Keisarin säännöllisissä, hiukan väsähtäneissä piirteissä kuvastui
pettymystä ja epämääräistä liikutusta. Arasti torjuvin kädenliikkein
hän otti vastaan molempien lääkärien kunnioittavat onnittelut
ja kiitti heitä miellyttävästi hymyillen avusta, jota he olivat
kuluneiden vaikeiden hetkien aikana osoittaneet hänen majesteetilleen
keisarinnalle. Mutta hänen äänessään oli kova ja särkynyt sointu, ja
hänen silmänsä, jotka omituisen neuvottomin ilmein olivat kohdistetut
pyöreihin lapsenkasvoihin, olivat sumeat. —
Lääkärien vetäydyttyä pois hän hengitti vapaammin.
Raskasta hänen oli nähdä ensimmäisen, ylpeän toiveensa vieraiden nähden
menevän hukkaan. Vaikeata pysyä niin arvokkaana, kuin hetken merkitys
vaati.
Kaunisrakenteinen, vankka lapsi! — Mutta ei poika.
Ei se, jota pyhä Venäjä-äiti odotti. Ei se, joka oli kutsuttu kerran
tuntemaan vihityn kruunun painoa päänsä päällä, ripustamaan pyhän
Andreaan vihreä samettivaippa hartioilleen. Nuori isä huokasi. —
Toiveet murskana. Tältä päivältä, ei ainaiseksi. —
Hän hymyili jo taas kävellessään lyhyin, pelokkain askelin edestakaisin
huoneessa. —
Itkettynein silmin lepäsi Aleksandra Feodorovna Venäjän keisarinnojen
makuusuojan antiikkisen, kalkitun katon alla.
Kun keisari astui sisään ja kumartui hänen puoleensa, värähtivät hänen
kasvonsa. Hän painoi kasvonsa pieluksiin salatakseen kyynelensä.
Hänen puolisonsa tarttui hellästi hänen käteensä: "Suruissasiko,
Aleksandra? — Ja minä kun tulin onnittelemaan." —
Keisarinna kohotti punaisia silmäluomiaan ja katsahti häneen
epävarmasti.
"Anna anteeksi!" mutisi hän koneellisesti. Hänen huulensa vavahtelivat
yhä. "Minä — olen — väsynyt. — Se... ei ole minun syyni, Nikolai! —
Vai onko? — Olenhan rukoillut Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Pyhää
Äitiä..." [Kremlissä oleva Ihmeitätekevä Jumalanäidin kuva, jonka
edessä tsaarittarien, tuntiessaan tulevansa äidiksi, tuli suorittaa
hartaudenharjoituksia.]
"Blagovieshtshenskin Jumalanäiti on antava meidän tulla armostaan
osallisiksi, Aleksandra." Keisari puhui hiljaa ja liikutettuna. Hänen
kätensä sivelivät hellävaroen kapeita naissormia, joiden hän tunsi
rauhattomasti värisevän.
Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Jumalanäiti!
Aleksandra Feodorovnan ruusuhuulet hymyilivät surullisesti ja
pilkallisesti.
Puhuiko hän totta? — Polvistua vanhan madonnankuvan eteen ja höpistä
ulkoaopittuja kaavoja — oliko se rukoilemista? Koskettaa satumaisia,
hehkuvia, puoli-raakalaismaisen loisteliaita jalokiviä, jotka
kehystivät suurisilmäisiä naiskasvoja arkoine ja kuitenkin omituista
ylemmyyttä kuvastavine kasvoineen — voiko sille antaa saman nimityksen,
joka ilmaisi sopertelevan rukoilijan hehkuvimpia tunteita? —
Hän sulki silmäluomensa, jottei olisi enää nähnyt Nikolain lapsekasta
uskoa ilmaisevia silmiä eikä pehmeäpiirteisen, väsyneen suun
luottavaista hymyä, tuon suun, joka hiljaa ja sointuvasti puhui
valkoisen tsaarin maailmaa onnellistuttavasta tehtävästä ja palavasti
suuteli kultaisen ristiinnaulitunkuvan kylmiä metallihuulia. Hänen,
joka uskoi Blagovieshtshenskin Jumalanäidin ihmetyöhön!...
