä. Hän on särkenyt ruukun eikä uskalla tulla sisään.
Mutta yhtä kaikki tätä sanoessaan vihaisen näköisenä, -- vaikkei
parempaa ihmistä ollut auringon alla -- nousee hän ylös ja menee
raottamaan ovea, hiukan katsoakseen, minne Jacques on joutunut. Ei hänen
tarvinnutkaan kauvas mennä; Jacques seisoo rappusissa oven edessä tyhjin
käsin, äänettömänä kivipatjana. Nähdessään isän, tulee hän kalpeaksi ja
sanoo sydäntä särkevällä, heikolla, voi, niin heikolla äänellä: »Minä
olen särkenyt sen...» Hän oli särkenyt sen!...
Eyssette perheen aikakirjoissa kutsutaan tätä tapausta »ruukkujutuksi».
Pari kuukautta Lyon'iin tulomme jälkeen vanhempamme alkoivat ajatella
meidän koulunkäyntiämme. Isä olisi mielellään pannut meidät lukioon,
mutta se tuli liian kalliiksi. »Entä jos panisimme heidät
kirkkokouluun», sanoi äiti; »lapsilla kuuluu siellä olevan hyvä olla.»
Tämä tuuma oli isällekin mieleinen, ja kun Saint-Nizier oli meitä lähin
kirkko, niin lähetettiin meidät Saint Nizier'n kirkkokouluun. Siellä oli
kovin hauskaa. Ei siellä päntätty kreikkaa päähän eikä latinaa, niinkuin
muissa kouluissa, vaan meiltä opetettiin avustamaan juhla- ja
arkimessussa, saimme myös opetella vuorolauluja ja polville lankeamista
ja meitä harjoitettiin kauniisti suitsuttamaan, joka ei ole niinkään
helppoa. Siellä oli hauskuutta kaikenmoista, joku tunti päivässä vain
sanain taivutusta ja latinalaisen raamatun lukua, mutta se oli vain
sivuseikka. Me olimme siellä ennen kaikkea jumalanpalvelusta varten.
Vähintäin kerran viikossa sanoi abbé Micon juhlallisen näköisenä
pannessaan nuuskaa nenäänsä: »Huomenna. pojat, ei ole aamutunteja. Me
menemme hautajaisiin.»
Me menimme hautajaisiin. Kuinka hauskaa! Vielä oli ristiäisiä ja häitä,
tai piispantarkastuksia, tai vietiin kuolevaisille herranehtoollinen.
Herranehtoollinen kuolevaiselle! Kuinka me olimme ylpeitä, kun saimme
olla sitä saattamassa. Pappi kulki pienen punaisen samettikatoksen alla
kantaen herranehtoollisleipää ja pyhää öljyä. Kaksi kuoripoikaa kannatti
samettikatosta, kaksi muuta kulki sen perässä suuret kullatut lyhdyt
kädessä. Viides kävi edellä ja rämisti pientä väkkärää. Tavallisesti oli
se minun tehtäväni... Herranehtoollisen kulkiessa ohitse ottivat miehet
hatun päästään, ja naiset tekivät ristinmerkin. Kun kuljettiin jonkun
sotilasvartion ohitse, huusi vahti: »Aseisiin!» Sotamiehet juoksivat
kokoon ja asettuivat riviin. -- Kunniaa! sanoi upseeri... Pyssyt
kalisivat ja rumpu pärisi. Minä rämistin kolme kertaa väkkärääni ja me
kuljimme ohi.
Jokaisella meistä oli pienessä kaapissa täydellinen papillinen asu:
pitkäliepeinen musta kauhtana, messupaita, jossa oli suuret, kankeat
tärkkihihat, mustat silkkisukat, kaksi patalakkia, toinen verasta,
toinen sametista, pienillä valkeilla helmillä koristettuja kauluksia, --
kaikki mitä tarvittiin.
Tuon puvun huomattiin sopivan erittäin hyvin minulle.
-- Hänet voisi syödä suuhunsa siinä, sanoi äiti.
Pahaksi onneksi olin kovin pieni, ja se saattoi minut epätoivoon.
