Mutta se oli mennyttä, se ei enää ollut todellisuutta. Näytti vain
viuhtovan hänelle kaukaa valkoisilla hunnuilla...
Isä Joann nimitti sitä synniksi. — Isä Joann puhui sovituksesta ja
katumuksesta. — Isä Joann oli kuin kostava tuomari, joka taistelee
syntiä vastaan vaimossa. — Vaikka tämä vaimo olikin keisarinna.
Tahi... kenties juuri siksi, että hän oli keisarinna?
Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli armoton. Hänen hymynsä oli
petollinen... Nainen, joka oli polvillaan hänen edessään räiskyvien
vahakynttilöiden himmeässä valossa, ei ollut osoittautunut tuon suuren
armon arvoiseksi.
Oliko hän tehnyt syntiä?
Voi, isä Joann oli ankara... Uskovaisen yksityiset teot eivät tässä
mitään vaikuttaneet. Henki se loisti sisästä ulospäin kuin kimmeltävä
lampunvalo lasisen kristallin lävitse. Se teki ihmetöitä tahi saattoi
raskaan vian päälleen...
Aleksandra Feodorovna värisi vilusta. Hän oli juuri tulossa suuren
Katarinan kappelista ja tunsi syystuulen hyytävänä henkivän palatsin
käytävissä. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli menneiden lapsivuoteiden
ja sieluntaistelujen jälkiä.
Tumma, mauttomuuteen saakka koruton puku ei peittänyt eräänlaista
kulmikkuutta hänen liikkeissään... Käsien hermostunut liikehtiminen oli
käynyt alituiseksi.
"Pyydän kutsumaan kreivitär Mengdenin luokseni." Nuori kamarirouva
joutui hämilleen. Kreivitär ei ollut lainkaan Tsarskoje Selossa.
Hän oli saanut hänen majesteetiltaan lomaa. Hänen keisarillinen
majesteettinsa oli viime aikoina ollut erittäin hajamielinen ja
muistamaton...
Aleksandra Feodorovna teki hänelle ominaisen torjuvan kädenliikkeen.
"Hyvä on, Hauksbee!"
Hän oli jo jonkun ajan pitänyt itsellään ja lapsilla yksinomaan
englantilaista palvelusväkeä. Hän piti anglosaksilaisesta kielestä,
joka ei ollut saksaa eikä venättä ja oli vapautuksena slaavilaiskielen
painostavasta pakkovallasta...
Hän astui huokaisten siniseen salonkiin. Kreivitär Mengdenin
rauhallinen seura olisi tänään tehnyt hänelle hyvää. Hän tunsi tarvetta
jutella yleisluontoisista asioista, joilla ei ollut mitään tekemistä
päiväntapausten kanssa. Hänen mieleensä oli johtunut kaikenlaisia
merkillisiä kysymyksiä Englannin historiasta.
Oli päiviä, joina hän hautautui miettimään menneiden aikojen ongelmia,
unohtaakseen nykyisyyden, joka lipui hänen ohitseen äänettömänä, ehkei
vähemmän vaikeana arvoituksena.
Sellaisina päivinä Annushka ei ollut mikään sopiva seuralainen. Mutta
hänen läsnäolonsa oli silti miellyttävää. Tuntui hyvältä katsella
hänen madonnankasvojensa lempeää soikiota, kuunnella tuota pehmyttä,
valittavaa ääntä, joka osasi kertoa ihmeellisiä asioita ihmeellisellä
äänensävyllä.
Rouva Vyrubovalla oli viime aikoina ollut monenlaisia
mieltäkiihoittavia elämyksiä.
Siitä pitäen kun keisari oli toimittanut hoviin salaperäisen taikurin,
Filipin, ei henkienmanaamisella Tsarskoje Selossa ollut loppua.
Mieletön spiritistinen taikuus rehotti palatsissa.
Herkkämielinen Annushka olisi varmaan nähnyt tuossa pikku
ranskalaisessa yli-inhimillisellä voimalla varustetun pyhimyksen,
ellei Besobrasovin kylmä epäileväisyys olisi häntä siitä varjellut.
Säännöllisin väliajoin ratsumestari järjesti kohtauksiaan puistossa ja
tahtoi tietoja palatsin tapahtumista.
Tapaukset olivat tosiaan seikkailunomaisia. — Suljetuissa
istunnoissa keisari puhutti esi-isiensä henkiä, vapauttaja-tsaari
puhui sointuvalla, miehekkäällä äänellä pojanpojalle, joka
kuunteli kumartunein päin, ja Pietari III:n änkyttävä ääni ilmaisi
vanhanaikaisin puheenparsin kaikki sen murhan yksityiskohdat, jonka
uhriksi hän suuren Katariinan toimesta oli joutunut.
Pääsy oli sallittu harvoille uskotuille. Keisari istui poispäin
kääntyneenä ja varjosti istunnon kestäessä kasvojaan käsillään.
Keisarinna, joka otti osaa jokaiseen istuntoon, tarkkasi häntä,
surullinen, jännittynyt piirre kasvoillaan, jotka sellaisina iltoina
olivat silmiinpistävän kalpeat.
Hänen pukunsa oli tumma, ja koko hänen ulkonainen olemuksensa ilmaisi
hänen koettavan johtaa läsnäolevien huomion pois itsestään. Ainoana
koristeena hänellä oli helminauha, jonka ristiä hänen hermostuneesti
liikehtivät kätensä pitelivät. Filipiä hän kohteli lyhytsanaisesti,
miltei epäystävällisesti. —
Annushka kertoi näistä tapauksista laajasanaisesti, hiukan
yksityiskohtaisesti, rakastetulleen.
