Tunturien tuolla puolen, jo Ruijanmereen kallistuvalla tunturien
vietteellä, on Koutokeino, syvimmän sydän-Lapin vanha kirkonkylä ja
muinainen markkinapaikka, Se on aito lappalainen erämaakylä syvässä
Alattiojoen kurulaaksossa, satojen tunturien joka puolelta saartama
pikku maailma, mikä vasta viimeisen paljakan laelta avautuu tunturien
kiertäjän eteen: kymmenien pienien hökkelien rykelmä kuin vaaksiaisen
pesä monilukuisine koperoineen.
Tuntureita kaikkialla. Jo heti Alattion rannat nousevat jyrkiksi
hiekkatievoiksi ja marastoiksi, sitten etempänä kohoavat
lukemattomiksi tuntureiksi ja paljakoiksi, joita suuret jängät ja
vuomat tai jyrkät autsit erottavat toisistaan; tai on niiden välillä
määrätön luku vesiä: suljettuja pikku saivoja sekä suuria kirkasvetisiä
saivojärviä. Jäämeren mailta siintävät kehämäiset lumikattoiset
Ruijantunturit ja päivän puolella kumottavat laakeaharjaiset
vedenjakaja-selänteet, joiden pohjoisilta juurilta hersyvät vedet
Alattio vie Ruijanmereen.
Metsätöntä lakeutta on koko Koutokeinon tunturimaailma. Petäjäkin
on jäänyt jo maanselän tunturien päiväpuolelle ja kuusi sitäkin
kauemmaksi. Vain koivu on uskaltanut asettua lappalaisen toveriksi,
mutta matalana käyränä turrikkana kuin lapinäijä se kipuaa
tunturinrinteitä, vain notkelmissa ja vesien varsilla suoristaen
valkean vartensa ja nostaen vihannan latvansa korkeammalle.
Seitsemän-, kahdeksantoista penikulmaa on täältä Ruijanrannalle
Possokoppaan, Alattioon, välillä vain Autsin nelitaloinen kylä sekä
Maasin vanha kirkkopaikka ja kymmenkunta talopahaista. Suomen puolelle,
Hettaan, on yli kymmenen penikulmaa kierrätellen muutamien lapintalojen
kautta. Eikä ole minkäänlaisia kesäteitä, lappalaisten pahoja palkaita
vain silloin tällöin, ja taas keinottomia jänkiä ja tuntureita. Mutta
talvella vie vahva tikoitettu porotie Hetasta Koutokeinon kautta
Alattioon, mikä on vanha lannan puolen kulkusuunta Ruijanmerelle.
Sillä jo muinaisina aikoina lapintunturien eteläpuolella asuvat
kansat kulkivat näitä maita tuolle puolen tuntureita sekä Ruijanmeren
rannoille. Näitä väyliä lienevät jo esihistoriallisina aikoina
Pohjanlahden ja Tornionlaakson jatulintarhain rakennusmestarit
matkanneet Ruijanrannoillekin latomaan merkillisiä kivikiekeröitään;
näitä maita pirkkalaiset veronnylkijätkin samoilivat perimmäiseen
Lappiin asti, ja näitä keinoja kulkivat entisaikoina pirkkalaisten
jälkimiehet, Tornion kauppasaksat, joilla oli yksinoikeutettuna
markkinakenttänään koko laaja Tornion-Lappi vanhasta Rounalasta ja
Jukkasjärvestä Utsjokeen saakka. Näitä laajoja erämaita tunturien
porolappalainen jo vanhoista ajoista asti oli tottunut jutamaan syksyin
ja keväin edestakaisin eteläisten tunturien ja outaseutujen sekä
Jäämeren rannan väliä, kunnes 1852 pantiin toimeen rajasulku, niin
etteivät Norjan lappalaiset enää voineet jutaa Suomen puolelle eivätkä
Suomen lappalaisetkaan Norjan rannoille. Ja näitä maita nousi sitten
lantalaisasutus tunturijärville ja painui Jäämeren lappalaismaille.
