Liikkumattomin kasvoin hän istui huoneessaan korkean, valoisan
ikkunan ääressä ja ompeli kultalangalla kirjavalle silkkikankaalle.
Vaivalloinen kirjailu loi ihmeellisiä kuvia: ristejä ja kruunuja,
rauhanlippuja piteleviä karitsoja, liljoja, jotka valkeina ja hohtavina
kiemurtelivat raskaalla kankaalla ja päärmeissä avasivat tuoksuttomat
verhiönsä.
Messupukuja, alttarivaatteita, pyhäinkuvia...
Puitteiden tavoin sulkivat tuon yksitoikkoisen työn kuviot sisäänsä
Aleksandra Feodorovnan elämän.
Kuukausi kuukaudelta kehys kävi ahtaammaksi.
Kaksi keskusta, joihin kaikki keskittyi: lapset — ja kirkko.
Kaikki muut asiat olivat sivuseikkoja, rasittava köynnös, joka
oli kitkettävä pois, koska se johti ajatukset pois siitä Yhdestä,
Korkeimmasta...
Tehdä omassa itsessään työtä, tulla hyväksi!
Politiikan jyskytykset, jotka kolkuttivat linnan seinille, häipyivät
häneltä kuulumattomiin.
Keisari oli vieraantunut puhumasta politiikasta perheensä keskuudessa.
Hänen pakottava päänsä kaipasi rauhaa, tunsi väsyneensä Besobrasovin
teräväjärkiseen politiikkaan, Vladimir Aleksandrovitshin liukkaaseen,
salaista uhkaa kätkevään silkoisuuteen.
Hän kaipasi kevyttä keskustelua, Aleksandra Feodorovnan
lempeätä, sulosointuista ääntä, suuriruhtinatarten naurua, joka
kirkkaana ja räiskyvänä kajahteli vanhoissa huoneissa. — Vapaana
poliittisista huolista hän yhä vain etsi kansansa parasta sisäisestä
yhteiskuntapolitiikasta, työväenvakuutuksen luomisesta ja räikeimpien
yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisesta. —
Yhä vielä hän astui Sergei Juljevitshin jälkiä eikä voinut olla
näkemättä vaikutuksia hyödyllisestä yhteistyöstä tuon paljon soimatun
miehen kanssa. Kaiken lisäksi täytyi uuden rahaministeriön taistella
yhä suurempia vaikeuksia vastaan, ja Pleske ilmoitti rautatiejaoston
ja koulutoimiosaston erottamisen rahaministeriön yhteydestä olevan
aivan lähimpinä aikoina odotettavissa. Ministeripula ja Witten
takaisinkutsuminen näytti välttämättömältä. —
Aleksandra Feodorovnakin oli oppinut antamaan arvoa Sergei Juljevitshin
työkyvylle. Hän luotti Witteen pitämättä hänestä, ja oli hetkiä, joina
hän tunsi alkavansa katua, että tuolloin oli niin jyrkästi torjunut
hänen esityksensä, ja olisi suhtautunut suopeasti uuteen lähestymiseen
Witten taholta.
Hän tunsi hämärästi, että politiikan langat olivat luisuneet hänen
käsistään, että suurivaikutuksisia, ratkaisevia suunnitelmia punoutui
keisaria ympäröivien henkilöiden aivoissa ja että keisari työntyi
toimivan henkilön asemasta yhä syrjemmälle, toimettomaksi katselijaksi.
Hän ponnisteli turhaan, saadakseen takaisin menettämänsä,
tunkeutuakseen päivänpolitiikan polttaviin kysymyksiin. Ympäristön
puheiden mukaan ei ollut mitään ristiriitaisuuksia, ei mitään
vastakkaisten mielipiteiden yhteentörmäyksiä.
Aasian kysymys?
Naurettavaa kinastelua Witten ja Plehwen kesken. Ei kukaan pitänyt sitä
vakavana. Keisari oli ratkaissut asian säilyttämällä maailmanrauhan
siten, että armeija pantiin osittain liikekannalle.
Oliko se totta?
Aleksandra Feodorovna kävi taistelua tuulimyllyjä vastaan. Taistelua,
joka lopullisesta toivottomuudestaan huolimatta olisi antanut
jonkinlaisia menestyksen toiveita nuorelle, murtumattomalle voimalle.
Mutta hänen voimansa ei enää ollut nuori ja murtumaton. Ja se ratkaisi
asian. Hän oli uupunut tuloksettomassa, hävettävässä taistelussa omaa
ruumistaan, omaa sieluaan vastaan.
Hän ei toivonut enää mitään, ei enää halunnut mitään siitä lähtien,
kun lääkärit olivat selittäneet, että hänen oli turha enää toivoa
perillistä.
Jotakin oli hänessä särkynyt, ja hänen tarmonsa oli lamaantunut.
Herra von Witte oli arvannut hänen kykynsä liian suureksi luullessaan
hänen voivan tehokkaasti vaikuttaa asiain kulkuun.
Hän yksin... oliko hän niin heikko?
