Keisari siirtyi muille aloille. — Hän oli valmistanut suunnitelmia
sisäisiä uudistuksia varten, puhui työajan uudestisäännöstelystä,
talonpoikain asemaa keventävistä laeista, kuvernöörien ja
piiripäälliköiden keskinäistä asemaa koskevista muutoksista...
Hän puhui nopeasti ja kiihtyneesti, ikäänkuin olisi ollut tärkeätä
päästä mahdollisimman pian eroon jostakin epämieluisasta.
Ministeri kuunteli vaieten tällaisten aikeiden ilmaisuja. Työväestön
aseman parantamista? Talonpoikaisolojen uudistuksia? — Myöhemmin!
Myöhemmin! —
Hän aikoi vastata, mutta keisari pudisti miltei kiivaasti päätään.
Herra von Witte olkoon ensi kerralla valmis esittämään mielipiteensä.
Kyllin täksi päiväksi! —
Witte huomasi esittelyn päättyneen, kumarsi ja poistui.
Etuhuoneessa odotti eräitä ministeriöiden herroja, jotka hän tunsi.
Hän ojensi heille kätensä ja haastoi muutaman sanan, ennenkuin astui
vaunuihinsa. Hän näytti heistä väsyneeltä ja rasittuneelta. Witten
joustavuus on vähentynyt, kuiskailtiin. Aleksanteri III:nnen aikana oli
hänen olonsa ollut helpompi...
Hitaasti vierivät vaunut Pietarhovin puiston läpi. Puiden mahtavat,
alkukevään kainon vihannan värittämät latvat suhisivat kirkkaassa
kevätilmassa. Haaleanväristen pajunoksien takana kuvastuivat pitkät,
kellahtavat pilvet himmeää sineä vastaan.
Sergei Juljevitsh Witte ei lainkaan huomannut keväisen puiston hentoa
värileikkiä.
Liikkumattomana, ummessa silmin hän nojasi keisarillisten vaunujen
patjoihin.
Käynnit keisarin luona kuluttivat hänen hermojaan. Hän tunsi seisovansa
pohjalla, joka alkoi hitaasti horjua.
Vanha keisari oli ohjannut Venäjän mustimman taantumuksen kitaan.
Kammottava päämäärä, mutta varma suunta, joka teki epävakaisesti sinne
tänne hapuilevan laivan jälleen varmaksi ja tottelevaksi.
Uusi haaveili uudistuksista ja tavoitteli epävarmoin käsin
mielikuvituksensa luomia utukuvia... kaikki järkisyyt pirstoutuivat
tuohon poikamaisen uhmaavaan otsaan, jonka ärtyiset kurtut Sergei
Juljevitsh kyllin hyvin tunsi.
Täytyikö häntä seurata toisen, joka tähän yksinvaltiaaseen nähden
oli häntä voimakkaampi? Pobjedonostsev? — Tahi se pyhä pappi, josta
kerrottiin, että hän käsien päällepanemisella suoritti ihmeellisiä
parannustöitä?...
Tahi — Witte hautoi ajatusta, joka oli uusi ja merkillinen, — tahi...
ehkä keisarinna?
Aleksandra Feodorovna oli nuori ja miellyttävä, kyllin viisas
asettuakseen Raisa Kaganin jutun yläpuolelle. Hänen avioliittoaan
Nikolai Aleksandrovitshin kanssa pidettiin onnellisena ja
sopusointuisena. Eikö ollut ajateltavissa, että hovissa oli
muodostumassa "keisarinnan puolue", joka ymmärsi taivuttaa
yksinvaltiaan tahtoa avioliiton suomilla keinoilla?...
Saksalainen prinsessa, korkeakasvuinen ja kirkasotsainen, —
saksalaisvihaaja Maria Feodorovnan luonnollinen vastapaino?...
Witte oli vielä vaipuneena mietiskelyynsä, kun vaunut puiston reunassa
pysähtyivät Pietarhovin linnan erään sivurakennuksen eteen. Hän astui
alas hajamielisenä, meni huoneistoonsa, syödäkseen aamiaisen ennen
Pietariin lähtemistään, ja hymyili ottaessaan palvelevan lakeijan
kädestä teelasinsa. Eriskummaista, syvälle tunkevaa hymyä. Ei kukaan
aavistanut, että se koski keisarinna Aleksandra Feodorovnaa...
Moskovassa valmisteltiin nuoren keisarin kruunausjuhlaa. Kremlin
kupoolit kimaltelivat, Vasili Blashennin kirkon ihmeelliset tornit
kylpivät kirjavina toukokuunauringon kultasäteissä.
[Blashennin kirkko on pihkovalaisten Barman ja Posnikin rakentama vv.
1555—1560, Iivana Julman hallitessa, Kasanin valloituksen muistoksi.
Kirkko, joka sijaitsee Punaisella torilla Kremlin edustalla, käsittää
yhdeksän mitä erilaisimpien kirkkotyylien mukaan suunniteltua osastoa
vastaavanlaisine torneineen. Suom.]
Iivana Suuren tornin [Kremlissä. Suom.] kellot alkoivat kumahdella.
Mahtavana, kutsuvana kaikui niiden malmiääni etäisille tasangoille,
julistaen pyhän, ikivanhan, tunnuskuvallisen toimituksen alkaneeksi.
Kansanjoukossa, joka sadointuhansin oli leiriytynyt kaupungin edustalla
olevalle Hodynkan kentälle, syntyi liike, joka muistutti kuohuvan
hyrskyaallon rajua rynnistystä.
He tahtoivat nähdä hänet, joka tänään vihkiytyi pyhälle Venäjä-äidille,
nuoren keisarin, joka oli lempeä ja ystävällinen kuin päivänsäde,
joka tahtoi antaa onnea ja rauhaa ja muuttaa maansa raamatun
yrttitarhojen hedelmällisiksi kentiksi. Hänet tahdottiin nähdä...
Suotta eivät he olleet avojaloin lähteneet vaivaloiselle, päiväkausia
kestäneelle vaellukselle pitkin kehnoja maanteitä, suotta he eivät
olleet viettäneet yökausia paljaan taivaan alla, palellen köyhissä
juhlaryysyissään... Naurettiin ja meluttiin.
Tahtoivat nähdä ja viedä muiston näkemästään kotiin, kaukaisen
maalaiskylän kyyristyvien kattojen alle...
Aleksandra Feodorovna nojasi kalpeana patjoihin kultaisissa
kruunausvaunuissaan, jotka hitaasti vierivät äitikeisarinnan, jo
kruunatun hallitsijattaren, vaunujen jäljessä.
Kuvan kaltaiseksi oli hänet koristettu, kuormitettu jalokivillä,
jotka rautakahleiden tavoin painuivat valkoiseen ihoon; raskas
brokaadivaippa, taakkana painava, oli ripustettu hänen hartioilleen.
Nyt hän katseli väsyneesti ja omituisen hajamielisesti koko tuota
kirjavaa joukkoa, naamiomaisen jäykkä hymy kapeilla, lujasti
suljetuilla huulillaan.
Vaunujen kirjailluista patjoista kohosi ummehtunut tuoksu. Täällä oli
ahdasta ja painostavaa. Nuoren keisarinnan korkeakasvuinen vartalo oli
kumarassa, hän taivutti tervehtien päätään... hymyili...
Hänenkö kansansa tuossa riemuitsi? Miksi se riemuitsi? — Siksikö,
että keisari noudatti vanhaa tapaa? — Vanhat tavat ovat vaarallisia,
Nikolai Aleksandrovitsh. — Ne ovat kuin jäinen henkäys, joka kangistaa
nykyhetken lämpimän elämän... Mutta kansasi riemuitsee...
Aleksandra Feodorovnan suloiset kasvot keinahtelivat kultaisten
vaunujen lasiruutujen takana.
Hän tervehti kansaansa, — vierasta kansaa, jonka luo hän oli tullut
jakamaan sille siunaustaan.
Vierasta kansaa, jolla oli tylsät, avomieliset silmät ja leveät,
raa'asti hymyilevät suut.
Muurina se seisoi tien molemmin puolin. Kirjavia päitä, partoja,
liehuvia liinoja... Se oli kuin kuohuvan meren kohoavaa ja laskevaa
aaltoilemista, jonka yksitoikkoinen kohina tekee raskasmieliseksi ja
väsyneeksi...
Raskasmieliseksi ja väsyneeksi...
Uspenskin tuomiokirkon ovella säikähdyttiin nuoren keisarinnan
kalpeutta.
Vaivaloisesti suoristautuen astui Aleksandra Feodorovna puolisonsa
rinnalla metropoliittaa vastaan, joka heitä odotti.
Päivä oli helteinen. Räikeän kirkas aurinko lennätti kuumia nuoliaan
laimeansiniseltä, pölyiseltä taivaalta. Kirkonoven ääreisillä harmailla
kivipylväillä leikitteli kipinöitä. Kirkkaita, kimeltäviä kipinöitä. —
Muuan punainen suu hymyili... ivallisesti, ylimielisesti.
Yli-inhimillisin ponnistuksin Aleksandra Feodorovna koetti saada
aaltoilevan sumun haihtumaan silmiensä edestä. Kiinteästi, ikäänkuin
ainoaan todelliseen koko ympäristössään, hän tarrautui noihin
hymyileviin huuliin. Oliko se todella äitikeisarinnan suu?...
Äkkiä, kuin revitty, maahan putoava harso, alkoi sumu haihtua. Hän
katsoi Maria Feodorovnan kasvoihin. Ne olivat kauniit, kylmät ja
välinpitämättömät. Omituinen suu ei hymyillyt enää. Kylmästi ja
tutkivasti tarkkasivat hänen silmänsä nuorta paria.
Minkälainen katse se oli?...
"Hän vihaa minua", ajatteli Aleksandra Feodorovna.
"Hän vihaa minua..."
Hänen verettömät huulensa puristuivat toisiaan vastaan. Miksi hän ei
saanut olla yksin ja itkeä... itkeä...?
Oh, kuinka typerää! — Maria Feodorovna... keisarin äiti? — Voivatko
äidit vihata?
Mutta tuo katse? — Tuo katse!...
Miksi hän miettikään? — Heikkous pois, heikkous pois! — Hänhän on
keisarinna...
Kuin unissakävijä hän liikkui eteenpäin, tunsi huultensa koskettavan
alastonta kultaista ristiinnaulitun kuvaa, jonka metropoliitta ojensi
keisariparia kohti. Kylmän metallin kosketus pani hänen jäsenensä
värisemään.
Paluumatkalla, Nikolai Aleksandrovitshin istuessa nuoren puolisonsa
rinnalla, sattui kiusallinen välikohtaus. Nuori keisarinna Aleksandra
Feodorovna menetti tajuntansa, ja hänet täytyi Kremliin saavuttua
herättää tuntoihinsa keinotekoisin kiihoittimin.
Maria Feodorovna ei myöhemmin juhlapäivällisten aikana voinut olla
tekemättä vastapäätä istuvalle suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille
ilkeätä huomautusta.
Keisarinna, jonka uuden kruunun taakka painaa maahan! — Eikö se ollut
vertauskuvallista?
Hän hymyili merkitsevästi antaessaan pitkälle riippuvan
kruunauskoristeen helmien solua hoikkien, ylellisesti sormustettujen
sormiensa välitse.
Nikolai Nikolajevitsh ymmärsi vihjauksen.
Hän ymmärsi hymynkin. Tämä nainen pelasi peitetyin kortein, mutta
hänen politiikkansa pysyi aina samana. Jo vuosikausia hän oli
taistellut valtansa puolesta. Hänenkö olisi pitänyt laskea aseensa tuon
kilpailijattaren edessä, joka, niin miltei lapsi kuin hän vielä olikin
kokemuksiltaan, uteliaan tietämättömin katsein tarkkasi hovielämän
kirjavaa hyörinää.
Maria Feodorovna tarkasteli tutkivasti suuriruhtinaan teräväpiirteisiä
kasvoja, jotka saivat ajattelemaan nälkäistä arosutta.
Värähdys hänen suupielissään teki Maria Feodorovnan varmaksi.
Puoliääneen, pinnallisen keskustelun sävyyn, hän alkoi puhua uusimmista
tapauksista ulkopolitiikan alalla.
Oliko Li-Hung-Tshangin läsnäololla kruunausjuhlallisuuksissa jokin
syvempi merkitys? Suunnitteliko Witte jotakin uutta, yllättävää
shakkisiirtoa?
Maria Feodorovna pelkäsi tuota miestä, jonka vaimoa hän oli vuosikausia
vieronut. Ministeri, joka palveli jotakin asiaa, oli tavallisuudesta
poikkeava ilmiö Pietarissa.
Nikolai Nikolajevitsh kohautti hartioitaan.
Kiinalaisen läsnäolo oli vain kohteliaisuuden ilmaus. Mitä muuta se
olisi?
Venäläis-kiinalainen sopimus oli solmittu ja sinetöity.
Maria Feodorovna liikutteli pitsiviuhkaansa hitaasti ylös ja alas.
"Samoin venäläis-japanilainen, joka turvaa Korean riippumattomuuden."
Hänen silmissään näkyi salainen välähdys.
Suuriruhtinas hymyili.
Luultiinko, että moskovalaisille pyyteille Koreaan nähden oli pantu
sulku? Oliko Wittellä tosiaan mielessä...?
Kumpikaan ei ilmaissut erästä ajatusta... Maria Feodorovnan katse oli
kiintynyt valtaistuimeen.
"Keisari ei pidä herra von Wittestä."
"Ja antaa hänen kuitenkin pyöritellä itseään. Tuo Korean
riippumattomuusjulistus..."
Keisarinna katsahti ympärilleen. Suuriruhtinatar Elisabet oli heidän
lähellään. Maria Feodorovnan ääni aleni melkein kuiskaukseksi.
"Nikolai haluaa rauhaa. Rauhaa hinnasta mistä hyvänsä. Tuo japanilaisen
poliisisotilaan iskemä haava on tehnyt hänet väsyneeksi. Väsyneeksi
ajattelemaan ja toimimaan."
Viimeiset sanat lausuttiin tuskin kuuluvasti. Suuriruhtinas pikemmin
luki ne keisarinnan huulilta. Mutta hän havaitsi noissa tuskin
kuultavissa sanoissa sykkivän kiihtymyksen.
"Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan." — Ja maa tarvitsi hallitsijaa,
joka osasi uhata rautaisella nyrkillä. Tarvitsi hallitsijan, joka
oli viisas ja sitkeä ja osasi selvittää sotkuisen vyyhden repimättä
lankoja. — Hallitsijan — tahi hallitsijattaren?
Nikolai Nikolajevitsh kohautti olkapäitään.
Maria Feodorovnan suunnitelmat olivat läpinäkyvät.
Mutta hän pelasi taitavasti.
Korea?
Oli kuunneltava ja odotettava.
Suuriruhtinas astui hymyillen keisarillisten vieraiden haastelevien
ryhmien läpi.
Aleksandra Feodorovna nojasi päätään valtaistuimen punaiseen
samettinojaan.
Hänen päätään pakotti; viulujen ohuet, värähtelevät äänet, jotka soivat
soittajaparvekkeelta, takoivat teräväkärkisten vasarain tavoin hänen
ohimoitaan, tekivät jäykän, loisteliaan kruunauspuvun painavaksi ja
sietämättömäksi.
Eikö tämä päivä koskaan päättyisi?...
Viisto valojuova majaili pilvenä Kremlin suuressa audienssisalissa,
ympäröi harsona kaksipäisiä kotkia seinien punaisella samettipohjalla,
kruunuilla koristettuja vaakunoita, jotka värikylläisinä hohtivat
leveiden ikkunoiden muinaistyylisen lasituksen yläpuolella.
Väkivaltaista, puoliaasialaista loistoa, joka kiusasi silmiä.
Aleksandra Feodorovna etsi joukosta kasvoja.
Tuolla oli Elisabet, surumielinen hymy kalpeilla kasvoillaan. Mykkänä
ja välinpitämättömänä. Sergei Aleksandrovitsh petti häntä päivästä
päivään yhä julkisemmin. Se kiihdytti häntä joka kerta yhä uudelleen ja
teki kuitenkin lopulta tylsäksi. Hänen tyydyttämätön kaipuunsa saada
lapsia kalvoi häntä.
Nuoren keisarinnan silmät himmenivät säälistä.
Hän käänsi katseensa toisaalle... näki Maria Feodorovnan, joka
keskusteli Nikolai Nikolajevitshin kanssa.