Tämä työnsi jalallaan pari kellastunutta lehteä syrjään, jotka
ikäänkuin kultaisina silkkivaatekappaleina viistivät tien poikki.
"Sanotaan, ettei hän rakasta puolisoaan", mutisi Besobrasov miettivästi.
Rouva Vyrubova pudisti päätään.
"Ei, ei rakasta... puolisoaan. Joka istunnon jälkeen hän menee
kappeliin rukoilemaan. Häntä loukkaa se, että keisari viettää niin
monia tunteja ranskalaisen seurassa."
"Onko hän puhunut siitä?"
"Keisarinna ei koskaan puhu tunteistaan. Mutta eilen hän itki
tullessaan suuriruhtinattarien huoneesta. Minun täytyi jäädä
hänen luokseen. Oli jo myöhäinen... Puhuimme isä Joannista ja
heikkoudenpuuskista, joita hänelle muutamien viikkojen aikana usein
on sattunut. Keisarinna vertasi häntä ja Pobjedonostsevia toisiinsa.
— Pobjedonostsev on ihmeen vireä, eikö totta? Näen hänet toisinaan
palatsissa..."
"Hän on intoilija", sanoi Besobrasov. "Aioit puhua ranskalaisesta,
Annushka."
Vyrubova oli vaiti hetkisen. Miehen katseesta virtaavan pakon alaisena
hän etsi muistikuvistaan.
"Eilisiltana keisarinna puhui Cagliostrosta. Kysyi minulta, mitä
hänestä arvelin, oliko hän yli-ihminen vaiko petkuttaja, ja kuinka
selittäisin hänen suunnattoman menestyksensä. — Minä vastasin,
että selityksen hänen menestykseensä ehkä voi löytää ranskalaisten
kansallisluonteesta. Hän hymyili, katsahti minuun omituisesti ja sanoi
sitten miettivästi: Eikö ole merkillistä, että on ihmisiä, joiden
mielestä sellaisten taikurien menestyksellä on yhteyttä myöhempien
aikojen vakavien valtiollisten tapausten kanssa?"
Besobrasov suoristautui hätkähtäen. Hänen jäntevä vartalonsa oli hetken
ajan jännittyneenä ja kokoon puristuneena kuin syöksyyn valmistautuvan
eläimen notkea ruumis.
"Kuinka hän sellaista johtuu ajattelemaan?" kysyi hän nopeasti.
Annushka hymyili.
"Sattuma, rakkaani!... Hän tahtoi minua varoittaa... varmasti!... Hän
on kenties liian varovainen, lausuakseen ajatuksensa suoraan."
Ratsumestari sai hitaasti takaisin entisen ryhtinsä.
"Tutkiiko keisarinna historiaa?"
"Silloin tällöin."
"Arvelin vain, ettei vallankumoushistoria liene omiansa huvittamaan
ruhtinatarta."
"Se ei häntä lainkaan huvitakaan, rakkaani. Hän puhuu siitä kuin
jostakin vieraasta. Hiljan, kun oli puhe Ranskasta, hän sanoi
sivumennen: Onpa hullua, että kansojen kohtalo voi olla niin läheisesti
sidottu niiden hallitsijain kohtaloon..."
"Minusta näyttää, kuin järjestys olisi ollut päinvastainen..."
Annushkan kasvot ilmaisivat lievää kummastusta.
"Sinä olet ihmeellinen...!"
Besobrasov nauroi.
"Joko olet lopettanut?"
"Niin luulen..."
"Ettekö puhuneet myös Maria Antoinettesta?"
Annushka alkoi vavista. Hänen katseensa näyttivät etsivän jotakin
Besobrasovin piirteistä. Hän oli kovin kalpea.
"Kyllä, me puhuimme Maria Antoinettesta, sinä kaikkitietävä. Keisarinna
huomautti joukkojen arvostelukyvyttömyydestä, niiden mielissä kun
tuon onnettoman kuningattaren raskain rikos oli se, että hän oli
ulkomaalainen... Sinä hymyilet?...
"En suinkaan, pikku Annushkani."
Omituisesti hämmentävällä keskustelutavallaan hän äkkiä siirtyi toiseen
aiheeseen.
"Entä isä Joann?"
Nuoren naisen suupielet vavahtivat tuskallisesti.
"Hän itse sanoo päiviensä olevan luetut... Toissapäivänä, kun hän
saarnasi keisarinnalle, hän vaivoin pysyi pystyssä. Aleksandra
Feodorovna tarjosi hänelle tueksi käsivartensa. Hän hylkäsi avun..."
Annushkan ääni muuttui hiljaiseksi voihkaisuksi.
"Kadotamme pyhän miehen..."
Hänen kyynelöivät silmänsä katselivat hellästi ja suloisesti
vaaleiden kultakutrien sädekehän keskeltä. Hän ei nähnyt Besobrasovin
huulien ympärillä leikkivää ivaa. Hän katsoi kuin arka pikkulintu
kaikkitietävän rohkeisiin piirteihin.
Iva hävisi. Himo heräsi. — Tsarskoje Selon naiset olivat ihania
hupakkoja. — Isä Joann oli muokannut maaperän. Toiset tulisivat
hänen jälkeensä. — Täytyi juoda, niin kauan kuin vielä tunsi juoman
huulillaan. — Pikku temppeli odotti vaiteliaana lehdettömien puiden
takana...