Hän taivutti väsyneesti päätään, ja hänen huulillaan oli alakuloinen
hymy, kun hän taas ryhtyi kirjailutyöhönsä.
* * * * *
Illalla, kun rouva Vyrubova bridge-pelin jälkeen oli jäänyt yksin
hänen luokseen siniseen salonkiin, alkoi keisarinna äkkiä puhua
Serbian tapauksista [Serbian kuningasparin murhasta] — Eikö Balkanin
levottomuuksia voinut niitäkin pitää ajan merkkeinä?
Vyrubova torjui säikähtyneenä sellaisen otaksuman. — Kuningatar
Draga... tunnettiinhan hänen elämänsä surkea esihistoria. Teko
itsessään, niin kaamealta ja pelottavalta kuin se saattoi tuntuakin, ei
aiheisiinsa nähden ollut niinkään käsittämätön.
"Kuningattaren loppu sovittaa paljon", sanoi Aleksandra Feodorovna.
"Hänen hyveensä ja paheensa voivat etäämpää katsovalle esiintyä
vääristyneinä ja suurentuneina..."
Hän keskeytti ja vaipui ajatuksiinsa. Vyrubova luuli arvanneensa,
minkätähden Venäjän hovissa tämän kuningattaren kuoleman johdosta,
jota Aleksandra Feodorovna hänen eläessään ei milloinkaan ollut
kunnioittanut henkilökohtaisella vastaanotolla, oli määrätty julkinen
suruaika.
Venäjälläkin kansa oli tyytymätön, täälläkin saattoi minä yönä tahansa
ilmestyä palatsisalaliitto.
Mutta Aleksandra Feodorovna ei ajatellut sitä. Suunnattoman paljoa
korkeammalla oli Venäjän keisarinnan kohtalo kuin pohjalta nousseen
hallitsijattaren. Yhteistä niillä oli vain naisen onnettoman kohtalon
yleinen inhimillinen traagillisuus. Ja... eikö kuningatar Dragan
uskoteltu raskaudentila ja tuon omituisen petoksen seikkailunomaiset
alkuvaiheet tuntuneet jonkinlaiselta rinnakkaiskuvalta?
Aleksandra Feodorovna punastui ja työnsi kortteja, jotka vielä
olivat levällään pelipöydällä, konemaisella kädenliikkeellä pitkin
kiillotettua pöytälevyä.
Ruhtinatarten tragiikka, jotka ovat myöneet naisenoikeutensa valtiolle!
Katkera hymähdys värähti hänen huulillaan.
Rouva Vyrubova näki sen ja koetti hädissään johtaa keskustelua muihin,
kevyihin asioihin.
* * * * *
Kolmeen päivään Besobrasov ei ollut tullut lupaamalleen kohtaukselle
temppelin luo. Ei sanaakaan, riviäkään selitykseksi...
Annushkalle alkoi paljastua peli, jonka avulla tuo mies oli saanut
hänet itseensä sidotuksi.
Oli hetkiä, jolloin hän koetti torjua mielestään Besobrasovin, alkoi
vihata häntä heikomman voimattomalla vihalla.
Hän hengähti helpotuksesta, kun Aleksandra Feodorovna, väsymystä
syyttäen, päästi hänet luotaan tavallista aikaisemmin. Tultuaan
huoneeseensa hän vaipui goottilaiselle leposohvalle ja pyyhkäisi
kädellään kosteita silmäripsiään.
Mitä tämä kaikki oli? — Hupsuksi täällä tuli... hupsuksi! Hän työnsi
ikkunan auki ja katseli sankkaan pimeyteen, jonka läpi muutamat
valaistut palatsinikkunat loistivat.
Keisarikin oli menossa perikatoaan kohti. Kaikki... kaikki!
Puhjeten hermostuneeseen voihkinaan hän painoi vaalean päänsä
muinaisranskalaisen kamiinan kylmää marmoria vasten, jonka
venetsialaiset lasit hiljalleen kilahtivat.
Myöhemmin kuin tavallisesti tuli keisari tänä iltana Aleksandra
Feodorovnan luo, jutellakseen tapansa mukaan hänen kanssaan
neljännestuntisen ennen levolle menoa.
Hän oli hilpeä ja puhelias. Besobrasovin läsnäolo vaikutti taikamaisen
elähdyttävästi, se johti mielikuvituksen vapaille, rajoittamattomille
urille ja voi saada kerrassaan unohtamaan nykyisen tilanteen surkeuden.
Kuinka erilainen mies kuin pääministeri!
Keisari teki tämän vertailun miltei vastenmielisesti.
Witte, tuo epämieluinen muistuttaja, oli uudessa asemassaan
rasittavampi kuin koskaan ennen, ja rahaministeristössä näytti
välttämättömästi syntyvän pula.
Mutta sota oli kaikista onnettomuusennustuksista huolimatta taas kerran
onnellisesti vältetty.
Oliko siis ollut turmiollista luottaa valtioneuvos Besobrasoviin?
Aleksandra Feodorovnan miettivä katse oli kiintynyt pelipöydällä
olevien vahakynttilöiden punertaviin, lepattaviin liekkeihin.