Ajatelkaa, että varpaillekin nousten tuskin ulotuin Caduffen, meidän
sveitsiläisvahtimme valkoisia sukkia korkeammalle. Sitäpaitsi olin niin
hento!... Kerran kun minun messussa piti muuttaa raamattu toisesta
paikasta toiseen, vei tuo suuri, raskas kirja minut nurin. Kaaduin
pitkin pituuttani alttarin astuimille. Pulpetti särkyi ja
jumalanpalvelus keskeytyi. Oli helluntaipäivä. Semmoinen häpeä!... Näitä
pienuudestani johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta, olin hyvin
tyytyväinen kohtalooni, ja usein illalla maatapannessamme sanoimme
Jacques'in kanssa toisillemme: »Kirkkokoulussa on oikeastaan hyvin
hauskaa!»
Onnettomuudeksi emme saaneet olla siellä kauvan. Eräs perheen ystävä,
yliopiston rehtori etelästä, kirjoitti eräänä päivänä isälle, että jos
isäni tahtoi toiselle pojistansa vapaaoppilaspaikan Lyon'in lukiossa,
niin oli hänellä se tarjota.
-- Se sopisi Daniel'ille, sanoi isä.
-- Entä Jacques? sanoi äiti.
-- Jacquesko? Hänet minä pidän luonani, hän voi olla minulle avuksi.
Muuten olen huomannut, että hänellä on halua kauppa-alalle. Me teemme
hänestä kauppamiehen.
En toden totta tiedä, kuinka isä oli voinut huomata, että Jacques'illa
oli halua kauppa-alalle. Siihen aikaan ei tuolla poika rukalla ollut
halua muuhun kuin itkuun, ja jos häneltä olisi kysytty... Mutta häneltä
ei kysytty, eikä minultakaan.
Ensimmäiseksi lukioon tullessani pisti silmääni, että minä yksin olin
puettu puseroon. Lyon'issa eivät varakkaitten vanhempain pojat käy
puserossa; siinä käyvät vain katupojat. Muitta minulla oli pusero,
ruudukkainen pusero, tehtaan ajoilta; minä kävin puserossa, olin
katupojan näköinen... Kun astuin luokkaan, alkoivat oppilaat
virnistellä. Kuulin sanottavan: »Katsoppas, tuolla on pusero!»
Opettajakin nyrpisti nenäänsä ja sai kohta vastenmielisyyden minua
kohtaan. Siitä alkain puhutteli hän minua aina halveksivalla ilmeellä.
Ei hän koskaan maininnut minua nimeltä, sanoi vaan: »No, sinä Pikku
Mies». Ja kuitenkin olin sanonut hänelle vähintäin kaksikymmentä kertaa,
että minun nimeni oli Daniel Ey-sset-te... Lopuksi ristivät toverit
minut Pikku Mieheksi ja se nimi minulle jäi...
Eikä yksin puseroni minua eroittanut toisista pojista. Toisilla oli
kauniit, nahkaiset koululaukut, ruusupuusta tehdyt hyvänhajuiset
mustetolpot, kovakantiset vihot ja uudet kirjat, joiden alareunassa oli
paljon muistutuksia; minun kirjani olivat vanhoja joen rannalta
ostettuja homeisia, pahalta haisevia räysiä; niiden kannet olivat aina
repaleiset, joskus puuttui niistä lehtiäkin. Jacques kyllä teki
parhaansa niitä uudestaan sitoissaan pahvilla ja puusepän liimalla,
mutta hän pani aina liiaksi liimaa, ja se haisi pahalta. Hän teki
minulle myöskin koululaukun, jossa oli äärettömästi osastoja; se oli
hyvin mukava, mutta aivan liian liimainen. Liimaaminen ja sitominen oli
tullut Jacques'ille taudiksi, niinkuin itkeminenkin. Hänellä oli aina
tulella koko joukko pieniä liimakuppeja, ja kun hän vaan hetkeksikään
pääsi livahtamaan konttorista, niin hän liimasi, nitoi ja sitoi. Muun
aikansa hän kuljetti tavarakääryjä kaupungilla, kirjoitti sanelun mukaan
ja kävi ostoksilla, -- oli siis kauppa-alalla.