Kuin lumon vallassa hän tuijotti sinne, tunsi jotakin outoa,
aavistuksellista hiipivän luokseen. Ei, sehän oli hirveää. Hän ei
tahtonut ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Mutta se tuntui kuitenkin
takertuvan kuin näkymätön hämähäkinverkko hänen vaatteisiinsa.
Hän etsi keisarin katsetta. Tämä oli väsynyt ja alakuloinen; ikäänkuin
hän olisi nähnyt tulevat surut, joita valkoisen tsaarin mahtikäsky ei
voinut torjua.
Tahi... ajatteliko hän menneitä aikoja? Sitä aikaa, jolloin hän oli
ollut valmis kieltäytymään valtaistuimen loistosta kuin raskaasta,
velvollisuuksia vaativasta ruhtinaallista syntyperää seuraavasta
taakasta?
Nuoren keisarinnan huulet puristuivat lujasti yhteen.
Hänen silmissään punersi... kultakotkien peittäneen, valoaaltojen
maalailemien samettisten seinäverhojen puna. Mahtava, suhiseva
puna, joka muistutti virtaavia veripuroja... Jättiläismäinen,
korkeahyrskyinen virta!...
Äänettöminä keinahtelivat jättiläismäiset, säihkyvät
vahakynttiläkruunut sinne tänne.
Soiton säveliä. Ryhmityttiin masurkkaan. Viuhkat leyhyttivät viileyttä
kuumille kasvoille...
Aleksandra Feodorovna istui paikallaan, huulillaan kuollut,
kouristuksentapaisesti pidätetty hymy. Hänen vartalonsa suoristautui
jäykkänä. Hän oli keisarinna, hänen täytyi odottaa, kunnes juhlamenot
olivat lopussa. Täytyi torjua synkkä näky silmiensä edestä.
Verivirtoja... Kenenkä verta?
Häntä kammotti, hän painoi käsiään vastakkain niin lujasti, että teki
kipeätä...
Samaan aikaan kaikui Hodynkan kentällä kymmenistä tuhansista
suista kauheita huutoja juhlayössä. Innoituksen päihdyttämät
ihmiset vääntelivät raadeltuja ruumiitaan hevosten rautakavioiden
alla. Veri höyrysi, kasakoiden kimakat huudot häipyivät Moskovan
pimeyteen, laukaukset kajahtelivat; verisiä möhkäleitä kiemurteli
selvittämättöminä röykkiöinä. Kukaan ei voinut sanoa, kuinka se oli
tapahtunut.
Sadattuhannet, jotka olivat saapuneet tänne saadakseen katsella pyhää
tsaarillista kruunausjuhlaa, veivät mukanaan kumeat tuskanhuudot
kaukaisiin kyliinsä. Väsynyttä ja horjuvaa oli heidän käyntinsä,
vaatteensa veren tahraamat, kun he astuivat kotia kohden.
Neljätuhatta Venäjän poikaa makasi verilätäköissä Hodynkan kentällä.
Verta oli vuotanut, viattomien pyhää verta, joka kostutti Venäjä-äidin
mustia helmoja.
Ne, jotka olivat juhlineet valkoista tsaaria, eivät riemuinneet enää.
Murheellisina he lähtivät sieltä, tummissa, puolieläimellisissä
katseissaan ensimäiset, hämärät arvoitukset, jotka odottivat
ratkaisuaan...
* * * * *
Vanha Li-Hung-Tshang oli pyytänyt päästä herra von Witten puheille.
Sen mieltenkiihtymyksen vuoksi, joka Hodynkan kentällä sattuneen
onnettomuuden luonnollisena seurauksena vallitsi Kremlin suojissa,
ei hän ollut pyrkinyt keisarin puheille. Sanottiin, että Nikolai oli
sielunsa syvimpään järkytetty, että tsaaritar, onnettomuudesta tiedon
saatuaan, oli puhjennut hillittömiin kyyneliin.
Viisas Li-Hung-Tshang tiesi, etteivät ne hyvät neuvot, jotka hän toi,
olisi tässä hälinässä päässeet kuuluville. Hän oli kyllin viisas
jättääkseen ne tarkoin kuuntelevalle rahaministerille.
Keltainen vanhus katseli miltei hellästi toisen rauhallisia piirteitä.
"Asia koskee arvaamattomien aasialaisten selkkausten välttämistä,
teidän ylhäisyytenne. Keisari on nuori. Sanotaan, ettei hän ole
saavuttamaton ympäristönsä erilaisille kuiskutteluille..."
"Ei saavuttamaton?"
Herra von Witten vakavan suun ympärillä vilahti pilkallinen hymähdys.
Ei saavuttamaton?... Suuriruhtinas Wladimir oli aikeissa pujahtaa
Nikolain ympäristöön ja tehdä hänestä kamarillan kuuliaisen
välikappaleen. Rahaministeri oli jo kuulevinaan miinojen salaista
raapimista, niiden kovertaessa maata hänen jalkainsa alta.
Aavistiko Li-Hung-Tshang hänen salaisimmat ajatuksensa? Kiinalaisen
pienillä, kurttuisilla kasvoilla oli levoton ilme.
"Keisaria koetetaan saada rakennuttamaan rautatie etelään päin. Hänelle
annetaan huonoja neuvoja. Etelä on vaarallinen..."
Witte käveli edestakaisin huoneessa.
"Olen esittänyt keisarille perusteeni", sanoi hän hitaasti.
"Ja hän?"
Rahaministeri kohautti olkapäitään. Hänen mieleensä koski vanhuksen
kiihkeä huolestuneisuus asian johdosta.
"Hänen keisarillisen majesteettinsa tapana on hyväksyä se mielipide,
joka esitetään hänelle viimeiseksi."
Tuo kuului raskaalta ja samalla pilkalliselta. Suuriruhtinaan puolue
väijyi Koreaa. Kykenisikö hän, Sergei Juljevitsh, pitämään puoliaan
heitä vastaan?
Kiinalainen huojutti miettiväisenä pientä päätään.
"Kiinan etujen mukaista olisi suostua kaikkiin mahdollisiin
helpotuksiin, teidän ylhäisyytenne."
"Kaikkiin mahdollisiin...?"
"Mandshurialainen reitti Nertshinsk—Tsitsikar— Wladivostok säästäisi
Venäjältä kuudensadan kilometrin pituisen kierroksen."
Kuusisataa kilometriä! Rahoja, jotka häviäisivät, kuten kaikki tässä
maassa häviää. Ja jotka eivät kuitenkaan saattaneet tyydyttää himoa
maa-alueihin ja valtauksiin...
Rahaministeri pudisti päätään. Käänsi kiinalaiselle selkänsä, astui
ikkunan luo, mietti, punoi suunnitelmia ja hylkäsi ne taas seuraavalla
hetkellä!...
Tuolla alhaalla virtasi Moskva-joki. Jättiläismäiset, katulyhtyjen
himmeästi valaisemat siltakaaret kohosivat ja häipyivät johonkin
pimeään, joka mustana muurina kattoi joen kimaltelevaa pintaa...
Pimeänä vaani Kreml, jossa keisarinna vuodatti kyyneliä maansa lasten
viattoman veren tähden...
"Käyttäkää kaikki vaikutusvaltanne, teidän ylhäisyytenne..."
Witte pyyhkäisi kädellään otsaansa.
Hän tiesi: tuo älykäs, keltainen mies, jolla oli surumieliset,
rypistyneet piirteet, piti hänestä, suuren Venäjän raha-asiain
huoltajasta. Piti ystävällisesti, isällisesti.
Hyvin harkittuja olivat hänen lausumansa sanat. Suosikkinsa eduksi eikä
vieraan keisarin vahingoksi.
"Vaikutusvaltani keisariin...?"
Hän keskeytti lauseensa äkillisen ajatuksen hipaisemana.
"Kenties eräs vieras — joku toinen minun sijastani", mutisi hän.
"Eräs vieras?"
Mongoolin älykkäät rakosilmät kävivät tutkiviksi.
Witte teki tyytymättömästi torjuvan kädenliikkeen.
"Aleksandra Feodorovna", sanoi hän lyhyesti ja tiukasti.
"Keisarinna?"
Witte säikähti. Oliko hän puhunut liikoja?
Epäilevä hymy ilmestyi Li-Hung-Tshangin ryppyisen suun ympärille.
"Ei mitään varmaa!... Pelkästään toive!..."
Sergei Juljevitsh katseli alakuloisena välkkyvää jokea.
Pelkästään toive!... Toiveet saattoivat pettää. Ja kamarilla punoi
hienoja, monihaaraisia verkkoja.
Joitakuita päiviä kruunauksensa jälkeen oli keisari Kremlissä avoimesti
ja vapaasti selittänyt nöyrästi hänen lausuntoaan odottavalle
kaupunkien lähetystölle, ettei venäläisestä perustuslaista voinut
olla puhettakaan, että patriarkaaliset suhteet oli kansan samoin
kuin itsevaltiuden edun tähden säilytettävä loukkaamattomina ja että
hallitus vähitellen panisi toimeen uudistuksia, kohottaakseen kansan
asteittain täysin eurooppalaisen kulttuurin tasalle.
Ne, jotka kuulivat nuoren keisarin sanat, eivät epäilleet hänen
tarkoittaneen niillä täyttä totta. Uudistuksiin samoin kuin
itsevaltiuteenkin nähden.
Yhtä toivetta köyhempinä he lähtivät Kremlistä, lohduttautuen nuoren
itsevaltiaan paljonpuhuvalla olemuksella, puoleensavetävällä,
vilpittömällä esiintymistavalla ja hänen huomattavalla
myötätuntoisuudellaan kansaa ja sen tarpeita kohtaan...
Nikolai Aleksandrovitsh oli toimituttanut tarkan tutkimuksen Hodynkan
kentällä sattuneen tapaturman johdosta. Syyt oli saatava selville;
syyllisiä, jotka kevytmielisesti olivat vuodattaneet Venäjän niin monen
alamaisen verta, oli ankarasti rangaistava.
Moskovan poliisimestaria syytettiin siitä, että hän laiminlyömällä
riittävän valaistuksen järjestämisen juhlapaikalle oli aiheuttanut
kansanjoukossa syntyneen hirveän sekasorron.
Päiväkausia vaappui hänen kohtalonsa vaakalaudalla. Sitten osasi
syytetty puhdistautua siten, että vieritti syyn toisen niskoille.
Muutamia vangittiin, toisia erotettiin virasta. Tuomioistuimet
haparoivat ristiriitaisten todistusten kaaoksessa, — keisari, jota
kidutti pelko viattoman tuomitsemisesta, menetti tarmokkuudenpuuskansa,
joka hänessä oli noussut ensi päätöksen tehdessään, ja suostui vaieten
siihen, että asian tutkiminen selvillesaattamattomana jätettiin
silleen... Venäjä oli saanut esimerkin, kuinka se saattoi kiertää
itsevaltiaansa käskyt...
Syrjään vetäytyneenä ja omasta heikkoudestaan masentuneena keisari
eleli suojissaan.
Japanilaisen poliisisotilaan tuottaman haavan jättämä arpi, joka
punaisena viiruna kulki poikki hänen päälakensa, alkoi uudelleen
vihoitella ja teki hänet palatsissa sattuviin tapauksiin nähden
väsyneeksi ja kylmäkiskoiseksi.
Haluttomasti, ikäänkuin raskasta taakkaa kantaen, hän suoritti
hallitustehtäviään.
Witte pääsi puheille, sai esittää asiansa ja poistui miltei
poikkeuksetta epäsuosiossa. Hän kesti sen silmäkarvankaan värähtämättä,
terävimmänkään katseen ympäristössä voimatta arvata, mitä tämän miehen
kylmien, rauhallisten piirteiden takana liikkui. Hänen yritystään saada
keisarinnan vaikutusvalta tuekseen voitiin pitää rauenneena.
Aleksandra Feodorovna oli mielenkiinnolla kuunnellut hänen selostustaan
Mandshurian radasta, hyväksynyt hänen katsantokantansa ja — kieltänyt
apunsa.
Levollisella äänellä hän oli selittänyt ministerille, ettei keisarin
päätöksiin saanut koettaa vaikuttaa. Ettei vaimon asiana ollut johtaa
hallitsijan perhe-elämään poliittisia tehtäviä.
Kevyesti ja viehättävästi, muutamin peitetyin sanoin Aleksandra
Feodorovna oli lausunut mielipiteensä. Kyllin selvästi, jotta
rahaministerin oli mahdotonta lähestyä häntä sen enempää.
Witte lähti, mielessään toisenlainen kuva hänestä kuin tullessaan.
Tämä nainen ei ollut se tyhjänpäiväinen hanhi, joksi Maria Feodorovnan
hovilaiset häntä nimittivät. Eikä se teeskentelevä juontenpunoja, jonka
älyniekat olivat näkevinhän tyttömäisen ujouden naamion takana.
Nainen hän oli, joka tahtoi olla vain vaimo ja jonka epäsuopea kohtalo
oli tuominnut jäykistymään tsaarinpalatsin jäisessä ilmapiirissä.
Otsa rypyssä Witte astui alas leveitä, kajahtelevia portaita.
Li-Hung-Tshang oli matkustanut pois pettynein toivein.
Laiva ajelehti aallokossa vailla ohjaavaa kättä. Vain yksi ainoa oli,
joka tiesi suunnan ja joka yritti pidellä peräsintä...
* * * * *
Moskovassa Aleksandra Feodorovna ensi kerran kohtasi kauniin Raisa
Pistolkorsin, synt. Kagan.
Tämä nuori nainen ajoi avoimissa landoo-vaunuissa keisarinnan vaunujen
ohitse, loi niissä istuviin omituisen katseen ja käänsi kalveten
kasvonsa pois.
Aleksandra Feodorovna antoi vaunujensa ajaa vielä kappaleen matkaa,
ennenkuin vaivoin hillityllä äänellä käski kääntymään takaisin.
Hän oli Kremliin saapuessaan kalpeampi kuin tuo nuori juutalaisnainen.
Illalla hän kutsutti Elisabet Feodorovnan huoneeseensa.
Keisari oli pistäytynyt sinne hetkeksi, tervehtinyt suuriruhtinatarta
ja syyttäen kiireellisiä tehtäviä nopeasti poistunut.
"Hän työskentelee paljon, Elisabet. — Hän on rasittunut, valittaa
väsymystä ja huonomuistisuutta."
Aleksandra Feodorovna puhui hitaasti ja katkonaisesti. Hänen
ajatuksensa eivät olleet tässä asiassa kiinni. Hänen sielussaan puhui
muuan ääni, jota hän ei voinut vaientaa.
"Toisinaan olen kovin surullinen, Elisabet."
Suuriruhtinattaren huulilla vilahti hymy.
"Pikku Alix...!"
"Se ei enää ole nimeni, Elisabet!"
Epämääräinen surumielisyys värähteli hänen äänessään.
"Kaikki on niin merkillistä, Elisabet! Koko elämäni! — Ikäänkuin se
olisi väkivaltaisesti revitty kahteen osaan..."
Hän katseli käsiään ja pudisti päätään.
"Toisinaan toivon, että olisin elänyt aikaisemmin..."
"Aikaisemmin?"
Aleksandra Feodorovna nauroi. Salaperäistä, miltei äänetöntä naurua.
"Nikolai vei minut kerran 'kultaiseen kammioon' [n.s. kultainen
kammio Kremlissä, matala, pimeä, kapeaikkunainen huone, jonka
seinät olivat täynnä vahvasti tummennettuja seinämaalauksia, oli
keskiajan keisarinnojen, jotka elivät ankaraa, itämaista, eristettyä
elämää, pääasiallisimpana oleskelupaikkana], Elisabet. — Aluksi
olin vallan kauhuissani. Luulin silloin, että menettäisin järkeni,
jos minun täytyisi, kuten muinaisten tsaaritarten, viettää päiväni
sen alakuloisessa hämärässä, jossa vain niukat, tummankultaiset
päivänsäteet leikittelivät. Vasta Nikolain naurahdus hälvensi
säikähdykseni."
"Entä nyt?" kysyi suuriruhtinatar nopeasti.
"Minun on senjälkeen monesti täytynyt ajatella kultaista kammiota.
Entisten tsaaritarten kohtalo ei suinkaan ollut kauhea, Elisabet.
He rukoilivat, elivät lapsiaan varten ja saivat tavata puolisonsa
todistajien näkemättä. He elivät hiljaista, sulkeutunutta elämää kuin
simpukat kuorissaan. Kun he lähtivät ajelemaan, näkivät he kansan,
mutta kansa ei nähnyt heitä..."
