Iltalehdet julkaisivat tietoja kreivin elämästä, pohtivat
laajalti kuoleman syytä ja sen yhteydessä ilmenneitä näennäisesti
arvoituksellisia seikkoja. Vastustettiin kiivaasti "joutilaiden
kielien".levittämää olettamusta, että Muravjov mahdollisesti oli
joutunut jonkun rikoksen uhriksi. Aamiaisjätteiden kemiallisesta
tutkimisesta oli tosin täytynyt luopua, koska ensiksi paikalle
rientänyt palvelija tapauksesta hämmästyneenä oli hävittänyt kaikki
aamiaisen jäännökset. Mutta molemmat pätevät lääkärit, jotka olivat
tutkineet kuoleman syytä, päättivät yksimielisesti, että kuoleman oli
aiheuttanut verenvuoto aivoissa...
Witte antoi sanomalehden pudota käsistään. Kirpeä maku vääristi hänen
suutaan.
Ensimmäinen tykinlaukaus taantumuksen ja uuden järjestelmän välisessä
taistelussa. Ei viimeinen...
Ottelu oli alkanut...
Vastoin, kaikkea pelkoa otti keisari varsin levollisena vastaan tiedon
Muravjovin kuolemasta. Sillä tyynellä levollisuudella, joka viime
aikoina oli tullut hänen olemuksensa huomattavaksi piirteeksi ja jota
pahansuovat sanoivat saamattomuudeksi tahi välinpitämättömyydeksi.
Lausuttuaan muutamia niukkoja osanoton sanoja hän jätti sen aiheen ja
siirtyi päiväjärjestykseen.
Keisarinna sensijaan oli kiihtyneempi. Perheaterian kestäessä tehtiin
huomautuksia kuoleman äkillisyydestä. Puhuttiin verenvuodosta
aivoissa... Tiedettiinhän, että ulkoasiain ministeri oli työskennellyt
ankarasti ja että sellaiset ponnistukset helposti tekivät äkillisen
lopun mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi.
Pöydästä noustua keisarinna äkkiä keskeytti keskustelun ja meni
suuriruhtinatarten huoneeseen.
Merkillistä tuo hermostuneisuus, joka häntä ahdisti. Vain lasten luona
hän oli aivan rauhallinen.
Muravjov?...
Hän tuskin tunsi miestä. Mutta siinä ajatuksessa, että keisarin
ympäristöön oli ilmestynyt uusi aukko, oli jotakin levottomuutta
herättävää. Oli kyllin paljon lujatahtoisia ihmisiä, jotka kykenivät
saattamaan Nikolain hypnoottisen vaikutuksensa alaiseksi.
Yhtenä esimerkkinä oli Witte. Hyvässä merkityksessä. Mutta keisari
tuli punaisena ja kiihtyneenä työhuoneestaan, koetti etsiä perusteita,
joita voisi esittää rahaministerille, ja vältti vastustamasta
suuriruhtinaspuoluetta...
Pikku suuriruhtinatarten huoneessa hänet toisinaan valtasi jonkinlainen
väsynyt iloisuus, jossa oli jotakin hermostunutta ja samalla
liikuttavaa...
Tsarskoje Selon puistossa kukkivat bengalilaiset ruusut. Kermanvalkeita
ja teenvärisiä pensaita pilkotti puistikossa, joka tummana ympäröi
lammikkoa. Kullanväriset ja vihertävät varjot kuvastelivat
veden kalvossa, leikittelivät rouva Vyrubovan hiuksilla, hänen
kuljeskellessaan yksinäisenä pitkin puistoteitä ja muistellessaan
ihmeellistä miestä, jolla oli nuo arvoitukselliset silmät.
Besobrasov oli poissa... hävinnyt... ikäänkuin maa olisi hänet niellyt.
Kukaan ei ollut häntä nähnyt, kukaan ei tiennyt hänestä mitään.
Annushka pyysi lomaa Aleksandra Feodorovnalta ja kävi vuoron perään
puoliksi unohtuneiden pietarilaisten tuttaviensa luona. Päässään
suuri valkoinen, Charlotte Cordayn mallinen pitsihattu, jonka heleät
reunat viehkeästi ympäröivät hänen kalpeita kasvojaan, hän istui
vastapäätä kahisevaan mustaan silkkiin puettuja, arvokkaita, vanhoja
naisia, vastanaineita, houkuttelevia ystävättäriä, jotka muistuttivat
yritteliäiden pariisittarien sommittelemia monikirjavia muotikuvia,
jutteli ja kyseli, odottaen jännittyneenä sitä yhtä nimeä, jonka täytyi
tulla ja joka ei kuitenkaan koskaan tullut.
Besobrasov oli poissa.
Hän oli hyvästelyssään puhunut pitkästä matkasta kauas Itä-Aasian
sisäosiin. Kun Annushka oli kysynyt, koska hän aikoi palata, oli hän
hymyillyt.
"Kun aika tulee, pikku Annushka."
"Kun aika tulee?"...
"Keisari ei ole syntynyt onnellisten tähtien vallitessa, Annushka...
Hän ei ole kyllin voimakas hallitakseen elämäänsä. Vieraat kädet
riistävät ohjakset häneltä, alistavat hänet omaan tahtoonsa..."
Hänen hoikat, jäntevät sormensa olivat vavahtaneet. Hehkuva intohimo
paloi noissa voimakkaissa suonissa, jotka piirtyivät ohuina, sinisinä
viiruina ruskahtavaan ihoon. Miehen, hallitsijan intohimo...
Vavisten ja pelokkaasti Annushka oli ojentanut hänelle huulensa.
Siitä lähtien hän tunsi Aleksandra Feodorovnan kysyvän katseen
kasvoillaan, aina kun hänen ajatuksensa salaa hiipi rakastetun
läheisyyteen.
Aleksandra Feodorovna muuttui yhä umpimielisemmäksi. Hänen käytökseensä
tuli suurten hovijuhlien kylmyyttä ja kalseaa jäykkyyttä.
Hän ei enää ollut ystävätär ja nainen; hän oli keisarinna, joka on
tapahtumien yläpuolella ja kylmästi hymyillen tuomitsee alamaisiaan. —
Elisabet Feodorovna, joka oli saapunut Moskovasta, säikähti Aleksandra
Feodorovnassa tapahtunutta muutosta. Säikähti sitä enemmän, kun kukaan
ei voinut aavistaa muuta syytä kuin keisariparin täyttymättä jäänyttä
sydämentoivetta, jonka täyttymistä papit valtakunnan kaikissa kirkoissa
olivat rukoilleet...
Suuriruhtinatar oli viime vuosina käynyt entistä laihemmaksi ja
läpikuultavammaksi. Ilmavalta ja aineettomalta näytti hento, tavattoman
hoikka vartalo, yliluonnollisen suurilta silmät terävissä, intohimon
täyttämissä kasvoissa.
Hän rakasti yhä vielä Sergei Aleksandrovitshia.
"Meissä naisissa on jotakin merkillistä", arveli keisarinna
surumielisesti. "Olemme heikommat siinä, missä olemme voimakkaimmat..."
Hänen ohuet, tuskallisesti vääristyneet huulensa hymyilivät.
Elisabetin siirtymisestä asti oikeauskoiseen kirkkoon oli molempien
sisarusten välillä ollut olemassa tunne-elämällisessä suhteessa
ihmeellinen yhtäläisyys. Molempia vaivasi painostava sielullinen
lamaannus.
Aleksandra Feodorovnalle tuotti tuskia tyhjä sija, jonka isä
Joann oli jättänyt jälkeensä, ja hänen täytyi samalla vastustaa
jonkinlaista selviytymistä, jottei hänen olisi tarvinnut käsittää tuon
kunnianarvoisen pyhimyksen kuoleman proosallisuutta ja jokapäiväisyyttä.
Ruhtinattaren pettymys oli toista lajia. Hänen loukattu naisellinen
ylpeytensä, jonka ei ollut onnistunut kahlita Sergei Aleksandrovitshia
tämän viimeisen ratkaisevimman uhrauksen avulla, oli sulkeutunut
syvästi haavoitettuna itseensä ja vajonnut uskonnollisen mystiikan
suitsutustuoksuisiin syvyyksiin. Kuten useimmat kääntyneet,
tunsi hän tuon aluksi uuden ja pelkoa herättävän pian muuttuvan
vanhaksi ja totutuksi ja tapasi oikeauskoisen kirkon ulkonaisessa
komeudessa hedelmällisen maaperän esteettömästi liihottelevalle
mielikuvitukselleen, jolta oli riistetty sen varsinainen päämäärä...
"Pelastuksen aika on läsnä, Aleksandra... Väärät profeetat ovat
nousseet ja heidät heitetään kadotukseen...
"Mistä sinä puhut, Elisabet?"
Aleksandra Feodorovna oli vähäistä ennen puhunut keisarin kanssa kreivi
Tolstoin julistamisesta kirkonkiroukseen, jonka Pobjedonostsev oli
pannut toimeen. Eikö keisari ollut oikeauskoisen kirkon pää? Eikö hän
ollut kruununperillisenä ollut kreivin innokas ihailija?...
Pobjedonostsev oli hymyillyt omituisesti, kun keisari puolusti
runoilijaa.
"Tämä päätös tehtiin yksimielisesti Venäjän, sen kansan ja teidän
majesteettinne todellista etua silmälläpitäen; ainoastaan kaikkivaltias
Jumala voisi ihmeen kautta tehdä sen päätöksen pätemättömäksi." Hänen
äänensä oli vavissut voitonriemusta. Puhuiko hän vielä jonkun muun
kuin Harkovin arkkipiispan Ambrosiuksen hyväksi? [Harkovin arkkipiispa
Ambrosius esiintyi pyhän synoodin erityisessä istunnossa Tolstoin
syyttäjänä.]
Tätä ja koko Venäjänmaan itsevaltiaan onnetonta voimattomuutta
Aleksandra Feodorovna mietti. Väsyneitä kurttuja oli hänen otsallaan.
"Olemme heikkoja ihmisiä, Elisabet... emme kykene erottamaan oikeata
väärästä."
Suuriruhtinattaren kalpeille kasvoille levisi kiihkon hohde, joka
loisti keskiaikaisten rukoilijattarien silmissä. Hän risti kätensä ja
nyökkäili hiljaa päätään.
"Pelastus on lähellä, Aleksandra."
Keisarinna huokasi... Lammelta kuului suuriruhtinatar Olgan raikas
ääni ja englantilaisen seuranaisen kalseaa, hiukan honottavaa puhetta.
Näiden molempien äänten yhteissoinnussa oli jotakin raskasta,
sanomattoman surullista. Joutui ajattelemaan, että heläjävän kirkas
lapsennauru oli kerran vaikeneva antaakseen sijaa raskaalle,
sanattomalle mietiskelylle...
Elisabetkin kuunteli ulkoa kuuluvia ääniä. Hänen silmiensä eteen näytti
laskeutuvan harmaa huntu.
"Lapset!" sanoi hän miettivästi.
Aleksandra Feodorovna kohotti päätään.