Aamuhämärissä hiipi Annushka raskain jäsenin takaisin linnaan. Hänen
tukkansa riippui sumusta kosteana ja pörröisenä kylmällä otsalla. Suu
hehkui punaisena kalpeissa kasvoissa. — Kastepisarat tipahtelivat
surumielisesti pensaikoissa. — Hän paleli. — Katumuksen ajatuksia
liikahteli hänen mielessään.
Oi, eihän siellä ollut käynyt hänen oma itsensä. Hän itse oli tahdoton,
kuin kevyt pallo, joka nostetaan ilmaan ja viskataan loukkoon. Oli kuin
olento, joka ei enää tunne mitään ajatuksia. Vain vaistoja...
Annushka huokasi. Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen suortuvat
otsaltaan, ja tunsi kylmiä väreitä, sormiensa koskettaessa erään
najaadin kylmää, kivistä käsivartta...
Raskaana ja pilvien verhoamana sarasti päivä palatsikappelin kupoolien
takana. Linnut alkoivat lennellä, kirkuivat, Riitelivät kuin
kadotettujen harhailevat sielut natisevien oksien keskellä...
Perin uupuneena Annushka saapui huoneisiinsa. Ne olivat kuin kuolleet
sinertävässä hämärässä, suljettujen verhojen takana. Vuoteen
koskemattomat patjat houkuttelivat luokseen. Suljetuin silminhän
vaipui valkoisilla, lavendelintuoksuisilla lakanoilla peitettyyn
vuoteeseensa. —
Jokin oli säikähdyttänyt hänet hereille. Hän ponnahti pystyyn, katseli
kummastunein silmin ympärilleen. Joku oli huoneessa, seisoi hänen
edessään. Eräs keisarillisista kamarirouvista...
Vyrubova tuijotti tämän hämmästyneihin kasvoihin.
Mitä oli tapahtunut?... Keisarinna...?
Vähitellen hän pääsi selvyyteen.
Aleksandra Feodorovnalla oli ollut rauhaton yö, ja hän oli jostakin
syystä hätyyttänyt palvelusväkensä. Vastoin tapojaan hän oli tahtonut
palvelusvuorossa olevan seuranaisensa luokseen. Kun Vyrubova ei tullut,
oli muutamien turhien verukkeiden jälkeen täytynyt tunnustaa, että
hänen huoneensa olivat tyhjät. Aleksandra. Feodorovna oli ihmetellyt ja
hämmästynyt.
Annushka käsitti kaikki.
Hän oli noussut istumaan vuoteessaan ja tuijotti pieniin, kirkkaisiin
sateenkaarenvärisiin läikkiin, jotka heijastuivat kattokruunun
hiotuista kristallipalloista, auringonsäteiden niihin sattuessa.
Hän käsitti, että keisarinna odotti häntä, että hänen täytyi keksiä
syitä, valehdella... Hän käsitti, ettei tämä yö ollut mitään unta,
kuten hän ensi silmänräpäyksessä oli taipuvainen uskomaan, että hänen
huulensa olivat vasta kuivuneet haihtuneiden suutelojen jäljiltä...
Hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti, vilvoitteli kasvojaan ja lähti
keisarinnan luo.
Aleksandra Feodorovna ei ohut yksin. Ruhtinatar Obolenskaja istui
hänen luonaan, loi lyhyen, tutkivan katseen Vyrubovan kasvoihin ja
jatkoi kunnioittavasti vastaustaan johonkin keisarinnan huolimattomasti
tekemään kysymykseen.
Juteltiin keisarin henkiin herättämästä Haagin rauhankonferenssista,
eräiden valtakunnan sisäosissa toimivien hyväntekeväisyysyhdistysten
uudestijärjestelystä, joiden kunniapuheenjohtajaksi keisarinna oli
suostunut rupeamaan. Pitkästyttävä, täydellisesti mielenkiinnoton
keskustelu...
Annushka tarkkasi keisarinnan kasvoja, odotti otsan rypistämistä,
paheksuvaa välähdystä hänen hiljaisten, surullisten silmiensä
syvyydestä. Kun mitään sellaista ei tapahtunutkaan, tunsi Vyrubova
joutuvansa omituisen arkuuden valtaan.
Hän odotti, kunnes jäi keisarinnan luo yksin... Mutta Aleksandra
Feodorovna ei antanut hänen ryhtyä selityksiin. Lyhyellä,
luonteenomaisella kädenliikkeellä hän vaiensi Annushkan, kehoitti häntä
seuraamaan itseään kappeliin ja puhui isä Joannin huolestuttavasta
terveydentilasta.
Kappeli oli kylmä ja sitä valaisi loppusyksyn väsynyt aamuaurinko.
Seinien loistavan sinen yläpuolella kyyhöttivät varjot, varjot
leikittelivät räikeän kullanväristen rokokokierteiden ympärillä,
jotka muhkeiden loistovuodepilarien tavoin kohosivat kattoa kohti
suitsutususvan keskellä.
Väsyneenä ja vapisevana kajahteli vanhan jumalanmiehen ääni...
Aleksandra Feodorovna istui pää kumarassa. Hänen otsansa nojasi
hoviaition kylmään suojukseen. Hänen kätensä olivat ristissä, ja
hän tuskin huomasi kyyneliä, jotka ehtymättöminä tipahtelivat hänen
kylmille, ristityille sormilleen.
Hän tahtoi rukoilla eikä voinut. Tuska ahdisti häntä...