Hän vaikeni ja katsahti suuriruhtinattareen. Elisabet Feodorovna ei
vastannut. Elämä Sergei Aleksandrovitshin rinnalla oli tehnyt hänet
katkeraksi ja harvapuheiseksi.
"Toisinaan pelkään tätä kansaa, Elisabet. Se on niin erilaista kuin
siellä kotona. Kotona hymyilivät ihmiset minut nähdessään. Täällä ei
kukaan hymyile. Tylsin, pelokkaan kunnioittavin silmin he töllistelevät
meitä, ikäänkuin olisimme kuninkaallisia petoeläimiä, jotka elävät
kultaisissa häkeissä. Heidän katseessaan kuvastuu surumielisyys. Aivan
nuorienkin katseessa. Ikäänkuin he kantaisivat kokonaisten sukupolvien
kohtaloita hartioillaan..."
"Mitäpä me kansasta huolimme, Aleksandra?"
Suuriruhtinatar oli taivuttanut hoikan, sinimuotoisen vartalonsa
eteenpäin ja silitteli laihtuneilla käsillään, joissa sormukset höllinä
kilahtelivat toisiinsa, istuimen silkoisia atlassipatjoja.
"Kun ensi kerran yksin ajoin Pietarinpuiston läpi [laaja puisto
Moskovan luoteiskulmassa. Suom.], heittäytyi eräs nainen tielleni
ojentaen minulle anomuskirjettä. Otin kirjeen ja lupasin mielessäni
auttaa naisparkaa. Myöhemmin, kun kirjettä lukiessani huomasin
sen sisältävän mieltäkuohuttavia huomautuksia suuriruhtinaasta ja
arvossapidetyistä hovivirkailijoista, pidin parhaana repiä sen rikki
ja sirotella palaset ulos vaununikkunasta. Sergein mielestä olin
menetellyt viisaasti..."
Hän huokasi ja pyyhkäisi oikealla kädellään valkoista,
sinertävähohtoista käsivarttaan, jonka brysselinpitseistä nyplätty
verkkoliina jätti paljaaksi...
"En ole sen koommin nähnyt tuota naista... Se kohtaus askarrutti
kauan ajatuksiani. Enimmin niinä viikkoina, jolloin tulin huomaamaan,
etteivät suuriruhtinaasta lausutut väitteet olleetkaan perättömiä."
"Mistä se vieras nainen saattoi sen tietää, Elisabet?" Suuriruhtinatar
kohautti olkapäitään.
"Sanoithan äsken, että elämme kuin kultaisen ristikon takana. Ristikko
on läpinäkyvä, pikku Alix. Niiden, jotka siinä häkissä liikkuvat,
ei ole mahdollista suuriin kansanjoukkoihin häviämällä peittää
piirteitään. Terävän selvästi ja jättiläismäisesti suurentuneina
esiintyvät heidän hyveensä ja paheensa...?"
Nuoren keisarinnan kädet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen.
"Minua pelottaa, Elisabet!"
"Pikku hupakko!"
Elisabet hymyili. Hänen ankarat piirteensä, jotka niin aikaisin
olivat kadottaneet tyttövuosien suloisen sulavuuden, saivat pehmeän,
äidillisen ilmeen.
"Sinähän saat pitää miehesi, jota rakastat. Sinä olet saava poikia,
sisko kultaseni."
Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Äänettömänä, kyyneliä vastaan
taistellen, hän tuijotti lauhaan iltaan.
Nuoren juutalaisnaisen kalpeat kasvot olivat hänen edessään...
katsoivat häneen, hymyilivät...
Oliko se ivaa?... Myöhästyneen pilkkaamista, joka tahtoi vielä kerran
kahlehtia jo kahlitun? Sääliä keisarinnaa kohtaan, joka kruununperijän
sijasta oli synnyttänyt tyttären.
"Sinähän saat pitää miehesi, jota rakastat. Sinä olet saava poikia."
Nuo sanat kuuluivat niin houkuttelevilta. Mutta hän ei uskonut niihin.
Aamupäivän tapaus loi varjonsa hänen sieluunsa...
Elisabetin mentyä hän tunsi itsensä väsyneeksi ja mieleltään raskaaksi.
Keisari oli vetäytynyt pois... Työskentelikö hän?
Hän koetti pakottaa itsensä kääntämään ajatuksensa tuosta toisesta.
Antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen ja riisua...
Avoimen sivuoven takaa kuului nukkuvan lapsen hengitys. Tumma,
ruusuinen valo huoneen etäisessä nurkassa loi hohteen sulohymyisen
madonnan leveälle rubiinikruunulle, saaden sen säteilemään, ja hiveli
salaisesti, kuin hyväilevät naisensormet, alastoman Jesuslapsen
rusottavaa ihoa.
Aleksandra Feodorovna seisoi kuvan edessä... Kauan... Tahtoi rukoilla,
kohotti ristiinpannut kätensä leukaansa asti. Hän tahtoi rukoilla.
Tahtoi ajatella, että madonna oli äiti, jonka täytyi kuulla äidin
rukous. Tahtoi ajatella, että Nikolain jumalien täytyi olla hänenkin
jumaliaan...
Voi, se oli mahdotonta!
Hän antoi käsiensä vaipua, pudisti päätään ja meni lohduttomana lattian
poikki vuoteelleen. Heittäytyi leveän vuoteensa patjoille. Itki...
itki...
* * * * *
Venäjä toivoi paljon hallitsijastaan. Raskaan sorron alaisina olleet
vierasheimoiset hengittivät vapaammin; Varsovassa puolalaiset
osoittivat nuorelle hallitsijaparille myrskyisästi suosiotaan.
Aleksanteri III:nnen pimeän, hengitystä salpaavan tyranniuden jälkeen
vihdoinkin kansan sydäntä ymmärtävä tsaari. Nuorta, pehmeätä, helposti
muovailtavaa vahaa.
Väestö riemuitsi, ikäänkuin tahtoen suosiohuudoin huumata uuden
yksinvaltiaan mielen.
Puolan vapauttaja!... Oliko liian rohkeata antaa jokin nimi korkealle
tavoitteleville toiveille?
Oli muutamia, jotka tunsivat pettymystä, nähdessään keisarin, joita
hänen katseessaan kuvastuva totinen ujous hämmensi, jotka kohauttivat
olkapäitään, koska hänen täyteläisen, parrakkaan suunsa ympärillä asuva
hymy näytti heistä etäiseltä ja eksyttävältä.
Näitä epäilijöitä oli vähän. Heidän äänensä hukkui joukkojen
riemuhuutoon, joka oli yhtä määrätön kuin tuhansien hurmio Hodynkan
kentällä...
Mutta Nikolai Aleksandrovitsh oli jo hallituskautensa ensimmäisinä
kuukausina oppinut varovaiseksi ja viisaasti punnitsemaan sanojaan.
Hän uskoi tehtäväänsä, mutta tahtoi toteuttaa suunnitelmansa hitaasti,
pikkuannoksittain. Hitaammin kenties, kuin aluksi oli ajatellut.
Tämä kansa... eikö se ollut kuin lapsikansaa?...
Hän oli kuullut monia mielipiteitä ja askarteli nyt oman, vakiintuneen
ja järkyttämättömän mielipiteen muodostamisessa.
Vaikea tehtävä? Pakottava arpi hänen päälaessaan haittasi
ajattelemista. Hän rakasti pyhääsavua ja pappi Joannin yksitoikkoista
ääntä, joka balsamina viihdytti uupuneita hermoja. Vaipui mielellään
salaperäiseen hämärään, ja hänen täytyi oikein pakottaa itsensä
täyttämään ulkomaailman asettamia vaatimuksia kuin raskasta
velvollisuutta. Hallitsijan ensimmäistä velvollisuutta...
Nikolai Aleksandrovitsh otti tämän velvollisuuden vakavalta kannalta.
Hän ei tahtonut pettää kansan toiveita, ei tahtonut, kuten isänsä,
suojella itseään omilta alamaisiltaan sotilasmuureilla.
Hymyilköön vain Maria Feodorovna hänen maailmaa onnellistuttaville
aatteilleen...
Hän hymyili niille tosiaankin. Tunnettu, ilmaiseva väreily
suupielissään hän tarkasteli valtakunnan ylimpiä virkamiehiä, tähysteli
ilmeitä ja tutkiskeli lyhyin, hiuksenhienoin kääntein ympäristönsä
mielipiteitä.
Pobjedonostsev sai käskyn saapua keisarinnan puheille hänen
yksityishuoneisiinsa.
Maria Feodorovna selitti hänelle puoliääneen olevansa levoton poikansa
terveydentilasta, viettävänsä unettomia öitä ja rukoilleensa pyhimyksiä
palauttamaan hänen majestetilleen koko sen voiman, jota hän tarvitsi
ristivaltikkaa kantaessaan...
Hänen silmissään, jotka tutkivat Pobjedonostsevin harmaita kasvoja,
paloi häikäilemättömän tarmon tuli. Huoneen syvä, tahallaan valittu
hämärä verhosi hänen piirteensä.
"Aleksandra Feodorovnan toivomuksesta on neuvoteltava jonkun eteväksi
tunnetun lääkärin kanssa. Keisarinna ei voi luottaa meidän venäläisiin
lääkäreihimme. Kun mainitsin professori Pavlovin, kalpeni hän ja ojensi
torjuvasti kätensä..."
Maria Feodorovna käytti tuttavallisen keskustelun keveätä
haastelusävyä. Hän vältti katsomasta Pobjedonostseviin. Turhaa
varovaisuutta. Pobjedonostsevin piirteet olivat kovat ja ilmeettömät.
Vasta jonkun sekunnin kestäneen vaitiolon jälkeen tuli hänen
vastauksensa.
Hänen keisarillisen majesteettinsa tila näytti hänen mielestään tosiaan
antavan aihetta — huolestumiseen. Hänen majesteettinsa hermosto näkyi
olevan liiaksi kiihoittunut, hän valitti päänsärkyä ja sielullista
lamaantumista...
"Witten kielteinen suhtautuminen itä-aasialaisiin suunnitelmiin antaa
hänelle paljon ajattelemista", jatkoi keisarinna. "Rahaministeri
ei herkeä ennustelemasta aseellista ratkaisua... Punainen kummitus
keisarille!"
Hän hymyili.
Pobjedonostsev hiveli luisilla sormillaan partaansa.
"Rahaministerin poistamisella olisi kenties suotuisa vaikutus hänen
majesteettinsa terveydentilaan..."
"Ei, Pobjedonostsev! Witten täytyy pysyä paikoillaan. Hän on
suuriarvoinen valtiomiehenä, suurempiarvoinen ollessaan nousukas. Hän
tuntee kansan mielialan, hänellä on vanhoja, arvaamattoman arvokkaita
suhteita."
Hän ei ollut huomaavinansa yliprokuraattorin ylenkatseellista elettä.
"... Keisari pelkää häntä... Pelkää häntä, Pobjedonostsev. Hänen
aikeensa muodostaa puolue yhdessä keisarinnan kanssa ei ole onnistunut.
Aleksandra Feodorovna ei tällä hetkellä tunne muuta kunnianhimoa kuin
saada lahjoittaa maalle kruununperillinen."
Pilkkahymy hänen suunsa ympärillä häipyi huonekomeron hämärään. Hänen
edessään, kirkkaassa valaistuksessa, oli Pobjedonostsevin rypistynyt
otsa.
Pyhän synoodin yliprokuraattori vihasi rahaministeriä. Jo senkin
vuoksi oli Witte pidettävä paikallaan. Vastakohtien toisiaan vastaan
asettaminen tiesi vallitsemista.
Professori Pavlov, joka vastoin Aleksandra Feodorovnan nimenomaista
toivomusta oli kutsuttu neuvottelemaan, totesi tsaarin päähän jääneen
arven vieressä kasvannaisen, joka osoitti märkimisen oireita. Leikkaus
oli välttämätön.
Pavlovin johtama lääkärineuvosto päätti aluksi koettaa kasvannaisen
yksinkertaista poistamista.
Keisari näytti maltilliselta ja tyyneltä. Hän rukoili isä Joannin
kanssa ja oli uskonut kohtalonsa Jumalan huomaan.
Toisin Aleksandra Feodorovna.
Ahdistava tuska puristi hänen rintansa kokoon, sai hänet öisin
kauhistuneena heräämään unestaan. Häntä ympäröivät kasvot, isä Joannin
synkkä katse ahdistivat häntä kuin epämääräiset uhkaukset.
Kiihkeämmin kuin tavallisesti hän otti osaa jumalanpalvelukseen, antoi
kronstadtilaisen papin hymisevän äänen kajahdella kumartuneen päänsä
ylitse.
Selvästi ajattelevana ja protestanttiseen uskoon kasvatettuna hän ei
uskonut tuon omituisen miehen ihmeitätekevään voimaan, oli aika ajoin
vihannut häntä nähdessään keisarin väsyneen, haaveksivan katseen. Nyt
seurasivat nuo ihmeelliset piirteet häntä horrosmaiseen puoliuneensa...
Jokin selittämätön tunne sanoi hänelle, että hänen rakastamansa miehen
henkeä uhkasi vaara. Häntä vapisutti tuo Pavlov, leikkaus, koko tämä
aaveiden täyttämä hovi...
Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh, joka näihin aikoihin useasti
etsi tilaisuutta yhdessäoloon keisarin kanssa, saadakseen hänet
houkuttelevan korealaisen syötin avulla suosiolliseksi ryhmäkuntansa
toivomuksille, mainitsi Maria Feodorovnalle nuoren keisarinnan
muuttumisesta. Hän oli käynyt kalpeaksi ja laihtunut, ja hänen aika
ajoin ilmenneeseen hilpeyteensä oli tullut jotakin särkynyttä ja
väkinäistä.
Maria Feodorovna vastasi tähän viestiin merkillisellä katseella...
Viime aikoina olivat molemmat keisarinnat tavanneet toisiaan harvoin.
Maria Feodorovnasta se tuntui hyvältä. Hän oleskeli syrjässä omissa
huoneissaan, myönsi puheillepääsyjä, ja suuria suunnitelmia liikkui
hänen uurteettoman otsansa takana.
Hänen suojissaan kamarilla piti kokouksiaan, siellä valmistui
mullistuksia, jotka uhkasivat horjuttaa venäläisten valtiaan istuinta...
Salaliiton päänä oli Vladimir Aleksandrovitsh, sen aatteellisena
alkuunpanijana Pobjedonostsev. Synkän tyynenä hän vallitsi ylhäisessä
piirissään. Hyväksyi suunnitelmia, toisia hylkäsi. Ainoakaan lihas
hänen pergamenttikasvoillaan ei värähtänyt. Vain silloin, kun tuli puhe
Aleksandra Feodorovnan uudesta raskaudentilasta, joka taas toi toiveet,
kruununperillisen syntymisestä etualalle, kulki varjo hänen verettömien
huultensa ylitse.
Jos keisarinna synnyttäisi pojan, olisivat Mikael Aleksandrovitshin
toiveet mitättömät. Silloin olisi olemassa perillinen, joka esittäisi
vaatimuksensa. Äitikeisarinnan asema oli saatava varmaksi ennen
Aleksandran synnyttämistä.
Maria Feodorovna nyökkäsi innokkaasti. Suunnitelma, varovaisesti
täytäntöön pantuna, oli hänen mieleisensä. Voitiin toimia verettömästi,
jättää Nikolaille itsevaltiaan nimi ja keisarinnan ollessa vähän
aikaa sijaishallitsijana näppärästi toimittaa Aleksanterin uskotut
hallitukseen. Kansan tarpeeton kuohuttaminen välttyisi...
Äitikeisarinnan rypyttömän otsan takana kehkeytyi ajatuksia, joita hän
tarkoin varoi ilmaisemasta. Hän toimitti salassa uskottujensa valintaa.
Oliko harppaus, joka tekisi sijaishallitsija-keisarinnasta rajattoman
yksinvaltiattaren, niin huimaava? Anhalt-Zerbstin pikku prinsessa
[Katariina II] oli rohjennut tehdä pitemmän — ja voittanut... Hänen
muotokuvansa riippui Maria Feodorovnan huoneen seinällä. Itsekylläinen,
mehevä hymy huulillaan se katseli leveästä kultakehyksestä.
Suuri Katarina!... Oliko hän ollut enemmän kuin joku muu hänen
jälkeensä voisi olla?
Maria Feodorovna puristi täyteläiset huulensa lujasti yhteen, ikäänkuin
peläten jonkun ennenaikaisen sanan niiltä pääsevän.