Aleksandra Feodorovna painoi päänsä miltei kiivain elein takaisin
pieluksiin. Hänen kätensä väisti puolison hyväileviä sormia.
"Hän on antava meidän tulla armostaan osallisiksi!" —
Hän vavahteli pohjattomasta katkeruudesta.
Sinun, Nikolai Aleksandrovitshin! Sinun, oikeauskoisen kirkon
vanhurskaan pään, joka opettajaltasi Pobjedonostsevilta opit
halveksimaan kaikkea tietämistä mitättömänä, hurskasta inhottavana
turhuutena. Joka olet naiivi ja uskovainen... Mutta... minun?...
Muukalaisen, kerettiläisen? Joka siirtyessäni oikeauskoiseen kirkkoon
kieltäydyin kiroamasta perittyä uskontoani ja jota isä Joannin terävät
silmät epäluuloisesti tarkastavat?...
Hän oli kuohuksissaan!
Hän hengitti kiivaasti, ja hänen otsansa hehkui kuin kuumeessa.
Syynä siihen oli hänen tilansa ja viime tuntien ponnistukset:
Muulloinkin hän tunsi olevansa muukalainen, mutta ei silti koditon.
Tänään, kesken kaikkia nuoria, tuskallisen suloisia äitiydentunteitaan,
hän oli kuin irtireväisty lehti, joka ajelehtii tummalla virralla
tuntemattomia päämääriä kohti. Saksanmaa oli kaukana, ja hän oli yksin
vieraan, tylsästi kummastelevan kansan keskellä, joka kutsui häntä
keisarinnakseen. Joka tänään oli odottanut tsaarinistuimen perijää ja
olkapäitään kohauttaen vastaanottanut tiedon keisarillisen prinsessan
syntymästä. Vieras ja koditon! Anteeksisaanut ja surkuteltu!...
Aleksandra Feodorovna tunsi kyynelten taas tulevan. Hän kätki kasvonsa
pieluksiin...
Keisari nousi hoitajattaren viittauksesta. Äänettömänä hän poistui
huoneesta. Pysähtyi ovelle vielä hetkeksi ja kuunteli.
Ei mitään! — Pielukset tukahduttivat pettymyksen nyyhkytykset.
Hoitajattaren hiljaiset askelet kuuluivat pehmeästi ja hyväätekevästi.
Ulkona kasteli viileä, pehmytpisarainen syksyinen sade palatsin
ikkunoita. Suurina; äänettöminä kyynelinä putoilivat pisarat vanhojen,
melkein lehdettömien vaahteroiden kalvakankeltaiseen lehvikköön.
Blagovieshtshenskin Jumalan äiti!...
Keisari hymyili...
* * * * *
Kirjastohuoneessa odotti Pobjedonostsev.
"Sallikaa minun, lähinnä keisarillisen perheen jäseniä, ensimäisenä
onnitella teidän keisarillista majesteettianne."
Hän puhui hitaasti ja hiukan värähtelevän arvokkaasti kuten hänen
korkealle iälleen sopi. Mutta älykkäässä, vanhassa päässä syvällä
olevien silmien katse oli pistävä kuin kyykäärmeen. Keisarin oli, kuten
aina Pobjedonostsevin läheisyydessä ollessaan, pakostakin taisteltava
vastenmielisyyden tunnetta vastaan. Hänen hymyilynsä, kun hän kiitti,
oli laimea ja väkinäinen. Hän tunsi kirkkoruhtinaan korkean otsan
takana vaanivan kysymyksiä, joiden vastauksista hän ei vielä ollut
selvillä...
Varovasti tutkistellen Pobjedonostsev ryhtyi koskettelemaan odotetun
perintöruhtinaan syntymän johdosta suunniteltua armahdusjulistusta.
Hän näki keisarin otsan rypistyvän. Pilkallinen, riemuitseva hymy
leikitteli ukon ohuiden, askeettisten huulien ympärillä. —
Nikolai Aleksandrovitsh karkoitti torjuvin kädenliikkein
manifestiajatuksen mielestään.