Tunturien päivän puolen alkulahtöä onkin kaikki tunturientakainen kansa
-- päivän puolen mailla on lapinsukukin viettänyt lapsuutensa, vaikka
se sitten melkein kokonaan onkin sortunut yöpuolen erämaihin.
Niin on Koutokeinonkin kansa, sekä lappi että lannansuku, järjestään
Suomen puolen pahnaa, Hetasta, Kittilästä, Muoniosta, jopa aina
Torniosta ja Kemistäkin saatua alkujuurta. Lapin tunturimaa on
muokannut kaikki sekä lantalaiset että lappalaiset samankaltaisiksi
erämaan eläjiksi, se on vatkannut yhteen sekä lapin että lannan pahnan,
sekoittanut molemmat veret, niin etteipä saata äkikseltä sanoa, mikä on
lappia mikä lannan juurta. Koko kylässä "ei ole kun kaksi lappalaista,
jokk' on äkti lappalaisia". Lannanmiehen jälkeläisistä on tullut täysiä
tunturienkiertäjiä, kotalappalaisia, ja lappalaisesta kietkamesta on
kasvanut hirsimökkien asukkaita, sarvikarjan ja perunapellon hoitajia.
Tunturien porokarja on pukenut kaikki samanlaisiin nahkoihin, ja vanha
"saamekieli" on koko tunturimaan kielenä. Lappia on puku, lappia kieli,
lappia kaikki elämäntavatkin, oli sitten alkulähtö mitä pahnaa tahansa.
Jo koutokeinolaisten huutonimetkin viittaavat Suomeen. Niin on
Kemi-nimisiä lappeja koko suku aina Karasjokea myöten, toisilla kotina
koko tunturimaa, joillakuilla pikkuinen hirsimökki. Tämän suvun
tyvipuoli on Kemissä. Sieltä aikoinaan muuan poika ja tyttö pääsivät
vihavenäläisten käsistä karkuun ja pakenivat pohjoisiin tunturimaihin
sekä joutuivat viimein Koutokeinon papille, Tornensikselle,
palvelijoiksi. Aikuisiksi tultuaan menivät kemiläiset keskenään
naimisiin, ja siitä lähti Kemin suku tuntureita kiertämään. Toinen
etelänlähtöinen lapinjoukko on suuri Tornion suku eli Tornensis, joka
pohjautuu Torniosta ja on perimmiltään oikein papillista pahnaa. Anders
Tornensis, Koutokeinon kolmas pappi, vaikutti tunturien takaisessa
Lapissa 35 vuotta, kunnes sinne kuolikin 1705 ja haudattiin kirkon
lattian alle.[39] Ja tämän sielunpaimenen jälkeläisistä sukeutui
poroja paimentava lapinsuku, joka vieläkin kiertelee Koutokeinon ja
Hetan erämaita. Toiset Tornensikset taas elävät taloissa ja talojen
emäntinä, niinkuin Oskalon ja Alatalon muorit ja "Birit Mikkelsdotter
Tornensis".[40] Kittilän lähtöä ovat Puljut, jotka Enontekiön
Vuontisjärven kautta vähitellen joutuivat tunturien takaisiksi
poropaimeniksi, ja Muoniosta on matkannut Nilimaa. Mutta Enontekiöstä,
tunturien eteläpuolisilta kaiteilta, on saapunut Koutokeinon perusväki.