Hän ei aavistanut olevansa kamarillan suunnitelmissa vain väliasteena,
jotakin käytettyä, joka heitetään syrjään, ei aavistanut, että Vladimir
Aleksandrovitsh parhaillaan tasoitteli valtaistuimen purppurapieluksia
omia poikiaan [Boris ja Kirill] varten...
Vladimir Aleksandrovitsh oli ensimmäinen, joka rohkeni tempaista
suunnitelman Nikolain näköpiiriin.
Kasvannainen keisarin päässä oli suurentunut, merkillisesti pistävä
päänkivistys käynyt sietämättömämmäksi.
Ympäristönsä kehoituksia noudattaen Nikolai oli päättänyt sallia
toimittaa professori Pavlovin vakuutuksen mukaan vaarattoman
leikkauksen.
Kolme päivää aikaisemmin kävi Vladimir Aleksandrovitsh keisarin luona,
surkutteli hänen heikkoa ulkomuotoaan, hallitustoimien taakkaa, joka
painoi kivuloisen miehen heikkoja hartioita.
Veljenpoika oli samaa mieltä. Hän oli juonut muutamia lasillisia
ranskalaista samppanjaa turruttaakseen hiljaisen levottomuudentunteen,
jonka Aleksandra Feodorovnan surullinen katse oli hänessä herättänyt.
Nyt hän tunsi haihtuneen päihtymyksen, jota vastaan hänen kohtuulliset
tapansa nousivat kapinaan, tuhkanharmaana tyhjyytenä kivistävän arven
alla.
Keskustelun kestäessä hän ärtyisenä mainitsi herra von Witten nimen.
"Hän on hyökkäilevä ja julkea. Saattaa pääni särkemään
itä-aasialaisella politiikallaan..."
"... On keltaisten kanssa yksissä juonissa."
Keisari kohotti katseensa. Hänen kasvonsa vetäytyivät laimeaan hymyyn.
"_Non, mon cher_. Sanotaan Li-Hung-Tshangin olevan hänen ystävänsä..."
Hän kävi miettiväiseksi. Miksi rahaministerillä ei olisi saanut olla
ystäviä keltaisten joukossa? Ystävyys oli vihaa parempi. Ystävyys ei
milloinkaan haitannut... Ei milloinkaan!...
Suuriruhtinaan sanoista syttyneet ajatukset pyörivät hänen pakottavassa
päässään. Selvyyttä hän tahtoi, tahtoi selvittää kaaoksen, johon joka
sekunti yhä uudelleen tunsi vajoavansa.
Hän miltei iloitsi Pavlovin veitsestä...
Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh kiinnitti tumman, taipumatonta
tarmoa hehkuvan katseensa veljenpoikansa väsyneihin kasvoihin.
Hän alensi ääntään, ikäänkuin yhä vielä olisi pelännyt
surullisenkuuluisan "kolmannen osaston" urkkijoita. ["Hänen
majesteettinsa kanslian" III osasto, Aleksanteri III:n aikainen
urkkijajärjestö.]
Yläruumis eteenpäin kumartuneena hän alkoi puhua. Kuvasi liikatyön
sairaita aivoja uhkaavaa vaaraa. Suostutteli monarkkia lyhyeksi ajaksi
vetäytymään syrjään hallitustoimista, määräämään sijaishallituksen...
Kuin käärmeen puremana Nikolai ponnahti pystyyn.
"Sijaishallitus?"
Suuriruhtinas hymyili tyynnyttävästi.
"Äitikeisarinna."
Keisari vaipui väsyneesti takaisin nojatuoliinsa. Jokin pelottava
mielikuva, joka hetken ajan oli väikkynyt hänen silmissään, näytti
kadonneen.
"Maria Feodorovna pitäisi äidinvelvollisuutenaan keventää poikansa
taakkaa. Venäjän valtias voisi huoletta uskoa kohtalonsa koetellun
lääkärin käsiin."
Vladimir Aleksandrovitsh puhui persoonattomasti ja asiallisesti. Hänen
kätensä, nuo lihakkaat tuhlarinkädet, jotka hävittivät omaisuuksia kuin
pelimarkkoja, rummuttelivat tuolin mahonkinojaa. Hän piti silmäluomiaan
alas painettuina ja siristeli silmiään tuuheiden silmäripsien takaa
kuin kissa auringonvalossa...
Keisari silitteli avuttomin liikkein valkoista litevkaansa.
"Kiitän Maria Feodorovnaa hänen äidillisestä, uhrautuvasta
tarjouksestaan", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, hiljaa ja
tukahtuneella äänellä, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea muodostella
lauseitaan. "Mutta hallitsijan velvollisuudet ovat vaikeat ja
laajakantoiset. Ei kukaan muu kuin Jumalan asettama, Hänen maalliseksi
sijaisekseen voideltu, kykene niitä oikein täyttämään."
Hipaisiko ivahymy hänen huuliaan? Hänen sanojensa sointu ilmaisi
väsynyttä ivaa.
Vladimir Aleksandrovitsh avasi silmänsä. Ivaako?... Se ei ollut
keisari, joka niin puhui. Vai... näkikö hän aaveita?... Oliko
salaliittolaisten joukossa petturi, joka itsekästen tarkoitusperien
vuoksi varoitti keisaria?
Suuriruhtinas heitti savukkeensa kullatun leijonan kitaan. Hetkessä hän
oli ajatuksissaan selaillut henkilöluettelonsa, hymyili ja hengähtäen
helpotuksesta painui takaisin nojatuoliinsa.
Ei!... Ei kukaan heistä...
Hän rypisti otsaansa.
Hän tuli ajatelleeksi Sergei Aleksandrovitshia. Elisabet Feodorovna oli
saksatar, keisarinnan sisar...
"Kenelläkään ei ole oikeutta — olkoot syyt kuinka tärkeät ja painavat
tahansa — vetäytyä velvollisuuksiaan täyttämästä..."
Keisarin ääni tuntui käyneen pontevammaksi.
"... ja lääkärineuvoston yksimielisen päätelmän mukaan on kysymyksessä
helppo, täysin vaaraton leikkaus. Ja niin kauan kuin minä elän ja
hengitän..." Hän ei lopettanut lausettaan.
Vladimir Aleksandrovitsh johti keskustelun toiseen asiaan. Kuvernöörien
keskinäiseen asemaan. Venäjän vierasheimoisten kuvernööreille oli
annettava valtuudet, joiden avulla he voivat masentaa kotimaisen
aateliston tyranniuden.
"Venäjän vierasheimoisille on turvattu heidän omat tapansa ja
oikeutensa, Vladimir Aleksandrovitsh."
"Ase Venäjän mahdin kukistamiseksi, Venäjän yhtenäisyyden särkemiseksi."
Suuriruhtinas puhui terävästi ja käskevästi.
Keisari rypisti otsaansa. Hänen kasvoilleen tuli pingoittunut, miettivä
ilme.
"Tahdon tarkastaa asiaa sinun näkökannaltasi, Vladimir Aleksandrovitsh.
Ei pidä tuomita hätäisesti. Kotimaisen aateliston tyrannius, sanoit?..."
Hän pudisti päätään. "Kuvernöörien tulee koettaa taltuttaa heidät
rauhallisin keinoin. Paino synnyttää vastapainoa..."
Vladimir Aleksandrovitsh kohautti olkapäitään ja hymyili. Toisen kerran
hän siirsi keskustelun painopistettä. Jätti sisäpolitiikan. Puhui
joutavia, sivuasioita...
Noustessaan hän uudelleen otti puheeksi hallituskysymyksen.
Äkillisesti, johdannotta, murtaakseen ylläköllä horjuvan keisarin
vastustuksen.
Taaskin tuloksetta. Nikolai oli taipumaton. Sairaalloisella,
poikamaisella uhkamielisyydellä hän puolustautui, uppiniskaisesti ja
jäykästi...
Suuriruhtinaan täytyi poistua saamatta mitään aikaan. Hänen ilmeensä
oli kova ja julma. Hyvä ei auttanut; siis väkivalloin... Kamarilla oli
mahtava...
Hän meni suoraa päätä Maria Feodorovnan luo.
Laadittiin kruunustaluopumisjulistus, rakennettiin suunnitelmia
keisarin pakottamiseksi se allekirjoittamaan.
Keisarillisen henkivartioväen päällikkö, parooni Freedericks, oli
saatava liittoutuneiden puolelle.
Varovaiset tuntosarvet tunnustelivat paroonin kantaa.
Sanottiin, että hän oli järkkymättömän uskollinen perinnölliselle
keisarille. Vladimir Aleksandrovitshin kulta alkoi vieriä, ja muutaman
päivän kuluttua saattoi suuriruhtinas ilmoittaa liittoutuneille, että
Freedericks oli saatu suostumaan kamarillan suunnitelmiin.
Maria Feodorovna Katarina II:n sädekehän loistossa!
Jäätyään yksin huoneeseensa hän aivan ahmi silmillään suuren
keisarinnan kuvaa, silitteli sinistä ritarinauhaa, joka miehuuden ja
miesmäisyyden juhlallisena tunnuskuvana kulki valtiattaren rinnan yli.
Ravistaa päältään tämän hovin orjuuttavat kahleet... Hallita!...
Hallita!...
Aleksandra Feodorovnaa pelotti yksinolo. Hänen uuden äitiydensä
taakka kidutti häntä, antoi hänelle hysteerisille naisille ominaisen
tarkkakuuloisuuden.
Päivää ennen keisarille tehtävää leikkausta ilmoitettiin parooni
Freedericks hänen puheilleen. Keisarinna, joka aavisti pahaa,
hätkähti hermostuneesti, kykeni vaivoin vastaanottamaan paroonin
hallitsijattaren tyynellä arvokkuudella.
Freedericks säikähti hänen muotoaan. Nuo suloiset kasvot olivat
kalpeat, totiset olivat silmät, jotka loivat tulijaan tuskaisen
kysyvän katseen. Darmstadtin prinsessan synnynnäinen ujous teki hänen
käytöksensä jäykäksi ja hieman kömpelöksi.
Tulijan kaunissointuinen ääni ja rehelliset saksalaiset kasvot
rauhoittivat häntä hiukan.
Hän tiedusteli epäröiden paroonin asiaa.
Hitaasti ja varovaisesti Freedericks johti puheensa keisarin tilaan.
Kuvaili monarkin kiihtynyttä mielentilaa, kuinka välttämätöntä hänen
oli säilyttää tyyneys ja huolettomuus leikkauksen kestäessä. Johtui,
kun arveli tarpeeksi rauhoittaneensa keisarinnaa, puhumaan vaarasta,
joka uhkasi uutta hallitusta.
Keisarinna kuunteli häntä... kalpeana, kuivin huulin. Kun hän kuuli
äitikeisarinnaa mainittavan, lysähti hän kokoon.
"Pitänette ehdottomana välttämättömyytenä antaa tästä keisarille tarkat
tiedot, parooni?"
Parooni hämmästyi kysymystä. Sitäkin enemmän äänensävyä, jolla se
tehtiin.
"Olen pitänyt parhaana olla puhumatta ennen leikkausta. Ja perehdyttää
teidän majesteettinne tilanteeseen, ollakseni varustettu leikkauksen
kestäessä mahdollisesti sattuvien tapausten varalta."
Hän hymyili rauhoittavasti.
"Henkivartiosto tottelee minua. Liittoutuneet eivät voi ryhtyä
mihinkään tekemättä minua uskotukseen..."
Aleksandra Feodorovna seisoi nojaten valkoiseen, muinaisranskalaiseen
kamiinaan. Hän hengitti raskaasti.
"Oletteko varma, parooni, ettette ole erehtynyt?"
Freedericks piti tätä jo kauan odottamanaan kysymyksenä todisteista,
kopeloi salkussaan ja veti esiin asiakirjamaisesti järjestetyn
paperipinkan.
Keisarinna kohotti väsyneesti kätensä.
"Ei, ei! Uskon teitä... Uskon! Se on vain keisarin tähden..."
Hän käänsi päänsä, ilmaisi kädenliikkeellä keskustelun olevan lopussa.
Puhkesi kouristuksen tapaiseen, hermostuneeseen itkuun...
Itkeminen tyynnytti hänet. Hän rauhoittui ihmeellisesti, kerratessaan
ajatuksissaan paroonin sanat.
Viimeisten viikkojen selittämätön painostus oli hänestä hävinnyt.
Ajoissa huomattu vaara ei enää ollut mikään vaara. Ja tehtävä, joka
hänellä oli edessään, kokosi kaikki käytettävissä olevat voimat...
Seuraavana aamuna tuli professori Pavlov muutamien apulaisten
seuraamana, toimittaakseen leikkauksen.
Aleksandra Feodorovna oli pyytänyt saada olla läsnä sen tapahtuessa.
Hänen pyyntönsä evättiin hänen tilansa tähden.
Sykkivin sydämin hän odotti etuhuoneessa.
Hiljainen, kuuma päivä. Aurinko kuumotti puiston kellahtavassa
lehvikössä, välkkyi kultanauhoina lammikon tummalla pinnalla,
ja laiskasti lipuvien joutsenten lumipuvut hohtivat hämymäisen
kuulakkaassa loisteessa.
Kesäisinä tuoksuivat ruohot vanhojen puiden alla, ja kuitenkin
hiiviskeli jo ensi syksyn väsynyt surumielisyys hopeisissa
kukkaspensaissa.
Alakuloisen suloista. Kuin kotona...
Aleksandra Feodorovna hymyili. Viereisestä huoneesta kuului lääkärien
hillittyä puhetta. Leikkausaseiden kilahtelua. Askelia...
Hän oli pannut kätensä ristiin.
Kuului pidäteltyä puheenmuminaa. Professorin kasvot näyttäytyivät
ovessa. Päättynyt!...
Pavlov kumarsi, ilmoitti leikkauksen päättyneen onnellisesti.
Hänen kasvonsa olivat vakavat ja rauhalliset, äänensä hillitty. Hänessä
oli jotakin, joka muistutti Witteä. Aleksandra Feodorovna tunsi
ihmeellisesti rauhoittuneensa.
Parooni Freedericks johdatti hänet keisarin suojiin.
Loi ovella häneen varoittavan silmäyksen, tervehti ja jätti hänet yksin.
Hitaasti, raskain askelin hän astui eteenpäin. Huoneessa vallitsi
hämärä, keisarin kasvot, jotka suljetuin silmin lepäsivät pieluksilla,
olivat hyvin kalpeat.
Aleksandra Feodorovna istuutui vuoteen reunalle. Laski kätensä, joita
Maria Feodorovna sanoi rumiksi, mutta jotka silti jollakin tavoin
ilmaisivat tavallisuudesta poikkeavia naisellisia ominaisuuksia, hiljaa
syliinsä, katsahti alas Nikolain kasvoihin ja odotti. Odotti sanaa,
hymyä.
Ei tullut kumpaakaan.
Keisarinna huokasi, käänsi päänsä vihreihin verhoihin, joiden välitse
kapea keltainen auringonsäde pilkisti sisään, ikävöitsi täältä pois...
Kuvia tuli hänen mieleensä. Menneet päivät!... Joilla ei enää ollut
mitään arvoa.
Täällä oli nykyisyys... Maria Feodorovna oli pannut toimeen salaliiton.
Äiti poikaansa vastaan...
Aleksandra Feodorovna tunsi epämääräistä avuttomuutta tämän tosiasian
edessä.
Eipä siksi, että olisi epäillyt parooni Freedericksin sanoja. Mutta
arvoitus oli silti olemassa. Tämä tosiasia oli hirveä... käsittämätön...
Äiti poikaansa vastaan... Sanottiin, että Maria Feodorovna suosi
enemmän suuriruhtinas Mikaelia, että hänen toivonsa oli saada nähdä
tämä ristivaltikan kantajana...
Nuori keisarinna hymyili katkerasti.
Ja Pobjedonostsev? Vladimir Aleksandrovitsh! Ja kaikki muut!...
Pelkkää hyvyyttähän he olivat saaneet osakseen ja kohottivat siitä
huolimatta kätensä... Yksinään harvojen uskollisten suojaamana, Nikolai
seisoi ylivoima vastassa...
Ei ihmisenä! Keisarina!... Toisia oli ennen häntä ollut samassa
asemassa, ja he olivat kyenneet lannistamaan ympäristönsä tahdon. Oliko
keisari heikko tahtoessaan olla kaikille oikeudenmukainen? Tulivatko
he ylimielisiksi selittäessään hänen epäröimisensä, joka johtui mitä
puhtaimmista vaikutteista, omien etujensa mukaisesti?
Aleksandra Feodorovna mietiskeli.