"Niin... lapset", toisti hän hitaasti. Hänen äänessään oli kova sointu.
Merkillinen ajatussilta yhdisti Pobjedonostsevin kuvan ja pienten
suuriruhtinatarten suloiset piirteet. Ja keisarinnasta tuntui, että
hänen täytyisi suojella lapsia...
Voi, hän oli voimaton... vielä voimattomampi kuin keisari, joka ei
kyennyt vastustamaan tuon mahtavan miehen tahtoa.
Pobjedonostsev... aina vain Pobjedonostsev!...
Suojella... suojella!...
Äkillisen pelon valtaamana hän haparoi soittokelloa. Käski tuomaan
lapset ylös. Meni heitä vastaan, painoi rintaansa vasten...
Äärimmilleen kiihoittuneen hermoston synnyttämää mieletöntä pelkoa...
Hän hymyili Elisabet Feodorovnalle tukiessaan epävakaisesti astelevaa
nuorinta lastaan...
Samaan aikaan seisoi kaksi köyhästi puettua miestä yliprokuraattorin
palatsin edustalla.
Toinen heistä, jonka korkeaa, hienopiirteistä otsaa reunusti omituisen
vaaleanhallava tukka ja jonka yllä oli lopen kulunut, tummansininen,
hopeanappinen ylioppilasunivormu, piti kättään lujasti taskussaan,
ikäänkuin olisi raudanlujin sormin puristanut kourassaan jotakin
kallisarvoista esinettä.
Toisella miehistä oli kuopalle painuneet kasvot, joiden jalomuotoiset
piirteet nälkä ja kaikenkaltaiset puutteet olivat miltei muodottomiksi
rumentaneet.
"Oletko rauhallinen, Ivanov?"
"Täydellisesti, veliseni."
Vaaleatukkainen hymyili... Ei kiihtymyksen jälkeäkään ilmennyt hänen
hymyilyssään, joka paljasti kalpeiden huulien välissä kaksi kaunista,
valkoista hammasriviä.
"Jos meidän onnistuu tehdä se peto mykäksi..." Ivanov kohotti
varoittavasti sormen suulleen.
"Sinä olet varomaton, Langovski ystäväni..."
Langovski naurahti.
"Kymmenen vuoden oleskelu Pähkinälinnassa on omiaan tekemään
varovaiseksi, eikö totta?" [Langovski oli entinen upseeri, joka
valtiollisista vehkeilyistä epäiltynä tuomittiin kymmeneksi vuodeksi
vankeuteen Pähkinälinnaan.]
Hänen äänessään oli jotakin karkeata, joka teki hänen kuiskauksensa
äänekkääksi ja kiihkeäksi.
"Hst!" varoitti Ivanov uudelleen... Väsyneillä, syvälle kuoppiinsa
painuneilla silmillään hän tähyili katua alaspäin.
Se oli aivan tyhjä. Harvalukuiset katulyhdyt pilkottivat kuin himmeästi
hohtavat kupoolit alkukeväisen illan usvain lävitse. Jossakin löi
kello...
Hetken vaitiolon jälkeen Ivanov tarttui uudelleen toverinsa
puheenaiheeseen.
"Jos meidän onnistuu vaientaa se peto, niin on vasta ensimmäinen askel
otettu, Langovski ystäväni... Vasta aivan ensimmäinen..."
Hän hymyili taas ja silmäili, huulet suljettuina, pimeyteen, joka
mustana vaani talojen nurkissa kadun varrella.
"Pobjedonostsev, Sipjagin... Trepov..."
Hän oli kohottanut vasemman kätensä ja luetteli nimet sormillaan
laskien.
"Mutta niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme, on legio."
Hänen toverinsa nyökäytti päätään.
"Sanotaan, että keisari pelkää noita kolmea..."
Langovskin kokoonpainunut vartalo ponnahti suoraksi. Hänen silmänsä
tuiskivat tulta.
"Niinpä hän oppikoon enemmän pelkäämään muita."
"Sanotaan hänen tahtovan hyvää..."
"Sitä parempi hänelle..."
Ivanov nyökkäsi. Hänen kätensä, jota hän yhä edelleen näennäisen
huolimattomasti piti taskussaan, aukeni hetkeksi, puristautuakseen
seuraavassa silmänräpäyksessä sitä lujemmin aseen ympäri. Kuului
heikko, napsahtava ääni.
"Hiljaa, veliseni, hiljaa..."
Hänen katseensa kohdistui kadun tasalla olevaan suureen
kaksoisikkunaan. Valo syttyi sisällä. Valkoinen, kirkkaasti valaistu
ovenpuolisko avautui...
Pobjedonostsev oli vasta myöhään päässyt menemään työhuoneeseensa...
Hän tuli Tsarskoje Selosta, väsyneenä ja aivan kuin rikkirunneltuna,
ja kirosi kaikkia uusia aatteita, jotka olivat panneet nuoren keisarin
pään auttamattomasti pyörälle.
Tsaarin puheilta palatessaan Pobjedonostsev aina tunsi hivelevää
mielihyvää sen johdosta, että tiesi päässeensä voitolle.
Haaveilevan pojan heikko tahto taisteli miehen rautaisia kouria
vastaan. Mutta rautakoura pysyi kovana ja kylmänä, puristui rautaisen
renkaan tavoin ranteiden ympäri... kiristi... kiristi...
Kaikki tunsivat sen. Keisarinna Aleksandra Feodorovnakin.
Hovissa vallitsi masentunut mieliala Jasnaja Poljanan kreivin
kirkostaerottamisen johdosta.
Aleksandra Feodorovna oli uskonut tsaariuden voimaan. Hänen täytyi
oppia uskomaan kirkon mahtiin. Täytyi oppia taivuttamaan niskansa...
Pobjedonostsev liikutteli tyynesti kuivia käsiään.
Tsaarittaren vaikutusvalta olisi voinut käydä vaaralliseksi. Hän tuli
maasta, joka vaarallisessa määrässä suosi henkistä vapautta. Oli
saanut terveen kasvatuksen ja osoitti taipumusta vapaa-ajatuksiseen
filosofoimiseen.
Kiitos olkoon tutkimattoman kaitselmuksen, joka ei suonut hänelle
poikaa ja joka saattoi perinpohjin murtaa hänen henkisen voimansa.
Kiitos myös isä Joannin...
Yliprokuraattorin huulilla väreili hetken ajan halveksiva hymy.
Sitten hän meni hitaasti kirjoituspöydän luo, joka seisoi kirkkaasti
valaistuna kaksinkertaisen kaari-ikkunan luona...
Ulkona seisova ylioppilas teki lyhyen, äkillisen eleen. Ikkunaruutu
meni pirstoiksi...
Pobjedonostsev kohotti teräväpiirteistä päätään ja tähysteli
epäluuloisesti pimeyteen.
Kuului puoleksi tukahdutettu pettymyksen huudahdus...
Siniseen ylioppilasunivormuun puettu mies oli kohottanut kätensä
ja tähtäsi otsaan... tuohon kylmään, säälimättömään otsaan, joka
marmorinkovana kohosi tuuheiden kulmakarvojen yläpuolella.
Toinen laukaus... kolmas...
Kadulla oli syntynyt eloa. Ovia paukutettiin kiinni, kiihtyneet
ihmisäänet puhuivat yhtaikaa.
Osoitettiin miestä, joka seisoi suorana keskellä katukivitystä.
Neljäs laukaus!...
Joku kävi häneen käsiksi, riisti aseen hänen kädestään.
Hän kohautti olkapäitään, purskahti kamalaan, suonenvedontapaiseen
nauruun...
Kaari-ikkunassa, kirkkaassa valovirrassa, näkyivät Pobjedonostsevin
piirteet — kylminä — hymyilevinä — kammottavina. Belzebubin kasvot,
pahan hengen, joka oli kaikkia maailman mahteja voimakkaampi...
Keisari oli viimeisenä kaikista Tsarskoje Selon asukkaista saanut
tiedon epäonnistuneesta murhayrityksestä yliprokuraattoria vastaan...
Mitä hurjimpia huhuja kierteli. Sanottiin, että Pobjedonostsev oli
pelastunut varmasta kuolemasta ihmeellisellä tavalla, jota inhimillinen
käsityskyky ei pysty tajuamaan.
Keisarinna oli puhjennut kyyneliin ja tuskin kykeni hillitsemään
rauhattomuuttaan, istuessaan sinisessä salongissa hovinaistensa
seurassa.
Hänet oli vallannut selittämätön hermostuneisuus, josta hän ei voinut
tehdä itselleenkään selkoa.
Eikö Pobjedonostsev ollut hänen vihollisensa? Eikö hän tavoitellut
päämääriä, jotka tuntuivat vihattavilta, inhottavilta?
Oikeauskoinen kristitty hänessä asettui vastarintaan.
Pobjedonostsev oli pyhä mies. Pyhän synoodin päämies. Mahtava
oikeauskoisen kirkon suoman voiman avulla. Loukkaamaton, koska
korkeammat voimat häntä suojelivat...
Loukkaamaton oli keisarikin... loukkaamattomia keisarilliset lapset...
Kukaan ei saattanut heitä vahingoittaa, ei kukaan.
Hän polvistui pienen, jalokivillä koristetun madonnankuvan eteen ja
teki ristinmerkin pitsiverhoisia pikku vuoteita kohti.
Pyhä ja loukkaamaton...
Kun keisari vasta keskiyön jälkeen tuli hänen luokseen, tärkeiden
ministerineuvoston asiain pidätettyä häntä siihen asti, oli hän jo
paljon rauhallisempi.
Heikosti hymyillen hän meni puolisoaan vastaan, ojensi kätensä, jonka
tämä kunnioittavasti vei huulilleen. Keisari näytti tyynemmältä, kuin
mitä hän oli odottanut. Murhayrityksen uusi selostus vääristi asian
todellisen laidan.
Murhayrityksen tekijä oli sekapäinen, yleistä hävitysvimmaa sairastava
ylioppilas; mitään ymmärrettäviä syitä tekoon ei voitu havaita.
Pobjedonostsev oli vahingoittumaton ja pelastunut.
Puhuessaan keisari huomasi voitetun levottomuuden jälkiä keisarinnan
kasvoissa.
"Oletko ollut levoton?" tiedusti hän.
"Vain sinun tähtesi, Nikolai."
Keisari hymyili hajamielisesti. Huitaisi kämmenellään ilmaa, ikäänkuin
karkoittaakseen kiusallisen hyönteisen.
"Minun tähteni?... Me olemme turvassa, Aleksandra Feodorovna.
Vartiostoa on vahvistettava."
"Vartiostoa?"
"Freedericks neuvoi minua siihen. Eipä silti, että mikään vaara olisi
uhkaamassa..."
"Niin, eihän ole?" kysyi keisarinna nopeasti.
Keisari veti hänet luokseen, suuteli hänen otsaansa, hiuksiaan...
Hiljaa ja varoen, viilein, välinpitämättömin huulin, kuten ihminen
suutelee, jonka ajatukset ovat kaukana poissa.