Minä puolestani olin tullut huomaamaan, että vapaaoppilaan, joka käy
puserossa, ja jota kutsutaan Pikku Mieheksi, täytyy lukea kahta kertaa
enemmän kuin muiden ollakseen toisten vertainen. Ja toden totta. Pikku
Mies luki kaikin voimin.
Uljas Pikku Mies! Näen hänet talvella lämmittämättömässä huoneessa,
työpöytänsä ääressä, jalat sängynpeitteeseen käärittyinä. Ulkona pieksi
lumiräntä akkunanruutuja. Konttorissa kuului isä sanelevan: Olen saanut
arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä tätä kuuta...
Ja Jacques'in itkun tukahduttama ääni toistavan:
-- Olen saanut arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä...
Vähän väliä aukeni kamarin ovi hiljaa: äiti tuli sisään. Hän lähestyi
varpaillaan Pikku Miestä. Sh!...
-- Luetko sinä? sanoi hän hyvin hiljaa.
-- Luen, äiti.
-- Eihän sinun ole kylmä?
-- Ei toki!
Pikku Mies valehteli, hänen oli päinvastoin hyvin kylmä.
Silloin äiti istui hänen viereensä ja viipyi siinä pitkän aikaa, laskien
hiljaa kutimensa silmiä, vähän väliä raskaasti huoaten.
Äiti rukka! Hän ajatteli silloin aina rakasta kotikaupunkiansa, jota hän
ei luullut enää milloinkaan näkevänsä... Oi, voi, suureksi surukseen,
meidän kaikkien suruksi, sai hän sen piankin nähdä.
III.
HÄN ON KUOLLUT! RUKOILKAA HÄNEN PUOLESTANSA!
Oli maanantaipäivä heinäkuussa. Olin antanut viekoitella itseni koulusta
päästyä pallosille, ja kun vihdoin tein kotiinlähtöä, oli paljo
myöhäisempää, kuin olisin suonut. Juoksin pysähtymättä Terreau'n torilta
Lanterne kadulle asti, kirjat vyöhön pistettyinä ja lakki hampaitten
välissä. Mutta kun pelkäsin kauheasti isää, pysähdyin rappusiin
minuutiksi henkäisemään, juuri niin pitkäksi aikaa, että keksin sopivan
selvityksen viipymiseeni. Ja sitte soitin rohkeasti.
Isä tulikin itse minulle aukaisemaan. »Kuinka kauvan sinä olet
viipynyt!» sanoi hän. Minä aloin vapisten ladella hätävalhettani, mutta
hän ei kuunnellut loppuun, vaan veti minut luokseen ja syleili minua
kauvan sanaakaan sanomatta. Koska olin odottanut vähintäin aika
nuhteita, kummastutti tämä vastaanotto minua suuresti. Ensimmäiseksi
juolahti päähäni, että Saint-Nizier'in pastori oli meillä päivällisellä;
tiesin kokemuksesta, ettei meitä koskaan sellaisena päivänä toruttu.
Mutta mennessäni ruokasaliin näin heti paikalla, että olin erehtynyt.
Pöytä oli katettu ainoastaan kahdelle, isälle ja minulle.
Entä äiti? Ja Jacques? kysyin kummastuneena.
Isä vastasi tavattoman lempeällä äänellä, joka ei ollut hänen
tavallisensa:
-- Äitisi ja Jacques ovat matkustaneet pois, Daniel; abbé veljesi on
kovin sairaana.
Nähdessään minun käyvän kalman kalpeaksi, lisäsi hän minua
rauhoittaakseen melkeinpä iloisesti:
-- Kun sanon »hyvin sairaana» niin tarkoitan vain, että meille on
kirjoitettu veljesi olevan sängyn omana; tiedäthän, millainen äiti on,
hän tahtoi kaikin mokomin lähteä ja minä annoin hänelle Jacques'in
seuraksi... Ei se mitään vaarallista liene... Ja nyt, istu pöytään, niin
rupeamme syömään: olen nälkään kuolemaisillani.
