Lapinkorpi antoi kansalleen turvan ja toimeentulon ja soi viimeisenkin
turvapaikan sittenkun korvenkiertäjän päivät päättyivät.
Pitkin Lapin erämaita näkee vieläkin monissa paikoin korven vanhimpain
leposijoja: "Manalais-saajoja" jänkien keskellä. "Manalais"-taikka
"Ruumissaaria" järvissä, "Haltijatievoja" järvien taikka jokien
ja jänkien rannoilla. Niiden harjuilla on pitkäkkäitä, maahan
painuneita kuoppia, monesti useampiakin vierekkäin, ja niitä
sanotaan "Lapinhaudoiksi", joskus "Stallojen haudoiksi", Lapinkorven
ensimmäisten raivaajain, jylhien Stallo-peikkojen leposijoiksi.
Sanotaan näitä kalmakenttiä useasti myös "ristimättömän kansan
kalmistoiksi", sillä näitä hautoja ei ole ristillä siunattu, eikä
näistä viimeisellä tuomiolla nousta Ihmisenpojan eteen. Nämä leposijat
on siunattu lapintietäjien sanoilla, niihin on saatettu vainajat kaikki
varustukset matkassaan, ja niistä he ovat nousseet ennen menneitten
isiensä seuraan pyhällevuorelle, pyhiin tievoihin, tai ovat päässeet
saivokansan joukkoon. Siellä elää muinainen tunturikansa edelleenkin
ja, niinkuin ennen maan päällä ollessaan, hoitelee porokarjaansa,
metsästää ja käy kalassa. Mutta elämä on vain paljoa onnellisempaa,
sillä metsät ja vedet ovat viljaa täynnä, porot suuria ja komeita.
Pyhiltä asunnoiltaan saattaa edesmennyt lappi vieläkin lähteä
liikkumaan muinaisille kotipaikoilleen lapinkorpiin. Monta kertaa
on suurissa erämaissa kuultu -- yönuotiolla makaavat erämiehet ja
poropaimenet ovat kuulleet --, kun vanhalappi on ollut liikkeellä.
Varsinkin jänkien rannoilla, marastoissa ja jäkäläisillä tievamailla,
saa erämies useasti kuulla, kun näkymätön lappi laskee pororaitoineen
ja tokkineen halki erämaiden, niin että helinä ja poronsorkkien
napsahtelu vain kuuluu, tai taas sivakkamiehet "tyyräävät" yhtenä
suhinana pitkin myötäleitä. Arkoja erämiehiä tämä entiskansan meno
kyllä kammottaa, mutta kun heittäytyy siunaten yönuotiolle taikka
asettaa sijansa jängän keskelle saajoon, niin saa olla vanhaltaväeltä
rauhassa.
Mutta sitten kun tunturikansa oli valettu kastevesillä, piti sen
vainajatkin saatella siunattuihin multiin. Kirkko piti kiinni
kastetusta kansastaan ja kielsi ankarasti, ettei "Herrassa nukkuneiden
vainajien ruumiita, jotka ovat olleet Pyhän Hengen asuntoja, saa
halpamaisesti pois nakata eikä haudata sinne tänne metsiin", vaan on
kaikki vainajat haudattava yhteiseen hautausmaahan, jonka ympärille
on rakennettava aita, "etteivät karhut, sudet, ahmat, ketut ja koirat
voisi kaivaa niitä ylös ja syödä suuhunsa, ja antakoot sitten papin
lukea käsikirjasta määrätyt rukoukset." Niin erotettiin erämaan
kiertäjät edesmenneestä heimostaan; kastepesu jo riisti heidät
kastamattomasta kansastaan sekä tutuista tunturijumalista ja siunattu
multa katkaisi lopunkin. Ei saanut tunturin asukas enää toivoa
pääsevänsä isien seuraan saivoon ja passevaaraan, vaan hänen piti muun
ristikansan mukana nousta tuntemattoman jumalan eteen tekemään tiliä
korpivaelluksestaan.