Keisarinna katseli huolestuneena hänen kasvojaan. Huomasi ensi kerran
raskaiden silmäluomien alla olevat tummat varjot. Silmäkulmien lukuisat
rypyt...
Hän vavahti pelästyksestä. Kuinka hän olikaan ajatellut vähää ennen?
Pyhä ja loukkaamaton? Ja tämä puhui vartioista!...
Naurunpuuska, outo, väkivaltainen, pyrki ilmoille. Ravisteli häntä,
niin että hän voihki puolisonsa syleilyssä...
* * * * *
_Annushka Vyrubovan_ kirjeitä Besobrasoville.
"Vihdoinkin, kallis rakastettuni, tiedonanto, joka näyttää tulevan
jostakin minulle oudosta Siperian kolkasta.
Minun on siis kirjoitettava Sinulle Vladivostokiin? Annettava Sinulle
tietoja?... Minua miltei pelottaa... Kirjoitettu sana on vaarallinen
ja väärinkäsityksille altis, ja minusta on jonkun aikaa näyttänyt
olevan aihetta epäillä Tsarskoje Selon palveluskuntaa.
Lähetän ensi kerralla Pietarissa käydessäni tämän kirjeen.
Kuinkako voimme?... Kuinkako heidän majesteettinsa voivat? Vieläkö
monsieur Filip on vallassa?
Alkaakseni viimeisestä: Monsieur Filip lähti muutama päivä sitten
kotimaahansa: Aleksandra Feodorovna sai aikaan hänen poistumisensa.
Muistanet, ettei keisarinna pitänyt hänestä, että hän kutsui
ranskalaista temppuilijaksi... Tänään hän näytti miettivältä, puhui
kauan ranskalaisista, heidän kansallisluonteensa silmiinpistävimmistä
piirteistä ja siitä, että jokainen ihmislaji tarvitsee määrätyt
puitteet, voidakseen päästää toimintansa täyteen valtaan.
Sanojensa tarkoitusta valaistakseen hän mainitsi esimerkkinä, että
isä Joann ei milloinkaan olisi irstaassa ja kevytmielisessä Ranskassa
saavuttanut täyttä ansaitsemaansa arvonantoa... hän puhui vakavasti
ja hänen sanoissaan kuvastui kaipaus; tuon pyhän nimen pelkkä
mainitseminenkin näyttää koskevan tuskallisesti hänen mieleensä;
vainaja on jättänyt täyttymättömän tyhjän sijan jälkeensä. Minusta
tuntui siltä, kuin hän olisi koettanut jotenkin puolustaa kantaansa
monsieur Filipiin nähden. Varmaa on, ettei Aleksandra Feodorovna ikinä
olisi saanut ranskalaista karkoitetuksi, elleivät suuriruhtinaat
olisi häntä auttaneet. Sanotaan, että Vladimir Aleksandrovitsh oli
julkisesti syyttänyt ranskalaista petkutuksesta ja todistanut eräitä
tapauksia...
Tänään Aleksandra Feodorovna tuli vielä kerran puhuneeksi minulle
Filipistä... Hänen korviinsa oli joltakin taholta tullut huhuja,
jotka syyttivät ranskalaista ilkeänlaisista tekosista. Aleksandra
Feodorovnan oikeudentunto on lahjomaton. Hän pysyi tänäänkin siinä
mielipiteessään, että monsieur Filipin spiritistiset istunnot
olivat silmänkääntäjäntemppuja, mutta lisäsi, että ranskalainen
oli osannut käyttää suurta vaikutusvaltaansa keisariin parhaalla
tavalla... Tarkoitus oli ollut antaa hänelle keisarin yksityisvaroista
suurehko rahaerä jäähyväislahjaksi; syy siihen, että tuuma raukesi,
lienee todennäköisesti etsittävissä Vladimir Aleksandrovitshin
kuiskutuksista, joka tällä hetkellä nauttii palatsissa varsin suurta
arvonantoa. Onkohan meidän odotettava siltä taholta ranskalaisen
seuraajaa?
Aleksandra Feodorovna puhuu Vladimirista jotenkin epäsuopeasti. Hän on
liian varovainen uskaltaakseen lausua suoraan mitään, jota vastapuoli
voisi käyttää aseenaan. Mutta selvästi huomaa vastenmielisyyden sekä
terävässä puheensävyssä että eräänlaisessa ivallisuudessa, jota ei
tavallisesti huomaa keisarinnassa ja joka helposti saa katkeruuden
vivahduksen... Maria Pavlovnaan [suuriruhtinas Vladimirin puoliso.
Mecklenburgin prinsessa] hän suhtautuu suopeammin — luullakseni
suuriruhtinattaren saksalaisen syntyperän vuoksi; mutta tämän
olemuksessa on jotakin riehakasta, hiukan väkivaltaista, joka sopii
huonosti keisarinnan hiljaiseen esiintymiseen...
Tällä hetkellä ei ole aivan helppoa kuulua Aleksandra Feodorovnan
lähempään ympäristöön.
Uusi, odotettavissa oleva äitiydentila näyttää rasittavan keisarinnaa
ja johtavan hänen ajatuselämänsä uudelleen isä Joannin aikoihin.
Luonnollisestikin ovat tavanmukaiset kysymykset ja vanha pelko jälleen
sukeltaneet esiin ja ne käyvät viikko viikolta yhä kiihkeämmiksi. Koko
Tsarskoje Selo elää hyvin ymmärrettävässä jännityksessä. —
Siinä tapauksessa, että syntyy kruununperillinen, aiotaan julkaista
laajakantoisia armahdusmanifesteja, joista kerrotaan merkillisiä
asioita...
Minut kutsuttiin juuri äsken keisarinnan luo. Ruhtinatar Obolenskaja
ja kreivitär Mengden olivat saapuvilla. Keskustelu oli laimeata ja
ylimalkaista, koska keisarinna näytti olevan haluton ottamaan mitään
aloitetta... Minusta tuntuu siltä, kuin hän tuntisi näihin aikoihin
tarvetta nähdä vieraita kasvoja ympärillään, voittaakseen omituisen
hermostuneisuuden, joka hänet yksin ollessaan valtaa...
Sipjaginin [sisäasiain ministeri] murha ja Trepovia vastaan tehty
murhayritys näyttävät kovasti järkyttäneen häntä... Ymmärrettävästikin
hän nykyisessä tilassaan näkee kaikki vaarat tavallista suurempina ja
hirveämpinä...
Tuo onneton tapaus Marianpalatsissa [paikka, jossa Sipjagin
murhattiin] on varmaan saanut monen hätkähtämään. Onpa niitäkin,
jotka puhuvat säännöllisesti järjestetystä, nihilistimäisestä
vallankumouksellisesta komiteasta, jonka päämääränä on raivata tieltä
epämieluisia valtiomiehiä.
Freedericks lausui äskettäin sensuuntaisen viittauksen, joka herätti
yleistä hymyilyä.
Siitä huolimatta on surettavaa, että sen tapaisia
äärimmäisyystoimenpiteitä sattuu, ja että ne vaativat uhreja.
Pobjedonostsev ehdottaa ryhdyttäväksi kovennettuihin toimiin
ylioppilasnuorison suhteen.
Hänellä on keisarin luona loppumattoman pitkä neuvottelu, ja hän
näyttää tehneen merkityksellisiä paljastuksia.
Joka tapauksessa viipyi Hänen Majesteettinsa iltaan saakka keisarinnan
huoneissa. Myöhemmin Aleksandra Feodorovna tuli teelle, koetti näyttää
huolettomalta ja puhella ylimalkaisista asioista. —
Pultavassa ja Harkovissa kuuluu puhjenneen talonpoikaislevottomuuksia
ja tapahtuneen rosvoamisia.
Kreivitär Mengden uskoi minulle kahdenkeskisesti, että kaksi
komppaniaa sotamiehiä oli komennettu kaduille ja että niiden oli
täytynyt ampua kapinallisia. Keisarin tietämättä, kuten kreivitär
arveli.. Vai mahtaneekohan hän ainoastaan tekeytyä tietämättömäksi,
jottei tekisi Aleksandra Feodorovnaa levottomaksi?
Sain tänään lomaa käydäkseni Pietarissa ja lähetän sieltä kirjeeni
Vladivostokiin. Odotan Sinua, rakastettuni...
* * * * *
Toinen kirjeesi, jonka sain varhain aamusella, tuotti minulle suuren
pettymyksen, sillä eihän siinä sanallakaan mainita paluustasi, vaan
sehän vilisee kysymyksiä tuhansista asioista, jotka ovat yhtä kaukana
onnestamme kuin Odessan palmulehdot Siperian jäisistä lakeuksista.
Kysyt Maria Feodorovnasta?...
Näen hänet usein, tahi oikeammin sanoen hänen vaununsa, jotka
toisinaan ajavat vastaani, kun olen yksinäisillä ja muistoista
rikkailla kävelyilläni puistossa.
Merkillinen rauhattomuus näkyy ajavan häntä pois Hatsinasta.
Ruhtinatar Golitsina, jonka hiljan tapasin Bobrinskeilla, puhui
erittäin salaperäisenä Kööpenhaminasta tulleista valtiollisista
ohjeista, joiden mukaan Maria Feodorovnan tulee koettaa vaikuttaa
lempeämmän suunnan aikaansaamiseksi Suomi-politiikassa. Joka
tapauksessa näyttää hänen vaikutusvaltansa olevan kasvamassa
ja Bobrikovin aseina horjuvan. Mitä sen takana piilee, sitä
luonnollisesti ei yksikään aavista. Maria Feodorovna on liiaksi
Pobjedonostsevin ystävä, ryhtyäkseen ajamaan vapaamielistä politiikkaa
— kaikista tanskalaisista kehoituksista huolimatta...
Muuten hänen käyntinsä kiihoittavat Aleksandra Feodorovnaa ja tekevät
hänet ärtyneeksi, vaikkakin äitikeisarinna käyttäytyy häntä kohtaan
aivan erikoisen hellästi ja rakastettavasti.
Ei ole olemassa suurempia vastakohtia kuin nämä molemmat keisarinnat.
Freedericks, jonka kanssa hiljan vaihdoin muutamia sensuuntaisia
huomautuksia palatessani hänen kanssaan Tsarskoje Seloon, hymyili
ilkeää hymyään, josta kukaan ei voi sanoa, mitä se kätkee taakseen.
Tällä kerralla piili siinä, luullakseni, jokin Maria Feodorovnaan
kohdistuva piikki. Pitäisikö minun vastustaa häntä?... Maria
Feodorovna on rakastettava ja henkevä ja lumoo ympäristönsä. Palatsin
naisilla on hänestä vain yksi ajatus, jotavastoin Aleksandra
Feodorovnaan nähden mielipiteet ovat erittäin jakautuneet. Häntä
pidetään ikävystyttävänä ja hänen persoonallista yksinkertaisuuttaan
mauttomana, koska hän halveksii kaikkia toalettikiihoittimia, ja
seurapiirien naisiin sentapaiset epäsuorat kehoitukset vaikuttavat
kiusallisesti.
