On onnetonta olla liian herkkäkuuloinen. Ei kukaan, paitsi minua,
liene pannut merkille, että keisari maljapuheessaan mainitsi
kuningattaren ennen äitikuningatarta ja Viktor Emanuel Maria
Feodorovnan ennen hallitsevaa keisarinnaa.
Onko kruununperillisen äiti tosiaankin korkeampiarvoinen kuin
hallitseva keisarinna?
Olisin utelias tietämään, millä tavalla Maria Feodorovna olisi
esiintynyt Aleksandran asemassa!
Jospa Aleksandra Feodorovna synnyttää pojan...! Rukoilen hänen
puolestaan joka ilta!... Joka ilta!"
* * * * *
"Taas pitkä kirjeetön aika. Olemme yksin Tsarskoje Selossa. Keisari on
matkoilla, ja me hankkiudumme Moskovaan.
Keisarinnan ulkomuoto on suuresti muuttunut. Hänessä on jotakin, mikä
muistuttaa väsynyttä madonnaa, vaikka madonnamaisuus ei muutoin ole
hänelle ominaista...
Siitä saakka kun keisari matkusti, on hän mietiskellyt entistä
enemmän. Olen huolissani hänen tähtensä enkä kuitenkaan voi löytää
mitään syytä.
Nyt juuri tuli kirjeesi... Sain sydämentykytyksen, ja minun täytyi
pitää kiinni pöydästä pysyäkseni pystyssä.
Kirje on pitkä ja sisällysrikas!
Olet ollut sairaana?... Ystävä-parkani! Tahtoisin rientää luoksesi.
Laskea käteni kuumalle otsallesi ja lohduttaa Sinua, lohduttaa...
Mutta nyt olet paranemaan päin, kirjoitat. Ja palaat tänne! Kahden
kuukauden päästä...
Kuinka uskomattomalta tuo kaikki kuuluu! En voi enempää kirjoittaa.
Panen tämän kirjeen kuoreen ja etsin jonkun luotettavan lähetin, joka
vie sen puolestani Pietariin...
* * * * *
Onko Afghanistanin kysymys yhä vielä polttava?... Sinun täytyy saada
toisia ja meitä parempia lähteitä, sillä keisarin lähdettyä olemme
haparoineet täydellisessä pimeydessä.
"Novoje VWremjan" viimeisimpien tietojen mukaan, jotka sain käsiini
käydessäni viimeksi Pietarissa, ei Venäjän edustuksen tarkoitus
Kabulissa tunnu ensinkään epäoikeudenmukaiselta. Englanti voisi
mielestäni tyytyä Afghanistanin riippumattomuuteen. Minä en kylläkään
paljoa ymmärrä kaikista näistä asioista, mutta Englannin ylenpalttinen
huolehtiminen vieraiden, riippumattomien kansojen hyvinvoinnista
joutuu sentään omituiseen valoon, kun ajattelee Etelä-Afrikan
tapahtumia.
Kaikesta päättäen näyttää eräitä kahnauskohtia olevan olemassa.
Oli miten oli: Englanti on nykyisessä tilanteessaan koettava estää
sodan puhkeamista yhtä huolekkaasti kuin mekin.
Kirjeesi sisältää useita kysymyksiä italialaisen vierailun johdosta,
joihin vastasin jo tätä edellisessä kirjeessäni.
Vaikken väitäkään, että tämä vierailu itse asiassa olisi vailla
kaikkea poliittista merkitystä, niin en voi sittenkään muuta kuin
hymyillä ranskalaiselle sanomalehdistölle, joka vainuaa italialaisen
menettelyssä kolmiliitolle vihamielistä tekoa.
Tietenkin olisi vierailu liittoutuneiden valtain hallitsijain luona
ollut luonnollisin. Mutta ovatko he unohtaneet, että Saksan keisari
viipyy elokuuhun saakka matkallaan Pohjoismaissa ja että Aleksandra
Feodorovnan tila teki määräajan jouduttamisen toivottavaksi, ellei
suorastaan välttämättömäksi?
Mutta vaikkei näitäkään päteviä syitä olisi: valtioiden politiikan
määrääjinä eivät tänä aikana enää ole hallitsijahuoneiden
persoonalliset suhteet, vaan kansallisuuksien elinehdot, asiain tila,
jonka olemme nähneet jatkuvan koko 19. vuosisadan läpi. Ajattelen
kolmen keisarin kohtausta Berliinissä 1872, jonka kintereillä
seurasi saksalaisvihamielinen virtaus, kolmen keisarin kohtausta
Skierniewicessä, jota välittömästi seurasi Venäjän ja Ranskan
lähestyminen... Näemme, että ruhtinasvierailujen kurssiarvo on aika
tavalla laskenut.
* * * * *
Mitä vallankumoukselliseen liikkeeseen tulee, on se taas tänään
arveluttavalla tavalla ilmaissut olemassaolonsa. Murhayritys ruhtinas
Obolenskia vastaan! Ruhtinatar on aivan suunniltaan, hirveän
hermostunut ja kykenee tuskin hillitsemään itseään. Kuinka kauheata
mahtaakaan olla tietää, että läheinen omainen on joutunut noiden
hirvittävien murhayritysten maalitauluksi!
Onneksi yritys epäonnistui. Kuvernööri on mieskohtaisesti lähettänyt
tsaarille kirjelmän, joka aiheestaan huolimatta oli sisällöltään
varsin rauhoittava. Siitä huolimatta kuuluu kiehunta etelässä vielä
olevan jotenkin voimakas ja vaarallinen.
Ruhtinas oli määrätty Harkoviin, koska toivottiin, että kumousliikkeen
pesä saataisiin hänen erittäin tarmokkaan ja häikäilemättömän
toimintansa avulla hävitetyksi. Kuitenkin näyttää liike kaikista
vastatoimenpiteistä huolimatta yhä laajenneen ja levinneen
naapurialueillekin...