Isä Joann oli lähtevä hänen luotaan, ennenkuin hänen esirukouksensa
tulisivat kuulluiksi. Hän jäisi yksin, hyljättynä näiden vieraiden
ihmisten keskelle. Kaikki he olivat vieraita... kaikki. Annushkakin...
Hänen katseensa oli arka, pahan omantunnon katse. Turhaan keisarinna
oli kutsunut ystävätärtään. Annushka ei ollut silloin ollut
palatsissa... Ei ollut palatsissa...
Puna kohosi Aleksandra Feodorovnan valvomisesta riutuneille kasvoille.
Synti! Synti!... Täytyi rukoilla päästäkseen synnin herraksi. Rukoilla,
jotta isä Joannin esirukoukset kantaisivat hedelmiä.
Synnyttää poika! Ikäänkuin saman sävelen alati palaava loppusäe tuo
toive soi hänen sielussaan. Mitä ansioita ennen häntä oli hänen
kansansa äideillä, joiden suotiin painaa poikia rintaansa vasten?
Hän hymyili katkerasti... puristi huulensa yhteen...
"Mutta puu, joka ei kanna hedelmää, hakataan poikki ja heitetään
tuleen..."
Jostakin, kaukaa menneisyydestä, kaikuivat nuo sanat. Eikö se ollut
ennustus?...
Hän vaipui surulliseen mietiskelyyn. Hänellä oli tapana seurata
jotakin ajatussarjaa, kunnes joku ulkoapäin tuleva uusi vaikutelma sen
katkaisi. Ja sellaisia vaikutelmia, jotka olivat kyllin voimakkaita, ei
ollut useita...
Usein oltiin kuulevinaan maanalaista jyrähtelyä...
Useimmiten oli Witte siihen syynä. Hän kiusasi keisaria rautaisella
itsepintaisuudellaan ja ärsyttävällä tyyneydellään.
Suuriruhtinaspuolue oli, käyttäen taitavasti hyväkseen keisarin
vastenmielisyyttä mahtavaa rahamiestä kohtaan, kaikessa hiljaisuudessa
osannut uudelleen saavuttaa vaikutusvaltaa Nikolain häilyvään mieleen.
Sergei ja Vladimir taistelivat etusijasta. Nikolai Nikolajevitsh
pysytteli viisaasti syrjemmällä ja hautoi Krimillä kunnianhimoisia
suunnitelmia. Pavel Aleksandrovitsh kuohutti yleistä mielipidettä
rakkaussuhteellaan Raisa Pistolkorsiin, mikä lopuksi aiheutti hänen
karkoittamisensa...
Aleksandra Feodorovna ei ollut enää nähnyt kaunista Raisaa. Mutta hän
tiesi, että Nikolai oli viettänyt unettomia öitä.
Keisarinna kärsi tuon vieraan naisen tähden. Niin naisena kuin
äitinä... Myöskin kristittynä... Isä Joann puhui hyvyydestä, joka
itsensä voittaa...
Keisarinna havahtui säikähtäen mietteistään... Väsynein,
kyynelistä punertavin silmin hän tuijotti kappelissa leijailevaan
pyhäsavupilveen...
Katua ja kieltäytyä!
Hän koetti palatsiin palattuaan puhella ystävällisesti Annushkan kanssa
ja uskoa hänen avuttomasti änkyttämäänsä selitykseen, että hän oli
salaa käynyt tapaamassa muuatta pietarilaista ystävätärtään.
Hän koetti vastata keisarin lempeään hymyilyyn, haihduttaa hilpeydellä
hänen hajamielisyytensä, näyttää iloiselta ja hyvätuuliselta.
Hän koetti ajatella ystävällisesti Maria Feodorovnaa...
Äitikeisarinna oleskeli vielä Pietarissa ja saapui silloin tällöin vain
hetkelliselle vierailulle Tsarskoje Seloon.
Katse, jolla hän mitteli miniänsä kuopalle painuneita kasvoja, oli
ystävällinen ja hyvänsuopa. Poikaansa kohtaan hän osoitti hyvyyttä ja
puoleensavetävää rakastettavuutta...
Aleksandra Feodorovna ymmärsi tuon sävyn — äitikeisarinnan ystävälliset
katseet iskeytyivät hänen sieluunsa kuin petolinnun kynnet...
Maria Feodorovna oli synnyttänyt valtaistuimelle poikia ja tunsi
halveksivaa sääliä tuota saksatarta kohtaan, joka ei kyennyt täyttämään
kansan toiveita.
Kansan?...
Aleksandra Feodorovna pudisti vaaleakutrista päätään.
"Eläimiä, kultaisten ristikkojen takana..."
Elisabet oli sittenkin ollut oikeassa...
* * * * *
Isä Joann oli kuollut Kronstadtissa... Hauraan korren tavoin oli
vanha ruumis kaatunut mahtavan leikkuumiehen jalkojen juureen, jonka
hiljainen viikatteenviuhina oli suhahtanut Tsarskoje Selon puistossa
kuin rauhaton aavistus.
Mutta Pobjedonostsev eli. Norsunluiseen sauvaansa nojaten hän astui
suorana palatsin suojien läpi, seisoi kuin kostava tuomari hintelän,
ryhdittömän yksinvaltiaan edessä...
Nikolai työskenteli paljon ja uutterasti. Hänellä oli mitä paras tahto
ja herkkä omatunto, joka pakotti häntä ponnistamaan voimiaan. Mutta
määrättömästä työstä hänen voimansa murtuivat ja hänen tahtonsa kävi
taipuisaksi kuin ohut pajuvitsa.
