Hän odotti, kunnes kansallisen innostuksen ensimäinen kipinä oli
sammunut ja kumouspuolueet olivat saaneet lisää alaa...
Tähän aikaan tapahtui ihme, joka uudelleen lupasi Aleksandra
Feodorovnan kaipuulle toteumista. —
Oikeauskoiset puolueet ihailivat hiljan pyhimykseksi julistettua
Serafinia, ja keisari kuunteli lapsellisessa uskossaan halukkaasti
mystillisiä ennustuksia, jotka lupasivat hänelle perillisen...
Tehtiin toivioretki pyhimyksen haudalle. Kaikessa hiljaisuudessa...
Vähälukuisin seuruein, joka jätettiin läheiseen maalaiskaupunkiin...
Maantie, joka keltaisenharmaana nauhana johti pyhimyksen haudalta
loivakukkulaisen seudun läpi, oli epätasainen kuten yleensä Venäjän
ajotiet, ja sen varrella näkyi huonosti kynnettyjä kesantoja, joiden
heikko lumipeite suli auringon kuumottaessa.
Seudun yllä lepäsi omituinen surumielisyys. Mökit, jotka näyttivät
turvattomilta lapsilta, kyyröttivät alastomien happomarjapensas-aitojen
takana. Tyttöjen pitkäveteiset laulut kaikuivat uneliaina kaihoisassa
ilmassa. —
Aleksandra Feodorovna piti käsiään ristissä. Hänen huulensa
mutisivat... rukoilivat.
Taivaan lasimainen kirkkaus teki hänen raskasmieliset silmänsä
loistaviksi, hipiänsä kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Hänen hymynsä oli
haltioituneen hymyä. —
Kirkko, jossa Sarovin pyhän Serafinin jäännöksiä säilytettiin, hohti
valkoisena muutamalta kukkulalta puunlatvojen lomitse. Kirkon sisällä
loistavien kynttilöiden valon kirkastamina kuvastuivat ikkunoihin
maalatut pyhimykset hitaasti lähestyvään hämärään. Vihitty lähde solisi
puiden alla. — Kuiskailevia ihmisiä tungeskeli vaunujen ympärillä.
— Kun Aleksandra Feodorovna läheni laahaavin askelin kirkon ovea,
väistyivät he kuiskutellen syrjään.