Ei tänään... ei!... Hän oli kiihoittunut, viettänyt yön valvoen ja
rukoillen ja tunsi vielä odottamattoman pettymyksen synnyttämää tuskaa
ikäänkuin raukeutena jäsenissään.
Ei tänään!...
Eikö voitaisi odottaa siihen päivään asti, jolloin vastasyntynyt
suuriruhtinatar otetaan oikeauskoisen kirkon helmaan?...
Pobjedonostsevin ohuthuulinen suu ei nauranut enää.
"Teidän keisarillisen majesteettinne armo ei milloinkaan tule liian
myöhään."
Hän laski kuihtuneet, sormuksilla koristetut kätensä selvästi
eroittuvine sinisine suoniverkkoineen ristiin kepin norsunluukahvalle —
hänen oli jo kymmenen vuotta kävellessään tarvinnut nojata keppiin.
"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa armonsa runsaudensarven
tuhlaten vuotaa sekä hyville että pahoille."
Keisarin kalpeat kasvot punehtuivat hiukan.
"Tahdon, että minuun luotetaan", sanoi hän hiljaa.
"Tahdon —" hän hymyili itsekseen ikäänkuin jokin suloinen näky olisi
väikkynyt hänen edessään — "päättää työn..."
"Kenen työn?"
"Vapauttaja-tsaarin."
Pobjedonostsev oli vaiti. Hänen luiset, kepin luukahvaa pitelevät
sormensa vavahtivat väkisinkin. Seuraavassa hetkessä ne olivat taas
liikkumattomat kuin maaorjat, jotka ovat tottuneet alistumaan herransa
tahtoon.
"Teidän majesteettinne keisarillisen isoisän kaatoi murhaajan käsi",
sanoi vihdoin yliprokuraattori. Hän lausui viimeiset sanat hyvin
hitaasti omituisen teräväliä, kirkkaalla äänellä.
Keisarin kasvot olivat taas saaneet tavallisen väsyneen kalpeutensa.
Hänen hartiansa liikahtivat ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa
ajatuksistaan painostavan mielikuvan.
"Tahdon elää ja kuolla Venäjän hyväksi. Kuolintapa on yhdentekevä."
Hänen äänensä oli laimea ja soinnuton kuin särkyneen lasin särähdys.
Hän tunsi vanhuksen älykkäiden kasvojen pergamentti-ihon takana
piilevän sanattoman vastustuksen ja katseli häntä huolimattoman
uhmaavasti, ylemmyytensä tuntien.
Yliprokuraattori hieroi kuivaa etusormeaan kepinkahvan hopeasilaukseen
kiinnitetyllä, sileäksi hiotulla, verenpunaisella rubiinilla.
"Ei kukaan ylevistä hallitsijoistamme olisi puhunut toisin. Ei
ainoakaan."
Hänen suupielissään karehti jo taas hymy, tuollainen merkillinen,
ärsyttävä hymy, jolla vanhus vastaa pojan haaveksiviin unelmiin. —
Mitäpä muuta tämä keisari olikaan kuin tyhmä poika, joka tavoitteli
pilviä? Narri! Sokea! — Haaveilija, joka tahtoi itselleen hakata omat
tiensä risukon puhki.
Kova, valju suu hymyili ylenkatseellisesti.
Sinä revit sormesi okaissa, Nikolai Aleksandrovitsh. Sinä olet näkevä,
että mushikkaa on kuritettava piikkiruoskalla, jos mieli hänet pysyttää
kesynä. Sinä saat sen kokea...
Konstantin Pobjedonostsevin vahva puoli oli se, että hän taisi niinä
hetkinä, jolloin toisen tahto oli ratkaiseva, tekeytyä myöntyväiseksi.
Hän kysyi hiljaisesti:
"Teidän keisarillinen majesteettinne ajattelee vapauttajatsaarin
suunnittelemaa perustuslakia?"
Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että keisari lysähti kokoon.