Kummallinen oli hänen miehensä luonne, rikkinäinen ja täynnä
ristiriitoja. Hän tahtoi parasta, eikä hänellä ollut voimaa panna
aikeitaan täytäntöön. Hän lannistui siinä, missä toiset rynnistivät.
Hänen puutteellinen kasvatuksensa oli herättänyt uhkamielisyyttä ja
itsepäisyyttä lujuuden sijaan, mystillistä haavemieltä lempeyden
asemesta.
Keisarinna huokasi.
Hänen kätensä sivelivät koneellisesti vuoteen pieluksia. Pysähtyivät,
ikäänkuin olisivat koskettaneet jotakin lämmintä, elävää. Pehmeä lapsen
pinta!... Hänen poikansa!...
Hän kumartui kiivaasti, laski väristen poskensa sileä lie lakanalle.
Hänen poikansa!... Venäjän perijä, koko maailman perijä! Tulkoon
hänestä voimakas ja mahtava! Lyököön hän viholliset, jotka karsain
silmin vaaniskelevat tämän valtaistuimen ympärillä!
Kauan lepäsi keisarinna pää kalpeiden, umpisilmäisten kasvojen vieressä.
Hänen huulensa kuiskasivat:
"Blagovieshtshenskin pyhä Jumalanäiti! Pyhä Jumalanäiti...!"
Kuiskaten, isä Joannin hurmiomaisen äänen tavoin hänen äänensä leijaili
huoneessa.
Hän rukoili...
Aleksandra Feodorovnan huolestuneet epäilykset keisarin parantumisesta
osoittautuivat turhiksi. Haava parani nopeasti ja ohjelmanmukaisesti.
Kahden päivän kuluttua hän tunsi olevansa kylliksi voimissaan
noustakseen vuoteesta, ja vain professori Pavlovin tarmokkaasta
vaatimuksesta hän siirsi nousemisen tuonnemmaksi.
Keisarinna ei väistynyt hänen luotaan. Hän oli jättänyt pienen
suuriruhtinatar Olgan, jonka vuoteen ääressä hän muulloin itse valvoi,
englantilaisen hoitajattaren huostaan ja vietti päivänsä keisarin
suojissa.
Hänen hermonsa olivat tuskaisessa jännityksessä, alati peläten
odottamatonta hyökkäystä liittoutuneiden taholta.
Nämä vitkastelivat. Erilaisista syistä. Tunsivat olevansa erimieliset
ja vastakkaisten virtausten hajoittamat.
Suuriruhtinaanpuolue epäili Maria Feodorovnaa. Tämän luistava älykkyys
oli saavuttanut tunnustusta, mutta ei herättänyt luottamusta.
Tahdottiin lupauksia, koetettiin saada ennakkotakeita. Muutamat
yhtyivät huolellisesti salattuun kaksoisliittoon, jonka tuli auttaa
äitikeisarinnaa turvaamaan oma valtiutensa.
Vastakohtien lietsojana oli parooni Freedericks. Hänen käytöksensä
herätti luottamusta, hänen vaikutusvaltansa keisarillisiin
henkivartiostoihin teki hänet välttämättömäksi... Ainoastaan Maria
Feodorovnan sielussa kyti salainen epäluulo häntä kohtaan.
Naisen hienolla vaistolla hän vainusi vaaran, jo ennenkuin
kylmästi harkitseva järki sen voi havaita, etsi ympäriltään suojaa,
voitti puolelleen hoviministeri Vorontsov-Dashkovin, saadakseen
hänestä urkkijan vakoilemaan paroonin toimia...
Hänen sielussaan nousivat ja laskivat ristiriitaisten tunteiden luode
ja vuoksi.
Hänen hymynsä muuttui ärtyneeksi ja hajamieliseksi; hänen kauniiden
kättensä liikkeet kadottivat ihaillun, levollisen viehättävyytensä...
Pelkäsikö hän ratkaisua?...
Suuren Katarinan kuva katseli hymyillen huoneeseen: muhkean hehkuva suu
kaartui salaperäiseen, halveksivaan hymyyn häntä kohtaan, joka tuossa
horjui ja epäröi.
Pilkkasiko hän heikkoja jälkeentulevaisiaan?... Hänen tiensä kulki
typerän puolisonsa ruumiin yli, ja hän vuodatti kyyneliä antaessaan
käskyn sielumessujen toimittamisesta vainajalle.
Jättiläispuuna hän kohosi korkeuteen, tukahduttaen rautaisesti
puristavilla juurillaan hovin kapinalliset rikkaruohot.
Jälkimaailma oli antanut hänelle lisänimen "Suuri"...
Maria Feodorovna tähysteli levottomasti huoneen hämärään.
Hän odotti Pobjedonostsevia. Ainoata, johon hän luotti. Ei hänen
kirkollisen virkansa vuoksi. Hänen vihansa tähden, joka paloi hänessä
liekkinä, kyllin voimakkaana polttaakseen tuhaksi uuden hallituksen ja
syöstäkseen Venäjän uudelleen mustan taantumuksen kitaan. Hänen vihansa
tähden...
Maria Feodorovnan suupielissä värähteli.
Hän hymyili itsekseen, koetti voittaa vavistuksen, joka sähkövirran
tavoin ehtimiseen kulki hänen ruumiinsa läpi.
Levollisuutta! Levollisuutta!...
Pobjedonostsev saapui täsmällisesti, levitti luopumismanifestin, johon
oli vielä tehty joitakuita pikku muutoksia, keisarinnan eteen, selitti
tyynellä äänellä vaarallisen pelin viimeiset, ratkaisevat siirrot.
Hän poistui myöhään äitikeisarinnan luota, jonka kimaltelevissa,
tummavarjoisissa silmissä kuvastui salaista pelkoa...
Huomenna...!
Varhaisena aamuhetkenä oli parooni Freedericks mennyt keisarin luo,
vaatinut Ivan-vanhusta herättämään hänen majesteettinsa ja anonut
kiireellistä neuvottelua.
Keisari oli viettänyt rauhallisen yön. Kipu otsan takana oli hävinnyt.
Edellisenä iltana hän oli jutellut keisarinnan kanssa, ilmaissut
iloisen hämmästyksensä sen johdosta, että oli tänä tuskan aikana alati
tavannut hänet vuoteensa äärestä.
Ja Aleksandra Feodorovna, joka oli kiitollinen hänen ilostaan ja
tunnustuksestaan, oli pakottanut hymyn valjuille huulilleen.
"Me pysymme aina yhdessä, Nikolai. Kaikista vaaroista huolimatta.
Pysymme eroamattomina."
Keisari ei käsittänyt häntä. Eikö ollut hassutusta onnistuneen
leikkauksen jälkeen puhua vaaroista?...
Aleksandra Feodorovna oli viettänyt unettoman yön, kuunnellen herkin
korvin pienimpiäkin risahduksia, jotka palatsin hiljaisuudessa saivat
eloa, ikäänkuin tulikipinöiden tätinä.
Raskaana, mustana ja tähdettömänä ympäröi kesäyö Pienen Nevan
pinnalla leikkiviä tulia. Se tuntui loppumattomalta, uupumattomalta
epämääräisessä harmaudessaan. Kulkuvartion askelet kajahtelivat
alakuloisina pimeydestä.
Vilunväreet puistattivat Aleksandra Feodorovnaa.
Millä hetkellä tahansa saattoi tuo kammottava tulla... Millä hetkellä
tahansa...
Se ei tullut. Tunnit kuluivat hitaasti, ja korkeiden kaari-ikkunain
takaa pilkisti aamun kalpeansinertävä sarastus.
Parooni Freedericks tuli...
Neuvottelu, johon keisari vain vastahakoisesti oli myöntynyt, kesti
kauan. Toipuville tavallisen unteluuden valtaamana hän pelkäsi kaikkea
kiihoittumista, joka saattoi pakottaa hänet toimimaan. Kuunteli
alakuloisena uskottunsa sanoja, joiden merkitystä hän ei vielä täysin
tajunnut.
Vaati todisteita ja punnitsi niitä otsa rypyssä...
Yksinkertaisen työhuoneen aamurauhassa istuivat nuo molemmat miehet
toisiaan vastapäätä. Kiihoittuneina ja silti levollisina...
Miltei välinpitämättömin elein keisari antoi paperit takaisin paroonin
käteen.
"Kiitän teitä, rakas parooni. Vorontsov-Dashkov, sanoitte?"
Freedericks kumarsi kiusallisen tunteen valtaamana. Yhtenä monista oli
lausuttu juuri tuo nimi. Ilman sivutarkoitusta tällä hetkellä.
Kenties ei ollut pelkkä sattuma, että keisarin korva oli siepannut
juuri sen. Hänen säikähtyneet ajatuksensa etsivät lepokohtia, jotakin
kiinteää, yhdentekevää, myllerrettyjen aistimusten kaaoksessa.
Pobjedonostsev?... Vladimir Aleksandrovitsh?
Hän tuijotti väsynein katsein puiden latvojen vihertävään valaistukseen.
Häntä tahdottiin pakottaa? Pakottaa mihin?...
Luopumaan kruunustaan?
Nikolai Aleksandrovitsh pudisti päätään.
Oliko tämä kruunu muuta kuin taakka? Eikö hän ollut vapaaehtoisesti
työntänyt sitä luotaan, silloin, kun Raisa Kagan...?
Hänen otsansa synkistyi... Kerrassaan kiusallista oli istua tuota
miestä vastapäätä, olla hänelle kiitollisuudenvelassa... Oliko
kohtuutonta asettaa hänet Vorontsov-Dashkovin sijaan?...
Keisari mietiskeli.
Merkillistä, että tällaisia ajatuksia nyt, tällä hetkellä, tuli hänen
mieleensä, että aivan epäoleelliset seikat saattoivat kääntää hänen
mielensä pois uhkaavaksi käyneestä vaarasta.
Vaarako?
Huoneen rauhallisessa hiljaisuudessa tuo ajatus näytti kuohuttavalta ja
epätodennäköiseltä. Keksityltä ja epätodennäköiseltä koko salaliitto.
Oliko mahdollista, että hän oli heidän tiellään?...
Pobjedonostsevin... kenties. Mutta noiden toisten, jotka liehittelivät
hänen ympärillään?... Vladimirin... Sergei Aleksandrovitshin? Maria
Feodorovnan? Äitinsä! Omien...!
Erään pelon varjo lipui hänen kasvojensa ylitse.
Voiko hän vapautua valasta, jonka hän oli kansan silmien edessä tehnyt
ristivaltikka kädessään?
Kumartuen eteenpäin hän vielä kerran silmäili salaliittolaisten
luetteloa, jonka Freedericks oli laskenut pöydän reunalle.
Etsi lemmikkiveljensä [Mikael Aleksandrovitshin] nimeä... Nousi,
pyyhkäisi veltosti ja alakuloisesti mustaa silkkikalottia, joka peitti
vielä verestä arpea hänen päälaessaan, meni kirjoituspöydän luo,
tuijotti tyhjyyteen...
Freedericksin hiljainen huudahdus sai hänet vihdoin hätkähtäen
havahtumaan.
"Majesteetti...!"
Ja kun keisari ei näyttänyt huomaavan epävarman pyynnön rukoilevaa
sävyä...
"Rohkenenko muistuttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että
olisi ryhdyttävä varokeinoihin?"
Nikolai käännähti haluttoman näköisenä huomauttajaan päin, joka katsoi
häneen pelokkaasti. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin havahtuen, kohotti
päänsä, hymyili hajamielisesti ja alkoi katsoa vaaraa suoraan silmiin,
antaa käskyjä...
Makuusuojan etuhuoneessa odotti keisarinna Aleksandra Feodorovna.
Hänen kasvojensa kalpeus ilmaisi hänen tietävän kaikki.
Hän loi keisariin tuskaisen, tutkivan katseen, huokasi raskaasti,
havaitessaan suun kiusaantuneen piirteen...
Keisari pysähtyi puolisonsa eteen ja kohotti hänen kätensä huulilleen.
Omituinen tunne valtasi hänet.
Tämä nainen, joka oli kulkenut hänen sivullaan tähän päivään saakka,
oli erilainen kuin muut. Oli kuin rauhallinen ankkuripaikka hovin
levottomassa aallokossa. Oli hänelle ehdottomasti uskollinen, hänen
omansa...
Hän tunsi kuin liikutusta mielessään. Ja ensi kerran hänet valtasi tämä
miehinen tunne: hän tunsi olevansa tämän naisen suojelija.
Hän sanoi:
"Rauhoitu, Aleksandra! Kaikki kääntyy hyväksi. Jumala ja Pyhä neitsyt
auttavat..."
Keisarinna hymyili jo taas, kääntyessään lähtemään... Nöyrää,
itsetiedottoman pilkallista hymyä.
Keisari katsoi hänen jälkeensä, tuijotti oveen, joka avautui ja
sulkeutui taas... Miettivästi ja hiukan levottomasti. Ikäänkuin olisi
hänen hartioillaan tästä hetkestä alkaen levännyt raskas edesvastuu.
Hän toimi tosiaan... Ehkä ensi kertaa elämässään... ehkäpä
viimeistäkin. Näytti Maria Feodorovnan ylenkatseellisen olkapäiden
kohautuksen, yliprokuraattorin jäykän halveksimisen olevan
aiheettomia... Kutsutti salaliittolaiset luokseen — yksitellen,
viattomalla tekosyyllä, joka näytti soveliaalta hälventämään
tarkkanäköisimpienkin epäilykset. Avasi, kun seura oli täysilukuinen
ja tarkkaavat silmäparit alkoivat vaihtaa epäluuloisia katseita,
oven etuhuoneeseen, jossa valittu joukko preobrashenskilaisia odotti
keisarillista käskyä.
Kääntyi kylmästi ja virallisesti suuriruhtinaihin:
"Tuolla näette liittolaisenne, hyvät herrat!" — ja seisoi hetkisen,
Iivana Julman hymy väsyneillä huulillaan, nauttien läsnäolevien
sanattomasta kauhistuksesta...
Maria Feodorovna ja Mikael Aleksandrovitsh eivät olleet toisten
joukossa.
Tuntui luonnottomalta pojan kohottaa kätensä sitä vastaan, joka oli
antanut hänelle elämän...
Ja Nikolai oli kirkon uskollinen lapsi, joka tarkoin koetti täyttää
sekä pyhät käskyt että kirkolliset velvollisuutensa...
Mutta tämä kohaus, jonka kaiku hiipi palatsin joka soppeen, tunki
tuulennopeasti äitikeisarinnan huoneisiin.
Eräs palvelevista palatsinaisista toi sen mukanaan, mainitsi
hoviministerin ja parooni Freedericksin nimet.
Maria Feodorovna ei hetkeksikään kadottanut ylvästä ryhtiään,
kauniiden, hienoväristen kasvojen ilme ei värähtänytkään.
Hän jatkoi hymyillen keskustelua, vetäytyi, syyttäen väsymystä,
huoneisiinsa tavallista aikaisemmin...
Suuren Katarinan kuvan edessä hän pysähtyi, puhkesi nauramaan...
Kähisten, miltei äänettömästi. Hetken kuluttua nauru muuttui itkuksi,
voihkinaksi, hysteerikon rajuksi, hillittömäksi voihkinaksi...
Sekin meni ohi. Aika oli kallis. Minuutit vierivät, kallisarvoiset,
korvaamattomat minuutit.
Paetako?...
Typerä sana... Ei toki enää eletty Katarina II:n aikaa. Elettiin
Nikolai Inhimillisen aikakautta. Hän alkoi uudelleen nauraa... tällä
kertaa rauhallisemmin, hillitymmin. Oli päättänyt matkustaa Tanskaan.
Ei mitään pakoa: matkustus, huvimatka, viaton nautinto, joka saattaisi
uupuneet hermot ennalleen.
Ei mitään pakoa!...
Hän hymyili ja soitti kamarirouvaansa...
* * * * *
Nevan kaupungin oikeauskoisissa kirkoissa pidettiin
rukousjumalanpalveluksia keisarinna Aleksandra Feodorovnan puolesta.
Moskovassa rukoilivat valkohapsiset papit suitsutuksen keskellä ja
sielukkaiden naisäänien kuulakkaan laulun kaikuessa perillistä Venäjän
valtakunnalle. Nishni Novgorodissa ja Kasanissa, Irkutskissa ja
Odessassa kuuli kansa, joka polvistuneena tuijotti kuvilla koristettua
ikonostasia, hiljaisia kiihkeitä rukouksia vieraan naisen kohtalon
puolesta.
"Jumala on kaikkivaltias! Jumala tsaaria varjelkoon!"
Kansa, joka jumalanpalveluksen päätyttyä tungesgeli kirkonovilla, oli
unohtanut rukoilevan äänen ja rukouksen sisällön.