Istuin sanaakaan sanomatta pöytään, mutta sydäntäni ahdisti ja vain
vaivoin voin pidättää kyyneleitäni ajatellessani, että abbé veljeni oli
kovin sairaana. Alakuloisina ja äänettöminä istuimme siinä toisiamme
vastapäätä. Isä söi nopeasti ja joi suuria kulauksia, sitte äkkiä
pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa... Minä taasen liikkumattomana pöydän
toisessa päässä ja aivan kuin puoleksi tajuttomana, muistelin niitä
kauniita kertomuksia, joita abbé oli minulle kertonut tehtaalla
käydessään. Näin hänen kokoovan kauhtanansa liepeet harpatakseen
ammeitten yli. Muistin myös päivän, jolloin hän ensi kerran messusi koko
perheen ollessa kirkossa. Kuinka kaunis hän oli, kun hän kääntyi meihin
päin kädet koholla sanoen _Dominus vobiscum_ niin lempeällä äänellä,
että äiti itki ilosta!... Nyt kuvittelin hänet tuolla kaukana, vuoteen
omana sairaana (voi, kovin sairaana: jokin aavistus sanoi sen minulle)
ja tuskani häntä tässä tilassa ajatellessa kävi kaksinkertaiseksi siksi,
että kuulin äänen, joka sydämeni syvyydestä huusi: »Jumala rankaisee
sinua, se on sinun syysi! Sinun olisi pitänyt tulla suoraa päätä kotiin!
Sinä et olisi saanut valehdella!» Ja tuon kauhean ajatuksen valtaamana,
että Jumala häntä rangaistakseen antoi hänen veljensä kuolla, sanoi
Pikku Mies epätoivoisena itseksensä: »En koskaan, koskaan enää ole
koulusta tullessani pallosilla.»
Kun ateria oli lopussa, sytytimme lampun ja ryhdyimme iltatöihimme. Isä
levitti paksut kauppakirjansa pöytäliinalle jälkiruuan jäännösten
keskelle ja laski ääneen laskujansa. Finet, torakkakissa, kuljeskeli
pöydän ympärillä surkeasti naukuen. Minä avasin akkunan ja olin
nojallani sen ääressä.
Oli pimeä, ilma tuntui tukahduttavalta... Alhaalta porttien edustoilta
kuului naurua ja puhelua, kaukaa Loyassen linnasta rummun pärinää...
Olin siinä jonkun aikaa surullisiin ajatuksiin vaipuneena tuijottanut
pimeyteen, kun kova kellonsoitto tempasi minut äkkiä akkunasta. Katsoin
kauhistuneena isään ja olin näkevinäni hänen kasvoillaan saman kauhun ja
pelon värähdyksen, joka oli minut vallannut. Tuo kellonsoitto vaikutti
häneenkin kammottavasti.
-- Soitetaan, sanoi hän minulle melkein hiljaa.
-- Älä mene, isä; kyllä minä menen avaamaan. Ja minä syöksyin ovea
kohden.
Kynnyksellä seisoi mies. Näin hänet epäselvästi pimeässä, kun hän ojensi
minulle jotakin, jota epäröin ottaa vastaan.
-- Sähkösanoma, sanoi hän.
-- Sähkösanoma, hyvä Jumala! Mitä se merkitsee?
Minä otin sen väristen käteeni ja aijoin panna oven kiinni; mutta mies
pisti jalkansa oven väliin ja sanoi kylmästi:
-- Se täytyy kuitata.
Se täytyi kuitata. En tietänyt sitä, sillä se oli ensimmäinen
sähkösanoma, jonka otin vastaan.
-- Kuka siellä on, Daniel? huusi isä minulle; hänen äänensä vapisi.
Minä vastasin:
Vain kerjäläinen... Ja antaen miehelle merkin odottaa minua juoksin
huoneeseeni, kastin hapuilemalla kynän mustetolppoon, ja palasin
samassa.
Mies sanoi:
-- Kuitatkaa tuohon.
Pikku Mies kuittasi vapisevalla kädellä, porraslamppujen valossa; sitte
hän sulki oven ja tuli jälleen sisään sähkösanoma poveen piiloitettuna.