Perustuslaki! — Se sana oli hyvin valittu. Se oli kuin punainen vaate,
joka saa rauhallisesti ruohoa pureksivan härän muistamaan voimansa. —
Perustuslaki! — Anna vapaaehtoisesti suomiesi lahjojen takeeksi
kirjallinen vakuutus ja katsele hymysuin, kuinka kätesi sidotaan
itsepunomallasi köydellä.
Pobjedonostsev istui liikkumatta. Hengitystään pidätellen hän odotti
päätöstä, jonka täytyi tulla. —
Astuttuaan rauhattomasti pari askelta huoneessa keisari pysähtyi. Hänen
valkoisen litevkan verhoama vartalonsa näytti tänään laihemmalta ja
hennommalta kuin muulloin. Poikamaisena ja kypsymättömänä hän seisoi
seinäverhon tummankirjavaa taustaa vasten.
"Perustuslaki on vaarallinen leikkikalu kokemattomien käsissä. Ja
Venäjän kansa on kuin lapsi muiden Europan kansojen rinnalla."
Pobjedonostsev hymyili. Hänen hiukan kokoonpainuneen ruumiinsa lävitse
kulki liikahdus, ikäänkuin hän olisi hengähtänyt vapaammin.
"Teidän majesteettinne päättää viisaasti ja kokeneesti."
Hänen äänessään piilevä pilkka jäi huomaamatta. Keisari oli mennyt
ikkunan luo ja antoi katseensa alakuloisen miettivästi lipua pitkin
Eremitaashin valtavia seiniä, joiden marmorin harmaus eroittui
omituisena päivän pilviverhosta.
"Kun tämä kansa kypsyy!... En lupaa mitään perustuslakia. — En vielä.
Jos minulle syntyy kruununperillinen..."
Hän keskeytti puheensa ja hymyili. Pobjedonostsevin huulet puristuivat
vastakkain kovina kuin kaksi karkeasti päällekkäin liitettyä
marmorireunaa.
"Suokoon armollinen taivas hänen keisarilliselle majestetilleen
siunauksensa."
Hänen äänessään oli jotakin, joka sai keisarin hätkähtämään. Epäilys
pyrki esiin ja painui kohta seuraavassa hetkessä taas olemattomiin.
— Nikolai Aleksandrovitsh pudisti huomaamattomasti väsynyttä,
kaunispiirteistä päätään.
Hän ei pitänyt Pobjedonostsevista. Aleksanteri III:nnen verinen
sortovalta loi punaisen kajastuksen tähän nimeen. Se tuoksahti
vankikopille. — Venäjän valtaistuimen uusi haltijahan halusi rakkautta
ja vapautta. — Hän epäili kaikkia, jotka olivat antaneet myöntymyksensä
pimeälle taantumukselle. Ehkäpä hänen mielessään harvoina
surumielisyyden hetkinä liikkui sellaisiakin ajatuksia, että näiden
Aleksanteri IIII:nnen suosikkien täytyi olla nuoren tsaarin salaisia
vihollisia, ja että he tyynen pinnan alla lietsoivat salattuja tulia.
Että prinsessan syntyminen oli heille tervetullut seikka...!
Inhoittavat yön aaveet!...
Nikolai Aleksandrovitsh pyyhkäisi kädellään otsaansa.
Väsynyt hän oli, epävireessä ja hiukan surullinen. Yliprokuraattorin
istuinpaikka oli tyhjä. Mutta älykkäät kyykäärmeensilmät loistivat
vielä jossakin ja täyttivät huoneen jääkylmällä katseellaan.
* * * * *
Keisaria värisytti. Hän tahtoi tavata isä Joannin ja rukoilla hänen
kanssaan. Hän tahtoi anoa pyhien siunausta keisarinnalle, jonka
kohdussa oli tsaarivallan tulevaisuus. Hän tarvitsi pyhää savua,
ikonostasin [pyhäinkuvilla ja jalokivillä koristettu seinä venäläisissä
kirkoissa] satumaista hohtoa, salaperäistä hämärää ja pyhimyksen
moniaavisteista läheisyyttä. —
Ulkona oli ilma kuin harmaa muuri. Kupoolit verhoutuivat hitaasti
hämärään. Täytyi ajatella häipyviä sävelsointuja tahi taivasta kohti
kohoavia aatteita, jotka olivat uupuneet ja vaalenneet. — Äänettöminä
putoilivat vaahterien lehdet... Kuolevia ihanteita! — Alistuvaisesti
olkapäitään kohauttaen keisari kääntyi, nosti kätensä silmilleen ja loi
etsivän katseen pitkin huonetta. Ei! — Pobjedonostsev oli poissa. Mutta
hänen silmänsä kiiluivat vielä, tirkistivät kullattujen kirjanselkien
lomista, riemuitsivat... ivallisina ja kammottavina.