Mitä keisarinna heille oli? Kuka hänet tunsi?
Jotkut heistä, jotka tilaisuudessa tai toisessa olivat nähneet
Aleksandra Feodorovnan, eivät olleet kyenneet säilyttämään hänen
kuvaansa mielessään.
Hänen kalpea suloutensa häipyi muistojen joukkoon. Tarvitsi korkeampia,
räikeästi väritettyjä piirteitä, jos mieli jättää itsestään muiston
näihin yksinkertaisiin sieluihin.
Mutta Aleksandra Feodorovna halveksi kauneusvälineitä, samoin kuin
hänestä oli vastenmielistä kosiskella monipäisten joukkojen suosiota.
Kaskuja hänen elämästään kierteli siellä täällä. — Kuinka hän oli
yrittänyt kätkeytyä loistavan kirjaviin venäläisiin kansallispukuihin
ja kuljeskella tuntemattomana pyhäpukuisessa kansanjoukossa, kunnes
ankarat hovisäännöt olivat kieltäneet häneltä tämän rattoisan,
viattoman huvin.
Kukaan ei voinut tutkia näiden juttujen todenperäisyyttä. Mahdollisesti
ne olivat tekaistuja, lasketut liikkeelle pitämään laimenevaa
mielenkiintoa nuorta keisarinnaa kohtaan vireillä. Mahdollisesti niissä
piili hitunen totuuttakin.
Kaskuja kerrottiin, niille hymyiltiin ja sitten ne taas unohdettiin.
Keisarinnan suhdetta kansaansa ne eivät muuttaneet. Hän pysyi sinä,
minä oli ollut: luoksepääsemättömänä, pois vetäytyneenä, seurustelussa
vieraampien kanssa jääkylmänä...
Moskovassa tuskin tiedettiin nuoren keisarinnan sielläolosta.
Hän ajoi harvoin ulos, valmistautui pyhiin velvollisuuksiinsa ja
kävi joka päivä seurueensa saattamana Blagovieshtshenskin kappelissa
rukoilemassa, seinäverhon takana, ihmeitä tekevän madonnankuvan
välittömässä läheisyydessä.
Hänen silmänsä näyttivät vajonneilta ja loistivat sisäisestä
näkemyksestä, kun hän vihdoin nousi polviltaan, ja hänen käyntinsä oli
hapuileva ja horjuva kuin näkijän.
Pappi Joannin, josta oli tullut hänen rippi-isänsä, täyteläisen suun
ympärillä oli riemuitseva hymy.
"Jokainen syntinen, joka syntejänsä katuu, on tuleva armosta
osalliseksi", sanoi hän rouva von Vyrubovalle, nuorelle,
hysteerisyyteen taipuvalle keisarinnan palatsirouvalle. Rouva Vyrubova
oli vaaleanverinen ja viehättävä nainen. Pehmeät, hohtavat hiukset
kehystivät pitkinä suortuvina lempeitä, kärsiviä kasvoja. Salaperäinen
loiste asui hänen suurissa, ylimaailmaisten arvoitusten himmentämissä
silmissään. Hänen onneton avioliittonsa eversti Vyrubovin kanssa, josta
hän oli lyhyen ajan kuluttua eronnut, oli ajanut hänet mystiikan syliin.
Hän uskoi isä Joannin ja Aleksanterin kuoleman jälkeen kukistetun
Besobrasovin ihmeitätekevään voimaan ja vietti aikansa työläästi
valmistaen taiteellisia kudostöitä pyhiä vaatteita varten. Herra
von Witteä kohtaan, jonka tähti paljastetun ja taitavasti peitetyn
palatsisalaliiton jälkeen taas oli nousemassa, hän tunsi vaistomaista
vastenmielisyyttä.
Perjantaipäivät, jolloin Sergei Juljevitsh Witte toimitti
esittelynsä, olivat kiihoittavia Nikolaille, kiihottavia rakastetulle
hallitsijattarelle, Aleksandra Feodorovnalle. Lepovuoteellaan maaten
hän kuunteli hänen majesteettinsa työhuoneesta kuuluvien äänten suminaa.
Tuo itä-aasialainen politiikka... mitä herra von Witte oikeastaan
tahtoi?
Hän oli kuin mekaaninen ratas, joka tasaisesti ja taukoamatta hyrrää
samaa tekstiä.
Tarkka ja asiallinen oli hänen puheensa runko, aina yhtä kylmä ja
persoonaton hänen sävynsä.
Nikolai oli päivällisen aikana epävireessä, ja hänen silmiään
ympäröivät tummat renkaat.
Joku suuriruhtinaspuolueen pilkkakirves oli päästänyt suustaan
joitakuita sanoja "Venäjän Bismarckista". Piikki pisti kuin hieno,
taukoamatta vaikuttava myrkky...
Nikolai Aleksandrovitshin olemus oli leikkauksen jälkeen merkillisesti
muuttunut. Hän oli hajamielinen ja rauhaton, ja hänen täytyi taistella
sielullista ahdistusta vastaan.
Vastoin tavallisia, kohtuullisia tottumuksiaan hän antautui kevyen
ranskalaisen samppanjan tuottaman nautinnon valtaan, jonka miellyttävä
pisteleminen muutti levottoman hermojännityksen hermostuneeksi
odotukseksi.
Tsarskoje Selon kesäkuiset päivät olivat helteisiä ja painostavia.
Valkoisenhohtava taivas pilkotti vanhojen puiden takaa, välkkyili
järvien levottomasti vilkuttavilla pinnoilla, sinisen sillan
haaveellisesti suonitellussa marmorissa. Suuren palatsin keisarillisen
kappelin viisi kupoolia loisti jättiläismäisinä kultakypäröinä...
Kesäpalatsissa olivat keisarinnan huoneiden leveät ikkunat avatut.
Auringon lämmittämä, läpikuultava vihanta heijastui huoneeseen. Lämmin,
humiseva ilmanhenki kohosi korkeuteen...
Rouva Vyrubova laski isä Joann Kronstadtilaisen kirjan syrjään.
Hän oli lukenut... suloisella, hillityllä äänellään, joka muistutti
suihkulähteen yksitoikkoista loiskinaa keltaisenhohtavalle hiekkatielle.
Silmäys keisarinnan alaspainuneihin silmäluomiin sai hänet
keskeyttämään lukemisen.
Nukkuiko Aleksandra Feodorovna?
Keisarinnan yöt olivat raskaat ja levottomat. Näyt, jotka koskivat
odotetun kruununperillisen syntymää, ahdistivat hänen mieltään.
Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli ilmestynyt hänelle unessa,
kohottanut varoittaen sormeaan ja ikäänkuin epäävästi liikahuttanut
päätään...
Isä Joann oli selittänyt unen. Oikeauskoisen opin eduksi, Aleksandra
Feodorovnan kerettiläisen syntyperän vahingoksi. Hänen mustissa,
arvoituksellisissa silmissään oli tuikahtanut viekas välähdys.
Annushka Vyrubova huokasi.
Hän oli noussut viedäkseen kirjan ikkunan ääressä olevalle
norsunluiselle pöydälle. Kirjanmerkki, joka oli ollut kirjan ohuiden
lehtien välissä, putosi hänen käsistään: silkkipunokseen kiinnitetty
pergamenttiliuska, jossa oli pyhän Andreaan kuva.
Hän kumartui nostaakseen sen maasta. Liikkeen äkillisyys herätti
keisarinnan. Hän hymyili ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin
koettaen muistaa jotakin.
"Suokaa anteeksi, ystäväni!"
Hän pudisti päätään ja katseli miettiväisesti ulos hiljaiseen
vihannuuteen.
"Olin kaukana poissa sillä aikaa kun luitte. Kaukana poissa."
Hänen pidätetyssä äänessään oli jotakin kaihoavaa...
Seuraavalla hetkellä hän näytti taas muistavan olevansa keisarinna.
Hän suoristautui, koetti saada jäykkyyttä ryhtiinsä, joka oli lähenevän
äitiydentilan vuoksi hiukan epämuotoinen.
"Teidän äänenne on niin miellyttävä, rouva von Vyrubova... Se saa
ajattelemaan asioita, seikkoja, jotka ovat etäällä, hyvin etäällä...
Mitä luimmekaan äsken?"
Hän katsahti kirjaan ja punastui.
"Isä Joannin saarnoja."
Vyrubova oli ottanut pöydältä kirjan ja selaili sen lehtiä. Kun merkki
oli pudonnut niiden välistä, ei hän voinut heti löytää paikkaa, johon
oli lopettanut.
Aleksandra Feodorovna teki torjuvan eleen.
"Myöhemmin, Annushka!... Kertokaa minulle jotakin! Mitä tahansa...
Vaikkapa nuoruudestanne! Potrovskissa, eikö totta? Venäjä on niin
suuri!"
Hän piirsi oikealla kädellään epämääräisen piirin ilmaan, ikäänkuin
tahtoen antaa jollekin suurelle, rajattomalle kiinteät muodot. Jotakin
väsynyttä ja avutonta oli tuossa liikkeessä.
Rouva Vyrubova kertoi... Potrovskissa oli kesä polttava ja talvi
ihmeellisen kirkas räiskyvine pakkasineen. Leveänä ja mutkaisena
kultaisten sarojen välitse virtaavan Volga-äidin jää oli himmeän
hohtava kuin hiomaton kristalli. Hämärän tullen olivat kylän savimajat
kuin pehmeiden turkislakkien peittämät. Vain Potrovskin kirkon valot
loistivat oranssinvärisinä juovina keskellä harmaata valkeutta. Niitä
seurattiin, kun pienissä reissä tultiin aivan kylän reunaan. Jos meni
kirkkoon, tapasi sen tupaten täynnä rukoilijoita. Potrovskin talonpojat
olivat hurskaita ja sydämellisiä...
Annushka kertoi havainnollisesti ja hauskasti. Hänen pehmeässä
äänessään oli jotakin valittavaa, joka muistutti vanhoja viehättäviä
kansanlauluja.
Ja kuinka hän puhui talonpojista...
Aleksandra Feodorovna tunsi tarvetta tehdä kysymyksiä.
Hänen mieleensä muistui tuo yö, jolloin Hodynkan kentältä tulviva
verivirta miltei huuhteli keisarillisen valtaistuimen askelmia.
Nuo silmät, jotka vakavin, tummin katsein seurasivat vaunuja
kruunauskulkueessa.
"Kuninkaallisia eläimiä, jotka elävät kultaisissa häkeissä..."
Kuka oli nuo sanat lausunut? Elisabet Feodorovna?... Hän itsekö...?
Varmaankin Elisabet...
Miksi häkissä, ristikkojen takana? täytyi hänen ajatella. Eikö
palatsisalaliitto ollut avannut Nikolain silmiä?
Yksinäisenä seisoi hänen valtaistuimensa naamioitujen, imartelevien,
liehakoivien vihollisten keskellä. Yksinäisenä hän itsekin... Vain yksi
oli, joka pysyi hänen puolellaan.
Aleksandra Feodorovna hymyili katkerasti.
Olivatko he kahden kyllin voimakkaat taistelemaan kokonaista maailmaa
vastaan? Olisiko epäviisasta hankkia liittolaisia, joita voimakkaammat
ja viekkaammat itsevaltiaat olivat voineet vähäksyä?
Keisari sanoi kansaansa kypsymättömäksi, lapsikansaksi, jota täytyi
kasvattaa, jotta se voisi ymmärtää keisarillisen lahjan koko armon.
Pobjedonostsev pani vastaan, laiminlöi järjestelmällisesti miljoonien
kasvatuksen, jottei valtiollinen valistus pääsisi luomaan valoaan
avarille venäläisille tasangoille, missä kuivaan korsikkoon putoava
kipinä olisi voinut sytyttää hävittävän palon.
Mahtava, voittamaton oli tuo jäykkä kiihkoilija.
Ja keisari itse... eikö itsevaltiaan vallassa olisi ollut lyödä maahan
salaliiton pää, joka oli aikonut syöstä valtaistuimelta Jumalan
asettaman tsaarin?
Mutta Nikolai vaikeni... Ei siksi, että pelkäsi Pobjedonostsevia
ihmisenä. Ihminen oli ovela ja salakavala, valpas ja vaarallinen. Yksi
monista. Hänessä ei ollut mitään erikoista paitsi sitä yhtä, joka teki
hänet voittamattomaksi. Hänen pappiutensa. Keisari, joka polvistui
papin edessä, ei voinut rangaista ihmistä...
Aleksandra Feodorovna suoristautui hiukan kokoonpainuneesta
asennostaan. Äkkiä, ikäänkuin ravistettuna hereille mielikuvasta, joka
syöksi veret hänen poskilleen.
Kertomus keskeytyi jyrkästi.
"Onko isä Joann palannut?"
Vyrubova vastasi kieltävästi. Isä Joannia pidätti Kronstadtissa hänen
kutsumuksensa.
"Kansa tuo sairaita hänen luokseen, jotta hän panisi kätensä heidän
päälleen ja parantaisi heidät. Kerrotaan halvatusta tytöstä, jolle
pyhän miehen pelkkä sana palautti liikuntakyvyn..."
Aleksandra Feodorovna oli ottanut tuon pienen kirjan käteensä. Hänen
sormensa selailivat sen rapisevia lehtiä... Hän oli polvistunut
Blagovieshtshenskin pyhän Jumalanäidin kuvan eteen ja lähettänyt
hartaan pyyntönsä palavissa rukouksissa korkeuteen.
Saada synnyttää poika!
Ja suurisilmäinen madonna oli hymyillyt... Kunnes isä Joann saapui ja
sinkautti ankarat sanansa, ikäänkuin kuihduttava erämaan tuli olisi
puhaltanut yli hedelmällisten vainioiden.
Hän oli puhunut katumuksesta ja rukouksesta, vanhoista ennustuksista,
joiden mukaan Nikolai II:n hallitukselle oli tuleva verisiä päiviä ja
onnettomuutta, riistäen kruunun ylimmäisen papin käsistä...
Pelästyneen naisen huudahdus oli saanut hänen otsansa synkistymään
närkästyksestä.
"Rukoilkaa ja katukaa!"
Protestantin terve omatunto asettui aika ajoin vastarintaan. Kuin
unesta heräten Aleksandra Feodorovna katseli ympärilleen.
Missä hän oli?... Mitä hänelle tapahtui?
Hänen mieleensä muistuivat protestanttiset kirkkolaulut, jonkun kaukana
Saksanmaalla olevan kirkon valkeiksi kalkitut seinät, jotka hohtivat
kalpeassa aamuvalossa.
Kuka oli tuo pappi, joka kykeni kietomaan hänet hypnoosinsa verkkoon?
Hän hymyili ja taisteli itseään vastaan... Kunnes uudelleen heräsi
todellisuuteen... Hän oli keisarinna, jonka tuli synnyttää poika. Ja
hänellä oli kaukonäkijättären tietoisuus siitä, että kaikki toiveet
olivat turhat.
Kenties oli isä Joann tuon tietoisuuden hänessä herättänyt, saadakseen
itselleen kuuliaisen välikappaleen... Siinä tapauksessa hän oli
saavuttanut tarkoituksensa.
Hilpeä kerettiläisnainen, joka oli kieltäytynyt kiroamasta perittyä
uskoaan, oli muuttunut vaiteliaaksi.
Rouva Vyrubova puhui isä Joannin ihmeellisistä parannustöistä.
Keisarinna kuunteli hymyillen. Jäykkänä ja hajamielisenä.
Muuan ääni kuului jostakin etäältä...
Vyrubova oli noussut.
"Käskeekö teidän keisarillinen majesteettinne, että suljen ikkunan?"
Aleksandra Feodorovna kielsi.
"Tänään on perjantai, niinhän?"
"Keskiviikko, teidän majesteettinne."
Väsyneihin silmiin tuli kysyvä ilme.
"Luulin, että... herra von Witte...?"
"Herra von Witte laskettiin tunti sitten audienssille."
Keisarinna mietti.
Jotakin erikoista siis. Nikolai tulisi huonolle tuulelle ja
alakuloiseksi, olisi kiitollinen hymyilystä ja iloisista ilmeistä...
Hän koetti hymyillä.
Voi, kovin vaikeata oli olla iloinen! Raskasta olla tässä maassa
keisarinnana.
Aleksandra huomasi nuoren rouvan tutkivan katseen ja tarttui hellästi
hänen käsiinsä.
"Olette levoton, ystäväni?"
Annushka pudisti päätään. Mutta hänen silmänsä puhuivat toista.
