Pyhän Liigan johtajana ja järjestäjänä hän — kaikesta huolimatta — ei
ollut suinkaan hyödytön. Mutta poliitikkona...?
Hänen mieleensä muistui se iltapäivä, jona Vyrubova ensi kerran oli
maininnut ratsumestarin nimen, ja hänestä tuntui, että se ei ollut
mikään sattuma, vaan että tässä oli tarkoin harkittu suunnitelma takana.
Hän huokasi... Olisi ollut turhaa varoittaa Nikolaita. Turhaa, kuten
kaikki. —
Väsynein elein hän risti kätensä ja nosti ne leukansa alle.
Keisari katseli häntä.
"Näytät rasittuneelta, Aleksandra..."
"Rasittuneelta? En ole rasittunut."
Äkkiä hän kohotti päätään.
"Onko Besobrasov koskaan puhunut sinulle rouva Vyrubovasta?"
"Ei koskaan, Aleksandra."
Hän ei näyttänyt kiinnittävän erikoisempaa huomiota puolisonsa
kysymykseen. Hellän säälivästi hän silitti hänen tukkaansa ja alkoi
taas puhua Besobrasovista.
Kukaan muu kuin hän ei ollut oikein tuntenut poliittista tilannetta,
havainnut, mitä talonpojille tarvittiin, jotta kansan keskuudessa
olevat kapinalliset ainekset olisi saatu vaikenemaan.
"Käynee välttämättömäksi tyhjentää muutamia seutuja..."
"Hirveä menettely!" huomautti keisarinna.
Keisari kohautti olkapäitään.
"Täytyykö heidän joutua perikatoon maan-nälän näännyttäminä?... He
saavat nähdä, että hallituksen taholta on tehty kaikki, mikä suinkin on
mahdollista..."
"Mikä suinkin on mahdollista... niinpä kyllä!"
Se kuulosti raskaalta ja surulliselta. Sellainen hän saattoi olla, kun
jotkut tummat soinnut oli saatu hänen sielussaan kajahtelemaan.
Keisari tunsi olevansa alakuloinen ja kylmennyt.
Besobrasovin hohtavat haaveet olivat menettäneet lämpönsä.
Jokapäiväisyyden yksitoikkoinen huurre peitti taas kaikki.
Hän toivotti keisarinnalle hyvää yötä, meni vielä kerran
työhuoneeseensa ja silmäili siellä levällään olevan Itä-Aasian karttaa.
Mutta ne loistavat näyt, jotka ilmestyivät hänen eteensä Besobrasovin
läsnäollessa, olivat haihtuneet.
Aseet kalskahtelivat, vaarat vaanivat hänen ympärillään.
Hän soitti, käski tuoda ranskalaista samppanjaa — ja töhersi
kirjoituspöydän ääressä muutaman sanan paperille.
Huomenna hän lähtisi Hatsinaan...
Hatsinassa hallitsi äitikeisarinna ja piti hovia, joka oli henkevämpi
ja huvittavampi kuin Tsarskoje Selon ikävystyttävä yksitoikkoisuus.
Besobrasovin äkillisestä noususta saakka hän huomasi ympärillään
tungeksittavan ja itseään ahdisteltavan tiedusteluilla ja kysymyksillä,
ja hänen palatsinsa suojassa, joka oli suuriruhtinaan puolueen
kokoontumispaikkana, kuhisi huhuja ja arveluja keisarin kannasta
polttaviin valtiollisiin päivänkysymyksiin nähden.
Maria Feodorovna pysyi odottavalla kannalla. Omapäisen toiminnan
huono loppu oli opettanut hänet varovaiseksi. Nyt hän istui odottaen
vaatimuksia, jotka aika oli tuova esiin.
Vielä ei aika ollut kypsynyt. Niin kauan kuin Witte oli peräsimessä...
Hänen otsansa rypistyi niin pian kuin hänen ajatuksensa koskettivat
tuota nimeä. Nyt, kun asiain kulku oli osoittanut eräiden ihmeen
mieluisien ennustusten käyneen toteen, alkoi hänelle hämärästi
selvitä tuon miehen esittämä onneton osa. Itsevaltais-puhdasoppisen
hallitustavan yleisen edun nimessä hän vannotti keisaria erottamaan
tuon "pakanan". — Mutta Nikolai ei ollut mikään toiminnan mies.
Ratkaisu saattoi synnyttää uusia ristiriitoja, joita sillä hetkellä
vallitsevissa olosuhteissa täytyi välttää. Ratkaisu olisi ollut
samaa kuin Pobjedonostsevin, Plehwen ja tuhansien muiden suunnan
noudattaminen ja julkinen tunnustus Aleksanteri III:n järjestelmälle.
Hän kehoitti Maria Feodorovnaa luottamaan tulevaisuuteen eikä
aavistanut, että tulevaisuus niin pian oli näyttävä hänen sanansa
tosiksi. —
Witten julkinen vastustaja ministerineuvostossa oli Vjaczeslaw
Konstantinovitsh Plehwe, jonka eräät entisen rahaministerin taitavat
vastustajat olivat saaneet sijoitetuksi sisäministeriöön.