"Kaikki maailman tieto, joka ei palvele Jumalaa ja Hänen pyhää
kirkkoaan, on turhuutta. Kaikki tahto on turhuutta, paitsi tätä yhtä..."
Eikö joku ääni kuiskinut? Eikö tuolla hämärässä häämöttänyt kasvoja?...
Keisari mutisi rukouksen. Hurmiosta värisevin sormin hän painoi
sähkökellon nappia.
Isä Joannin piti tulla. Pyhän miehen, koskemattoman...
Notkea lakeija kiiti nuolennopeasti alas portaita viemään herransa
kutsun perille...
Maria Feodorovna oli ilmoituttanut itsensä nuorelle keisarinnalle,
lausuakseen hänelle onnittelunsa ja tiedustellakseen pienen
suuriruhtinattaren vointia.
Urkkijoiltaan hän oli saanut tietää, että hänen majesteettinsa keisari
oli Pobjedonostsevin lähdettyä ollut kiihdyksissä ja lähettänyt
kutsumaan isä Joannia luokseen. Aina etuhuoneeseen saakka kuului papin
rukoileva, yksitoikkoisen laulava ääni.
Maria Feodorovna hymyili julmaa hymyä.
Kaksi vanhan hallitustavan jäykkää tukipylvästä, jotka olivat kyllin
vahvasti juurtuneet tämän hovin ilmapiiriin. Eikö Nikolai, joka ei
tahtonut nähdä ketään välittäjää itsensä ja kansan välillä, ollut
kiiruhtanut karkoittamaan hovista isänsä suosikkeja? Eikö hän puhunut
uusista aatteista, jotka olivat toteutettavat? — Uusia aatteita,
samalla kun kaksi liukasta Aleksanterin aikuista pappia parhaillaan
kietoi häntä verkkoonsa!
Keisarinna naurahti. Tylysti, hillitysti. Kaksi pappia... Ja kyllä
toisetkin vielä löytäisivät jonkin salatun takaportin uuden hallitsijan
sydämeen... Kaikki vapaamieliset aatteet häviäisivät kuin kapea puro
hiekkamereen.
Hymy karehti vielä Maria Feodorovnan kasvoilla, kun hän astui miniänsä
luo ja sydämellisin, liian sydämellisin sanoin onnitteli häntä.
Nuoren keisarinnan silmiä ympäröivät punehtuneet kehät, ja katse
oli väsynyt. Hän kiitti laimean kohteliaasti, pakottautuen hiukan
taivuttamaan päätänsä.
Hän kaipasi palavasti Nikolaita, joka oli äänettömästi pujahtanut pois
nähdessään hänen kyynelensä. Hän tahtoi selittää ja saada lohdutusta...
Ja nyt... tämä nainen... tämä vieras nainen!... Kuka hän oli?... Mitä
hän tahtoi?...
Maria Feodorovna puheli tottuneesti ja rohkaisevasti. Hänen
keskustelutaitonsa ei jättänyt häntä pulaan missään tilanteessa.
Samalla kun hän kevyesti jutteli ylimalkaisista asioista, vaanivat
hänen katseensa salaisuuksia ja pelokkaasti kätkettyjä ajatuksia.
Tiesikö Aleksandra Feodorovna Pobjedonostsevin olleen keisarin luona?
Ei, hän ei sitä tietänyt. Se olisi muuten ollut hänestä yhdentekevää.
Tämä saksalainen prinsessa, joka oli tottunut Darmstadtin hovin pieniin
oloihin, ei kyennyt arvioimaan keisarillisen ympäristön kuiskutuksia.