"Osaan kyllä kantaa kohtaloni, Annushka... Kaikki!"
Aleksandra Feodorovnan suupielet värähtivät.
"Keisarinnojen kohtalon..."
Hän kohotti katseensa, kohtasi Vyrubovan hämmästyneen, kysyvän
silmäyksen.
"Isä Joann on kovasydäminen", lisäsi hän. Hiljaa, miettivästi,
ikäänkuin itsekseen.
"Hän on pyhä mies, teidän majesteettinne."
Keisarinna hymyili vaivaloisesti. Hänen kätensä, jotka pitelivät
kirjaa, alkoivat vavahdella. Tarttuivat kouristuksentapaisesti lehtiin.
Rypistivät ne kasaan.
Pyhä mies!... Ja hänen tuomionsa oli julistettu...
"Vallanhimoinen pappi", kuiskasi ääni hänen sisimmässään,
kerettiläisääni, joka ei tahtonut vaieta.
"Vallanhimoinen pappi!"
Hän tahtoi puhua, vaipui takaisin istuimensa silkkisille, vahvasti
hajuvedelle tuoksuville patjoille, liikutti käsiään, sai sanan
kuuluville, yhden ainoan...
"Nikolai!"
Se oli kuin avunhuuto... Hänen koko ruumistaan tempaisi.
Pyhä Blagovieshtshenskin Jumalanäiti! Tuskan hetki!... Tuskan hetki!...
Hitaasti, kuin lennosta uupuneet linnut, lentelivät tiedonannot
keisarinnan terveydentilasta pääkaupungin sanomalehtien toimituksiin.
Ihmiset lukivat ne ilman mielenkiintoa, kohauttivat olkapäitään ja
menivät menojaan.
Pääkaupungin väestölle tsaari ei enää ollut tsaari, ylimmäinen pappi.
Salaiset virrat huuhtelivat hänen valtaistuimensa perustaa!
Miltei jälkeä jättämättä meni tieto suuriruhtinatar Tatjanan syntymästä
kansan korvien ohi. Se, mikä kuohutti hovipiirejä, muodosti täällä
ainoastaan värähteleviä renkaita tasaisena kuvastelevalle pinnalle.
Että Nikolai oli alakuloinen ja huonolla tuulella, kuka siitä hänelle
ilmaisi mielipahansa?
Että hän oli entistä lujemmin takertunut pappi Joannin verkkoon... kuka
sitä ihmetteli?
Eikö kaikki lohdutus ja kaikki autuus ollut löydettävissä oikeauskoisen
kirkon helmassa?
Aleksandra Feodorovna asettui äkkiä vastarintaan... Toisen tyttärensä
synnyttyä hän tunsi raskausajan epämääräisen, aavistuksellisen
odotuksen putoavan vieraan vaatteen tavoin yltään. Hän uskoi uudelleen
löytäneensä tyttövuosiensa kirkkaan, lahjomattoman katsannon.
Valppaasti, ihmeellisen kriitillisesti hän kuunteli kronstadtilaisen
kiehtovia sanoja. Pappi tuntui hänestä nyt erilaiselta kuin muutamia
viikkoja sitten...
Ja sittenkin...! Eikö tuossa synkässä miehessä ollut ihmeellistä
ennustuksen lahjaa?
Hän oli ennustanut tytärtä...
Entä jos toinenkin ennustus toteutuisi samoin kuin tämä?
Toisinaan hän tunsi tuskaa, joka uhkasi hänet tukahduttaa.
Kun Nikolai oli hänen luonaan, tuntui paremmalta... Keisarinna koetti
saavuttaa hänen rakkautensa... Tuhansilla hellyydenosoituksilla,
tuhansilla liikuttavilla pikkutekosilla, jotka houkuttelivat
surumielisen hymyn puolison huulille.
Hän suuteli keisarinnan käsiä, nimitti häntä uskolliseksi toverikseen.
Mutta keisarinna huomasi siinä sääliä. Se poltti häntä kuin haava.
Hän kääntyi poispäin, puristi huulensa yhteen... Tai istui molempien
tytärtensä huoneessa. Pikku suuriruhtinatar Olga hyöriskeli hänen
ympärillään. Huone kajahteli kirkkaasta lapsennaurusta.
Aika ajoin keisari tuli heidän luokseen, hymyili hänelle, oli hilpeä
kuin lapsi...
Sitten tuli taas päiviä, joina Vyrubova oli hänen ainoa pelastuksensa.
Annushka oli kiintynyt valtiattareensa koiran hiljaisella
uskollisuudella. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät rakastaneet
Maria Feodorovnaa, jotka hämärästi aavistivat tuon naisen sileän otsan
kätkevän taakseen vaarallisia juonia...
Maria Feodorovna oli palannut Tanskasta. Keisarin nimenomaisesta
toivomuksesta.
Poika oli pyytänyt, äiti, oli kuullut poikansa pyynnön... Armollisesti
hymyillen hän taas liikkui talvipalatsin hovijuhlissa, jakaen
suosiotaan sekä uskotuille että asioita tuntemattomille.
Menneisyys oli suljettu ja haudattu. Oliko Nikolai sen unohtanut?
Aleksandra Feodorovna ei sitä tiennyt. Hän vältti Nikolain läsnäollessa
johtamasta puhetta tuohon vaaralliseen aineeseen...
Kun keisari liikkui suuriruhtinaiden ahnaiden katseiden välissä,
tietäen tuosta hetkestä lähtien, että nämä olivat hänen vihollisiaan,
kun hän kohdisti väsyneet silmänsä, jotka antoivat hänen kalpeille
kasvoilleen luontaisen, hiukan väsähtäneen ylhäisyyden leiman,
miltei rukoilevin ilmein itseään ympäröivien henkilöiden uurteisiin
piirteihin, silloin tunsi hänen puolisonsa toisinaan, että hänen
täytyisi vihata, halveksia tuota miestä...
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän häpesi sellaista tunnetta.
Rakastihan hän puolisoaan...
Heikkous oli onnettomuus, ei mikään rikos... Tahi olikohan se vain
heikkoutta?... Ehkäpä viisautta?
Aleksandra Feodorovna oli oppinut ymmärtämään, että vain leijona
tahi kettu kykenisi pitämään hallussaan tätä valtaistuinta. Oliko
viimeinen itsevaltias jompikumpi näistä kahdesta? Hän melkein toivoi
sitä... Hallitsijan itsensä tähden, joka oli tahtonut parasta, pukenut
rohkeimmat ajatukset sanoihin.
Tuon papillisen ennustuksen tähden, joka häntä pelotti... Nikolai
Aleksandrovitsh voisi luovuttaa kruunun voimakkaammalle veljelleen
Mikaelille.
Niin oli sanonut pappi... ihmeiden tekijä... Oli hetkiä, jolloin
Aleksandra Feodorovna hymähti isä Joann Kronstadtilaisen
ihmeparannustöille, nauroi hänen ennustuksilleen.
Sitten hän taas tunsi epämääräisen kammon raskaasti painavan mieltään.
Kummalliset voimat taistelivat hänen sielustaan.
Pobjedonostsev, isä Joann... Maria Feodorovna... eivätkö he olleet
renkaita samassa ketjussa... Ketjussa, jonka tarkoituksena oli kahlita
ja surmata?... Kädet hankautuivat verille, koettaessaan irroittaa sen
taipuvia, metallinhohtoisia renkaita.
Yksinäisenä ja voimattomana...
Aleksandra Feodorovna kuunteli valveilla Tsarskoje Selon leutoina
kesäöinä. Tuuli humisi puissa. Leukoijat ja myöhäiset, sinipunervat
akaasiat levittivät suloisenraskasta tuoksuaan. Mereltä päin henki
viileästi, suhisi kuin valkohohtoisten joutsenten hiljainen,
melankolinen, häipyvä souto... Suuren Katarinan veneet uivat kuin
kultaiset silmät surullisessa yössä.
Toisinaan kuului lapsenitkua...
Keisarinna nousi vuoteestaan, riensi viereiseen huoneeseen, kumartui
pitsiverhoisen, pienen vuoteen yli... Vieressä kuului englantilaisen
hoitajattaren syvä hengitys.
Vilusta väristen Aleksandra Feodorovna putkahti takaisin vuoteeseensa.
Englannitar oli uskollinen, mutta itsekäs. Yhtä kylmää, persoonatonta,
kuin hänen ulkomuotonsa, oli hänen uskollisuutensa. Toisin kuin
venakkojen...
Aleksandra Feodorovna ei milloinkaan ollut tarkemmin ajatellut, miksi
hän ei luottanut tähän kansaan. Ehkä hän teki väärin. Mutta se oli kuin
vaistomainen aavistus, joka sai hänen rintansa puristumaan kokoon.
Tietenkin oli poikkeuksia... Vyrubova... Freedericks... Witte...
Aleksandra Feodorovna säikähti muistaessaan tämän nimen. Witte?
Kylmä ja persoonaton oli hänkin, mutta hänen silmissään välähteli
itä-aasialaisen oveluutta... Hänen luokseen oli Witte tullut, tarjonnut
hänelle liittoa...
Eikö tässä hovissa täytynytkin yhtyä salaliittoon, puolustautuakseen
salaliittolaisilta?
Silloin hän oli hylännyt ministerin tarjouksen. Nyt...?
Pettymyksen piirre ilmestyi hänen kapean, hienomuotoisen suunsa
ympärille, joka värähteli katkerasti.
* * * * *
Palvelustuntien aikana keisarinnan huoneissa oli Annushka Vyrubova
miettiväinen ja hajamielinen. Hänen silmiään ympäröivät tummat varjot;
hänen käyntinsä, joka oli ollut kevyt ja liitelevä, muuttui raskaaksi
ja laahustavaksi.
Eräänä päivänä istuessaan hurskaine käsitöineen vastapäätä nuorta
keisarinnaa, hän osasi johtaa puheen rahaministeriin.
"Hän laskee Venäjästä sen veren, jonka on johdettava raihnaaseen
ruumiiseen uusia, hedelmällisiä aineksia", sanoi hän hiljaisella,
valittavalla äänellään.
Aleksandra Feodorovna kohotti katseensa.
"Kuka niin sanoo?" kysyi hän nopeasti ja hiukan kiivaasti.
"Jokainen, joka rakastaa isänmaataan."
Aleksandra Feodorovna huojutti miettiväisenä hienoa päätään.
"Herra von Wittellä on paljon vastustajia hovissa", sanoi hän
varovaisesti.
"Hänellä voisi olla ystäviä, teidän majesteettinne..."
Keisarinnan huulilla vilahti hymy. Eikö herra von Witteä tehnyt
arvokkaaksi juuri se, että hän oli yksin?... Hänen lahjomattomuutensa?
"En ymmärrä mitään itäaasialaisesta politiikasta, rouva von Vyrubova.
Enkä yleensä politiikasta."
Vyrubova hymyili, niinikään.
"Teidän majesteettinne on liian vaatimaton."
Hän sanoi sen aivan viattomasti. Ja kuitenkin tuntui Aleksandra
Feodorovnasta siltä, että sanojen takana piili jokin peitetty tarkoitus.
Vastentahtoinen puna hipaisi hänen kasvojaan... Joutuen hetkeksi
hämilleen hän tarttui uudelleen keskustelun aikaisempaan käänteeseen.
"Hänellä on paljon vastustajia siksi, ettei hänellä ole sitä ainoata,
joka olisi kyllin suuri taistelemaan julkisin asein."
Annushka hymyili salaperäisesti. Hänen odottamansa hetki oli tullut.
Vapisevin huulin hän lausui nimen.
"Besobrasov, teidän majesteettinne..."
Besobrasov?
Aleksandra Feodorovna mietti. Hän muisti hämärästi kerran kuulleensa
sen nimen.
Se nimi oli kuin tuhannet muut, jotka olivat lipuneet hänen korviensa
ohi jättämättä mitään muistoa jälkeensä Varmaankaan ei kukaan keisarin
lähemmästä ympäristöstä.
Jonkun verran uteliaana hän tiedusteli palatsinaiseltaan, ja tämä
kertoi mitä tiesi.
Ratsumestari Besobrasov oli ollut upseeri ja tehnyt "pyhän liigan"
[salainen järjestö, joka valvoi keisarin persoonallista turvallisuutta]
perustajana itsensä Aleksanteri III:lle välttämättömäksi. Kun pyhä
liiga Aleksanterin kuoltua hajoitettiin, oli Besobrasov hävinnyt
hovista ja kadonnut hämärään. Kukaan ei ollut senjälkeen kuullut
hänestä mitään.
Viimeiset sanat Vyrubova lausui tukahtuneella äänellä ja huomattavasti
vitkastellen. Kertojan kalpeat kasvot olivat peittyneet hehkuvaan
punaan.
Aleksandra Feodorovna ei sitä huomannut... Hän veti miettiväisenä
punaisen silkkilangan raskaan messupukukankaan läpi.
— — — Syksy oli jo asettunut majailemaan Tsarskoje Selon
puistoon. Pronssinvärisissä lehviköissä rapisi; kirkkaankeltaiset
vaahteranlehdet uiskentelivat joutsenlammen tummalla pinnalla kuin
myöhästyneiden auringonsäteiden maalailemat valotäplät. Harmaiden
hiekkakivimaljakoiden ympärillä leikitteli pilvisen päivän väsynyt
valaistus. —
Rouva Vyrubova odotti pienen kiinalaisen temppelin takana. Tummasta
vaipasta, joka verhosi hänet kiireestä kantapäihin, hänen kasvonsa
erottuivat entistä kalpeampina, hiuksensa entistä hohtavampina.
Hänen silmänsä, jotka huolekkain ilmein tähystelivät etäistä, hiukan
metsistynyttä puistopolkua, näyttivät vaihtelevassa valaistuksessa
tavattoman suurilta ja tummilta.
Kuullessaan askelten ääntä hän kääntyi nopeasti poispäin ja
katseli keltaista lehteä, joka oli pudonnut hänen viereensä erään
vertauskuvallisen veistokuvan jalustalle.
Vasta kuullessaan erään äänen kutsuvan hän kääntyi ympäri.
"Rakas ystävä", sanoi mies hänen takanaan. "Kirjelippunne saapui
minulle tunti sitten. Jos siitä huolimatta olen myöhästynyt..."
Vyrubova teki torjuvan kädenliikkeen. Hänen suunsa ympärillä väreili
hymy, kun hän hartaasti katseli miehen kasvoja.
Nuo kasvot olivat rohkeat ja jalopiirteiset ja saattoivat käydä
naisille vaarallisiksi, vaikka mies olikin jo sivuuttanut kypsimmän
ikänsä. Hänen harmaa tukkansa oli otsan yläpuolelta hiukan harventunut,
mutta tiheni sitten nuorekkaan uhkeaksi, peittäen hänen merkillisesti
muodostuneen päänsä kuin linnun talvinen höyhenpuku.
Merkilliset olivat silmätkin. Harmaina ja epämääräisinä ne katselivat
rehottavien kulmakarvojen alta, muistuttaen ilmeettömyydellään sumun
verhoaman sisäjärven harsopeitteistä pintaa.
Aika ajoin ne välähtivät — — säkenöivät kuin loihtien hetken ajan —
ja senjälkeen näytti niiden sammunut harmaus vieläkin kolkommalta ja
epätodellisemmalta.
Tämä mies asteli ryhdikkäästi, sotilasmaisesti, sirovartaloisen naisen
rinnalla.
"Oletteko toiminut hyväkseni, rouva von Vyrubova?"
Tämä nyökkäsi, katsahtaen häneen epävarmasti.
"Ja korkea suosijani... keisarinna Aleksandra Feodorovna?"...
"Mainitsin nimenne, kerroin hänelle tarinanne."
Besobrasov hymyili. Annushkan epäröivä ääni teki hänet varmaksi
asiastaan.
"Olette ollut älykäs ja varovainen, Annushka."
Vyrubova hätkähti ja astui askelen taaksepäin, kun Besobrasov aikoi
tarttua hänen käteensä. Mutta kohta senjälkeen hän antoi kätensä, joka
oli kalpea ja kylmä. Miehen harmaiden silmien epämääräinen ilme teki
hänet tahdottomaksi.
He astelivat ääneti rinnakkain.
Puisto oli täällä aivan yksinäinen... Sisäpolkujen muodostama
haaveellinen kiemuraverkko ei ulottunut tänne saakka. He kulkivat
harvalehväisten pensaiden ohi jotka riiputtivat luurankosormissaan
punaisia ja keltaisia repaleita. Maatuvat lehdet tuoksuivat. —
Vyrubova ajatteli, että Besobrasovin oli täytynyt päästä puistoon
jollakin eriskummaisella tavalla.