Vain harvat pääsevät lähestymään häntä, eikä Aleksandra Feodorovnalla
ole taipumusta pintapuoliseen jutteluun.
Ehkä siinä on syy, miksi hän, ollessaan poissa lasten luota, usein
tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi...
Elisabet Feodorovna käy nykyään usein Moskovasta täällä. Hän näyttää
kovin hennolta ja sairaaloiselta. Suuriruhtinas kuuluu viettävän
hurjaa elämään. Puhutaan Maria Reczeystä... [Näyttelijätär ja
taideratsastajatar. Toimi sittemmin venäläisen salaisen poliisin
palveluksessa Lontoossa.] Suuriruhtinatar kärsii sanomattomasti.
Täällä ollessaan hän ottaa osaa jokaiseen jumalanpalvelukseen
kappelissa ja käy usein yksinkin rukoilemassa vain muutamien harvojen
seurueensa naisten saattamana...
Herra von Witte on taas kerran antanut puheenaihetta.
Näinä päivinä levitettiin tietoa, että valtakunnanneuvosto
oli päättänyt vapauttaa talonpoikaiskunnat pakollisesta
vastuuvelvollisuudesta veroihin ja niiden lisämaksuihin nähden
ja myöntänyt talonpojille vapautuksen 120 miljoonaan nousevien
suorittamatta jääneiden verojen maksamisesta... Eräiden sanomalehtien,
jotka vapaamielisyydessään pitivät velvollisuutenaan ilmoittaa
valtakunnanneuvoston päätöksestä, ennenkuin sellaista oli tehtykään,
täytyi tänään painattaa peruutus. Kuvaavaa on kuitenkin, että
nämä asiat Witten ehdotuksesta yleensä otetaan käsiteltäviksikään
valtakunnanneuvostossa. Lopullista päätöstä ei vielä ole tehty...
Keisari, jonka keisarinnan raskaudentila tekee hermostuneeksi ja
huolestuneeksi — kuten hän yleensäkin helposti hämmentyy, kun on
tehtävä jokin päätös —, koettaa olla oikeudenmukainen kaikille
puolueille ja esiintyä välittäjänä sovittamattomien vastakohtien
välillä. Bobrinskien luona kuulin hiljan ilkeän huomautuksen,
että keisari näyttää tahtovan ulottaa veljeyttämispolitiikkansa
hovipiireihinkin. Kaikki hymyilivät... Sitten tuli Witte puheeksi ja
sai osakseen perin epäystävällisen kohtelun... Maria Feodorovna taas
kuului äskettäin puhuneen Wittestä erittäin suosiollisesti... Kenties
politiikkaa; hän tahtonee tutkia ympäristönsä ajatuksia?...
Tänä iltana olin eräiden toisten naisten kanssa Aleksandra Feodorovnan
luona.
On myöhäinen, rakkaani! Ulkona kuutamo... Suuren linnan kupoolit
loistavat... satumaisina ja epätodellisina kuin tuhannen ja yhden
yön tarinoissa... Minun täytyy päättää tämä kirje, sillä huomenna
on minulla sopiva tilaisuus lähettää se luotettavan viejän mukana
Pietariin...
* * * * *
Aleksandra Feodorovna oli tänä iltana iloisempi kuin moniin aikoihin.
Pelattiin bridgeä ja juteltiin. Keisari tuli, viipyi puolisen tuntia
ja vetäytyi senjälkeen taas työskentelemään!...
Aleksandra Feodorovna rupesi tänään ensi kerran pitkistä ajoista
pitempään, henkilökohtaiseen keskusteluun kanssani. Tiedäthän,
että hän on vältellyt minua jonkun aikaa... Tänään hän kertoi mitä
herttaisimpia pikkukaskuja suuriruhtinattarista. Tatjana ja Maria ovat
suloisia, ihastuttavia lapsia. Olga tuntuu olevan varhaiskypsä ja
pikkuvanha. Häneltä puuttuu viehkeyttä...
"Aivan kuin äidiltä", arveli kreivitär Apraksina poistuessaan. Hän
pitää arvossa Aleksandra Feodorovnaa, mutta on sitä mieltä, ettei hän
milloinkaan voi saavuttaa syvien rivien eikä seurapiirien myötätuntoa.
Sen lisäksi hän osoittaa mitä vähäisintä mielenkiintoa turhaan
odotettuun kruununperillisen syntymään.
Aleksandra Feodorovna ei ole meikäläinen eikä koskaan siksi tule.
Loisteliaisuus ja majesteettien ylväät eleet ovat hänelle kauhistus.
Sellaisena hän sopii erinomaisesti keisarille, mutta hänelle
itselleen, ulkomaalaiselle, tehdään helpommin moitteita, joita
vältetään lausumasta perinnöllisestä hallitsijahuoneesta... Jos hän
olisi ranskatar, olisi hänen monessa suhteessa helpompi olla...
Nyt muistuu mieleeni, että Pavel Aleksandrovitsh on vastoin tsaarin
tahtoa mennyt avioliittoon Raisa Pistolkorsin kanssa... Hän elää
nykyisin Pariisissa. Täällä kerrotaan täysin tosissaan, että
hänen on tällä kertaa karkoituksestaan kiittäminen keisarinnan
vaikutusvaltaa... Minä sitä epäilen... Aleksandra Feodorovnan
vaikutusvalta arvataan liian suureksi. Hänen suuri, syvä, totinen
hurskautensa estää häntä olemasta poliitikko. Jos hän sitä olisi...
silloin ehkä hänen ja Maria Feodorovnan välillä syntyisi taistelu,
jonka tuloksesta voisi syystä olla jännityksissä...
Mutta jopa lavertelen liikoja, rakkaani... Nuo suloiset, pyhät kuvat
ovat edessäni kirjoituspöydällä. Kiitos Sinulle siitä, että lähetit
ne. Rukoilen yöt päivät sielusi autuuden puolesta ja siitä, että
palaisit tänne... Anna anteeksi, että olen arka!...
* * * * *
Olimme keisarinnan määräyksestä pitäneet teekutsut eräiden
hyväntekeväisyysseurojen johtajattarille, ja löysin kirjeesi
rientäessäni huoneeseeni pukeutumaan päivälliselle...
Kirjoitat Vladivostokista... Koko harppauksen lähempää ja kuitenkin
yhä vielä niin äärettömän kaukaa...
Kummallista, että tieto Ranskan presidentin tulosta on ehtinyt sinulle
melkein samaan aikaan kuin keisarilliseen hoviin Tsarskoje Seloon.
Mitäkö siitä arvellaan?... Minun täytyy tunnustaa, että herra Loubet
aina tähän hetkeen saakka on ollut minulle täydellisesti yhdentekevä
olento. Enkä voi käsittää, että hänet otetaan vastaan vieraan
valtakunnan monarkille kuuluvin kunnianosoituksin... Täällä puhutaan
vielä jotenkin vähän piakkoin tapahtuvasta vierailusta...
Sain juuri kuulla, että Suuressa palatsissa oli keisarinna Marian
[Paavali I:n puoliso] huoneet pantu kuntoon presidenttiä varten...
Tulin keisarinnan luota; ohimenevän iloisuuden jälkeen hän oli taas
joutunut tavallisen vastavaikutuksen valtaan, joka johtuu hänen
tilastaan. Syynä siihen on arvatenkin tieto Sipjaginin murhaajan
teloituksesta... En voi aavistaakaan, miten se on joutunut Aleksandra
Feodorovnan korviin.
Joka tapauksessa hän takertui siihen sillä taipumuksella kaikkea
synkkää ja kammottavaa kohtaan, joka jo vuosikausia on ollut hänen
luonteensa huomattavimpia piirteitä.
Puhelimme venäläisestä ylioppilasnuorisosta yleensä ja Kievissä hiljan
sattuneista ylioppilaslevottomuuksista.
Aleksandra Feodorovna virkkoi:
"Ja sittenkin näiden ihmisten täytyy olla vakuutettuja siitä, että
keisari alati huolehtii kansansa paraasta.".
Huomautin, etteivät nuo äärimmäisyydet Kievissä ja muissa paikoissa
vähimmässäkään määrin olleet tähdätyt keisaria vastaan.
Kreivitär Mengden virkkoi:
"Kaikista venäläisistä hallitsijoista on keisari enimmin kansan
suosima."
Keisarinna teki hänelle ominaisen, torjuvan kädenliikkeen ja katsoi
hymyillen eteensä...
Tuo hymyily antaa minulle vieläkin paljon ajattelemisen aihetta. Eikö
Aleksandra Feodorovna oikein usko keisarin kansanomaisuuteen?
Siinä hän tekisi väärin; sillä ellei Nikolaille hänen ensimmäisinä
hallitusvuosinaan osoitettu riemuitseva suosio enää voinutkaan pysyä
yhtä innokkaana, niin ovat kuitenkin kaikki, yksin vapaamielisetkin
puolueet, lujasti vakuutetut keisarin vilpittömästä tahdosta. Ei
kukaan rohkene hyökätä hänen persoonansa kimppuun eikä väittää hänen
yksityiselämästään mitään epäpuhdasta tahi rumaa. Sekä isänä että
puolisona hän on mallikelpoinen. Mahdollisesti hänen aistillinen
rakkautensa Aleksandra Feodorovnaan ei ole niin suuri kuin
sydämellisen toveruuden tunne, mutta tämän jälkimäisenhän väitetäänkin
olevan oikean avioliiton varsinaisesti perustavan ja pysyvän
piirteen...
Mitä miettinet tällä hetkellä, armaani?... Näen ajatuksissani Sinut
lukemassa tätä kirjettä ja luulen huomaavani pilkallisen hymyn
huulillasi... Eikö totta, Annushkasi alkaa käydä hempeämieliseksi ja
miettiväiseksi... alkaa ladella tunteista sen sijaan, että kertoisi
tosiasioita?...
Ne ovat yhdessäolomme hedelmiä.
En näe enää mitään huolettomasti. Kaikkialla juoksee hienoja, vapaalle
katseelle näkymättömiä viivoja ja lankoja, jotka Sinä minulle näytit.
Toisinaan kärsin siitä...
Oi, rakkaani, puisto on tähän aikaan ihana!... Nuorta, tuskin
puhjennutta, ihmeellisen hentoa läpikuultavaa vihreyttä, tiet, jotka
ovat kokonaan verhoutuneina neitseelliseen hämyyn ja johtavat kevään
kimaltelevassa valoleikissä lekottelevalle lammelle...
Aleksandra on usein kävelyllä lasten kanssa. Tohtori Botkin on
määrännyt hänelle liikuntoa. Minä olen joskus hänen seurassaan,
mutta minusta tuntuu, että taivaita syleilevä ihastukseni puiston
ihanuuksista on hänestä liioiteltua ja epämiellyttävää... Eilen hän
niin sanoakseni sieppasi sanan suustani ja alkoi kesken kaiken puhua
Saksanmaasta.
Luulen, että häntä toisinaan vaivaa koti-ikävä...