Mukava, vaaraton keisarinna!...
Maria Feodorovnan huulet muikistuivat ylenkatseellisesti. Päämäärästään
tietoisen puolison käsissä olisi Nikolai ollut kuin pehmeä vaha. Tämän
rinnalla...?!
Hän ojensi, hartioitaan kohauttaen, kapeat, ihmeteltävästi hoidellut
kätensä ja katseli niitä salaisesti hymyillen. Aleksandran kädet eivät
milloinkaan olisi saattaneet innoittaa kuvanveistäjää. Tyhmiä he
olivat välinpitämättömyydessään, nuo nuoret naiset, jotka halveksivat
kaunistuskeinoja ja kevytmielisesti riistivät itseltään vallan.
"Kelpo naisia, mutta hovissa mahdottomia", sanoi hän pehmeällä,
sointuvalla äänellään.
Hän puhui Wittestä, hänen lisääntyvästä vaikutusvallastaan, suosiosta,
jota hän nautti tiettyjen kansankerrosten taholta, ne kun hänessä
vainusivat sen miehen, joka tuleva oli.
Hänen aikomuksensa oli pudistaa nuori nainen hereille
uneliaisuudestaan. Hän ehkä varoittaisi keisaria. Varoituksilla on
usein sama seuraus kuin suositteluilla. Mutta Aleksandra Feodorovna
vain hymyili.
"Koko Venäjänmaalla on vain yksi tuleva mies." Äitikeisarinna nousi
jäykkänä seisoalleen.
"Keisari on... keisari", sanoi hän hitaasti. "Minä puhuin hänen
ministeristään, joka on noussut kansan keskuudesta ja joka on
riippuvainen tämän kansan suosiosta. Riippuvainen syntyperänsä kautta.
Vain sen kautta..."
Hän piti kättään riippulampun punertavaa valoa vasten ja tarkkasi
sekunnin ajan kalpean ihon alla virtaavia lämpimiä veriaaltoja.
Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Metallilta kalskahtava sointu,
jonka vanha keisarinna sai ääneensä, koski häneen. Helmikampa korkealle
käherretyssä harmaassa hiuslaitteessa kimalteli kuin pedon hohtavat
hampaat.
Hän oli väsynyt. — Vanhan, vieraan naisen läsnäolo kiusasi häntä.
Puolittain uhkamielisesti hän vihdoin virkkoi:
"Keisarin kunnianhimona on olla jotakin enemmän kuin vain arvonsa
haltija..."
"Enemmän?" Maria Feodorovnan kasvot olivat kalpeat ja liikkumattomat.
"Venäjällä ei ole mitään, mikä olisi tsaarinkruunua korkeammalla. Ei
mitään tehtävää, jota keisari saisi pitää korkeampana kuin kruununsa
säilyttämistä..."
Hänen sanoissaan piili jotakin uhkaavaa. Aleksandra Feodorovna puri
huultaan.
"Ja kuitenkin juuri kruununperijä-suuriruhtinas itse tahtoi siitä
luopua. Vapaaehtoisesti... Ja jäi vain siksi, että piti niitä
itsekkäitä syitä, jotka häntä siihen yllyttivät, mitättöminä miljoonien
onnen rinnalla."
Hän sanoi nämä sanat nopeasti, kiivaasti hengittäen. Nyt, kun hänen
tytönylpeyttään kuolettavasti haavoittanut salaisuus oli raastettu
päivänvaloon, hän pelästyi.
Maria Feodorovna oli käynyt kovin kalpeaksi. Hänen kurtuttomat kasvonsa
hohtivat marmorivalkeina riippulampun valossa. Hän näki erään aseen
riistetyn itseltään...
Tämä kruununperijä-suuriruhtinas Nikolain rakkaus Raisa Kaganiin,
jonka tähden Nikolai Aleksandrovitsh oli ollut valmis luopumaan
valtaistuimesta ja keisarikunnasta, oli kuin terävä miekka tupessa,
niin kauan kuin se pysyi nuorelta keisarinnalta salassa. Miekka, joka
saattoi katkaista tämän toisten tahdosta solmitun avioliiton siteet,
jos ne osoittautuisivat liian vahvoiksi ja alkaisivat olla esteenä...