Pitkä matka oli kaukaisten tunturien vainajilla siunattuun maahan, joka
tavallisesti oli seutukunnan keskuksessa papin ja kirkon hoivissa.
Rounalankin esikoiskalmistoon, Vittangin villitunturissa, kerääntyi
koko pohjoinen, ristin turrissa kuollut Tornion-Lappi, samoin sitten
myöhemmin Lätäsenon korkeaan kirkkokumpuun. Mutta Muonion seutujen
asukkailla oli siunattu maansa Akamellassa, Muonionjoella, ja Kittilän
erämaiden kiertäjillä oli pyhitetty kumpunsa Kurjenpolvessa, Ounasjoen
rannalla. Akamella ja Kurjenpolvi ovatkin Rounalan ja Lätäsenon
kalmistojen kanssa Länsi-Lapin vanhimmat ristityn kansan kalmakummut,
siunatut jo niinä aikoina, jolloin kirkonkellot ensimmäisiä kertojaan
kajahtelivat Lapin kaukaisissa erämaissa. Hylättyjä ja unohdettuja ovat
jo kaikki. Ei tarvita enää Akamellaakaan, vaikka siihen vielä viime
vuosisadalla on joku vainaja haudattu, ja Kurjenpolven kalmistosta
tietävät vain tarinat kertoa.
Kurjenpolven kummun valitsi vainaja itse lepopaikakseen. Se tapahtui
jo entisinä aikoina, kun Kittilässä ei vielä ollut kirkkoa eikä
pappiakaan. Lähdettiin Kaukosesta viemään vainajaa maahan ja sauvottiin
jokea ylös, epätietoisina, mistä löydettäisiin sovelias paikka.
Torkahti soutaja veneessä, ja silloin sanoi kuollut hänelle:
-- Missä kurki hyppää ja lähtee lentämään, siihen hautaa!
Ja mies sai soutaa sekä sauvoa vielä neljänneksen ylöspäin Kittilän
nykyisestä kirkonkylästäkin. Siellä vasta näki kurjen, joka eräältä
itärannan kummulta lähti lentoon. Ja kummulle, niittyjen ja jänkien
laitaan, hautasi soutaja vainajansa.
Kumpu sai Kurjenpolven nimen, ja siitä tuli Kittilän lappalaisten
hautapaikka, joka myöhemmin siunattiin ja aidattiin kastetun kansan
kalmistoksi, ehkä noin 1600-luvulla.
Sadat Lapinkorven vainajat saivat jokirannan kummussa leponsa.
Ikivanhaan tapaan kaivettiin suurehkoja salvoshautoja, joihin
voitiin laskea useampiakin vainajia. Hautain seinät kehystettiin
hirsisalvoksella, katoksikin ladottiin hirsiä ja peitoksi luotiin vain
ohut multakerros. Tällaisia manalankammioita rakennettiin entisiin
aikoihin lapin kalmistoihin ja Kurjenpolvenkin kumpu niistä täyttyi.
Mutta aikojen kuluessa, kun hautausmaa hylättynä jäi omiin hoitoihinsa,
ja vainajat arkkuineen maatuivat, märkänivät ja luhistuivat hautojen
kattopäreetkin, ja suuret kuopat täyttivät koko kalmiston. Niin onkin
Lapin vanhoissa kalmakummuissa kaikenkokoisia kuoppia miltei vieri
vieressä; Lätäsenonkin kirkkokummussa on niitä 30-40, ja Kurjenpolven
tiheässä kuusikossa ovat vieläkin monet suuret maakuopat hahmollaan.
Vielä hyvin myöhäisinäkin aikoina laitettiin Lapissa salvoshautoja,
Niiden syviä suuria kuopanteita näkee vielä Kittilän Kariniemen
kalmistomännikössäkin, johon Kurjenpolven jälkeen ruvettiin vainajia
hautaamaan, kun 1778 saatiin Kittilään pieni kirkkotupa Kariniemen
pellolle.