Nyt lopetan tämän kirjeeni, lähettääkseni sen samalla tavalla kuin
molemmat edellisetkin Vladivostokiin... Minä kadehdin sitä, vaikken
tällä hetkellä saata mielessäni kuvailla mitään Tsarskoje Selon
puistoa ihanampaa...
J.K. ... Juuri nyt tulee kreivitär kiihtyneenä sisään ja tuo minulle
tiedon, että Trepov on murhattu... Hän oli sitä ennen saanut
"Vallankumouksellisen Komitean" sinetillä varustetussa uhkauskirjeessä
ilmoituksen kohtalostaan.
En vielä usko sitä. Se kuuluu liian mielettömältä...
Ei!... Murhattu ei olekaan Trepov. Eräs hänen seurueensa upseereista
haavoittui kuolettavasti ja kuljetettiin heti hospitaaliin. Henkiin
jäämisestä ei ole toiveita. Trepov on vahingoittumaton. Näin
hänen omin silmin, kun hän parooni Freedericksin seurassa poistui
etuhuoneesta. Tänä iltana kuuluu pidettävän ministerineuvoston
istunto...
Puhe vallankumouksellisen komitean sinetistä on sittenkin
totuudenmukainen... Sinetti kuuluu olevan punainen ja siinä on
reunakirjoitus "Vallankumouksellinen Komitea".
Siis sittenkin!... Sittenkin!... Niin mielellään tahtoisi pitää sitä
kiihoittuneen mielikuvituksen luomana hourekuvana!...
"Vallankumouksellinen Komitea". Ovatko ne todella vain kiihoittuneita
ylioppilaita, jotka ilveilevät langettamalla omasta puolestaan
kuolemantuomioita ja leikkimällä jonkinlaista puolueetonta
maallista oikeutta taivaallisen rinnalla?... Mitä kirjoitetaankaan?
Ilveilevät?... Totisesti se on täyttä totta, veristä totuutta. Nyt
ei enää voi päästä jonkinlaisen kaamean uhan tunteesta. Ja miksi...
kaiken nimessä?...
En vielä lähetä tätä kirjettä. Odotan vielä päivän, ennenkuin päätän
sen... Minusta tuntuu, kuin joka silmänräpäys saattaisi tapahtua
jotakin. Se on tietenkin hermostumista...
Nyt juuri minua kutsutaan. Keisarinna!...
Aleksandra Feodorovna ei vielä tiedä mitään. Mutta hän aavistaa
jotakin, siltä minusta näyttää. Tämän naisen onnettomuus on hänen
herkkätuntoinen hermostonsa, jolla hän ikäänkuin kuuntelee ulospäin
Tsarskoje Selon hiljaisuudesta.
Luimme taas kerran isä Joannin teoksia. En olekaan pitkään aikaan
lukenut keisarinnalle... Mutta kirjan kulumisesta voi huomata, ettei
se paljoa ollut ehtinyt olla poissa Aleksandra Feodorovnan käsistä.
Hän kertoi minulle laskevansa sen aina yöksi vuoteensa viereen
pienelle pöydälle, voidakseen unettomina hetkinään sitä selailla ja
saada sielulleen virkistystä.
Hänen yönsä ovat siis unettomia. Sen voi nähdäkin hänen valvoneesta
ilmeestään, koko hänen olemuksessaan ilmenevästä väsyneisyydestä, jota
ennen pidin yksinomaan hänen raskaudentilastaan johtuneena.
Lukemisen ohella koskettelimme uskonnollisia kysymyksiä... Aleksandra
Feodorovna valitti, että niin harvat ihmiset osoittavat pyrkimystä
tulla uskonnollisessa merkityksessä todella hyviksi.
"He tavoittelevat itsekkäitä päämääriä ja harjoittavat kiihoitusta",
sanoi hän valittaen.
Luulen, että Balmashovin [Sipjaginin murhaaja] henki vielä kummitteli
hänen aivoissaan...
Hän ei voi käsittää, että kumouksellinen liike on saavuttanut
ylioppilaspiireissä sellaisen laajuuden, kuin tuon n.s. "Komitean"
uhkauskirjeestä voisi päättää.
Hän puhui hieman katkerasti myöskin filosofisista ja kirjallisista
vapaa-ajattelijoista, jotka sytyttivät virvatulimaisia palokekäleitä
alaluokan aivoihin.
Hän surettaa minua. Hurskautensa, rehellisen, onnettoman pyrkimyksensä
tähden.
Samalla hän on niin täydellisesti ihminen... Ajattele vain, että hän
on tiedustellut tämän Balmashovin onnettomia vanhempia.
Merkillistä on, että nuo murhayrittäjät useimmiten ovat sivistyneitä,
osaksi korkeiden virkamiesten perheistä kotoisin...
"Merkillistä — ja vaarallista", sanoi minulle tänään Freedericks, kun
päivällisen jälkeen puhelin hetkisen hänen kanssaan tästä aineesta,
joka herättää meissä kaikissa mitä vilkkainta mielenkiintoa.
Hänen kasvoillaan oli nytkin tuo tavallinen, ilkeähkö hymy, joka
seuraa kaikkia hänen puheitaan; mutta minusta tuntui, että tällä
kertaa piili tavallista enemmän vakavuutta hänen näennäisesti
huolettomien sanojensa takana.
Olisiko tosiaan totta, että vartiostoa taas on vahvistettu?
Pidän ensi kerralla uloslähtiessäni varani ja lasken. Olen tähän
saakka ollut ulkomaailmaan nähden käsittämättömän välinpitämätön
sentapaisista asioista. Ehkä olen niin harjaantumaton, etten edes
huomaa sitä.
Ministerineuvoston istuntoa on kestänyt yli puolenyön. Käsiteltäviksi
otettujen asioiden suhteen noudatetaan juhlallista vaitioloa. Witte on
puhunut hyvin kauan. Voin erottaa hänen äänensä; hän puhuu jotenkin
äänekkäästi ollessaan kiihtynyt. Nähtävästi ovat taas kerran hänen ja
Plehwen vastakkaiset mielipiteet iskeneet yhteen.
Nyt päätän vihdoinkin, jotta tämä kirje joskus loppuisi. Vien itse sen
Pietariin. Iloitsen näistä matkoista ja lavertelusta tuttavien kanssa.
Sellaisissa tilaisuuksissa kuulee niin paljon uutta ja ihmeellistä.
Useimmiten huhuja, joilla ei ole vähintäkään tekemistä tosiasiain
kanssa. Mutta niistä puhellessa joutuu miellyttävästi kammottavan
tunnelman valtaan ja kiihoittuu kuin lapset kummitusjuttuja lukiessaan.
Aivan ikkunani alla virittää satakieli laulunsa. Aleksandra Feodorovna
ei saata kuunnella sen laulua. Se tuo muistoja hänen mieleensä ja
tekee hänet surumieliseksi...
Hän suunnittelee vielä ennen prinssin — toivottavasti! — syntymää
matkaa Darmstadtiin.
Ruhtinatar Obolenskaja epäilee suuresti, tuleeko silta matkasta
mitään...
Nyt vihdoinkin: jää hyvästi, ainoa rakastettuni!...
* * * * *
Viikko on kulunut eikä riviäkään Vladivostokista... Tänä aamuna
tunsin hiukan pettymystä, kun rakasta kirjettä ei vieläkään näkynyt
pöydälläni, ja kuitenkin olen näinä päivinä saanut itse kokea kuinka
vaikea on asioiden ja töiden pyörteessä anastaa itselleen lyhyttä
hiljaista hetkeä, voidakseen perinpohjin jutella...
Siis: Monsieur Loubet on saapunut ja jo lähtenytkin. Siinä oli
kohteliaisuuksien vaihtoa, sotajoukkojen katselmuksia, maljapuheita
ja koko joukko rasittavia ja ikävystyttäviä joutavuuksia, kuten
ulkomaisten vierailujen aikana on tapa.
Kaikkien meidän onneksemme oli keisarinnan vointi hyvä, hänen
mielialansa levollinen ja iloinen.
Käydessään "Montcalm" laivassa, joka näytti tehneen Ranskan tasavallan
presidenttiin — hänen maljapuheestaan päättäen — kerrassaan
unohtumattoman vaikutuksen, keisarinna esiintyi mainiosti, vapaasti ja
rakastettavasti, miltei kuin Maria Feodorovna. Hänen ulkomuotonsa oli
erittäin edullinen, ja keisari näytti ihastuneelta.
Presidentillä riitti molemmille keisarinnoille ylenmäärin joutavia
pikku kohteliaisuuksia... Maria Feodorovna odotti hänen vierailuaan
Hatsinassa; hän kuuluu esiintyneen erinomaisen ylellisessä
pariisilaisessa puvussa, ja hänen keskustelunsa oli ollut viehättävää.
Tsarskoje Selossa keisari saattoi vieraansa hänen huoneisiinsa saakka
ja palasi sitten Aleksanterinpalatsiin.
Ruhtinatar Obelenskajan mielestä meni venäläisten vierasystävällisyys
tätä monsieur Loubetia kohtaan liiallisuuksiin. Eikä hän liene ainoa,
joka niin ajattelee... Joka tapauksessa on venäläis-ranskalaisia
suhteita — sillä niistähän loppujen lopuksi oli kysymys — taas kerran
kaikessa rauhassa ja ystävyydessä lujitettu.
Keisari kuuluu olevan erittäin tyytyväinen...
* * * * *
Tänään sain vaivaiset kolme sivua Vladivostokista... Eikö minulla
olisi syytä olla pettynyt, rakkaani?
Jollen sitä ole, niin syynä on tuo pikkuinen sana "paluu", joka on
kirjoitettuna kerran joka sivulle suurilla, selvillä kirjaimilla.
Siis todellakin... paluu?...
Vielä rohkenen sitä epäillä ... Tahtoisin huutaa riemusta, niin että
koko aurinkoinen puisto kaikuisi, ja samalla kertaa tunnen kuitenkin
merkillistä painostusta ja syyllisyydentuntoa.
Anna anteeksi, rakas!...
Aleksandra Feodorovna on puhunut omalletunnolleni. Epäsuorasti...
Pyhän miehen sanoilla. Mainitsematta mitään nimeä, tekemättä mitään
vihjauksia.
Ja kuitenkin tunnen olevani häpeissäni ja onneton. Tämä nainen on
puhdas ja sanoo itseään syntiseksi.
Mitä olen siis minä? Mitä olen minä?
Olen itkenyt koko yön, rakkaani... Sinun arvoitukselliset silmäsi
katsoivat minuun pimeästä ja pelottivat minua.
Olen ehkä uneksinut... Tahi kenties se olikin tuo jumalallinen, joka
puhui minulle keisarinnan suun kautta.
Minä rakastan Sinua... Mutta minä en seurannut sinua vapaaehtoisesti.
Sinussa oli jotakin ylivoimaista, demoonista, joka pakotti minut
alistumaan tahtoosi. Pakottaa vieläkin. En voi muuta... Anna minulle
anteeksi, rakkaani! Anna anteeksi...!