Niin, minä pidin sinua piilossa povessani, onnettomuuden sanoma! Minä en
tahtonut, että isä sinut näkisi, sillä minä tiesin edeltäpäin, että sinä
tulit ilmoittamaan meille jotakin kauheata, ja kun minä sinut avasin,
niin et kertonut minulle mitään uutta, kuuletko, sähkösanoma! Sinä et
minulle mitään kertonut, mitä ei sydämeni jo ollut arvannut.
-- Siellä oli vain kerjäläinen? sanoi isäni katsoen minuun.
Vastasin punastumatta: »Niin oli», ja asetuin entiselle paikalleni
akkunan luo haihduttaakseni hänen epäluulonsa.
Viivyin siinä vielä jonkun aikaa, liikkumattomana, äänetönnä, puristaen
rintaani vasten tuota paperia, joka poltti minua.
Aika ajoin koetin ajatella järkevästi, rohkaista mieltäni sanomalla
itsekseni: »Kuka ties on se hyvinkin hyvä uutinen. Ehkä he ilmoittavat,
että hän on parantunut...»
Mutta pohjalta tiesin, ettei se ollut totta, tiesin että valehtelin
itselleni, tiesin ettei sähkösanoma tulisi sanomaan, että hän on
parantunut.
Vihdoin päätin livahtaa huoneeseeni, saadakseni kerta kaikkiaan
varmuutta. Menin hitaasti ulos ruokasalista aivan kuin muissa
mietteissä; mutta kun kerran olin huoneessani, millä kuumeisella
nopeudella sytytinkään lampun! Ja kuinka käteni vapisivat tuota
kuolonsanomaa avatessani! Ja niitä kuumia kyyneleitä, joilla sen
kostutin, kun sen olin avannut... Luin sen uudelleen kahteenkymmeneen
kertaan, yhä toivoen, että olin erehtynyt: mutta voi poloista minua!
Turhaan sitä luin ja yhä uudelleen luin ja selittelin sen merkitystä, en
saanut sitä muuta sanomaan, kuin mitä se heti oli sanonut, kuin mitä
niin hyvin tiesin sen tulevan sanomaan:
_Hän on kuollut. Rukoilkaa hänen puolestansa!_
Kuinka kauvan siinä seisoin itkien sähkösanoma edessäni, en tiedä.
Muistan vain, että silmäni kirvelivät kauheasti, ja että kauvan haudoin
kasvojani vedellä, ennenkuin lähdin huoneestani. Sitten palasin
ruokasaliin pitäen pienessä kiinnipuristetussa kädessäni tuota
kolminkerroin kirottua sähkösanomaa.
Ja nyt, mitä olinkaan tehnyt? Kuinka minun oli ilmoittaminen tuo kauhea
uutinen isälleni; mikä naurettava lapsellisuus oli pannut minut pitämään
sen omana tietonani? Vähän aikaisemmin tai myöhemmin, -- saihan hän sen
kumminkin tietää. Mikä tyhmyys! Jos olisin mennyt suoraan hänen
luoksensa, kun sähkösanoma saapui, niin olisimme ainakin sen yhdessä
avanneet, ja nyt olisi kaikki sanottuna.
Näin itsekseni haastaen lähestyin pöytää ja menin istumaan isän viereen,
hyvin lähelle häntä. Mies rukka oli sulkenut kirjansa ja kutkutteli nyt
huviksensa Finet'in valkeata kuonoa sulkakynällään. Sydäntäni ahdisti,
kun näin hänen noin leikkivän. Näin hänen lampun puoleksi valaisemat
kasvonsa vähä väliä vilkastuvan ja vetäytyvän nauruun, ja olisin
tahtonut sanoa hänelle: »voi, voi, älä naura, herran nimessä, älä
naura.»