Nyt on Kurjenpolven lappalaiskalmisto jo kokonaan joutunut luonnon
hoitoon. Kuusi- ja koivumetsä täyttää koko kummun, ja moneen
hautakuoppaankin on suuri puu työntänyt tyvensä. Aita on jo aikoja
kaatunut ja lahonut. Ei kukaan enää huolehdi vanhan lapinkansan
leposijasta. Mutta vanhaväki, mikä siellä asustaa, hoitelee sitä
parhaansa mukaan. Tuhosi kerran tulipalo koko metsän ja jängän
kalmiston ympäriltä, mutta niin varjeli Kurjenpolven kansa
lepometsikkönsä, ettei tuli koskenut edes aitaankaan, sati sitten
pyhään metsikköön. Ympäritse vain karpesi ja kaikki kärvensi, mutta
vainajain kummun jätti rauhaan.
Vähän alapuolella Ylimuonion kylää, Muonionjoen länsirannalla, on
vanha Akamella, joka on kuin luotu erämaan kansan kalmistoksi. Se
on syrjäisen seudun yksinäinen korkea jyppyrä, joka jyrkästi kohoaa
suvannon rannasta. Kummun alla leviää laaja saarekas jokiväylä, jonka
takaa monet vaarat ja tunturit näkyvät, ja ympärillä on äänetön
metsä. Maanpuolella, vähän matkaa lounaiseen päin, on pieni kalainen
Mellasaivo. Akamella on, samoinkuin Kurjenpolvikin, vainajan itsensä
valitsema. Haudattiin näet muuan lapinakka samalle rannalle ylempänä
olevaan tievaan, mutta ei saanutkaan siinä rauhaa, vaan tuli sanomaan:
-- Ei tähän tievaan, mutta siihen toiseen, joka on alempana.
Siihen täytyi vainaja siirtää, ja siinä hän sai levon. Jokisuvannon
mutkassa, suojaa antavan suuren saaren kosteessa, oli vainajalla
mieluisa paikka.
Akamellaan, lapinakan rauhalliseen hautamellaan, ruvettiin sitten
saattamaan muitakin kuolleita, ja viimein tuli tievasta koko
seutukunnan siunattu kalmakumpu.
Siihen tuotiin sekä erämaan lappalaiset että myöskin paikkakunnalle
asettuneet lantalaiset. Monet tunturien äijät, parhaisiin
talvitammeisiinsa puettuina, ajettiin sinne ahkioissaan ja kätkettiin
semmoisinaan ajoneuvoineen kumpuun, niin että ukko oli valmiina tuolla
ilmalla jatkamaan keskeytynyttä matkaansa. Pienet lapset peitettiin
komsioineen mullan alle. Samoinkuin Kurjenpolvessa ja muissa Lapin
vanhoissa kalmistoissa haudattiin monet Akamellankin vainajat suuriin
hirsillä kehystettyihin salvoshautoihin. Samaan kammioon saatettiin
sitten taas helposti haudata muitakin saman suvun jäseniä tai
sivullisiakin, sillä eihän tarvinnut muuta kuin avata katto ja laskea
vainaja toisen toveriksi. Sellaisia, isojakin "sukuhautoja", oli
monilla lantalaisillakin.
Korkealla, hirsistä salvetulla aidalla ympäröitiin koko kumpu, 20-30
metriä ristiinsä, ja aitaan oli määräysten mukaan jokaisen erämaan
isännän salvettava osansa, kolme, neljä syltä pitkä hirsileippo
poikittaisine sidehirsineen. Vahva portti oli virran yläjuoksulle,
sillä sinne käsin, vastavirran puolelle, eivät manalaiset niinkään
seuranneet kalmistossa kävijää.