Sergei Juljevitsh ei häntä pelännyt. Hän pelkäsi vain yhtä: keisarin
horjuvaisuutta, keisarin, jolla oli tapana yhtyä viimeksi puhuneen
mielipiteeseen ja joka oli tottunut työntämään yksityisen monivuotiset
ansiot taka-alalle.
Siihen tietoisuuteen, että oli uhrannut voimansa tämän hallitsijan
palveluksessa, sekoittui hitunen mielikarvautta.
Olihan mahdollista, että voimat toisinaan olivat väsähtäneet, että
ne olivat tehneet huonon palveluksen itsevaltaiselle hallitukselle
kieltäytyessään tunnustamasta oikeauskoisuuden vaatimuksia ja
osoittaessaan vapaamielisiä ajan virtauksia kohtaan myöntyväisyyttä,
jonka seurausten täytyi muodostua onnettomiksi.
Mahdollista kyllä...! Mutta tahto oli ollut hyvä ja usko kyllin
rehellinen voidakseen vastustaa keisarin epäluuloisuutta tiettyyn
määrään saakka.
Mutta Nikolain sielu oli kuin hiekkainen kesantomaa, jossa kaikenlaiset
siemenet itivät, — ja rehottava rikkaruoho tukahdutti järjen
pyrkimykset.
Sergei Juljevitsh oli menettänyt työilonsa.
Pahantuulisena ja ärtyisenä hän suoritti kiireelliset tehtävänsä,
ponnistaen umpimielisenä kaiken tarmonsa torjuakseen ja väistääkseen
Plehwen juonia.
Hän koetti pelastaa sen, mikä pelastettavissa oli, ja tunsi kuitenkin,
kuinka tapausten paino musersi hänen kätensä heikon työn siruiksi.
Taaskin pääsi Besobrasov keikauttamaan itsensä maailmankohtalojen
ohjaajaksi.
Hänen Itä-Aasian matkansa tarkoituksena oli ollut tutustuminen
Korean metsiin ja keinottelijain hankkiminen, jotka olivat halukkaat
sijoittamaan petollisilla keinoilla keräämiään rahoja tuohon
suurisuuntaisimpaan kaikista liikeyrityksistä. — Erään jo unohtuneen
toimiluvan nojalla aloitettiin metsien kaataminen, maahan kutsuttiin
venäläisten työntekijäin turvaksi kasakoita, jotka panivat käytäntöön
pelätyn nagaikkahallinnon.
Japanissa alkoi murina, joka paisui ja herätti, Englannin salaisesti
vahvistamana, vastakaiun koko sivistyneessä Europassa.
Kaikkialla ilmassa oli sähköä.
Nikolai Aleksandrovitsh, maailmanrauhan julistaja, ei tahtonut sotaa.
Vielä tammikuun 14 p:nä 1904 hän vakuutti kokoontuneelle
diplomaattikunnalle vilpitöntä rauhanrakkauttaan.
Uskottiinko hänen sanojaan?
Witte oli kyllin typerä niitä uskomaan. Ministerineuvostossa hän alati
kiihkeästi vastusti sotaa, teroittaen mieliin noita epämukavia sanoja,
jotka hänen vastustajansa olivat vääristäneet kerrassaan naurettaviksi:
"Meidän täytyy pitää lupauksemme."
Plehwe väitti häntä vastaan. — Uteliaasti kuunteleva Venäjä-äiti kuuli
sanasodan, jota jännittynein mielin seurattiin.
Witte selitti, että Mandshurian sotilaallinen miehittäminen oli
tarkoituksetonta ja ettei Port Arthurilla toistaiseksi ollut mitään
arvoa Venäjälle.
Plehwe vastasi: "Sen, joka on astunut portaiden ensimäiselle
askelmalle, täytyy nousta edelleen, ellei halua näyttää pelkurilta."
Witte: "Koko Itä-Aasian riitakysymysten sotku olisi annettava
diplomaattien käsiin, jotka saisivat pulmallisimmatkin asiat
meluttomasti selvitetyiksi."
Plehwe: "Pistimiensä, ei valtiomiestaitonsa avulla Venäjä on tullut
siksi, mitä se on." — —
Puheet seurasivat toisiaan kuin miekanterällä liikkuen sen ainoan
keskeyttämättä, joka sen olisi voinut tehdä.
Sergei Juljevitsh tunsi valtansa päättyneen.
Unohdetut olivat Li-Hung-Tshangin varoitukset, hukkaan oli mennyt
kokonaisen vuosikymmenen uskollinen ja uuttera työ.
Kaikkea järkeä ivaava sota oli tuleva ja antava ensimäisen iskun
jättiläispatsaan musertamiseksi... Se oli yllättävä Venäjän niin
valmistumattomana, kuin sen rauhaarakastavan hallitsija tahto oli
määrännyt...
* * * * *
Rahaministerin otsa oli rypyssä, hänen tiukasti suljettua suutaan
ympäröivät huolten uurtamat vaot.
Hitain askelin hän astui pitkin rantakatua Nevajoen äärellä, jonka
sinertävänhohtoinen, lumipeitteinen pinta häipyi lukemattomien
kaasulyhtyjen muodostamien helminauhojen keskelle.