Seurasin keisarinnaa suuren kappelin jumalanpalvelukseen. Hän oli
surullinen ja rasittunut, rukoili mutisevin huulin. Aika ajoin hän oli
niin mietteisiinsä vajonnut, että unohti ympäristönsä. Häneltä putosi
nenäliina; kreivitär Mengden, joka kumartui ja nosti sen maasta, sai
odottaa jumalanpalveluksen loppuun, antaakseen sen keisarinnalle.
Aleksandra Feodorovna kiitti hajamielisesti hymyillen ja painoi
nenäliinan huulilleen ikäänkuin se olisi ollut pyhänjäännös, — siinä
määrin hän oli syventynyt toisenlaisiin ajatuksiin. Tuntuu siltä, kuin
paikan pyhyydellä olisi eräänlainen lumoava voima hänen hermoihinsa.
Matkasta Moskovaan ei vielä kuulu mitään...
Luin uudelleen kirjeesi, ja näen edessäni kokonaisen sarjan
poliittisia kysymyksiä, joihin en kykene antamaan vastausta.
Kirjoitat jostakin englantilais-afghanilaisesta jännityksestä, joka
on tehnyt meille selväksi venäläisen edustuksen välttämättömyyden
Afghanistanissa. Kirjoitat mahdollisista aluelaajennuksista, jotka
takaisivat Afghanistanin riippumattomuuden!
Suo anteeksi, että minun täytyy tunnustaa olevani täydellinen
maallikko. Tiedän varmasti ainoastaan, että herra von Witte julkisesti
ja kaikin keinoin vastustaa kaikenlaista laajentamispolitiikkaa.
Englantilais-intialaiset suhteet olivat joku aika sitten jo
kerran päivänkysymyksenä. Joka tapauksessa vaikuttaa Englannin
siirtomaapolitiikka useimpiin meistä jollakin tavoin ärsyttävästi.
Valitettavasti olen vakuutettu siitä, että sodan [buurisodan] tulos on
tälläkin kerralla oleva sille myötäinen.
Kuinka suunnattoman etäällä meistä ovatkaan nuo siirtomaiden
tapahtumat! Kun aikanaan — huhuna? — oli puhe Venäjän väliintulosta
ja venäläisten joukkojen mahdollisesta hyökkäyksestä Intiaan,
puhuttiin siitä niin välinpitämättömästi kuin joistakin menneistä
historiallisista tapauksista, jotka jo aikoja sitten ovat muuttuneet
kirjatiedoiksi ja joilla ei ole mitään vaikutusta nykyisyyteen.
Sittemmin kerrottiin, että keisarinnan myötämielisyys Englantia
kohtaan oli estänyt sodan puhkeamisen.
Jos niin on, niin meillä minun mielestäni on syytä olla kiitollisia
Aleksandra Feodorovnalle. Lienee vaikea ennustaa, kuinka verinen
välikohtaus tuon kylmän, tekopyhän, kaikkia keinoja käyttelevän kansan
kanssa päättyisi, huolimatta meidän joukkojemme lukumääräisestä ja
sotilaallisesta etevämmyydestä.
Yleensä väitetään eräillä rahaministeriä vastustavilla tahoilla, että
joukkojemme varustaminen on nykyään huonommalla kannalla kuin Turkin
sodan aikana.
Witten "sivistämissuunnitelmat" — kuten niitä täällä puoleksi
pilkaten, puoleksi halveksivasti olkapäitä kohauttaen, tavallisesti
nimitetään — nielevät liian paljon rahoja, ja hänen majesteettinsa
rauhanajatukset saavat muiden valtain suunnattomat varustukset
näyttämään maailman hyödyttömimmältä ja tarpeettomimmalta puuhalta.
Jos hänen todella onnistuisi pakottaa Eurooppa uskomaan ikuiseen
rauhaan... silloin hänen nimensä ansaitsisi tulla tulikirjaimin
piirretyksi tähtiin.
Mutta vielä epäillään... Meillä ainakin. Niinkö muissakin maissa?
Silloin olisi Muravjov täyttänyt tehtävänsä huonosti.
Täällä on yhä vielä ihmisiä, joita kreivin äkillinen kuolema ei
jätä rauhaan. Novitskien luona, jonne äskettäin, lähettäessäni
viime kirjeeni, hetkeksi pistäydyin, sukelsi myrkytystaru taas
esiin. Minä sille hymyilin... Myönnettäköön, että palvelijaa koskeva
seikka näyttää omituiselta! Mutta olihan mies ollut vuosikausia
Pobjedonostsevilla samanlaisessa asemassa ja alati nauttinut
yliprokuraattorin rajatonta luottamusta!
Sen pitäisi riittää saamaan vakuutetuksi, arvelin... Jokin esiin
pöllähtänyt, jonkun hirveän "Komitean" palkkaama kätyri... sellainen
kyllä! Mutta tämä!... Ja lopultakaan ei aamiaisjätteiden hävittäminen
ole ensinkään epätodennäköistä. Kukapa meistä voisi sanoa, mitä hän
itse sellaisen hetken suunnattomassa hämmingissä tekisi!
Mieleeni muistuu Aleksandra Feodorovna, joka hiljan ollessaan
puistossa kävelyllä, luuli erästä kaikkialle hänen turvallisuuttaan
valvomaan sijoitetuista salapoliiseista murhanyrittäjäksi eikä
avuttomuudessaan keksinyt muuta keinoa kuin pysähtyä ja käskeä ottaa
selville, kuka se mies oli. Jos hänen epäluulossaan olisi ollut perää,
olisi hänen menettelytapansa toki ollut typeristä typerin.
Pelko on siinä määrin vallannut hänet, että hän tunsi olevansa
kykenemätön ottamaan osaa Punaisen Ristin seitsemänteen
kansainväliseen konferenssiin, ja Maria Feodorovnan täytyi edustaa
häntä. Myöskin kruununperijä-suuriruhtinas oli ollut saapuvilla.
Tänään keisarinnan vointi on huomattavasti parantunut. Hän kieltäytyi
sentään menemästä tavanmukaiselle kävelylleen puiston poikki eikä
sallinut suuriruhtinatartenkaan sitä tehdä.
Pikku kruununperijän syntymä näyttää tapahtuvan onnettomien enteiden
vallitessa...
En lue tätä kirjettä uudelleen, koska pelkään kirjoittaneeni alussa
niin paljon tyhmyyksiä, jotka ehkä estäisivät minut sitä lähettämästä.
Tahdon kuitenkin, että saat nähdä kaikki, mitä sielussani liikkuu,
rakkaani.
Minä pelkään Sinua, pelkään... mutta silti en Sinua vähemmän rakasta.
Sinä olet yksi niistä, jotka voivat taivuttaa toisten ihmisten tahdon
omansa alaiseksi.
Usein kysyn itseltäni, kuinka Sinä mahtaisit käyttää valtaasi
mahtavaan... Tulee niin hupsuksi, kun antautuu yksinäisten hetkiensä
mietteiden valtaan. Ja Annushkasi on kovin tyhmä...
* * * * *
Ei vieläkään kirjettä Vladivostokista. Omani lähti puoli tuntia sitten
Pietariin. Siitä huolimatta kirjoitan heti.
On tapahtunut jotakin kauheaa!... Se on niin hirvittävää, että käteni
vapiseminen varmasti ilmaisee Sinulle mielenliikutukseni.
Uhkauskirje keisarin kirjoituspöydällä!
Älä hymyile, kuten minä tein ensi silmänräpäyksellä! Totuus... hirveä
totuus!
Koko Tsarskoje Selo on kuvaamattoman kiihtymyksen vallassa!
Kirjoituspöydällä...! Ja kuitenkin ovat kaikki pääsytiet palatsiin
suljetut; salaiset ja virkapukuiset vartijat tarkkaavat jokaista
ikkunaa, jokaista kahahdusta, tulevien ja menevien henkilöiden
jokaista liikettä...
Voivatko nämä ihmiset tehdä itsensä näkymättömiksi? Pujahtaa
avaimenreikien lävitse? Ja sittenkin...!
Tahi — ja tämä johtopäätös on ainoa luonnollinen ja siksi kaikkia
muita inhottavampi — ympäröivätkö meitä kavaltajat, jotka saattavat
huomaamatta vakoilla katsettamme, hymyämme, sanojamme ja töitämme?...
Mieleen tulevat nihilismin hirvittävät ajat, Aleksanteri III:n
hallitessa. Mutta onhan nihilismi kuollut... Ainakin on meille
uskoteltu sen olevan kuollut, ja ajatuksessa sen henkiinheräämisestä
on niin paljon kauhistavaa, ettei yksikään meistä rohkene sitä
omaksua...
Monet, kovin monet seikat pysyisivät siitä huolimatta käsittämättöminä.
Keisari? Juuri tämä keisari, joka kuluttaa päivänsä mietiskelemällä
keinoja kansansa onnellistuttamiseksi ja jonka ainoana vikana on
eräänlainen heikkous ja arvostelukyvyn puute.
Olkoon niin, että tämä vika itsevaltiaassa on kovin raskauttava...
hänen vilpitön tahtonsa on kuitenkin kieltämättömissä...
Ja mihin pyritään näillä uhkauskirjeillä? Pelottamaanko häntä? Uhkaus,
jonka toteuttamisesta ei olla varmoja, menettää tehonsa.
He siis uskovat olevansa kyllin voimakkaat panemaan sen täytäntöön,
heti kun aika on sovelias?
Hyvä Jumala! Eikö tästä voi tulla hulluksi?...
Tyynimmältä näyttää keisari itse. Sanon: näyttää... Todellisuudessa ei
tällä miehellä voi olla sellaisia hermoja, jotka kylmästi hymyillen
voisivat uhmata tämäntapaisia hyökkäyksiä. Hän hillitsee itsensä...
toisten tähden. Ennen kaikkea keisarinnan tähden...
Aleksandra Feodorovna sai tietää tapauksen häneltä itseltään...
Kenties keisari tahtoi ehtiä ennen pahoja kieliä ja omalla
levollisuudellaan lieventää tapauksen aiheuttamaa kauhistusta...
Hän ja keisarinna ottavat, kuten joka päivä muulloinkin, osaa
jumalanpalvelukseen... Erikoisista varovaisuustoimenpiteistä en
ole nähnyt merkkiäkään. Mutta työskenteleehän Trepov, jolle asia
luonnollisesti heti ilmoitettiin, salassa yhtä hyvin kuin tuo hirveä
komitea...
Kreivitär muuten kertoi kirjeen sinetistä. Se on punainen, siinä on
tuo tunnettu reunakirjoitus ja vaakunan sijalla pääkallon kuva.
Kaameaa... eikö totta?
Omituista on, että keisari jäi hyväksi aikaa yksin kirjeen löydettyään.
Hän ei heti hätyyttänyt palvelijoita. Osoittaneeko se, että hän antaa
koko asialle sangen vähäisen arvon vaiko että hän epäilee linnan
palvelijoita...?
Meidät tahdotaan saada uskomaan ensimmäistä.
Vähitellen tulen rauhallisemmaksi... On merkillistä, ettei mikään niin
helposti voi viihdyttää sekaisia ajatuksia kuin niiden kirjallinen
selostaminen.