Aikojen kuluessa karttui pieni kalmisto täyteen hautoja ja
hautapatsaita. Monella haudalla seisoi raudasta taottu, parin, kolmen
korttelin pituinen, puupatsaan nenään isketty risti, jonka kourissa
riippui isoja ja pieniä rautarenkaita; useasti oli nokassa vielä
rautainen tuuliviiri. Ylitalon Kusto-vainaalla oli valkoiseksi maalattu
pyöreä taulu. Mutta Olli Purasella, joka Pellon Purasesta viisi
miespolvea takaperin oli tullut Ylimuonion ensimmäiseksi Puraseksi, oli
itse laatimansa komea risti. Se oli neljä kyynärää korkea nelikulmainen
pylväs, johon neljälle tuulelle oli isketty rautakourat, ja joka
kouraan ripustettu kolmikorttelinen lauta. Lautoihin oli ukko itse
"puukkotyylillä" kaivertanut "koko elämäkertansa". Oli pylväässä vielä
"uskonsilmäkin", pieni pyöreä, kehystetty lasilevy, joka katsoi länttä
kohden. Tuuli kun oikein puhalsi korkean tievan ylitse, helisivät
ristien lukemattomat renkaat, ja viirit kilvan kitkuttivat, niin että
kalmistosta kuului sekä iloinen helähtely että surkea voihke ja valitus
joen toiselle rannalle asti. Mutta Olli Purasen elämäkertalaudat
lapattivat ja heilahtelivat vain verkalleen, vakaisena katseli
uskonsilmä, ja Ylitalon Kuston pyöreä taulu kumotti yli aidan kuin
vainajan valkoinen lakki.
Vierekkäin joutuivat tievan multiin odottamaan Herransa tuloa sekä
lappi että lanta. Joutui sinne suuri tietäjä ja Lapin kirkkojen
rakennusmestari Vuopiokin ja moni muukin lapintietäjä; joutuipa
Parkajoen muorikin, joka ei Akamellassa saanutkaan lepoa. Kotoiset
huolet ahdistelivat muori rukkaa, niin että hänen täytyi heti nousta
ylös ja köppäistä kotipihoilleen. Ajettiin muori kyllä säälimättä
takaisin hautaan ja laitettiin arkunkansi lujilla rautakrookeilla
kiinni, mutta muori tuli vielä sittenkin monet kerrat kotiinsa
kummittelemaan. Vasta kun muuan raaka äijä meni ja manaten pyöräytti
arkun vainajineen kumoon, ei muori parka päässyt enää pois haudastaan.
Parkajoen muori ei kyllä ollut ainoa Akamellan asukas, jolle ei hauta
suonut lepoa. Sinne joutui kaikenlaista "Herrassa nukkunutta" kansaa,
epäuskoisia äijiä, poronvarkaita ja suuria, väkeviä lovinoitiakin,
ja niiden rauhattomat ja mahtavat henget eivät mahtuneet ahtaassa
maakomerossa asumaan, vaan niiden täytyi päästä edelleenkin liikkumaan
ja toimimaan. Akamella olikin pelottava paikka, niinkuin ainakin suuret
kalmankentät, joihin kaikki kansakunnan sekä mahti että kurjuus lopuksi
kootaan.
Vielä pelottavammaksi tuli Akamella, kun uusien Manan matkamiesten
saapuessa pieni Manala kävi niin ahtaaksi, että täytyi entisiä
asukkaita karkoittaa pois. Vanhat puoleksi lahoneet arkut raastettiin
luukasoineen, kaikkineen lepokammioistaan ja heitettiin aidan taakse
kankaalle, ja toinen vainaja laskettiin sijaan. Joskus riistettiin
jotenkuten säilynyt arkku entiseltä omistajaltaan ja annettiin se
jollekin köyhälle kulkurille taikka lapinäijälle makuusuojaksi. Suuret
röykkiöt luita, arkunraakkeja ja ahkiorajoja sekä rikkoutuneita
hautaristejä kasautui kalmismaan vierelle. Koirat ja korpit sekä
muut riettaeläimet raastoivat ja lennättelivät luita ympäri metsiä,
ja niiden mukana taas joutui kalmanväkikin liikkeelle ja teki paikan
rauhattomaksi.