Nyt oli tämä miekka tylstynyt.
Maria Feodorovna etsi vastausta, pakotti värähtelevän hymyn
kalvenneille huulilleen.
"Olet kiihtynyt, _darling_. Ah, sinä olet kärsinyt. Tunnen, kuinka olet
kärsinyt."
Äänen metallisointu oli kuin pois pyyhkäisty. Hellästi ja äidillisesti
kumartuivat äitikeisarinnan kirkkaat kasvot nuoren äidin puoleen.
"Anna minulle anteeksi, Aleksandra!"
"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavana. Nikolai on ollut
rehellinen minua kohtaan. Ainoa rehellinen. — Ei, en herjaa toisia.
Mutta... olen usein saanut itkeä..."
Hänen äänensä vapisi. Kuin lumottuna pysyi hänen katseensa irtautumatta
kohdistuneena huoneen valkoiseen kattoon. Hän ei tahtonut enää nähdä
noita äidillisiä kasvoja, tahtoi päästä hengittämästä tuota tuoksua,
joka oli kuin kiehtova hyväily. Hän ei tahtonut purkaa sydämensä
kyllyyttä tuolle vieraalle naiselle, ei tahtonut muistella menneitä
kärsimyksiä, jotka olisivat tehneet nykyhetken karvaaksi ja katkeraksi.
Kirkkaassa rauhassa hän tahtoi kulkea hiljaista tietään...
Kirkas rauha!...
Hoitajatar ilmestyi ovelle. Äitikeisarinnan toivomuksesta hän oli
järjestänyt tämän kahdenolon.
Nyt hän näki Maria Feodorovnan hyväilevän käden silittävän nuoren
keisarinnan poskea.
Pitkälle riippuvien ketjujen harmaat helmet kilahtelivat hiljaa hänen
astuessaan kookkaan, hoitajattarenmekkoon puetun englannittaren ohi.
Hänen hymyilevä katseensa hipaisi tämän kovapiirteisiä kasvoja. Maria
Feodorovnalla oli kyky saattaa ympäristönsä ihmiset orjikseen.
Mutta hänen tultuaan omiin suojiinsa hymy hävisi ja sijaan tuli äänetön
mietiskely.
Tässä oli pidettävä varansa! — Tuo nuori hesseniläinen prinsessa, joka
omien hovinaistensa seurassa vaikutti ujolta ja kömpelöltä, oli kyennyt
kuukausimääriä säilyttämään pettymyksensä salaisuuden. Oli kyllin
rohkea lausuakseen julki, että Nikolai Aleksandrovitsh oli se mies,
jota Venäjä odotti. Ja silmät punottivat siksi, että hänen kohdustaan
ei ollut syntynyt odotettua kruununperijää!
Osasiko hän esiintyä naamio kasvoillaan?
Maria Feodorovna kohautti hartioitaan. Hän vihasi saksalaisia, koska
nämä olivat mauttomuuteen saakka rehellisiä ja taisivat tunteettomin
sormin repiä rikki taidokkaasti kudotut juoniverkot. Nyt oli tuolla
saksatar...
Vanha keisarinna tuijotti jäykästi eteensä.
Mahtava oli Aleksanteri III:nnen aikainen puolue uuden keisarin hovissa.
Täytyi varoa, ettei näkisi vallan avainten luisuvan käsistään...
* * * * *
Joka perjantai oli rahaministeri von Wittellä esittely keisarin luona.
Hän selosti asioita hitaasti ja hieman perinpohjaisesti, tuolla
rauhallisella, kohteliaalla ja talttuneella sävyllä, joka oli ominainen
entisen pikkuvirkamiehen hillitylle luonteelle.
Hän selitti juurtajaksain venäläis-mandshurialaista rautatiehanketta,
todisti painavin perustein, että rautatien kaartaminen Vladivostokista
etelään olisi epäviisas teko.