Pobjedonostsev huomasi sen. Kaikki sen huomasivat... Hän ei ollut enää
se keisari, joka loistavin silmin puhui vapauttaja-tsaarin työstä.
Tosin sanottiin, että Nikolai puhutti Filip-taikurin spiritistisissä
istunnoissa isoisänsä henkeä, pyytäen häneltä neuvoja, ja pikku
ranskalaisen suipot, mustapartaiset kasvot olivat toisinaan
vetäytyneinä huolestuneisiin kurttuihin, — puhuttiin, että hänen
keisarillisen suosijansa kietovat kysymykset panivat hänet hikoilemaan
ja miettimään —, mutta Pobjedonostsevin ja hänen kannattajiensa tähti
oli nousemassa, se kohosi tsaarin heikon pään ylitse korkeammalle ja
loisti kirkkaana pimeimmän taantumuksen taivaalla.
Haagin rauhankonferenssi oli avattu; Muravjov lähetti imartelevia
selostuksia, jotka keisari, huulillaan hymy — selviytyneen,
yltäkylläisen väsynyt hymy —, silmäsi läpi.
Witte olisi voinut riemuita. Hovissa kiertelevät huhut väittivät, että
juuri hän oli saanut keisarin esiintymään maailmaa onnellistettavana
vapauttajana. Hänen tarkoitusperänsä olivat päivänselvät. —
Haaveelliset sisäiset uudistussuunnitelmat nielivät ne rahamäärät,
jotka olisivat olleet välttämättömät vastustuskykyisen armeijan
taisteluvalmiuden säilyttämiseksi. Kullan täytyi vieriä, jotta
lapsikansasta tulisi sivistyskansa.
Pobjedonostsev hymyili halveksivasti. Keisarillisen suunnan epävarmuus
ajoi hänet kirkon — yliaistillisen — syliin, tapahtuipa se sitten
laillisesti tahi laittomasti.
Monsieur Filipillä oli hovissa mahtavia vastustajia. Tsaaritar kuului
julistaneen hänet temppuilijaksi... Painava todistus siitä, ettei
Aleksandra Feodorovna vielä ollut se tottelevainen välikappale, jona
häntä rukoilukiihkonsa heräämisestä lähtien pidettiin.
Mutta se seikka, että hän asettui vastustamaan ranskalaisen taikurin
vehkeitä, saattoi olla hyödyksi. Filip oli kukistuva... Ennemmin tai
myöhemmin.
Nikolai ei kyennyt ajan pitkään vastustamaan ympäristönsä jännitettyä
tahtoa.
Pobjedonostsev oli rauhallinen ja varma tarkoitustansa saavuttamisesta.
Vierasheimoisissa maakunnissa odottivat optimistit niiden lupausten
täyttämistä, jotka uusi hallitsija joitakuita vuosia sitten
pyhäsavu-usvan keskellä juhlallisessa kruunaustilaisuudessa oli antanut.
Kiihkomielisemmät eivät enää odottaneet. Alkoi kuulua murinaa,
kehoitettiin, vaadittiin...
Suotuisa tilaisuus ryhtyä ankariin sortotoimiin vihatun vapaudenhengen
kahlehtimiseksi.
Pobjedonostsev ryhtyi näihin toimenpiteisiin varovasti ja lujin
ottein. Hän eteni askel askeleelta, kuten astutaan vieraaseen,
järjestelmällisesti valloitettavaan maahan. Witten järjestelmä oli
vallannut tärkeitä alueita, saattanut hänen käsiinsä vaikutusvaltaisia
keisarillisen sortovallan varustuksia.
Pobjedonostsev oli kyllin älykäs asettuakseen vihollistaan vastaan ensi
sijassa puolueettomalla alueella.
Hän pysähdytti edistysmieliset aatteet kahlehtimalla koululaitoksen,
ajamalla talonpojan takaisin tietämättömyyden pimeyteen, kun
valistus uhkasi luoda häikäisevät ja vaaralliset säteensä muutamien
havahtuneiden aivoihin.
Pobjedonostsev vihasi kreivi Tolstoita siten, kuin hyvän seurapiirin
jäsen vihaa rikollista, joka kerran on ollut hänen vertaisensa...
Ominaisella, itsepintaisella tarmollaan hän sai aikaan tuon merkillisen
ylimyksen erottamisen kirkon yhteydestä... Hitaasti mutta varmasti
hän tunsi työnsä edistyvän, vallan luisuvan takaisin kuivettuneisiin,
sormusten koristamiin käsiin.
Ryhditön, monisokkeloiseen juoniverkkoon takertunut hallitsija!
Yliprokuraattorin ohuet huulet hymyilivät, samoin kuin ne olivat
hymyilleet tuon ensimmäisen, suuriruhtinatar Olgan syntymän jälkeisen
audienssin aikana. Viisaan hymyä haaveilijalle...
Aleksandra Feodorovnaa alkoi Tsarskoje Selon ja Pietarhovin yksinäisyys
painostaa.
Pietarhovin solisevat suihkulähteet kiusasivat hänen hermojaan,
ikäänkuin hienon hienot, teräväkärkiset, syvään tunkeutuvat neulat
olisivat pistelleet hänen ohutta hipiäänsä... Yksitoikkoista, alati
samanlaista oli tuo solina, kuin isä Joannin yksitoikkoisen laulava
ääni.
Ah, isä Joann oli kuollut...