Vahteja oli pari kuukautta sitten lisätty. Se sai ajattelemaan, että
keisari oli paljastetun hovisalaliiton jälkeen kadottanut ensimmäisten
hallitusvuosiensa suuren huolettomuuden.
"Minun tieni ovat erilaiset kuin muiden", sanoi Besobrasov samassa
silmänräpäyksessä.
Annushka säikähti. — Tuo mies arvasi hänen ajatuksensa, näki hänen
sielunsa sisimpään, ikäänkuin se olisi ollut kristallia... Mahdotonta
oli vastustaa hänen demoonista voimaansa.
"Älkää pelätkö mitään, Annushka...!"
Hymyilikö hän? — Hänen suupielensä vavahtelivat. Julmuus ja himokkuus
värähtelivät hänen teräväpiirteisissä sieraimissaan. Hämärä katse
hiveli hänen nuoren seuralaisensa hempeitä kasvoja.
"Älkää pelätkö mitään, Annushka! Tahdon teidän parastanne.
Keisarihuoneen parasta..."
"Keisarillinen huone on suuri", vastasi nainen, koettaen päästä
tasapainoon. Hänen äänensä oli soinnuton ja omituisen säröinen.
"Monenlaisia puolueita majailee palatsissa..."
Besobrasov oli vaiti hetkisen.
"Sanotaan hänen olleen kyllin älykkään katkaistakseen vihollistensa
myrkkynuolen kärjen", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. "Murhata
salaa jalomielisyytensä avulla —"
Hän hymyili taas.
"Se on viimeisen Romanovin arvoista."
Nämä sanat häipyivät epäselvään mutinaan.
Rouva Vyrubova kohotti säikähtyen katseensa.
"Mitä sanotte, ratsumestari Besobrasov?"
"Luotatteko minuun?" kysyi hän vastaamatta.
Besobrasovin katse tunkeutui Vyrubovan silmiin, tämän etsiessä sanoja
vastatakseen. Tuon katseen magneettinen voima oli vastustamaton. Se
oli kuin harmaata hämäränhohtavaa rautaa, joka kahlehtii jäsenet ja
vangitsee tahdon.
Annushka painoi päänsä alas ja puristi huulensa yhteen...
Besobrasov näytti pitävän sitä myöntämisen merkkinä.
"Puhuiko keisarinna Wittestä?"
"Vähän."
"Pobjedonostsevista?"
"Pobjedonostsev on hänen majesteetilleen epämieluinen."
Besobrasov painoi kalpeat, suonikkaat kämmenensä vastakkain. Hän näytti
punnitsevan asioita.
"Entä... pyhä miehemme?"
Annushkan suuriin silmiin tuli avuton ilme.
"Sitä en tiedä."
"Käykö keisarinna kappelissa?"
"Kolmasti päivässä."
"Onko hän kiihtynyt palatessaan sieltä?"
"Toisinaan hän itkee. Siksi arvelen, että isä Joann on selittänyt,
ettei hän ole synnyttävä kruununperijää..."
Vyrubovan pehmeässä äänessä oli sellainen yksitoikkoinen sävy, jolla
spiritistisillä medioilla on tapana puhua tämän maailman olentojen
kanssa.
Hänet valtasi äkkiä omituinen uneliaisuus. Toisen teräksenharmaiden
silmien magneettinen voima teki hänet väsyneeksi... väsyneeksi...
Besobrasov oli tarttunut hänen molempiin käsiinsä ja toisti äskeisen
kysymyksensä.
"Luotatko minuun?"...
Tällä kertaa seurasi vastaus. Ikäänkuin kaukaa etäisyydestä...
"Luotan sinuun."
"Tahdotko auttaa minua?"
Puhuteltu katsoi häneen... jäykästi tuijottaen, ikäänkuin ei olisi
ymmärtänyt.
Besobrasov mutisi.
"Tahdon vain parasta... hänelle. Kaikille..."
Annushka hengähti syvään.
"Tahdon auttaa sinua."
Besobrasov kumartui hänen puoleensa. Hänen äänensä, joka oli kuin
näkymättömien soittimien hyminää, aleni kuiskaukseksi.
"Mitä keisarinna ajattelee Koreasta?" Vyrubova pudisti päätään.
"Ei mitään, ratsumestari!"
Besobrasov näytti pettyneeltä. Hän kohautti alakuloisesti olkapäitään.
"Maria Feodorovna suosii suuriruhtinaspuoluetta..."
"Maria Feodorovna on kunnianhimoinen", sanoi Annushka.
Hän kuunteli, kuuluiko mitään puistosta... Siellä oli aivan
hiljaista. Suurelta suihkukaivolta päin kuului pisaroiden ropinaa
hiekkakäytävälle, ikäänkuin sillä olisi asteltu... Puoleksi lehdettömät
hopeapoppelit työnsivät vaaleakuoriset, haljenneet runkonsa melkein
tielle saakka. Puiden huippujen yllä kuului petolinnun kirkuva ääni.
Besobrasovin värähtelevä ääni kuiski:
"Kansamme tulevaisuus on idässä, Annushka. Samoin keisarinkin
tulevaisuus. Hän aavistaa sen hämärästi, mutta pelkää ratkaisua.
Hän ei voi irroittautua tuosta Wittestä, koska pelkää tyhjyyttä
ympäristössään. Hän on päättämätön ja pelokas kuin poika, joka katselee
häkissä olevaa petoeläintä ja tuntee pintaansa karmivan. Hänelle täytyy
opettaa päättäväisyyttä. Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka..."
Annushka nyökäytti päätään hänen sanoilleen, silti täysin ymmärtämättä.
Hän oli väsynyt... Ja Besobrasov piteli yhä hänen käsiään, joissa kulki
näkymätön, salaperäinen virta.
"Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka... Elämme merkillistä aikaa.
Uutta on syntyvä, se pyrkii päivänvaloon. Aleksanteri III:lla oli pyhä
liiga ja kolmas osasto rikkaruohojen kitkemiseksi. Niiden täytyi kuolla
hänen kanssaan. Nikolai luottaa kansaansa..."
Hän nauroi lyhyesti ja käheästi. Hänen äänensä värähtely haipui pois;
vihan salama välähti hänen silmiensä harmaasta tyhjyydestä.
Nainen kohotti säikähtäen katseensa. Silloin välähdys katosi...
Besobrasov silitti hänen hartioitaan, hymyili voitonvarmaa,
nautinnollista hymyä...
"Hän luottaa kansaansa ja antaa lupauksia, joita hänen kerran on
hankala täyttää. Tahtoo esiintyä vapauttaja-tsaarina ja unohtaa ajan,
joka jatkaa kulkuaan jättäen meidät kaikki jälkeensä. Mikä Aleksanterin
aikoina voi olla lahja, on meidän päivinämme ajan vaatimus... Mutta
todellisuudessa Nikolai ajattelee tuota lahjaa yhtä vähän kuin sitä,
että astuisi alas valtaistuimeltaan ja tuntemattomana sekaantuisi
ihmisjoukkoon Nevski-prospektilla. Hän ei suinkaan ole se narri, jona
monet häntä pitävät..."
Hänen sormensa tunsivat Vyrubovan hartiain vavahtelevan.
"Hän heittää nälkäiselle koiralaumalle lihapalan, Annushka... Mutta
hänessä ei ole miestä pitämään villiytyneitä petoja loitolla itsestään.
Hän toimii unelmissaan ja unelmoi silloin, kun toiminnan aika on
käsissä. Hän on kukistuva, ellei hän saa auttajia..."
Vyrubova koetti päästä hänen käsiensä rautaisesta puristuksesta.
"Ja sinä... kysyi hän miltei kuulumattomasti, pidätellen hengitystään
kiihtymyksestä.
"Minä aion olla hänen auttajansa, Annushka... Oh, sinä olet
narrimainen!"...
Hän puristi hampaansa yhteen, niin että ne nirskuivat... ojensi
kätensä... Pakotti naisen astu maan pitkin tiheätä, kuihtuneiden
lehtien muodostamaa, oranssinvärisen lehvikön reunustamaa käytävää,
joka johti vaiteliaaseen, valkoiseen marmoritemppeliin...
* * * * *
Seuraavana päivänä hän kävi herra von Witten luona vierailulla.
Rahaministeri otti hänet vastaan kylmästi ja pidättyvästi...
Hän tunsi Besobrasovin keisarivainajan ajoilta ja oli kyllin
epäluuloinen muistaakseen tämän usein äkillisesti ja hillittömästi
leimahtelevat vihamielisyydenpuuskat. Miehen ulkonainen olemus sai
hänet sensijaan hiukan suopeammaksi. Siitä puuttui hienostuneisuus,
ja se oli puutteellinen, ilmaisten kaikessa entisen upseerin niukkaa
varallisuutta.
Witte muisteli kulkupuheita, jotka kuvasivat Besobrasovia
intohimoiseksi peluriksi ja panivat ajattelemaan vääriä kortteja.
Toiset olivat puhuneet rohkeista ja satumaisista keinotteluista
Itä-Aasiassa...
Kylliksi syytä varovaisuuteen tätä miestä kohtaan.
Herra von Witte ei päässyt selville Besobrasovin käynnin syistä.
Välinpitämättömästi, seurahaastelijan jokapäiväisellä tottuneisuudella
ratsumestari siirtyi keskusteluaiheesta toiseen.
Toisinaan Wittestä näytti, kuin olisi joku levottomasti tunnusteleva
valojuova silloin tällöin hipaissut itä-aasialaista politiikkaa.
Kosketeltiin Mandshurian kysymystä, hymyiltiin japanilaisten
herttaiselle, Koreaan päin vilkuilevalle mustasukkaisuudelle.
Mainittiin Li-Hung-Tshangin nimi... Kaikki aivan viattomasti... ilman
salatarkoituksia... välinpitämättömästi...
Jättäessään hyvästi Besobrasov hymyili.
"Minulle tuotti suurta huvia saada kuulla teidän ylhäisyytenne
ajatus... Meidän rikkinäisenä aikanamme kuulee niin monenlaisia
mielipiteitä. Sanotaanpa itse hovipiireissäkin tapahtuvan
puolueryhmittelyjä..."
"Minun mielipiteeni on miehen, jonka ainoa kunnianhimo on saada
palvella isänmaataan..."
Tuo kuului jäykältä, mahtipontiselta ja senvuoksi ehkä vähän
vakuuttavalta.
Besobrasov hymyili yhä.
"Koko Venäjänmaassa ei ole ainoatakaan, joka rohkenisi epäillä teidän
ylhäisyytenne suoramielisyyttä. Ei missään ulkomailla ketään, joka
uskaltaisi tahrata suunnitelmaamme maailmanrauhaksi, epäilemällä sen
vilpittömyyttä."
Hänen äänensävynsä oli moitteeton, kunnioittava ja suora. Mutta
ministeri tunsi hänen sanoissaan piilevän ivan läimäyttävän itseään
vasten kasvoja narrintiu'uillaan.
Hän kumarsi ääneti, vastaamatta. Hän tunsi, että muinainen vastustaja
oli jälleen voimissaan, että kova, sotainen tahto nousi hänen omaansa
vastaan...
Taistelu epätasaisin asein. Ja keisari? — Hän kohautti olkapäitään.
Keisari oli oppinut paljon, paitsi yhtä: erottamaan oikeaa väärästä...
Keisari herätti toiveita ja petti ne jälleen. Puhui rauhasta ja juoksi
mystillisten veijarien jäljessä, kuullakseen esi-isäinsä henkiä
puhuteltavan.
Witte hymyili ylenkatseellisesti. Hän oli väsynyt, väsynyt ja
uupunut. Valtakunnan eteläosissa oli puhjennut levottomuuksia.
Työväki kapinoi... kaikista parannuksista huolimatta. — Ylioppilaiden
keskuudessa rehoittivat Aleksanterinaikaiset kumoukselliset aatteet. —
Liian paljon räjähdysaineita oli kasaantunut. — Yksi ainoakin kipinä...
Rahaministeri pudisti päätään. Kipinä voitiin sammuttaa. Täytyi
sammuttaa... Hänen kasvonlihaksensa jännittyivät, kävivät koviksi ja
päättäviksi.
Sammutettava Besobrasovista huolimatta... Besobrasovista huolimatta!
Hän kiskaisi kiivaasti auki työhuoneensa ikkunan ja hengitti Nevan
kosteata ilmaa, joka levitti huoneeseen veden raikasta tuoksua.
* * * * *
Pietarin talvikauden hovijuhlissa nähtiin keisarinna Aleksandra
Feodorovna kylmäkiskoisena ja luoksepääsemättömänä.
Hoikkana ja kylmänä hän suoritti kiertokäynnin Nikolainsalissa,
tervehti, taivuttaen tuskin huomattavasti kapeaa päätään, ja teki
kysymyksiä, joiden välinpitämätön sävy oli yhtä loukkaava kuin se
laimeus, jolla hän näytti odottavan puhuttelemansa henkilön vastausta...
Hänen käyttäytymisensä pakotti vertaamaan häntä Maria Feodorovnaan.
Tulos ei ollut suotuisa nuorelle keisarinnalle.
Aleksandra Feodorovna ei kyennyt esiintymään kyllin edukseen
loistoasussa. Hän tunsi sen, tuli araksi ja epävarmaksi eikä voinut
hillitä käsiensä hermostunutta liikehtimistä.
Koskaan hän ei kykenisi saavuttamaan Maria Feodorovnan käärmemäistä
sulavuutta, hänen kiehtovaa hymyään, hänen kadehdittavaa muistiaan
vieraiden ihmisten kohtalojen pienimpiinkin yksityiskohtiin nähden.
Ei koskaan... ei koskaan!
Nuo jättiläisjuhlasalin valkoisenhohtavat seinät koskivat silmiin,
nuo hymyilevät huulet... eivätkö ne ilmaisseet salaisuuksia, jotka
risteilivät ilmassa palatsin muurien ulkopuolella ja joista keisarinna
ei tiennyt mitään?... Eikö kaikissa noissa uteliaissa katseissa, jotka
häntä seurasivat ja koettivat päästä hänen ruumiinsa salaisuuden
perille, eikö niissä ollut vahingoniloa?...
Keisarinna, joka ei kyennyt synnyttämään vallanperijää valtakunnalle!
Äiti, jonka kiihkein kaipaus oli jäävä tyydyttämättä...
Ilkeä kuiskina kävi keisarin selän takana, pumpuliin käärittyjä
ivanuolia tuntui sinkoavan noita väsyneitä parrakkaita kasvoja kohti,
joiden suurissa silmissä oli alakuloinen ja hämärä katse...
Maria Feodorovna oli pahin kaikista... Hän ei voinut antaa vihatulle
saksattarelle anteeksi vaikutusvaltansa menettämistä. Valtansa
raunioilla hän koetti uudelleen elävöittää menneisyyttä, viekkaasti
anastaa uudelleen käsiinsä sen, mitä oli menettänyt.
Talvipalatsin juhlissa hän oli todellinen keisarinna, hän se jakeli
mainioita hymyilyjään, sirotteli suosion- ja armonosoituksia loistavaan
joukkoon.
Aleksandra Feodorovna näytti hänen rinnallaan töykeältä ja ylpeältä.
Katkera piirre, joka viimeisen suuriruhtinattaren syntymän jälkeen oli
ilmestynyt hänen suupieliinsä, teki hänet vanhemman näköiseksi, kuin
hän todellisuudessa oli. Hänen olemuksessaan alkoi näkyä piirteitä,
jotka muistuttivat Elisabet Feodorovnaa. —
Sisarukset näkivät toisiaan harvoin. Suuriruhtinatar vietti
huomaamatonta elämää Moskovassa, keräsi ympärilleen pappeja ja
ihmeellisiä pyhiä miehiä valtakunnan kaikilta ääriltä ja itki
yksinäisinä hetkinä omaa lapsettomuuttaan ja Sergei Aleksandrovitshin
paheita.
Aleksandra, joka toisinaan tunsi kaipausta, huumasi sen suitsutuksella
Tsarskoje Selon kappelissa ja mietiskeli merkillisiä ongelmia, joihin
hän löysi ihmeellisen täydennyksen oikeauskoisen kirkon opissa.
Hänen oma elämänsä ilmestyi hänelle omituisena näkynä. Se oli
kaksoiselämää. Hänen toinen minänsä erkani hänestä, kulki
päivänpaisteessa, nauroi, oli iloinen ja katseli ihmettelevin silmin
etäisyyteen yli päivänpaisteisten vuorien ja vihertävän virran...