En voi enää yhtyä siihen suureen joukkoon, joka yhä vielä
vain halveksivasti kohauttaa olkapäitään. Päättäen tuon
tuostakin leimahtavista talonpoikaislevottomuuksista näyttävät
maanomistusepäkohdat olevan suurimpana syynä.
Täällä tietenkin moititaan yleisesti herra von Witteä, joka
teollisuutta suosimalla on toimittanut maahan levotonta köyhälistöä
ja kasvattanut työväenluokan, jonka veljellinen yhteistoiminta alati
tyytymättömien talonpoikien ja vastustusmielisen ylioppilasnuorison
kanssa herättää huolestumista.
Merkillistä ja melkein levottomuutta herättävää on nähdä, kuinka vähän
ruhtinailla on aavistusta kansojensa varsinaisista elinehdoista...
Täällä jokainen vannoo rauhan säilyvän, koska molemmat maailman
mahtavimmat hallitsijat ovat Räävelissä vakuuttaneet toisilleen
muuttumatonta rauhanrakkauttaan... [Nikolai II ja Wilhelm II.]
Jokainenko? Hendrikov väitti vielä muutamia viikkoja sitten, että
me tarvitsemme sotaa, masentaaksemme maan sisäosissa kuohuvan, yhä
kasvavan levottomuuden.
Se kuului niin ristiriitaiselta, että purskahdin nauramaan. Silloin
muistin, että Sinä olit kerran puhunut samaan suuntaan, ja nauruni
mykistyi omituisen, kaamean tunteen tukahduttamana...
Oi rakkaani, kuinka kaipaan päästä pois tästä sekamelskasta Sinun
läheisyyteesi! Rauhaan ja selvyyteen!
Pelkään, etten ole ainoa, joka niitä tarvitsee...
Ennen saatoin rukoilla ja tunsin, kuinka maailma takanani häipyi
pois. Hekumallista sulautumista oli tuossa rajattomassa Jumalalle
antautumisessa, jossa samalla tunsi häviävänsä ja olevansa suloisessa
turvassa.
Nyt puuttuu välittäjä. Isä Joann on kuollut, ja niillä, jotka ovat
tulleet hänen jälkeensä, ei ole sitä ihmeellistä voimaa, joka saa
mielet värisemään ja johtaa kaikki tunteet vain yhteen, kuin leveään,
loppumattomaan virtaan.
Huomaan, että keisarillinen perhekin tuntee tuskallisesti tuon sijan
yhä vielä olevan, täyttämättä.
Keisarinnan vointi on olosuhteisiin nähden suotuisa.
Saksan keisarin käynti Räävelissä näyttää istuttaneen hänen mieleensä
epämääräistä pelkoa.
Hän kertoi minulle keisarin ajattelevan ottaa osaa Kurskissa
pidettäviin manöövereihin ja seuraavansa häntä sinne, edellyttäen,
että hänen tilansa sen vain sallii. Keisari aikoo Kurskista lähteä
etelään ja koettaa vaikuttaa ehkäisevästi hallitukselle vihamieliseen
liikkeeseen puhumalla väestölle.
Hän puhui levollisesti ja ystävällisesti. Niinkö vähän hän aavistaa
todellista tilaa, vai sulkeeko hän väkisin silmänsä, jottei menettäisi
viimeistäkin tukea?
En voi päästä irti siitä ajatuksesta, että lääkärit pitävät
keisarinnan vointia aivan liian säännöllisenä ja suotuisana.
Kun hän luulee olevansa huomaamattomana, muuttuu hänen ilmeensä: hänen
kasvonsa ovat kalpeat ja uurteiset — kovasti kärsivän kasvot. Eikä
hänen käynnissään ole havaittavissa yksinomaan pitkälle kehittyneen
raskaudentilan vaikutus.
Samalla hänellä on ihailtava kyky hillitä itseään ja pitää
ympäristöään alituisen harhaluulon vallassa. Eivät edes kamarirouvat
aavista mitään. Ehkä se on selitettävissä siten, että he eivät
enää osaa nähdä hallitsijattaressa ihmistä, jolle tuottaa vaivaa
tuskanhuudon tukahduttaminen.
Rakkauden näkökyky puuttuu heiltä.
Käsitän kyllä, että Aleksandra Feodorovna tuntee itsensä yksinäiseksi
ja puhuu koti-ikävästä.
* * * * *
Eilen meillä oli taas pitkästä aikaa hiukan musiikkia.
Keisarinna lauloi pari laulua, mutta keskeytti sitten äkkiä, koska
hän tunsi olevansa huonovointinen. Huomasin, että hänen äänessään oli
särkynyt kaiku ja että se oli menettänyt tavallista raikkauttaan.
Me naiset jäimme yhdessä hänen luokseen. Aleksandra Feodorovna
valmisti teen ja oli emäntänä. — Niin pian kuin hän on jättänyt
taakseen jäykät hovisäännöt, tuntuu hänen olemuksensa saavan takaisin
sen vaatimattoman herttaisuuden, joka siinä oli hänen avioliittonsa
ensimäisinä vuosina.
Puhelimme musiikista, Tshaikovskista, jonka kuudes sinfonia hiljan
eräässä konsertissa Taurian palatsissa oli vaadittu toistettavaksi.
"Tshaikovskissa on jotakin aito venäläistä", sanoi Aleksandra
Feodorovna. "Hänessä ilmenee se alistuva valon kaipuu, joka itkee
kahleitaan eikä kykene niitä särkemään."
Katsahdin häneen ja tiesin, että katseeni oli kummastunut ja kysyvä.
Myöhemmin kreivitär Mengden sanoi näyttäneen siltä kuin olisin
taistellut kyyneliä vastaan.
En voinut nukkua, Aleksandra Feodorovnan sanat eivät päästäneet
ajatuksiani rauhaan.