Hän oli kuollut, kuten ihmisillä on tapana kuolla. Ikäänkuin kuolema
olisi vienyt sädekehän hänen päänsä päältä...
Isä Joannin kannattajat levittivät ihmeellisiä huhuja, kuinka vainaja
oli noussut taivaaseen tulisissa vaunuissa — samoin kuin vanhan
testamentin profeetta Elias. Tutkimus todisti huhut perättömiksi.
Epäilyn ja naurettavuuden varjo alkoi himmentää pyhän miehen säteilevää
kuvaa...
Varjo, joka samalla tiesi vapautumista...
Tuo ennustus...
Keisarinna puristi käsiään yhteen.
Eikö toivo ollut heikkoutta?... Eikö ollut rikos epäillä Jumalan
lähettämän uskottavuutta?
Hänen väsyneet sormensa selailivat isä Joannin saarnakirjaa...
Annushka ei enää lukenut hänelle ääneen. Hän oli rakastunut ja juoksi
salaisilla kohtauksilla puistossa. Hänen hempeiden, kuulakkaiden
kasvojensa viehätys oli menettänyt sulavuutensa. —
Aleksandra Feodorovna huokasi. Hänen pettymyksensä rouva Vyrubovan
suhteen kalvoi hänen mieltänsä. Hän koetti olla hänelle hyvä, kuten
aina ennenkin. Annushka oli syntinen, joka tarvitsi anteeksiantoa...
Mutta hänen äänensä sai tylyn pohjasävyn, kun hän puhui Annushkan
kanssa, ja Vyrubova kasteli öisin pieluksiaan kyynelillään. —
Besobrasov ei enää ollut täsmällinen Annushkan odotellessa temppelin
luona.
Kun he viimeksi olivat yhdessä, puhui ratsumestari paljon Wittestä.
Pobjedonostsevistakin oli puhetta.
Sanottiin Pobjedonostsevin valmistautuvan taisteluun kreivi Tolstoita
vastaan musertaakseen hänet... Kreivillä oli paljon kannattajia. Oli
sellaisia, jotka väittivät, että hän oli parempi kristitty kuin pyhän
synoodin yliprokuraattori.
Annushkan silmät suurenivat pelästyksestä.
Hän pelkäsi Pobjedonostsevia. Ja rakastetun sanat vivahtivat
rienaukseen.
Besobrasov kohautti pilkallisesti olkapäitään.
"Pobjedonostsev on mahtava, koska hän pelkää... Hän kuulee ääniä
syvyyksistä, Annushka. Hän tietää, että ruumis on surmattava, jotta
ääni, lakkaisi huutamasta ja syyttämästä kiusaajaansa... Pobjedonostsev
on ovelin kaikista. Valta, niin kauan kuin me sitä käyttää voimme..."
"Me?"
"Sinä pikku hupsu! Mutta se aika, jossa elämme, on suuri ja
merkillinen. Naiset eivät voi ymmärtää sen tunnusmerkkejä.
Keisarinnakaan ei niitä ymmärrä... Etkö sanonut, että hän nimitti tuota
ranskalaista temppuilijaksi?"
"Hänellä ei ole niin paljon valtaa keisariin, että saisi hänet
luopumaan monsieur Filipistä."
"Hänellä on valtaa, Annushka... Mutta hänellä ei ole kylliksi älyä
sitä käyttää. Koska häntä kalvaa sairaus, on hän unohtanut uskon omiin
voimiinsa."
"Sairaus?"
"Kruununperillisen syntymän turha odotus."
Besobrasov puhui hitaasti ja juhlallisesti. Peitetty kyynillisyys
karehti hänen suunsa ympärillä.
"Isä Joann — sanotaan, että, hän oli pyhimys, eikä minulla ole mitään
pätevää perustetta väittää sitä vastaan... Isä Joann osasi kovasta
raudasta takoa taipuisan välikappaleen kirkolle."
Hän näki Annushkan tekevän ristinmerkin ja kalpenevan kuullessaan tuota
pyhää nimeä noin häpäisevästi mainittavan.
Hän purskahti hilpeään nauruun ja vetäen Annushkan käsivarren
kainaloonsa sulki hänen suunsa polttavilla suuteloilla...
* * * * *
Ulkoministerin, kreivi Muravjovin, luona oli ollut jokaviikkoinen
diplomaattinen vastaanotto. Seisoskeltiin ympäri huoneita kahvikuppi
kädessä ja juteltiin. Rahaministerin synkkä jäykkyys herätti huomiota.
"Hän ei usko hollantilaisen korttirakennuksen kestävyyteen", kuiskasi
kreivi Lambsdorff suutaan suojaavan käden takaa. "Kerrotaan, että eilen
sanasota kajahdutteli Aleksanterinpalatsin seiniä. Keisarinna kuuluu
saaneen päänsäryn."
Lähinnä seisovat nauroivat.
"Herra von Witte kyllä varoo jännittämästä jousta liiaksi..."
"... tahi joutuu kiusaukseen todistaa, ettei liiaksi jännitettyjenkään
aina tarvitse katketa."
Hienostuneen keskustelijan kevyellä, kaikkia muotoja noudattavalla
tavalla isäntä lähestyi Sergei Juljevitshia.
"Olette tyytymätön, teidän ylhäisyytenne?"
Witte hymyili.
"Ainoastaan itseeni... Että voinkin olla näin kiittämätön vieras..."
"Ah!" Kreivi Muravjov hymyili hienosti. "Eikö jo teidän ylhäisyytenne
pelkkä läsnäolokin...?"
Witte kohotti kättään.