Juuri kun häntä näin surullisena sähkösanoma kädessä katselin, nosti isä
päätänsä. Meidän silmämme tapasivat toisensa enkä tiedä, mitä hän näki
minun silmissäni, tiedän vain, että hänen kasvonsa yhtäkkiä
vääristyivät, että kova parkaisu pääsi hänen rinnastaan, että hän sanoi
minulle sydäntä vihlovalla äänellä: »Hän on kuollut, eikö niin?» että
sähkösanoma putosi kädestäni, että vaivuin itkien syliinsä, ja että
itkimme kauvan epätoivoisina toistemme sylissä, samalla kuin Finet
jalkaimme juuressa leikki sähkösanomalla, tuolla kuolonsanomalla, meidän
kyyneltemme syyllä.
Siitä on pitkä aika, kun kaikki tämä tapahtui, kauvan aikaa on kallis
abbé veljeni, jota niin suuresti rakastin, levännyt maan povessa, mutta
voin vakuuttaa teille, että yhä vielä, kun saan sähkösanoman, en voi
sitä avata ilman kauhun väreitä. Pelkään, että silmääni sattuvat sanat
_hän on kuollut_ ja että täytyy _rukoilla hänen puolestansa_.
IV. PUNAINEN VIHKO.
Vanhoissa messukirjoissa näkee kömpelöitä värikuvia, joissa Jumalan äiti
on kuvattu syvä vako kumpaisessakin poskessa; tuon jumalallisen juovan
on taiteilija pannut niihin sanoakseen meille: »Katsokaa, kuinka hän on
itkenyt!...» Tämän vaon, -- kyynelvaon -- vannon nähneeni äitini
laihtuneissa kasvoissa, kun hän palasi Lyon'iin poikaansa hautaamasta.
Äiti raukka, siitä päivin ei hän enää hymyillyt. Hänen pukunsa oli aina
musta, hänen kasvonsa aina surulliset. Hän kantoi syvää surua sekä
vaatteissaan että sydämessään eikä siitä koskaan luopunut... Muuten oli
Eyssette'n talossa kaikki entisellään: hiukan vain ilottomampaa, siinä
kaikki. Pyhän Nizier'in pastori piti muutamia messuja veljeni sielun
rauhaksi. Lapsille leikattiin surupuvut isän vanhasta takista, ja elämä,
tuo surullinen elämä, jatkui edelleen.
Rakkaan abbé'mme kuolemasta oli jo kulunut jokunen aika, kun eräänä
iltana, maatapannessamme, näin Jacques'in suureksi ihmeekseni kiertävän
huoneemme oven lujasti lukkoon, tukkivan huolellisesti ovenraot ja sen
tehtyään tulevan minua kohden hyvin juhlallisen ja salaperäisen
näköisenä.
Minun on sanominen, että sitte etelästä paluunsa oli Jacques veikon
tavoissa tapahtunut kummallinen muutos. Ensinnäkin, niin uskomattomalta
kuin se kuuluukin, Jacques ei enää itkenyt, tai ei melkein ollenkaan;
samoin oli hänen hurja liimaamisintonsa milteipä mennyttä. Pienet
liimakupit ilmestyivät toisinaan vieläkin tulelle, mutta entinen
viehätys oli poissa; nyt, jos oli kirjalaukkua tarvis, niin täytyi sitä
polvillaan rukoilla... Kuka uskoisi! hatturasia, jonka äiti oli
tilannut, oli viikonpäivät ollut tekeillä. Kotona ei mitään huomattu,
mutta minä näin selvästi, että Jacques'ia jokin vaivasi. Usein olin
yllättänyt hänet konttorissa, kun hän puhui itsekseen ja viittoi
käsillään. Öisin hän ei nukkunut, kuulin hänen mutisevan itsekseen,
sitte yhtäkkiä hyppäävän vuoteeltaan ja kävelevän pitkin askelin
huoneessa ... kaikki tämä ei ollut luonnollista ja peloitti minua, kun
sitä ajattelin. Luulin, että Jacques oli tulossa hulluksi.
Nähdessäni hänen tuona iltana sulkevan huoneemme oven kahteen lukkoon,
johtui hulluuden pelko taas mieleeni ja minua rupesi kammottamaan;
kunnon Jacques rukka ei sitä huomannut, vaan otti vakavasti minun käteni
omiinsa ja sanoi:
-- Daniel, minä uskon sinulle jotakin, mutta sinun täytyy vannoa, ettet
siitä koskaan hiisku sanaakaan.