Tänään en voinut olla johtamatta puhetta uudelleen Tshaikovskiin.
Tein jonkun kysymyksen, joka — niin luulen — kuulosti varsin
typerältä. Ainakaan ei keisarinna vastannut heti. Hän katsoi hetkisen
miettivästi eteensä, hymyili sitten ja sanoi hiljaa:
"Jättäkäämme se toiseksi kertaa, rakas ystävä... Teillä venäläisillä
on tällainen tapa: piinaviikolla te kannatte kirkosta palavan
kynttilän kotiinne ja varotte tarkoin, ettei tuuli sitä sammuta. Ehkä
meissä molemmissa eilen syttyi sellainen kynttilä. Älkäämme puhuko
siitä tuulella, Annushka. Menkäämme hiljaa kotiin..."
Kumarruin hänen kätensä ylitse ja suutelin sitä. Samalla tunsin
kyynelten pyrkivän esiin.
Hän aavistaa kärsimykseni samoin kuin minä aavistan hänen... Mutta hän
ei tahdo mitään lähentymistä.
Hän on liian ylpeä tahi liian suuri. Minä ihailen häntä.
Pyhä Jumalanäiti, suo, että lapsi hänen rintansa alla olisi poika!...
Tätä kirjoittaessani tulee eräs ajatus mieleen, joka saa minut
miettiväiseksi.
"Teillä venäläisillä" sanoi Aleksandra Feodorovna. — Me olemme hänen
ajatuksissaan jollakin tavoin eroavia. Ehkemme juuri vieraita. Mutta
kuitenkin erilaisia kuin hän itse. Eikö hän ole oikeassa?
Tulen onnettomaksi kaikesta mietiskelystä.
Rakkaani, olen hetkeksi unohtanut Sinut hänen tähtensä. Ainoastaan
sanoissani. Ajatukseni ovat sinun luonasi ja kuuntelevat Sinun
sydämesi sykintää, joka kuuluu kuin säännöllinen kellontikitys yön
varjojen keskellä.
Suuret puunlatvat ikkunani edessä ovat aivan hiljaa ja jostakin
puiston osasta leviää heliotroopin tuoksua. Vaniljan miellyttävä
tuoksu täyttää ilman. Minusta tuntuu, että olemme kaikki lumottuja
tahi että jäsenissämme asuu jokin hiipivä tauti, jonka kuukausien,
ehkäpä vuosien kuluttua täytyy puhjeta esiin.
Tämä kirje ei mene Pietarin kautta. Lähetän sen suoraan. En tiedä,
miksi niin teen. Ehkä siksi, että minusta tuntuu kuitenkin olevan
mahdotonta välttää sitä, mikä ei ole muutettavissa.
* * * * *
Ruhtinas Dolgoruki on huonotuulinen ja kuljeskelee äreänä paikasta
toiseen... Kreivitär Mengdeniä vaivaa päänsärky, ja Aleksandra
Feodorovna on tuntikausia keisarin seurassa, joka palaamisestaan
saakka on näyttänyt sairaalta ja alakuloiselta.
Näet siis, ettei mikään erittäin hauska seura ole Tsarskoje Selossa
Sinua odottamassa.
Menettelyni tuntuu minusta huonolta ja kevytmieliseltä enkä kuitenkaan
voi hillitä riemuani.
* * * * *
Viimeinen kirje Itään!
Vain muutamia rivejä... Ellei mitään erikoista tapahdu, voin huomenna
lähettää sen matkalle.
Minä riemuitsen, riemuitsen... Mutta jotakin erikoista on sentään
sattunut.
Huomasin sen toisten ilmeistä, mennessäni alas päivälliselle. Kaikki
olivat kiihtyneitä ja kuiskailivat. Vasta pöydästä noustua sain tietää
syyn.
Uusi uhkauskirje keisarin työhuoneessa. Trepovista, vahdeista
ja salapoliiseista huolimatta. Koko linna on tarkastettu.
Tuloksetta... Salaovet ovat ohjeiden mukaisesti lukittuina,
ikkunat vahingoittumattomina. Muuta selitystä ei ole kuin että
vallankumoukselliset ovat liitossa yliluonnollisten voimain kanssa.
Ruhtinatar tiesi kirjeen sisällön. Siinä oli varoitus, että kansan
kosto on kohdistuva suorastaan keisariin, jos hän "syöksee vielä uusia
hekatombeja viattomia ihmisuhreja venäläisen byrokratian Molokin
kitaan."
Vertaus on sujuva ja tuntuu sivistyneen henkilön kynästä lähteneeltä,
vaikkei se sovellu kehenkään vähemmän kuin keisariin.
Plehwe ja Trepov laskettiin tunnin kestävälle audienssille. Uusiin
varovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä. Luonnollisesti!...
Keksiiköhän Plehwe nyt; uusia kiristyskeinoja vai lieneekö keisari
kehoittanut noudattamaan lempeämpiä menettelytapoja?
Voi!... Kuullaan hänen määräyksensä ja sivuutetaan ne, ikäänkuin ne
olisi lausuttu tyhjään ilmaan.
Plehwe samoin kuin Obolenski kulkevat omia teitään ja ovat
itsepintaisempia kuin keisari, joka — niin luulen — tuskin edes
tietää, ettei heidän politiikkaansa suinkaan voi sanoa vapaamieliseksi.
Vältetään puhumasta tuosta salaperäisestä kirjeestä. Keisarinnan
tähden, kuten kreivitär arveli. En voi ajatella, että keisarinnan
tunteiden suhteen noudatetaan niin pitkälle menevää hienotunteisuutta.
Tahdotaan arvatenkin toimittaa poliisitutkimus kaikessa hiljaisuudessa
ja saattaa seiniemme sisäpuolella oleskelevat kavaltajat tuntemaan
itsensä varmoiksi ja ryhtymään johonkin ajattelemattomaan tekoon.