Mutta sitten Akamella vasta oikein kolonnäköiseksi tuli, kun Muonio
sekä Ruotsin puolen Muonionalusta, jotka ennen yhdessä saapuivat
Akamellaan levolle, saivat kumpikin oman uuden hautausmaansa, ja vanha
Akamella hylättynä jäi kokonaan hoidotta. Kammiohautojen kattolankut
lahoivat ja putosivat alas, ja niin viimein kaikki haudat aukenivat
kuin tuomiopäivän tullessa. Sieltä kattoparsien välistä, lahoneista
arkuista, irvistelivät kolkot luurangot, siellä lapinäijät peskeissään,
vanttuut käsissä ja poronkoipikengät jaloissa kellettivät ahkioissaan,
siellä pienet lapsen luurangot makasivat komsioissa, siellä Vuopion
tietäjänkin haamu täysissä vaatteissaan lepäsi. Ja hautausmaalla oli
kaikkialla luita ja luukappaleita, pääkalloja, leukaluita, sääriluita,
reisikontteja sekä ulkopuolella kalmistoa kasoittain vainajain
jäännöksiä ja arkkujen jätteitä.
Akamella oli todellakin kamala kuolemankumpu.
Vanha tunturien kiertäjä lappi, joka oli erämaistaan ajettu tänne
siunatun mullan lepoon, olikin häpeällisesti karkoitettu leposijastaan
ja annettu riettaeläinten raastettavaksi. Eikä sillä, kastevesillä
valettuna, ollut enää sijaa oman heimonkaan pyhällävuorella. Niin
joutuivat erämaan kiertäjät vielä kuolemansakin jälkeen kulkemaan
kodittomina.
Ja Akamella tuli yhä kammottavammaksi. Sen ympärillä liikkui häväisty
vanhalappi ja kaikki levostaan häiritty kalmanjoukko, niin ettei
kristikansakaan koskaan tahtonut päästä rauhassa kulkemaan ohitse.
Syksyöisin näkymättömät henget ahdistelivat soutajaa joella, ja
talvisin taas oli moni ajomies aivan pääsemättömissä niiden kanssa.
Joskus asettui rekeen niin paljon näkymätöntä väkeä, että hevonen sai
höyryten kiskoa, ja joskus ruvettiin miestä väkisin viemään kalmistoon.
Väliin puuttui reki niin jykeäksi, ettei liikkunut ensinkään. Silloin
täytyi riisua hevonen valjaista, katsoa längistä lävitse, pyyhkiä
kuorma puhtaaksi ja ankarasti ärjäistä:
-- Pois kaikki liika väki minun reestäni!
Siitä vasta lähti reki liikkeelle.
Pitkät ajat oli Akamella koko paikkakunnan kammona. Tunturikansan
haltijat liikkuivat kuin kostonhengessä. Viimein kuitenkin
Muonionalustan kauppamies Kusto Forsström laitatti kalmiston kuntoon.
Hän sai Saaren Tanelin, Jierisjärven miehen, hautaamaan luut
kuoppiinsa ja polttamaan kaikki arkkujen ja ristien jätteet, maksoi
miehelle hyvästi ja juotti hänelle viinaa. Luurangot kyllä sai Taneli
kuopatuiksi, ja paukkuen paloivat kalmanvoimaa saaneet kappaleet, mutta
ukkoon itseensä tarttui kalmanväki, niin ettei hän sen erän perästä
enää ollut ennallaan, eikä tahtonut saada rauhaa missään. Viimein sama
väki kävi Tanelin kimppuun Jierisjärvellä, väänsi niskat nurin ja ajoi
kuolleena veneessä rantaan.
Vähitellen sitten Akamellan väki asettui. Kun luurangot ja muut
kalmankappaleet pääsivät jälleen mullan alle rauhaan ja sinne viimein
lahoivat, uupui kalmiston väkikin ja vaipui maahan, eikä sillä ollut
enää voimaa lähteä liikkeelle.
Niin pääsi Akamellan siunattuihin multiin kätketty, monia kovia
kokenut, aina vainottu, vielä haudassakin halveksittu tunturien
kiertäjäkansa vihdoinkin lepoonsa.