"En ole niin itserakas, paras kreivini."
Vastaus katkaisi kärjen toisen äänensävyssä piilevältä,
vastentahtoisesti välähtävältä ivallisuudelta. Se ilmaisi tyyneyttä,
suojelevaa ylemmyyttä...
Nousukkaan hymyilyn täytyi loukata Muravjovia, sen miehen jälkeläistä,
joka v. 1858 oli riistänyt Amurin piirin Kiinalta.
Hän oli kyllin viisas, ollakseen sitä näyttämättä. Hän tarvitsi Witteä,
hän oli niitä rakastettavia henkilöitä, joista ei ollut epämieluista
kätkeytyä, mahtavan rahamiehen viileään varjoon.
Tarvitsi tänään aivan erikoisesti... Erään yksityisasian vuoksi, joka
näytti olevan kaukana politiikasta sellaisenaan, mutta joka silti oli
yhtynyt siihen läheisemmin, kuin miltä puolueettomasta havaitsijasta
ensi silmäyksellä saattoi näyttää.
Oliko Witten mielestä venäläis-kiinalaisella pankilla tulevaisuutta?
Sergei Juljevitsh kohotti katseensa.
Tämä kysymys tässä paikassa oli yllättävä...
Hän viivytteli vastausta... Ja kun se vihdoin tuli, kuului se
epäröivältä, merkillisen laimealta...
"Niin kauan kuin voimme olla varmat olojen rauhallisesta
kehittymisestä, kreivi Muravjov..."
Hänen sanoissaan ei ollut mitään totuudesta poikkeavaa. Ja kuitenkin
hän näytti hämmästyneeltä, aivan kuin olisi valehdellut.
"Niin kauan kuin voimme olla varmat olojen rauhallisesta
kehittymisestä..."
Kuka siihen uskoi?... Hän itsekö?...
Hän katseli alakuloisesti kreivin miellyttäviin piirteisiin, joka
koetti salata hämmennystään näennäisellä hilpeydellä.
Hän oli tänä aamuna matkalla Pietarhoviin kohdannut suuriruhtinas
Vladimirin.
Suuriruhtinas oli hymyillyt, katsahtanut kylmästi syrjään ja
lennättänyt omituisesti kerskailevin elein savukkeensa leveän ajotien
kosteaan hiekkaan.
Silloin tiesi Sergei Juljevitsh: suuriruhtinas tuli tsaarin luota ja
oli onnistunut asioissaan...
Hän suoristautui äkkiä.
Muravjov, joka taitavasti vaapotteli sirotekoista meissner-kuppia
sormiensa nenillä, kumartui häneen päin.
"Kuka meistä on epäillyt rauhallista kehitystä, teidän ylhäisyytenne?"
"Ei kukaan", sanoi Witte äänekkäämmin kuin näytti soveltuvan
yksityisluontoiseen keskusteluun. "Ei kukaan, kreivi Muravjov."
Hän hymyili viedessään väkevän, mustan juoman huulilleen.
"Luulisinpä, että olemme oppineet tekemään rauhallisia valtauksia",
sanoi Muravjov. Hänen ääntään värähdytti vastentahtoinen jännitys.
Mutta Sergei Juljevitshin tyyneys oli palannut. Hän hymyili kuin
viattomalle sukkeluudelle.
"Eikö meidän ole täytynyt sitä oppia?... Vai näyttääkö saksalaisten
tunkeutuminen Keltaiselle merelle niin vaarattomalta?" [Tarkoitetaan
Saksan ja Kiinan välillä tehtyä vuokrasopimusta.]
Muravjov tuli totiseksi.
"Saksa tahtoo säilyttää rauhan", sanoi hän lujalla äänensävyllä,
joka silmiinpistävästi poikkesi hänen tavallisesta, slaavilaisesta
hermostuneisuudestaan.
Rahaministeri kohautti olkapäitään.
"Sitäkään ei kukaan epäile. Mutta Saksan kauppapolitiikan voimistuminen
on huolestuttavan ripeää."
Hän keskeytti puheensa ja vaipui syviin mietteisiin, murahdellen vain
yksitavuisesti.
Saksa oli hankkinut vuokraoikeuden Kiautschouhun, Venäjä Port Arthuriin
ja Talienwaniin. Englanti, tuo hurskas, joka alati himoitsi uusia
alueita, tyytyi Weihaiweihin, Ranska kaappasi Kvangtu-lahdelman...
Japani oli saanut lähteä tyhjin käsin... Ja viisas Li-Hung-Tshang oli
varoittanut käryävistä selkkauksista Itä-Aasiassa...
Witte jätti ensimmäisenä hyvästi Muravjoville. Tulevan rajuilman
aavistus oli viime aikoina estänyt häntä nauttimasta seuraelämästä.
Hän istui mielellään kotona kirjoituspöytänsä ääressä sommitellen
mahdollisia yhdistelmiä...
Muravjov oli Witten lähtiessä hilpeä ja sydämellinen. Hän saattoi
ministeriä puoleensavetävästä hymyillen...
Rahaministerin tummissa silmissä värähteli alakuloisesti.
Muravjov oli yksi niitä harvoja, joilla oli rohkeutta puhua hänen
kieltään... Kenties itsekkäistä syistä!... Mutta sittenkin...!
Alhaalla, leveän kiviportaan varjossa hän seisoi hetkisen epämieluisiin
mietteisiinsä vaipuneena.