Arveluni olivat aivan oikeat. Keisarinna on käskenyt tehdä
suuriruhtinatarten makuuhuoneissa eräitä muutoksia, joilla voi olla
vain yksi tarkoitus. Hän on siis asioiden perillä.
Muistuu mieleeni, kuinka hän kerran Moskovassa oleskellessamme
jumalanpalveluksen jälkeen viittasi minut viereensä ja kuiskasi, että
alinomainen, outo pelko raastoi hänen sydäntään. Silloin luulin sen
aiheutuvan fyysillisistä seikoista...
Olen taas tullut hermostuneeksi, ja minua vaivaavat harhanäyt, kuten
tohtori Botkin selitti, kysyessäni häneltä asian laitaa.
Minun täytyy huomauttaa, että se on juuri se sairaus, jonka hän
useimmin ja jonkun verran mielihyvällä toteaa. Keisarinnaakin
vaivaa hermostuneisuus ja harhanäyt. Hänen sanotaan turvautuvan
parannusjärjestelmiin ja käyttävän kaikkia mahdollisia keinoja,
voidakseen nukkua rauhallisesti. Minusta tuntuu siltä, ettei hänen
hetkeään enää tarvitse odottaa kovinkaan kauan.
Onko kruununperillisen syntymä nykyisten olosuhteiden vallitessa
Venäjän kansalle todellakin vielä elinkysymys?
Kuinka kummallisia ajatuksia johtuukaan mieleen!
Kuta enemmän sitä mietin, sitä selvemmin tunnen, että siihen täytyy
vastata myöntävästi.
Venäjän tuleva hallitsija merkitsee meille kaikkea. Kaikkea! Olisiko
Mikael Aleksandrovitsh se mies, joka voisi myrskyjä uhmata?
Olen hermostunut kaipauksesta, rakkaimpani! Malttamattomuuteni
ärsyttää mieltäni.
Tule ja auta meitä! Minä tiedän, että Sinä olet voimakkaampi kuin
kaikki muut, että Sinulla on voima, joka voi ohjata kohtaloa.
Viimeisen kerran: jää hyvästi! Kun taas puhun Sinulle, olet Sinä
luonani; tunnen ihmeellisten silmiesi olevan minuun kiintyneinä ja
vajoan Sinun äärettömän henkesi kaaokseen...
Avasin kirjeen vielä kerran. Jotakin kauheata! Aleksandra Feodorovna!
Pyhä Jumalan äiti!... Omat kyyneleni sokaisevat silmäni ja tekevät
kirjaimet mahdottomiksi lukea...
Aleksandra Feodorovna sai ennenaikaisen synnytyksen... Kuolleena
syntynyt! Poika!...
Olen niin suunniltani, että minun täytyy ryhtyä johonkin tyyntyäkseni.
Kirjoitan siis...
Hän oli ruokasalista poistuessaan kaatunut... Toiset puhuvat
vaikeanlaatuisesta ajoksesta ja sisällisistä häiriöistä, jotka
olisivat johtaneet tähän onnettomaan tapaukseen.
Keisarinnan vointi kuuluu olevan tyydyttävä. Keisari istuu hänen
luonaan. Alhaalla kappelissa on surujumalanpalvelus. En voi kuulla
mitään ääniä...
Olen tänään äärettömän yksin. En ottanut vastaan kreivitärtä, joka
äsken oli tulossa luokseni. Tiedänhän: jokaisella on tänään sama
puheenaihe, ja minä olisin huono kuulija.
Jospa Sinä olisit luonani, rakas!
Olen ollut puistossa, aivan temppelimme läheisyydessä ja koettanut
etsiä rauhaa mielelleni noiden metsistyneiden teiden sokkelossa.
Palatessani näin yhden keisarinnan makuuhuoneen ikkunoista olevan
auki. Hermostuneisuuteni, joka aina saa minut aavistamaan jotakin
pahaa, ajoi minut kiireesti takaisin linnaan. —
Myöhemmin. Aleksandra Feodorovnan tila on olosuhteisiin nähden
säännöllinen eikä anna aihetta mihinkään huolestumiseen. Tohtori
Botkinin ilmoitukset ovat rauhoittavia. Enemmän kuin ne, saa minut
vakuutetuksi se seikka, ettei keisari ole ilmoittanut luopuvansa
ottamasta osaa Kurskin manöövereihin. Maria Feodorovna on matkustanut
tanskalaisine vieraineen Kööpenhaminaan. Olen iloinen — siitä, ettei
minun tarvitse nähdä häntä; sillä minusta tuntuu kuin hänen huulillaan
väreilisi riemuitseva hymy.
Suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitsh kävi täällä lausumassa keisarille
valittelunsa. Hän näyttää olevan vilpittömästi suruissaan. Kenties
ainoa suuriruhtinaista, jota kruunu ei houkuttele.
Tänään näin keisarin. Hän oli ajanut Witten seurassa puiston poikki
katsellakseen rahaministerin läsnäollessa höyryauroja, joiden
käytäntöönottaminen eräissä valtakunnan harvaan viljellyissä seuduissa
olisi erittäin tärkeätä. Minusta hänen esiintymisensä vaikutti
välinpitämättömältä ja haluttomalta, hänen piirteensä keskustelun
aikanakin merkillisen jäykiltä.
Eilen hänen työhuoneessaan vielä puolenyön jälkeen oli valoa. —
Koettaneeko hän turruttaa ajatuksiaan ja etsiä unohdusta?
Suunniteltua etelänmatkaa ei sen poliittisen välttämättömyyden
vuoksi liene lykätty tuonnemmaksi. Ehkäpä ovat optimistiset
ennustajat oikeassa pitäessään keisarin läsnäoloa ainoana tehoavana
parannuskeinona talonpoikien levottomille mielille. Ainakaan ei
harkovilaisen noidankattilan kiehunta näy aikovankaan loppua...