Niinpä on Hettojen monimiehinen joukko saanut lähtönsä Enontekiön
Hetasta ja hajonnut ympäri erämaita kotakansaksi taikka asettunut
kirkonkylä-kentälle pirttien asukkaiksi. Kirkolla onkin Hettaa taikka
Hetan sukua miltei joka kömmänässä. Sitten on koko suku Speinejä sekä
kotalappalaisina että taloneläjinä, jopa joku kauppamiehenäkin, sitten
Eiraa, Siiriä, Pääriä, Kauppia, Sieppiä, Penttaa ja Ponkua, Rist'iä,
Vars'ia, Maggaa, Orpusta, Suoroa ja Marakattia,[41] joista useimmat
elävät iänkaiken savuisen kodan asukkaina erämaassa. Rikas Näkkäläkin
on Enontekiön miehiä, samoinkuin talossa asustava Palojärvi.
Entisaikaan ei Koutokeinon kirkolla ollut hirsitaloja ensinkään,
joitakuita lappalaisten turvekotia vain sekä kauppiasten markkinatupia.
Mutta sitten rakennettiin papille talo, ja siitä saivat kotaeläjätkin
oppia. Kemin Mikkeli ensimmäisenä juti hirret Hetasta -- metsätön
Koutokeino saa ajaa kaikki rakennuspuunsa aina kymmenen penikulman
päästä yli tunturien -- ja kyhäsi mökin. Saivat sitten vähitellen
muutkin pikku hirsitupia, Hetat, Tornensikset, jopa joku maailmaa
kiertävä porolappalainenkin teki pöksän, jossa saattoi markkinoilla
ollessaan asustella. Kymmenittäin onkin jo kohonnut joen kahta
puolta rantatievojen juurelle mökkejä kaikennäköisiä, enimmäkseen
pieniä harmaita turvekattoisia tupia, vain joku parempi rakennus ja
"maalitalo" joukossa, pappila, nimismiehen asunto, Eriksenin "hutelli",
Speinin talo, "Vuollon Heikki" ja "Vuollon Isko". Seitsemän, kahdeksan
kotalappalaisen pirttiä seisoo joukossa sekä kymmenlukukin heidän
pieniä tavara-aittojaan, useasti pitkässä rivissä pitkin rantaa.
Ja kylän laidassa, korkealla koivikkokummulla, kohoaa pieni punainen
kirkko kalmistoineen, sekä alhaalla jokisuvannon laakealla rannalla
komea "internaatti", kansakoulu, missä tunturikansan lapsia, pehmeää
saamekieltä haastavia nahkapukuisia pikku pentuja pakotetaan
solkkaamaan kovaa ruijankieltä, sekä heidän joikauksen nunnutukseen
tottuneita äänielimiään yrittelemään: "Ja vi elsker dette landet".
Saattavat lapinlapset sitä kyllä laulaakin ja oppia jotakuinkin sen
pykeet ja venytykset, vaikkeivät käsitäkään koko "ja vi elskeristä"
sen enempää. Mutta omaa suurta tunturimaatansa he rakastavat ilman
internaatin opetuksiakin; he rakastavat jylhää erämaata, jossa heillä
on koti ja kotipiha kaikkialla, mihin vain mustan kotansa pystyttävät.
Siellä liikkuu ja lainehtii heidän valtava elonsa, siellä piilevät
vielä heidän muinaiset jumalansa ja kirkkaat pyhät saivonsa, ja joka
tunturi, tieva ja marasto, jänkä, järvi, ja autsi, on heille jo
lapsuudesta tuttu, samoinkuin sadat tunturitarinatkin sekä tarinain
pyhittämät merkkipaikat.
Enin osa Koutokeinon kansasta asuukin enimmän osan elämästään
erämaissa, vain talven suurina kirkkopyhinä kokoontuen vanhaan
yhteiseen keskukseensa, Koutokeinon kirkkolaaksoon. Silloin on
erämaan kirkolla lappi liikkeellä. Muutenkin on talvi tunturikylän
elämänaikaa. Koko Länsi-Lappi jutaa silloin Alattionlaaksoa
edestakaisin: milloin ajetaan Alattioon markkinoille, milloin taas
mennään sieltä elintarpeita hakemaan. Leivätön-Lappi noutaa suuruksensa
Jäämeren rannalta, ja talvi on ainoa aika, jolloin kaukaisimmastakin
lapinkorvesta päästään leipämaiden äärille.