Keisari käveli levottomin askelin edestakaisin työhuoneessaan. Hänen
kasvojaan peitti puna; eikö suuriruhtinas Wladimir puolta tuntia
aikaisemmin ollut puhunut aivan päinvastaista, kuin mitä rahaministeri
tässä kuivin lausein todisteli? Eikö hän ollut puhunut rauhallisista
toiveista Koreaan nähden, Venäjän alueen laajentamisesta miekan
iskemättä?
Keisarin poskilihakset työskentelivät. Witten asiallinen, miltei
puolueeton sävy ärsytti häntä.
Hänen esittämänsä syyt olivat kenties hyvät, — hänen kuiva
esitystapansa sai ne ensi silmäykseltä näyttämään ehkä suorastaan
ilmeisiltä.
Mutta lähemmin tarkastettaessa...
Selkkauksia Kiinassa?... Japani?
Keisari kohautti olkapäitään.
Voiko sellainen maa uhata, joka ei kykene itseäänkään suojelemaan?
Uskaltaisiko nuori Japani uhmata Venäjän aseiden uhkaavaa kalsketta?...
Aseiden?... Ei mitään aseita! — Rauha! Mitä herra von Witte siis
oikeastaan tahtoi?... Wladimir Aleksandrovitshkin puhui rauhasta.
Kukaan ei halunnut sotaa. Ei kukaan.
Nuoren itsevaltiaan otsa oli rypyissä. Hän silmäili salaa
rahaministerin kasvoja. Tämä oli levollinen, liikkumaton ja
tutkimaton. Hänessä ei ollut hituakaan Pobjedonostsevin hillitystä
intohimoisuudesta, hänen kasvoillaan ei merkkiäkään hovieläjien
kilpailevasta, hallitsijan armollisia silmäyksiä ongiskelevasta hymystä.
Mies, joka palveli asiaa ja unohti hallitsijan persoonan...
— Tosiaanko?
Sitä Nikolai Aleksandrovitsh ei tiennyt. Hän ei kyennyt luomaan
itselleen kuvaa tämän miehen luonteesta. Ehkäpä hänen voimansa perustui
siihen, että tiesi olevansa tutkimaton...
Keisari-vainaja oli tehnyt hänet uskotuimmaksi neuvonantajakseen
valtion asioissa. Oli keksinyt hänet ja pistänyt eteläradan
vähäpätöisen virkamiehen kainaloon ministerinsalkun. Oliko Aleksanteri
tuntenut syvemmin suosikkinsa olemuksen?...
Toisinaan, yksinäisinä hetkinä, keisari koetti päästä herra von Witten
luonteen perille.
Kun ministeri oli saapuvilla, pääsi hänen läsnäolonsa epämieluisasti
ärsyttävä vaikutus voitolle.
Oli hetkiä, jolloin Nikolaista tuntui, että hän vihasi tuota miestä.
Sitten hän taas karkoitti ylenkatseellisesti hymähtäen tuon ajatuksen
mielestään. Mutta värähtelevä hermokiihoitus jäi jäljelle...
Hitaasti, huolellisesti herra von Witte taittoi levitetyn
asiapaperiarkin taas kokoon.
Hän oli lausunut mielipiteensä ja odotti. Tummat kasvot, joilla väikkyi
hieno, rauhallinen hymy, olivat kumartuneina valkoisen paperin yli.
"On välttämätöntä, että Kiina ja Venäjä käyvät käsikädessä ja että
Japani oppii luottamaan rauhallisiin tarkoituksiimme."
"Ei kukaan meistä ole antanut heille aihetta niitä epäillä", vastasi
keisari nyreästi.
"He epäilevät siitä huolimatta. Tshifun redillä sattunut välikohtaus on
tehnyt heidät epäluuloisiksi."
Witte hymyili.
"Venäläis-kiinalainen sopimus on antava makakeille enemmän
ajattelemista."
"Olemme aikeissa tehdä sopimuksen Japaninkin kanssa."
"Sopimukset velvoittavat vain tiettyyn rajaan saakka. — Eivät
ehdottomasti, teidän majesteettinne."
Keisari keskeytti hänet epäsuosiollisen käskevällä kädenliikkeellä.
Ministerin sanoissa oli ylemmyyden vivahdus.