Aleksandra Feodorovna vältti tekemästä minulle ja muille naisille
mitään viittauksia.
Hän näytti levolliselta ja tyyneltä, vaikka taannoinen erehdys
puistossa päiväkausia vaivasi häntä.
Ihmeellinen nainen! Tänäänkin hän meni ulos... tosin ainoastaan
molempien vanhimpien suuriruhtinatarten seurassa, joiden muutenkin
täytyy aina pysytellä hänen välittömässä läheisyydessään.
Tahtoneeko hän tyynnyttää keisaria? Sanotaan, että rakkaus voi
tehdä naisen hermojensa herraksi, kun hän näkee vaaran uhkaavan
rakkautensa esinettä ja hänen täytyy säilyttää mielenmalttinsa, vaaraa
torjuakseen...
Kun kreivittärellä on palvelusvuoro, olen minä tänään vapaana, mutta
peläten joutua näkemään hirveitä asioita, en uskalla mennä puistoon.
Istun yksinäni huoneessani ja kirjoitan.
Jos Sinä olisit luonani, olisi minun helpompi olla... Aivan kuin
Sinä voisit suojella minua ja häntä ja meitä kaikkia. Ehkä todella
voitkin... Sinä olet mahtava, Sinulla on ihmeellinen valta ihmisiin,
saatat arvata asioita ja seikkoja, joiden täytyy pysyä salassa
tavallisten kuolevaisten katseilta.
Voimakasta, kaikkeen leimansa lyövää voimaa meiltä juuri puuttuu.
Keisari on saanut uhkauskirjeen... ja kaikki on samoin kuin sitä ennen!
En epäile, etteikö poliisimestari olisi pannut toimeen satoja
tutkimuksia, etteikö Trepov tekisi kaikkeaan poistaakseen jokaisen
vaaran mahdollisimman ripeästi ja meluttomasti.
Mutta juuri tämä ehdoton meluttomuus... Ehkäpä olemme kaikki hiukan
arkoja ja haluamme näkyviä todisteita rohkaistuaksemme.
Ehkäpä hampaita myöten aseistetut piikkimiehet rauhoittaisivat mieliä.
Nykyaikaisissa menettelytavoissa on jotakin hiiviskelevää, äänetöntä,
hermoja ärsyttävää...
Myöskin keisari on hermostunut. Illallispöydässä hänen silmäripsensä
värähtelivät, kun hän luuli olevansa huomaamattomana. Hän joi paljon
samppanjaa... sisäisen kuohunnan pettämätön merkki.
Muuten kävi kaikki luonnollisesti, miltei välinpitämättömästi.
Aleksandra Feodorovna siirtyi aikaisin huoneisiinsa. Mennäkseen
levolle?...
Tarkkasin ympärillämme olevia välinpitämättömiä kasvoja enkä voi
karkoittaa mielestäni ajatusta, että kaikki nämä ihmiset esiintyvät
naamio kasvoillaan ja että heidän piirteensä talon ulkopuolella
muuttuvat vaarallisiksi ja rikollisiksi.
Ensi kerran Pietarissa käydessäni hankin kyllä jonkinlaisen aseen.
Sen on täytynyt olla joku palvelusväestä. Mitä kauemmin sitä
ajattelen, sitä varmempi olen asiasta.
Mutta kuka... kuka... kuka?
Olen liian kiihtynyt voidakseni jatkaa kirjoittamistani. Lopetan tämän
kirjeen ja pyydän kreivitärtä lähettämään sen huomenna Pietarista.
Huomenna? Kuka tietää, mitä huomiseen mennessä on voinut tapahtua?...
Keisarinnan ikkunat ovat vielä valaistuina. Hän siis valvoo! Kukapa
meistä saa tänä yönä unta silmiinsä?...
Jää hyvästi, rakkaani! Ajatteletko tällä hetkellä Annushkaasi?...
* * * * *
Ei ole mitään tapahtunut paitsi sitä iloista seikkaa, että tänä aamuna
Siperiasta saapui niin kauan ja hartaasti odotettu kirje. Mutta se oli
lyhyt ja sisällyksetön. Sinulla näkyy olevan rasittavia asioita yli
korvien...
Ei, emme todellakaan ole lentäneet ilmaan emmekä kuulleet minkään
maanalaisen räjähdyksen jyminää.
Keisarinna on valvonut koko yön. Ja rukoillut, luulen. Kukapa hänen
asemassaan ei olisi tehnyt samoin?
Tänä aamuna luulin voivani kreivittären ja ruhtinas Dolgorukin
välisestä keskustelusta päättää, että keisari aikoo muuttaa
hallitusmuodon perustuslailliseksi, niin pian kuin kruununperillinen
on syntynyt... Mutta entä jos Aleksandra Feodorovna synnyttäisi
viidennen suuriruhtinattaren?
Kreivitär Mengdenkin mainitsi tänään Moskovanmatkan. Keisarinna ei
vielä ole puhunut siitä mitään. Suunnittelemastaan Saksan-matkasta
hän kuuluu luopuneen — tietenkin! Tiedetäänhän, ettei hän milloinkaan
eroaisi lapsistaan, ja hän pelkää vaaroja, joita sellainen matka voi
aiheuttaa suuriruhtinattarille. Kerrotaan sitäpaitsi, että Italian
kuninkaalla on aikomus tulla Pietariin vierailulle. Kylliksi syitä
kotiinjäämiseen...
Suuriruhtinas Pavelista on liikkeellä hurjia huhuja. Joka tapauksessa
näyttää Nikolain epäsuosio pysyvän järkähtämättömänä.
Mikael Aleksandrovitshin [keisarin veli, silloinen kruununperillinen]
näen harvoin... Hän on kokonaan Maria Feodorovnan vaikutuksen alaisena
ja oleskelee sangen usein Hatsinassa tahi Anitshkov-palatsissa.
Muuten oli Witte täällä tänään aamupäivällä. Myöhemmin oli
Pobjedonostsev. Minusta näyttää aasialaisessa politiikassa taas olevan
joku pulma...
Keisari pysytteli iltapäivällä huoneissaan. Hän näyttää rasittuneelta.
Se ei itsessään ole mitään erikoista, sillä ainahan herra von Witten
esittelyillä on häneen kiusaava vaikutus... On todella ikävää, että
erinäisten olosuhteiden vallitessa kaikki pikkuasiat saavat erikoisen
valaistuksensa.
Huomenna taas kerran ministerineuvottelu.
Kaikkien hämmentyneiden kasvojen joukossa näyttävät Witten olevan
ainoat rauhalliset. Tarkkasin häntä, kun hän audienssin jälkeen nousi
vaunuihin.
Se mies on jykevämpi kuin kaikki me muut yhteensä.
Ehkäpä viisaampikin?
Kun hän ei ole meikäläisiä, on hänellä vähemmän pelättävissä, hän
tietää ehkä, että noiden uhkailujen lähteet solisevat salassa
ja kyllin surullisesti. Hän salaa meiltä niin suuren kappaleen
entisyyttään, ettei hänestä voi päästä perille. Tiedän vain, että hän
on Sinun vihollisesi. Siis myöskin minun...
Rouva von Witte elää yhä edelleen piilossa. Maria Feodorovna on
kyllin johdonmukainen tahi pikkumainen jatkaakseen vieroksumistaan.
Joku kertoi minulle, että rahaministerin avioliitto on erinomaisen
onnellinen, mutta että rouva von Witte alati vainuaa vaarojen uhkaavan
miestään. Se näyttää joku aika sitten tulleen yleiseksi huolestuneiden
aviovaimojen keskuudessa.
Suuriruhtinatar Olga on sairastunut. Jotakin lievää, tarttuvaa.
Tuhkarokkoa, luulen... Tohtori Botkin kävi täällä puoli tuntia sitten
ja tutki hänen tautiaan. En ole vielä puhunut siitä kenellekään,
tiedän vain, että sairas on eristettävä... Tapaus vaikuttaa tietenkin
kiihoittavasti Aleksandra Feodorovnaan, mikä hänen tilaansa nähden ei
voisi tulla sopimattomampaan aikaan.
Olemme saaneet sadetta, ja siinä meillä on riittävä tekosyy olla
poistumatta palatsista. Minulle se ei ole epämieluista; sillä
minua hiukan hävettää tunnustaa, että pelko yhä vielä kummittelee
aivoissani. Ehkä se sentään enemmän on luonnollista vastavaikutusta
hermoissani...
Ihailen keisarinnaa. Hän istuu suuriruhtinattaren vuoteen ääressä eikä
näytä tuntevan mitään muita huolien syitä kuin tyttärensä voinnin.
Olisikohan uhkauskirje todellakin jäänyt tehottomaksi?
Lopetan tähän, koska olen hiukan rasittunut monien huonosti nukkumieni
öiden jälkeen ja kalpaan lepoa. Jää hyvästi! Jää hyvästi!... Voi,
kuinka ihminen onkaan typerä ja arvostelukyvytön, kun pelkkä uhkaus,
jonka täytäntöönpano sen lisäksi on hyvin epätodenmukainen, voi
saattaa hänen koko sisimpänsä sellaiseen kuohumistilaan!...
* * * * *
Tänään taas kirje Vladivostokista, vaikken ollut sellaista
odottanutkaan. Kiitos, kiitos!
Olet siis saanut kirjeeni... vahingoittumattomina ja avaamattomina!
En voi ilmaista Sinulle, kuinka rauhoittava se tieto minulle on.
Monenlaisten tapausten kiihoittamana mielikuvitukseni loihti jo
eteeni mahdollisia petoksia ja kaikenlaisia kauheita sattumia. Nyt
tunnen jonkinlaista hyväätekevää levollisuutta, kuin sellainen, joka
pitkällisten myrskyjen jälkeen vihdoin on päässyt sataman turviin...
Minua kummastuttaa, että se kirjeeni, jossa kerroin monsieur
Loubetin käynnistä, jo on ehtinyt Sinun käsiisi. Näyt pitävän
sitä erikoisen tärkeänä ja pahoittelet hiukan kertomukseni
lakoonista lyhytsanaisuutta. En vain oikein käsitä, mitä maljojen
ja juhla-ateriain yksityiskohtaisella kuvailulla ja mainitsemallasi
tulevalla valtaryhmityksellä on keskenään tekemistä.
Yhtä vähän voin nähdä poliittisella taivaanrannalla mitään "suuria
tulevia tapauksia".
Herra von Witte on jo niin kauan pitänyt meitä aasialaisen vaaransa
pelossa, että hänen uhkailunsa ovat menettäneet kaiken pelottavan.
Keisari on ehkä ainoa, joka vielä hiukan hätkähtää sitä. Mutta hänkin
on käynyt rohkeammaksi. Joitakuita viikkoja sitten hän oli erittäin
mielenkiintoisena kuunnellut suuriruhtinas Vladimirin esityksiä
tuottoisista korealaisista metsäkaupoista, joiden toteuttamiseksi
täytyi saada Venäjän rahamiespiirit puolelleen. Eräässä ensimmäisistä
kirjeistäsi kerrot jostakin kohtauksesta suuriruhtinaan valtuutetun
kanssa... tätä kirjoittaessani tulee mieleeni se hupsu ajatus, että
niillä kahdella asialla voisi olla jotakin yhteyttä... Mutta ei!