Vangituilta vallankumouksellisilta löydettyjen paperien mukaan lienee
Lontoo koko anarkistisen liikkeen henkinen keskus.
Se ajatus on merkillinen; mutta minä en voi kuitenkaan vastustaa
jonkinlaista kammoa, nähdessäni pitkän englannittaren kävelevän
suuriruhtinatarten kanssa puistossa.
En voi lakata ajattelemasta Aleksandra Feodorovnaa... Mitkä toiveet!
Mikä pettymys!
Huhut kertovat, ettei keisarinna tämän jälkeen enää kykene
lahjoittamaan valtakunnalle kruununperillistä. Tahdon rukoilla;
etteivät ne puhuisi totta! En voi vielä sanoa, lähetänkö tämän
kirjeen. Sinä olet jo niin lähellä minua. Olen kuulevinani sen
rautatievaunun pyörien ratinan, joka tuo Sinua lähemmäksi minua... yhä
lähemmäksi.. Polveni vapisevat samoin kuin silloin, kun syyskirjavien
lehvien alla odotin lemmenhetkeämme. —
Kesä näyttää jo menneen. Nurmella alkavat ensimäiset myrkkyliljat
kukkia, siroina ja hentoina kuin Meissen-porsliini.
Me tulemme onnellisiksi.
Se tuntuu minusta vääryydeltä Aleksandra Feodorovnaa kohtaan. Voi! —
Onni tekee itsekkääksi...
Jää hyvästi! Jää hyvästi!...
Lähetän sittenkin tämän kirjeen sen pietarilaisen osoitteen mukana,
jonka määräät.
Jää hyvästi! Jää hyvästi!...
* * * * *
Venäläis-kiinalainen sopimus vuodelta 1902 oli merkinnyt jonkinlaista
voittoa Sergei Juljevitshille. Se oli hänen viimeisensä.
Witte sairasteli ja tunsi vallan luisuvan käsistään. Hän lupasi
keisarille välityksiä, jotka jäivät tuloksettomiksi, antoi lupauksia,
joiden täyttyminen kävi päivä päivältä epätodennäköisemmäksi.
Hänen nimittämisensä pääministeriksi ei enää voinut salata tosiseikkoja
asioita tuntevilta.
Uhkamielisesti kuin poika, joka on kyllästynyt vanhaan opettajaan ja
tahtoo ärsyttää häntä, nojasi Nikolai vastapuolueeseen.
Pobjedonostsev — Plehwe — Besobrasov!
Nimiä, joilla syvällä valtakunnan sisäosissa oli vihattu kaiku, joiden
täytyi puhaltaa anarkian salassa kytevä tuli leimuavaan liekkiin.
Pobjedonostsev ja Plehwe tekivät voitavansa päästäkseen tulen
herroiksi. He luulivat sitä sammuttavansa eivätkä tienneet, että vain
valoivat öljyä tuleen.
He työskentelivät väärillä keinoilla, mutta heillä oli kyllin
luonteenlujuutta aavistaakseen kehityksen vaaran ja julkisesti
asettuakseen sitä vastustamaan. Toinen itse asian, toinen
virkamenestyksen tähden. He olivat kyllin älykkäitä ja häikäilemättömiä
välttääkseen sen naiivin harhaluulon, jonka valtaan keisari antautui.
Lapsellisella sitkeydellä keisari piti kiinni ennakolta muodostamastaan
käsityksestä.
Hän piti itseään vapaamielisenä, samalla kuin hänen palatsinsa
käytävissä aseet välähtelivät ja kokonainen muuri solmupiiskoilla
varustettuja kasakoita erotti "isän" kansastaan. Hän tahtoi antaa tälle
kansalle vapauttajatsaarin lahjan, työskenteli todenteolla valtiomuodon
valmistelussa — eikä kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että lahja
menettää arvonsa, niin pian kuin se merkitsee vaatimuksen täyttämistä.
Hän piti itseään armollisena, koska hän vastasi myöntävästi hänelle
esitettyihin anomuksiin — eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä
taidokkaasta koneistosta, joka ohjasi epämieluisat anomukset
paperikoriin, valvoi rautaisen ankaraa sanomalehtisensuuria ja hautasi
avunpyytäjien äänet pölyttyneiden ja unohdettujen asiakirjojen alle.
Hän mietiskeli suunnitelmia ikuisen rauhan aikaansaamiseksi, samalla
kuin hänen valtakuntansa rajavartijat huomaamattomasti työntyivät itään
päin ja kutittelivat keltaista naapuria miekankärjellä.
Hän oli työkalu jonkun korkeamman kädessä, voiman, joka mielensä mukaan
muovaili sitä ja loi pehmeälle vahakappaleelle ennen tuntemattomia
muotoja.
Poika!... Haaveksija!
Mitä Pobjedonostsev aikoinaan oli ajatellut, sitä ajatteli nyt
Besobrasov.
Mutta hän oli viekkaampi, mairittelevampi kuin pyhän synoodin
yliprokuraattori, josta henki Aleksanterin aikuisen taantumuksen
tuoksahdus.
Valta oli hänen päämääränsä. Ei sen hyvän ja heikon olennon nöyrä
taipuvaisuus, jonka käteen mieletön kohtalon oikku oli painanut
ylimmäispapillisen valtikan.
Valta oli pääoma — kierivä rupla. Joka sen sai valtaansa, se
hallitsi... Besobrasov ei ollut ainoa, joka niin ajatteli. — Mutta
hän oli ainoa, joka kykeni järjestämään mielettömiltä näyttäviä
yrityksiä ja joka ei antanut nykyhetken vallanhuuman kätkeä usviinsa
tulevaisuuden vaatimuksia.
Koska hän ei ollut mikään puolueiden liehittelijä, vihasivat kaikki
hovin puolueet häntä yhtä paljon.