Ymmärsin heti paikalla, ettei Jacques ollut hullu. Vastasin empimättä:
-- Sen vannon, Jacques!
-- No niin! etkö voi arvata ... sh!... Minä sepitän runoelmaa, suurta
runoelmaa.
-- Runoelmaa, sinä Jacques, sinä sepität runoelmaa!
Vastaukseksi veti Jacques liiviensä alta mahdottoman suuren punaisen,
vihon, jonka hän itse oli sitonut, ja jonka ensilehdelle hän oli
kirjoittanut kauneimmalla käsialallaan:
USKONTO! USKONTO!
_Runoelma kahdessatoista laulussa.
Kirjoittanut Eyssette (Jacques)_.
Vihko oli niin suuri, että minua miltei huimasi. Voitteko käsittää?...
Jacques, minun veljeni Jacques, kolmentoistavuotias poika, itku- ja
liimakuppi-Jacques sepitti runoa: _Uskonto! Uskonto!_ Runoelma
kahdessatoista laulussa.
Eikä kellään ollut siitä vähintäkään aavistusta! Hänet lähetettiin yhä
edelleen vihanneskauppiaalle kori kainalossa ja isä huusi hänelle
useammin kuin koskaan: »Jacques, sinä olet pässinpää!...»
Voi, rakas Eyssette (Jacques!) rukka, kuinka mielelläni olisin langennut
kaulaasi, jos olisin uskaltanut. Mutta minä en uskaltanut...
Ajatelkaahan toki!... _Uskonto! Uskonto!_ Runoelma kahdessatoista
laulussa! Minun on kuitenkin totuuden nimessä sanominen, ettei tämä
runoelma kahdessatoista laulussa ollut läheskään valmis. Luulenpa
melkein, ettei siitä vielä ollut sepitettynä muuta kuin ensimmäisen
laulun neljä ensimmäistä säettä; mutta tiedättehän, että tämän
kaltaisissa töissä alullepano aina on vaikein asia, ja niinkuin Eyssette
(Jacques) hyvällä syyllä sanoi: »Nyt kun minulla on neljä ensimmäistä
säettäni, ei jatko merkitse mitään; se on vain ajankysymys.»
Tämän jatkon päähän, joka oli vain ajankysymys, ei Eyssette (Jacques)
milloinkaan tullut... Niinkuin tiedätte, hyvät ihmiset, on runoelmilla
oma kohtalonsa; pian näkyi, ettei _Uskonto! Uskonto!_ runoelman kohtalo
ollut lainkaan tulla kaksitoistalauluiseksi. Turhaan hikoili runoilija,
hän ei päässyt milloinkaan neljää ensimmäistä säettä pitemmälle. Surkea
juttu. Lopuksi heitti poika poloinen hiiteen koko runoelmansa ja sanoi
hyvästit Runottarelle (siihen aikaan puhuttiin vielä Runottaresta.)
Vielä samana päivänä sai hän takaisin itkukohtauksensa ja pienet
liimakupit ilmaantuivat jälleen tulelle... Entä punainen vihko?... Niin,
sillä oli myöskin oma kohtalonsa.
Jacques sanoi minulle: »Minä annan sen sinulle, täytä se millä hyvänsä.»
Tiedättekö, millä sen täytin?... Runoillani, tiedän mä, Pikku Miehen
runoilla. Jacques oli tartuttanut tautinsa minuun.
Tässä ovat nuo neljä säettä sellaisina kuin näin ne sinä iltana
kauniilla pyöreällä käsialalla piirrettyinä punaisen vihon ensi sivulle:
Uskonto! Uskonto!
Ylhäinen, pyhä,
Rinnassa ääni!
Lohtujen lohtu!
Ja nyt, silläaikaa kun Pikku Mies on loppusointujen etsintätouhuissa,
hyppäämme me lukijani suostumuksella yhdellä harppauksella neljä, viisi
vuotta eteenpäin hänen elämästänsä. Minulla on kiire joutua kevääseen
18--, joka ei vieläkään ole haihtunut Eyssettien muistosta; kullakin
perheellä on näet omat merkkivuotensa.