Tuuli tempoili hänen viittaansa, ajoi häntä pitkin Shpalernajakatua,
poliittisten rikoksentekijäin tutkintovankilan ohi.
Erään uuden talon neljännessä kerroksessa oli valoa, luoden ulos
sinertävään hämärään pitkän valonsäteen, joka jäänpinnassa levisi
ohueksi hopeajuovaksi.
Talo oli Sergei Juljevitshille tuttu. Ikkuna niinikään. Se oli
Rolanovin, jumalanetsijän, asunto, jonne kerääntyi jumaluusopillisen
korkeakoulun professoreita, synoodin virkamiehiä, pappeja, munkkeja ja
— anarkisteja, koettaakseen rauhallisten keskustelujen teitä rakentaa
siltaa vanhan ja uuden Venäjän välisen kuilun yli. Vakavia miehiä,
jotka pyrkivät pyhää päämäärää kohti...
"Pakana" Sergei Juljevitsh oli pysähtynyt talon ulko-ovelle. Hän
oli ottanut hatun päästään ja tunsi tuulen tuivertavan harvennutta
tukkaansa.
Venäläinen kirkko oli alkanut laskeutua maalliseen seuraan, sivistyksen
ja maallikkojen pariin. Pyrki sovitteluihin...
Tiesikö se sitä, että se oli oivaltanut uuden ajan vaarat ja tahtoi
katsoa niitä suoraan silmiin?
Pääministerin lujasti yhteenpuristetuilla huulilla karehti halveksiva
hymy.
Yhteisymmärrys oikeauskoisten ja anarkistien välillä? —
Unohtivatko anarkistit, että oikeauskoisuus merkitsi yksinvaltaa?
Ettei Pobjedonostsev milloinkaan kohottaisi kättään nykyistä
hallitusjärjestelmää vastaan, niin suuresti kuin hän kiivailikin tämän
järjestelmän heikkoa edustajaa vastaan?
Sergei Juljevitsh seisoi avopäin ja tuijotti rauhalliseen valojuovaan.
Sovittamaton ristiriita vallitsi Venäjän uuden uskonnon, joka katkaisi
oikeauskoisuuden kahleet, ja tsaarivallan periaatteiden välillä. Sanan
uskomisen sijaan se asetti ilmeen, perinnäisten kaavojen sijaan pyhän
elämyksen.
Mutta tässä elämyksessä, joka tuli Jumalalta ihmisille, ei ollut enää
mitään sijaa tsaarin persoonalle. — Yksinäinen mies tunsi vilunväreitä.
Hänen mieleensä tuli merkillinen ajatusyhtymä...
Keisarinna!... Eikö se ollut Aleksandra Feodorovnan sielunelämän
ristiriita, että hänen uskonnollisuutensa kulki omia teitään? Kasvatti
kukkia, joiden täytyi jäykistyä hovin jäisessä ilmapiirissä? Että hänen
ajatuksensa ja tunteensa olivat kyllin itsenäisiä voidakseen odottaa
ihmettä?
Sergei Juljevitsh pudisti päätään. — Nevalta henki viileä, rauhoittava
tuuli, joka märän vaatteen tavoin laskeutui kuumalle otsalle.
Äskeisten hetkien mietteet näyttivät eriskummaisilta, näkyvää
todellisuutta pilkkaavilta kiemuroilta.
Aleksandra Feodorovna?...
Hän kohautti olkapäitään, pyyhkäisi kädellään hiussuortuvat otsaltaan
ja jatkoi nopein askelin matkaansa.
* * * * *
Sota, jota Besobrasov ja Aleksejev olivat tahtoneet ja jonka useimmat
taantumukselliset eivät tahtoneet nähdä jäävän sikseen, tuli sitten,
kun aika oli kypsynyt ja yhä kiihtyvän ukonjyrinän täytyi päästä
purkaantumaan.
Se ei tullut kenellekään yllätyksenä paitsi keisarille, joka viimeiseen
hetkeen saakka julisti yleisen hymyilyn esineeksi joutunutta
rauhanrakkauttaan ja joutui ihmeisiinsä, nähdessään tapahtumien
keräytyvän hänestä välittämättä ja ilman hänen myötävaikutustaan.
Venäjän armeijan varustukset olivat huonot, muonitus puutteellinen,
upseerien elämäntavat ylelliset ja siveettömät.
Sittenkin sai sodan alussa saavutettu menestys arvelemaan, etteivät
pietarilaiset kerskujat olleet niinkään väärässä...
Kävi, kuten käy jokaisessa sodassa.
Kansallisen innostuksen äkillinen leimahtaminen rakensi siltoja kansan
ja keisarin sydämien välille. — Nikolai Aleksandrovitsh alkoi olla
kansanomainen.
Jos hän olisi ollut kyllin viisas tällä hetkellä astuakseen ratkaisevan
askelen, — antaakseen vapaaehtoisesti hallitusmuodon — silloin olisi
vastaisilta ristiriidoilta katkaistu niiden tehoisin kärki.