Hän hymyili sille.
"Pyhän Liigan" uudestiperustamisesta saakka hän oli mahtavampi kuin
satojen perheriitojen hajoittama, tyytymättömien suuriruhtinasten
nurkkakunta, mahtavampi kuin Kuropatkin ja ulkoministeri, jotka
yhdistetyin voimin työskentelivät hänen kukistamisekseen.
Hän tiesi, että hänen ainoa liittolaisensa hovissa oli varmempi
kuin vaikutusvaltaisten ja karsaskatseisten hovilaisten lupaavimmat
vakuuttelut.
Annushka, Aleksandra Feodorovnan ystävätär, oli avaava hänelle tien
keisarinnan sydämeen.
Se seikka, että hän oli arvannut tämän askelen liian helpoksi, ei
tehnyt häntä neuvottomaksi.
Aleksandra Feodorovna oli hermostunut ja epäluuloinen, umpimielinen
ja uskonnolliseen mystillisyyteen kallistuva. Terveesti ajattelevasta
protestantista oli tullut kiihkoinen luopio...
Kunpa onnistuisi herättää hänen sieluunsa naisen luonnollinen halu,
vallanhimo...!
Rouva Vyrubova kyllä pudisti päätään, kun tuli puhe keisarinnan
vaikutusvallasta.
"Ei ole mitään vaikutusvaltaa, joka voisi häntä houkutella, rakkaani.
— Vaikutusvalta keisariin? — Hänellä voisi sitä olla, jollei hän olisi
niin suuripiirteinen... Haluja? — En tiedä ketään, joka olisi niistä
vapaampi."
Hän seisoi miehen edessä kapea pää painuneena, tummat silmät hellinä
ja nöyrinä kohdistuneina hänen ahavoituneihin kasvoihinsa. Mies katsoi
hänen ylitseen ikäänkuin hän olisi ollut jokin yhdentekevä esine.
"Entä isä Joann?" kysyi hän äkkiä.
Rouva Vyrubovan hennoilla kasvoilla kuvastui kummastusta.
"Pyhimys?"
Mies työnsi hänet töykeästi luotaan.
"Pyhimykset tulevat ihmisiksi, niin pian kuin asettavat hurskautensa
omien tarkoitusperiensä palvelukseen."
"Sinä herjaat, rakas!"
Annushka vapisi.
"Hän oli juljennut kieltää keisarinnalta pojan syntymän. Jos
ilmestyisikin joku, joka olisi kyllin mahtava poistaakseen kirouksen?"
"Kukaan ei ole kylliksi mahtava..."
"Oh, on pyhimyksiä, joiden voimaa ei ole vielä koeteltu. Eikö puhuta
pyhän Serafimin ihmetöistä?" —
Rouva Vyrubova oli käynyt kalpeaksi. Hän uskalsi vielä väittää vastaan.
"Lääkärien lausunnon mukaan keisarinnan on mahdoton enää..."
Besobrasov keskeytti hänet töykeästi:
"Kumpi on korkeampi — inhimillinen vaiko jumalallinen tieto?"
Nainen taivutti väsyneesti päätään ja painautui kuin heikko ruoko
miehen kookasta vartta vasten.
Annushka ei enää ollut onnellinen rakkaudessaan. Hänessä oli herännyt
hämärä aavistus, että Besobrasov väärinkäytti häntä. Kykenemättä
selittämään hänen ajatustensa sotkuisia, toisiinsa kietoutuneita
lankoja hän kidutti mieltään epämääräisillä arveluilla ja
sairaalloisilla mielikuvilla, joilla ei ollut minkäänlaista perustaa.
Besobrasov ei välittänyt hänen mielialoistaan. Hän oli varma
Annushkasta, ja se riisti häneltä Besobrasovin silmissä kaiken
viehätyksen.
"Sinä olet mahtava, rakas..."
Mitäpä muuta hän vielä toivoi? Eikö kuhertelevan rakastajan valta
naissydämiin tuonut mieleen aavistusta toisesta, suunnattomasti
arvokkaammasta? Kahdeskymmenes vuosisata oli nostanut pääoman jumalan
valtaistuimelle. Se, joka osaisi tehdä tämän jumalan palvelijakseen...
Hän ummisti silmänsä, tunsi värisevän, punaisen virran kohisten
kiitävän sormissaan.
Mitä hänelle oli keisari, — Witte ja kaikki muut?
Tikapuiden askelmia, joita myöten täytyi kiivetä. Käyristyneitä selkiä,
joita myöten hän nousi ylemmäksi.
Hitaasti kuin vainuava metsänotus hän hiipi kosteiden pensaiden
välitse, kierteli linnaa, jonka ikkunat kimalsivat pilvikehyksisen
auringon säteissä.
Käytäville oli asetettu vahteja, valepukuisia salapoliiseja, Pyhän
Liigan kätyreitä, jotka tervehtivät mestariaan huomaamattomasti
värähdyttäen silmäluomiaan.
Luulivatko he hänen valvovan keisarin turvallisuutta, kun hän
suunnitelmia punoen kulki yksinäisiä teitään?
Valtioneuvoksen kylmille kasvoille ilmestyi tyly, pingoittunut piirre.
Keisarin turvallisuutta! Hänen suupielensä värähtivät halveksivasti.
Jokainen vastatkoon kohtalostaan itse. Myöskin Nikolai. Olkoon kirottu,
jolle valta on annettu ja joka ei ole osannut sitä käyttää. Valta?...
Hän kohautti olkapäitään ja astui suoristautuen linnan leveälle
pääovelle.
Työhuoneessa odotti keisari suosikkiaan.
Hän istui kumartuneena asiakirjojen ylitse ja oli unohtanut aamiaisen,
joka oli hopeatarjottimella kauniilla, vanhalla mahonkipöydällä.
Besobrasov katsahti ohimennen tarjottimelle. Teetä ja vehnäleipää.