Tuo monsieur Filip oli vehkeilijä. Ei silti pahimpia. Hän ei toiminut
tarkoituksellisesti, ei ollut sellainen, joka yritti muodostaa jonkun
hovipuolueen, antaa suuren vaikutusvaltansa valtiollisten tarkoitusten
käytettäväksi...
Mutta Nikolai oli käynyt hempeämieliseksi. Ja monsieur Filip oli kyllä
saava seuraajan. Jonkun, joka äkkiä ilmestyi pimeästä taas kadotukseen.
Joka ehkä olisi ranskalaista vaarallisempi.
Witte kohautti olkapäitään, sytytti savukkeen ja astui hitaasti
viimeiset porrasaskelmat. Eteisessä hän oli kuulevinaan kuiskauksen...
Erään palvelijan notkea vartalo vilahti hänen ohitseen.
Sähkölampun kalpeassa valossa hän näki miehen kasvot. Ne olivat terävät
kuin petolinnun, ja niillä kuvastui tarmokas äly. Silmät, jotka
olivat syvällä kuopissaan, kohtasivat omituisesti pälyillen vieraan
hetkellisen katseen.
Sergei Juljevitsh viivytti hiukan askeliaan... Sitten hän rypisti
otsaansa, pisti ovenvartijan kouraan juomarahan ja astui miettiväisenä
ulos lämpimään, vastasytytettyjen lyhtyrivien haaveellisen loiston
valaisemaan kesäkuun-iltaan. —
Muravjov vietti yönsä rauhallisesti, epämääräisen voitontunteen
vallassa.
"Niin kauan kuin voimme olla varmat rauhallisesta kehityksestä..."
Rahaministerin ei ollut tapana lasketella turhia korulauseita. Tässä
voi ryhtyä kauppoihin, jotka muissa olosuhteissa olisivat tuntuneet
uskalletuilta.
Kreivi heräsi myöhään, tunsi itsensä täysin levänneeksi ja reippaaksi
ja oli kiitollinen kohtalolleen, joka tänään ei ollut valmistanut
hänelle esittelyä Tsarskoje Selossa.
Mitä ruusunhohtoisimmassa mielentilassa hän antoi pukea itsensä,
pilaili Veljan kanssa ihanasta säästä ja käski valmistaa erikoisen
runsaan aamiaisen.
Palvelijan petolinnunkasvoissa ei ainoakaan lihas värähtänyt.
Liukuvin, äänettömin liikkein hän kulki ylös ja alas, laski hiljaa
kilahtavan hopeisen tarjottimen herransa viereen.
Muravjov antoi käskynsä päivän varalle.
"Ivan valjastakoon hevoset. Kello kymmeneksi. Sää on kerrassaan
ihana..."
Velja kumarsi ja poistui. Tultuaan käytävään hän joudutti askeliaan,
ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire päästä pian loitolle huoneen
piiristä...
Pobjedonostsev oli paluumatkalla Tsarskoje Selosta, kun
iltapäivälehdissä oli luettavana tieto kreivi Muravjovin äkillisestä
kuolemasta.
Hän antoi seuralaisensa, erään nuoren papin, tehtäväksi hankkia
lähempiä tietoja. Hänen kätensä oli aivan tyyni, antaessaan hetkisen
kuluttua sanomalehden takaisin.
"Haagilainen yritys ei näy olevan tähtien suosima..."
Kun hänen seuralaisensa kunnioittavasti ilmoitti olevansa aivan samaa
mieltä, pyysi hän sanomalehteä vielä uudelleen.
Lyhyeen tietoon kreivin kuolemasta liittyi viittauksia "erinäisiin
salaperäisiin, tapauksen yhteydessä oleviin seikkoihin"... Kreivi oli
edellisenä iltana ollut hilpeä ja levollinen, oli herännyt myöhään
ja heti istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen suorittaakseen kaikessa
kiireessä eräitä tehtäviä, joita ei voinut siirtää tuonnemmaksi.
Palvelija, joka tuntia myöhemmin astui huoneeseen ilmoittaakseen, että
vaunut olivat kreivin määräyksen mukaan ajaneet portaiden eteen, tapasi
ministerin kuolleena kirjoitustuolissaan. Hän hälyytti heti koko talon
ja käski hankkia lääkärin...
Pobjedonostsev hymyili.
"Kaitselmus näkyy antavan uuden järjestelmän kannattajien tuta
valtaansa", sanoi hän hitaasti, ja hänen äänessään oli juhlallinen,
mahtipontinen sointu.
Nojaten keppinsä norsunluiseen kahvaan hän vaieten ja riemuitsevana
katsoi lämpimään auringonpaisteeseen, joka kirkkaana harsona ympäröi
kävelijättärien valkoisia pukuja.
Herra von Wittelle oli tapaus ilmoitettu muutamaa tuntia aikaisemmin.
Puhelimitse... Tiedon antoi joku välinpitämätön ääni ulkoministeriöstä.
Sanoma oli häntä järkyttänyt ja herättänyt hänessä merkillisiä
epäluuloja.
Hän lähetti palvelijansa kadulle ostamaan kaikki sanomalehdet, mitkä
olivat saatavissa.
Hän luki nopeasti:
"Palvelija, joka tuli ilmoittamaan herralleen vaunujen saapuneen...
palvelija, joka oli kattanut kreiville aamiaispöydän ja heti senjälkeen
poistunut huoneesta... Palvelija... palvelija..."
Hän alkoi hämärästi muistaa... Petolinnunkasvot ulkonevan
porrassuojuksen varjossa... Voihan se olla hullutusta... sattuma...