Sanoinhan sinulle jo, mikä onneton sommittelutaito minussa viime
aikoina on kehittynyt...
Luin kirjeesi vielä uudelleen. Kirjoitat, että elämme suurien
tapauksien aattona, ja muusta sisällyksestä ilmenee kieltämättömästi,
että sana "sota" on ajatustesi takana, vaikket joistakin syistä tahdo
kirjoittaa sitä julki...
Jospa tietäisit, rakkaani, kuinka kummallisilta ennustuksesi näyttävät
täällä lämpimän kesäkuisen aamun hiljaisuudessa!
Sataa yhä, mutta se ei ole enää mitään sohinaa, vaan hienoa,
surumielistä pisaroimista, joka hunnun tavoin laskeutuu puiden lehvien
ja suuren palatsin kiiltävien kattojen ympärille.
Tiet ovat kosteat, ja puutarhurien haravain karhulta kuuluu
hiljaisuuden läpi suuresta vaahterapuistosta päin kuin tahdikas, alati
palaava säekerto.
Maria Feodorovna oli juuri täällä ja joi teetä keisarin seurassa.
Aleksandra Feodorovna ei ollut saapuvilla... Hän istuu yhä
suuriruhtinattaren vuoteen ääressä. Lapsi kuuluu itkevän ja käyvän
rauhattomaksi, jos keisarinna näyttää vain aikovankin poistua
huoneesta...
On eräitä, jotka luulevat huomaavansa Aleksandra Feodorovnan
käyttäytymisessä jonkun verran teeskentelyä, mikä hoveissa ja
varsinkin Venäjän valtakunnan hovissa on niin yleistä.
Sellainen väite on niin järjetön, että sille voisi nauraa, ellei koko
asiaan sisältyisi eräänlaista traagillisuutta.
Keisarinnako, jonka suurimpana vikana on kaikenlaatuisen keimailemisen
täydellinen puute, vetäisi kevytmielisesti lokaan pyhimmän, mitä hän
tuntee, äidinonnensa?
Minulle käy joka päivä yhä käsitettävämmäksi miksi Aleksandra
Feodorovna ei saata juurtua tänne.
Häntä ei ymmärretä, ei kyetä käsittämään, että maailman mahtavimmalla
valtaistuimella on nainen, jolle tämän istuimen kaikki kimellys ja
loisto ei ole minkään arvoinen.
Hänen olentonsa yksinkertaisuutta pidetään teeskentelynä, samoin kuin
hänen hurskauttaankin... Ja hän on siksi hienotunteinen, ettei osaa
epäillä eikä kärsi siitä.
Minulla oli tilaisuus tarkata Maria Feodorovnaa, kun hän astui
vaunuihinsa.
Hän on epäilemättä vanhentunut, hänellä on jotakin hermostunutta
käytöksessään ja omituinen, pingoittunut piirre suupielissään, joka jo
viimeksi Pietarissa käydessäni pisti silmääni. Kauneuskeinot, joita
hän käyttää, käyvät selvemmin havaittaviksi ja näyttävät kadottavan
tehoansa.
Hänen olemukseensa on tullut jotakin sääliä herättävää.
Luonnollisesti hänen mieltään kiihoittaa suuresti Aleksandra
Feodorovnan uusi synnytys, joka Schenkin kokeilujen tulosten mukaan ei
ole vielä aivan lähiaikoina odotettavissa. Voin ajatella, että tämä
nainen on taisteleva vallastaan kuin leijona... ja hänen valtansa
vähenee luonnollisesti huomattavassa määrässä, jos keisarille syntyy
poika. —
Olisitkohan sittenkin oikeassa? Täällä on taas pidetty
ministerineuvottelu, ja keisari viipyi Plehwen kanssa huoneissaan yli
tunnin ajan. Vai ovatko taaskin syynä vain hermoparkani? Vaikuttaneeko
tahtosi vakuutusvoima Vladivostokista saakka?...
Kreivitär Mengden oli juuri äsken luonani. Hän tuli Pietarista, oli
ahtanut päänsä täyteen aivan epäpoliittisia asioita ja täytti huoneeni
rauhallisella, sisällyksettömällä lavertelullaan.
Hänen läsnäolonsa teki minuun miellyttävän vaikutuksen, aivan kuin
kylmä juoma kuumeen vaivaamaan.
Joimme teetä, katselimme sateessa hämärtävään puistoon ja vietimme
hyvin hauskan hetkisen.
Poistuessaan hän sitten ilmaisi — tietenkin mitä syvimpänä
salaisuutena — sen uutisen, että tuo surullisen kuuluisa kolmas osasto
pantaisiin uudelleen toimimaan.
En usko siitä sanaakaan. Eikö sellainen teko olisi anteeksiantamaton
heikkoudentunnustus keisarin puolelta?
Nyt, kun kreivitär on lähtenyt ja mieleni tyyntynyt, voin taas
hymyillä samalla tavalla kuin hymyilin synkille ennustuksillesi
lukiessani rakasta kirjettäsi ensi kertaa. Ei, rakkaani!...
Keisari ei milloinkaan, ei milloinkaan ole hyväksyvä liikettä,
joka kaikissa tapauksissa panisi miljoonien hänen alamaistensa
onnen vaaralle alttiiksi. Hän tarkoittaa totta näillä ikuisen
maailmanrauhan ajatuksillaan, joista tehdään niin paljon pilaa.
Eikä vain hän yksin... Vain yhden seikan mainitakseni, olemme
laiminlyöneet varustelut eikä meillä ole rahoja suurempien sotavoimien
liikkeellepanoa varten.
Ellet Sinä häijy siis tahdo uskoa muihin todisteihin...
Witten täytyy ponnistella älyään saadakseen välttämättömimmät varat
irti. Hän tekee tehtävänsä rehellisesti ja on ihailtavan taitava
keksimään uusia keinoja ja lähteitä. Nyt kuuluu rautatiemaksuja
pian korotettavan. Eikä suinkaan suotta. Siinä rahaministeri
ainakin liikkuu omalla alallaan. [Vihjaus Witten uran alkuun
rautatievirkamiehenä.] Mutta minähän rupean ilkeäksi. Kreivitär
Mengden on sen minuun tartuttanut...
Vihdoin taas kerran Aleksandra Feodorovnan luona. Olgaa ei enää uhkaa
mikään vaara, saa luultavasti jo huomenna nousta vuoteesta.
Keisarinna on tullut kovin kalpeaksi ja laihtunut. En kuitenkaan voisi
uskoa, että ainoastaan huoli suuriruhtinattaren terveydentilasta
on siihen syynä. Ei edes tohtori Botkin ole voinut olla vakavasti
huolissaan tämän lapsentaudin tähden. Mutta ehkäpä Aleksandra
Feodorovnan hermot ovat näihin aikoihin erikoisen herkät.
Hän oli erittäin ystävällinen, kutsui minua "rakkaaksi ystäväksi", ja
hänen äänessään oli omituinen, valittava sointu, joka tuotti minulle
suorastaan ruumiillista tuskaa.
Näin, että hänellä oli pöydällään isä Joannin teosten uusi painos.
Nähdessään kysyvän katseeni hän otti kirjan ja näytti sitä minulle.
Se sisälsi muutamia niistä saarnoista, joita olimme aikaisemmin
lukeneet, mutta nyt ne oli pantu toiseen järjestykseen.
Keisarinna selitti käskeneensä noutaa sen kirjastosta, säilyttääkseen
toisen kappaleen, jossa oli pyhän miehen omakätinen omistuskirjoitus,
omaa yksityistä käyttöään varten.
"Ette voi ajatellakaan kuinka paljosta minun on häntä kiittäminen,
rakas ystävä", lisäsi hän hymyillen tuolla omituisella tavallaan,
joka on niin erilainen kuin äitikeisarinnan ja suuriruhtinatarten
pinnallinen, sovinnainen hymyily.
Se, että Aleksandra Feodorovna niin harvoin on ihastuttava, johtuu
ehkä siitä, että hän niin harvoin hymyilee.
Sitten hän ensi kerran johtui puhumaan tuosta vallankumouksellisen
komitean uhkauskirjeestä.
"Keisari oli kiihtynyt ja hämmentynyt, koska hän tietää itsellään
olevan mitä jalommat tarkoitukset. Jos kansa..." Hän keskeytti äkkiä.
"... Mutta eihän se olekaan kansa! Eikö totta, Annushka? Joitakuita
harvoja sokaistuja ne ovat..."
Hän katsoi minuun, ikäänkuin olisi tahtonut lukea ajatukseni sieluni
sisimmästä.
En voinut muuta kuin nyökätä ja sopertaa jonkun sisällyksettömän
vastauksen... Tuntuu omituiselta kirjoittaa sitä, mutta sillä hetkellä
kun tunsin Aleksandra Feodorovnan tutkivan ja surullisen katseen
olevan itseeni kohdistettuna, aloin äkkiä epäillä sitä, mihin siihen
saakka oli uskonut...
Joitakuita harvoja sokaistuja?
Nyt istun taas ja mietiskelen... Kansa? Kuka, mikä on kansa? Tietääkö
sitä Aleksandra Feodorovna? Tietääkö keisari?
Keisarin sanotaan kerran puhuneen lapsikansasta, joka oli kykenemätön
kantamaan heikoilla hartioillaan perustuslain taakkaa... Tunsiko hän
tuon kansan, silloin kun hän noin puhui?
Ja jos hän silloin sen tunsi... niin tunteeko hän sen vielä tänään?
Ajatteleeko hän sitä, että lapset kasvavat suuriksi, että voi tulla
aika, jolloin kohoavat kasvattajaansa korkeammiksi?
Nämä ovat Sinun ajatuksiasi, rakkaani! Minä olen ne omaksunut,
tietämättäni ja tahtomattani, ja kannan niitä nyt kuin vieraita
aineksia veressäni. Minä kärsin niistä kuin jostakin raskaasta,
elimettömästä, joka ei pääse yhdistymään ajatusteni kiertokulkuun...
Näin everstin, kun viimeksi kävin Pietarissa. Hän oli säälittävästi
laihtunut ja hänen kasvoihinsa oli ilmestynyt kyynillinen piirre.
Hän tervehti kohteliaasti ja pidättyvästi. Tuo pidättyväisyys... et
aavista, kuinka kiitollinen olen hänelle siitä. Minua tyynnyttää se,
ettei se edes vaadi häneltä ponnistusta; hän on niitä onnellisia,
jotka voivat kokonaan antautua töihinsä ja tehtäviinsä ja jotka
puhuvat elämän nautinnoista istuessaan iltaisin viinilasin ja korttien
parissa...
Emme ole keneltäkään mitään ryöstäneet, rakkaani!
Pohjaltaan on Vyrubov korkeamman venäläisen upseerin perikuva;
mutta vain harvat voivat väittää omaavansa hänen virkaintonsa ja
järkkymättömän velvollisuudentuntonsa. —