— Porvarillisimman hallitsijan porvarillisimpia tapoja suuren
Katarinan palatsissa. — Sopimattomuus, jonka jo senkin täytyi johtaa
yhteentörmäyksiin...
Pilkkahymy oli vielä hänen huulillaan, kun keisari hermostuneella
tavallaan kääntyi hänen puoleensa.
"Olen odottanut teitä. Työskennellyt kello seitsemästä asti... Ah!"
Hän kosketti hyvinhoidetulla aristokraatinkädellään päälaessaan olevaa
arpea...
Kun Besobrasov ei virkkanut mitään pyytääkseen anteeksi, jatkoi hän
nopeasti, ikäänkuin hyväksyen:
"Kiitän teitä, että tulitte... Witte meni tunti sitten..."
Besobrasov hätkähti tuon nimen kuullessaan. Seuraavalla hetkellä olivat
hänen kasvonsa taas liikkumattomat.
"Herra von Witte näyttää huolestuneelta ja rasittuneelta."
Keisari hypisteli valkoisen litevkansa nappia.
"Itä-aasialainen politiikka tuottaa hänelle huolta."
"Ehkäpä hänellä on syynsä esittää varoittajan epäkiitollista osaa."
Äskeinen hermostunut kädenliike toistui.
"Ei, Besobrasov! Te tuomitsette liian jyrkästi! Herra von Witte on aina
ollut tsaarivallan uskollinen palvelija."
"Tsaarivallan, majesteetti?"
Kysymyksessä oli omituinen sävy... Keisari hätkähti, punastui
vastentahtoisesti ja puraisi huultaan.
"Tarkoitan, että herra von Witte on aina työskennellyt mitä suurimmalla
harrastuksella... On niitä, jotka pitävät häntä Venäjän kyvykkäimpänä
finanssimiehenä..."
"Ei liene vaikea ratkaista Venäjän finanssipolitiikan kysymystä
itä-aasialaisen kysymyksen avulla."
"Se on tulella leikkimistä, Besobrasov."
Valtioneuvos kohautti olkapäitään.
"Englannin kädet ovat kiinni Etelä-Afrikassa."
"Mutta Japani? — Kiina?"
"Ovat väistyneet useammin kuin kerran."
Besobrasovin ryhdikäs vartalo suoristautui jäykkänä. — Hän oli nyt
huomattavasti keisaria pitempi. Hänen mieltään hiveli miellyttävä
ylemmyydentunne.
"Älkäämme sälyttäkö niskoillemme Witten ennakkoluuloja, teidän
majesteettinne... Vaatimus, että Kiinalle myönnettäisiin
tullivalvontaoikeus [Kiinan, päätullitarkastaja, englantilainen Sir
Robert Hart oli kehoittanut Kiinan hallitusta vaatimaan itselleen
oikeutta valvoa Mandsuuriassa olevien venäläisten tullivlrastojen
toimintaa, jota tekoa Venäjän taholta pidettiin taisteluhaasteena],
on hävytön. Eikö Venäjän suopeus velvoita Kiinaa enemmän kuin tähän
saakka..."
"No niin?"
"Meidän vallassamme on milloin tahansa pistää miekka takaisin
tuppeen..."
Keisarin säännölliset, kärsivät kasvot ilmaisivat neuvottomuutta ja
päättämättömyyttä.
"Sanotaan, että Sir Robert Hart on asian alkuunpanija..."
Besobrasov ponnahti pystyyn.
"Englanti noudattaa omaa politiikkaansa. Ei ole sanottu, että se olisi
erilainen kuin meidän."
Keisari peräytyi hänen kiivautensa hämmentämänä.
"Tässä tapauksessa kuitenkin näyttänee siltä", sanoi hän hetken
vaitiolon jälkeen ominaisella hiljaisella, väsyneellä tavallaan,
jossa aina oli kainon vastaväitteen sävy. "Meidän rauhanpolitiikkamme
Balkanilla näyttää synnyttäneen pahaa tuulta..."
Hän huokasi.
"Ehkäpä Englanti on oikeassa koettaessaan Balkaniin kohdistettujen
toiveittensa raukeamisesta pettyneenä valmistaa meille hankaluuksia
Itä-Aasiassa..."
Hän kohautti olkapäitään ja katsoi Besobrasovia kasvoihin, ikäänkuin
odottaen ratkaisua siltä taholta.
Valtioneuvoksesta tuntui siltä, kuin Witte olisi lausunut nämä sanat.
Selväviivaisena, ydinsäikeitään myöten selvitettynä oli tehtävä, jonka
ratkaisua oli Pietarissa hikoillen etsitty vuosikausia.
Englanti — Englanti — Englanti.
Venäjä tahtoi rauhaa, Englanti sotaa.
Sen vanha politiikka, jota noudattaen se rakensi riitoja rasittaviksi
käyneiden vieraiden valtojen välille ja sieppasi puolueettomana
erotuomarina runsaita, verettömiä saaliita itselleen, irvisti kuin
faunimaisesti hymyilevä paholaisnaama Japanin provokatsionien takaa ja
valtamerentakaisen amerikkalaisen veljen kasvoilla.
Besobrasovin ilme kävi yhä kylmemmäksi, puolueettomaksi.
"Hankaluudet Itä-Aasiassa ovat olemassa vain paperilla, teidän
majesteettinne. — Venäjän ryhtyessä päättäviin toimenpiteisiin..."
Keisari keskeytti hänet:
"Päättävät toimet saisivat kaikki kysymykset kärjistymään äärimmilleen,
Japani..."
Hän epäröi... Besobrasov hymyili taas.
"Eihän Venäjä toki pelkää Japania, teidän majesteettinne?"
Keisari kohotti päätään.
"Kansa, joka pelkää, ei suuresti kykenisi ajamaan rauhanasiaa."
"Tähän saakka on Japani aina peräytynyt, niin pian kuin olemme
kalistelleet sapelia."
Keisari kohautti olkapäitään ja katseli epäröivän näköisenä eteensä.
"Takaako se tulevaisuuden?"
"Ainoastaan se, teidän majesteettinne."
Jyrkin, levollisin sanoin hän lyhyesti esitti itäaasialaisen
politiikan päämäärät. — Sisäiset levottomuudet, talonpoikaiskapinat,
pakottivat Venäjää laajentamaan aluettaan. Antakaa talonpojille maata,
ja heidän suunsa tukkeutuu ainaiseksi. — Oliko enää rauhallisempi
ratkaisu mahdollinen kuin oman alueen suurentaminen miekan iskemättä?
Itä-Aasiassa oli kylliksi isännätöntä maata, jonka valtaamiseksi ei
tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä. Ja samalla siitä olisi mitä
suurin huojennus rahapolitiikalle!
Korean metsät...
Keisari kohotti kätensä.
"Korea on ollut jo kyllin kauan riitakapulana. Ei — Ei!"
Antamatta vastaväitteen hämmentää itseään, Besobrasov jatkoi esitystään.
Hänen äänensä sointu oli väritön kuin henkilön, joka on siksi varma
perusteittansa pätevyydestä, ettei tarvitse turvautua onttoon
mahtipontisuuteen. Selvinä ja vakuuttavina hänen todisteensa liittyivät
toisiinsa.
Kädet litevkansa taskuihin pistettyinä keisari käveli huoneessa
edestakaisin. Päättämätön ilme hänen kasvoillaan oli väistynyt
alistuvan nyrpeyden tieltä.
Besobrasov tarkkasi häntä.
Ei ensimäistä eikä varmasti viimeistäkään kertaa nuo molemmat voimat
taistelleet keskenään keisarin rinnassa. Mutta kerta kerralta kävi
vastustaja heikommaksi, ja vaakalauta alkoi painua mahtavan suosikin
puolelle. —
Sana "sota" se ajoi keisarin aina uudelleen varajoukkojensa turviin.
Witte oli kyllin viisas käyttääkseen sitä usein ja uhkaavasti. Jos se
ase väännettäisiin hänen käsistään — —
Äkkiä alkoi Besobrasovkin puhua sodasta. Toi mieleen sotajoukkojen
miehuuden ja huomautti niiden varustamisesta, jotka pääministerin
petollisista neuvoista oli supistettu aivan välttämättömimpään
määräänsä. Puhui ainoasta mahdollisesta keinosta, jolla Englannin
ovelista salajuonista huolimatta saataisiin sota välttymään...
oman voiman ja varmuuden julkisesta näyttämisestä, jotta
venäläisvihamieliset huhut sisäisestä heikkoudesta ja voimattomuudesta
saatettaisiin vaikenemaan.
Vakuuttavin todistus vilpittömästä rauhanrakkaudesta oli aina
teroitettu miekka.
Keisari kohotti hämmästyneenä katseensa. Tämä selitys oli uusi ja
ällistytti yksinkertaisuudellaan.
Innostumatta lausumaan mitään harkitsematonta keisari punnitsi
mielessään asian eri puolia, ja hän oli miettivän näköinen vielä
astuessaan keisarinnan suojiin. —
* * * * *
Kaikkien venäläisten hallitsija liitti Mandshurian valtakuntaansa.
Vastalauseet vaikenivat Besobrasovin teeskentelevien neuvojen
tukahduttamina.
Venäläinen talonpoika kapinoi, koska hän tarvitsi maata. Hallitus
myöntyi kansan vaatimukseen, perusti Kvantungin hallintopiirin,
Amurin alueen kenraalikuvernöörikunnan — ja kirjoitti lakeja alueen
asuttamiseksi ulkomaisilla siirtolaisilla.
Kukaan ei nurissut, kukaan ei kapinoinut.
Vai oliko se ollut muuta kuin taivaanrannalla näyttäytynyt, etäältä
uhkaava, vaaraton ukkospilvi?
Kaukaisessa Idässä keräytyivät Venäjän sotajoukot.
Miekka heilahti ja välähteli... Mutta Besobrasov oli ennustanut oikein:
se pistettiin takaisin tuppeen veripisaran vuotamatta.
Porras portaalta nousi Pyhän Liigan johtaja ylemmäksi. Häntä verrattiin
monsieur Filipiin, ja tiedettiin kuitenkin, että hänen vaikutuksensa
oli toisenlaista, verrattomasti voimakkaampaa kuin ranskalaisen.
Tiedettiin, että hän yksinäisinä iltahetkinä istui yhdessä Nikolain
kanssa kumartuneena "valloitetun" Mandshurian kartan ylitse ja koetti
houkutella hallitsijan mieltä yhä uusilla, rauhallisilla saaliilla.
Tiedettiin sitäkin enemmän. Ratsumestari ja valtioneuvos oli
sijoittanut suuria, selittämättömällä tavalla kerättyjä rahamääriä
keinotteluyrityksiin, joiden tarkoituksena oli hyötyminen Korean
metsistä.
Nyt, tuntiessaan asemansa kyllin varmaksi, Besobrasov siirtyi
suuriruhtinasten puolelle.
Hekin himosivat kahdennenkymmenen vuosisadan punaista metallia, hekin
tahtoivat käyttää Koreaa ponnahduslautana... Halukkaasti he tarttuivat
ojennettuun käteen, työntääkseen sen oman riippumattomuutensa hetkellä
jälleen luotaan. Ahnaasti ojentuivat jättiläisvaltakunnan imulonkerot...
Talonpoikain vaatimukset — —? Houkutuskeinoja kunnianhimoisia unelmia
kantavalle hallitsijalle.
Venäjä oli suuri, — ja Nikolai II istui Tsarskoje Selossa kuunnellen
ministeriensä esityksiä.