Kesällä tuleentuu lappalaisen tunturielo, talvella "leikkaa" hän elonsa
ja vaihtaa sillä Ruijanrannalta leipämaiden viljaa kesänvaroiksikin.
Mutta kesällä on Koutokeino vain syrjäinen yksinäinen tunturikylä,
johon harvoin kukaan vieras kulkija pohjaksuu. Aivan hiljaista on elämä
kylän kentällä, samaa tuttua väkeä nähdään siinä vain liikkuvan, samat
lapset taajovan ja samat ukot ja akat ovat kyökyttämässä, 90-vuotias
Jussan Jussakin kinnipeskeissään, ja vanha joikuseppä, Maaretan
Mikko, mökkinsä vieressä. Ilman vain omia aikojaan paistatellaan
pitkää parikuukautista kesäpäivää. Porolappi asuu tunturissa, vain
talonomistajat ja "maanviljelijät" elävät kömmänöissään, hoitavat
pikkuisia "putaatti"-tilkkujaan, kalastelevat joessa ja tunturijärvissä
sekä tekevät heinää muutamille lehmilleen ja lampailleen.[42] Vanhat
noitamuorit hiiviskelevät salapuolisin kirkon alapuolella joen
töyräässä olevalle Jabmemiellalle, muinaiselle hautausmaalle, ja
etsivät sieltä vierennän paljastamia ruumiinluita ja pääkalloja, joista
kopistelevat multia pulloonsa.
Sillä Koutokeinossa on vielä muoreja, jotka keräävät kalmanmultia
talteensa ja saavat siten kalmanväen avustamaan tavaran ja maallisen
hyvyyden kokoamisessa. Mutta voimakas kalmanväki ei saa tyydytystään
pelkästä tavarain haalimisesta, vaan se tarvitsee aika-ajoin
suurempiakin tehtäviä: vaatii jonkun ihmisen kidutettavakseen.
Ellei kalmanväen hoitaja sitä hanki, käy väki isäntänsä kimppuun ja
kiduttaa hänet hengiltä. Siksi kalmanväen omistajamuorien pitääkin
aina silloin tällöin antaa väkiaineitaan jollekulle vieraalle, juottaa
kahvissa taikka syöttää ruoan mukana ainakin kerran vuodessa seitsemän
vuoden aikana. Siitä kasvaa sisuksiin "trolli", joka rupeaa ihmistä
kiduttamaan, tekee hänet hulluksi, jopa lopuksi surmaakin, ellei
saada apua toiselta, väkevämmältä tietäjältä. Moni tunturien asukas
on tietämättään saanut ruumiinmullat sisuksiinsa, tullut hulluksi ja
joutunut kituen kuolemaan. Eivät ole niitä saadessaan edes sattuneet
muistamaan olla varoillaan, sillä jos kalmanmultia saadessaan muistaa,
että tässä niitä saattaa olla, niin silloin ne eivät teho. Niin sai
Orpuksen Aslakin Birit kalman sisuksiinsa, kun joi sellaiselta muorilta
maitoa, kitui ja kuoli; samoin Pienan Henrikin Maarit, nuori lapin
vaimo, sai samalta muorilta roskat sisäänsä ja tuli niin hulluksi,
että pelkäsi kaikkia, taajoi väliin aivan mieletönnä, kitui koko
kesän ja syksyllä kuoli. Mutta Juhanaksen Jussalle, joka sai trollin
vatsaansa muorin lihakiisselissä ja tuli niin raivopäiseksi, että
yritteli lentää, oudon puheen ja mölinän vain kuuluessa mahasta, antoi
kylän oppinut kätilö heti lääkettä, ja paikalla ajautui trolli ulos.
Ja se trolli oli kuin sormenpituinen elävä, jolla oli silmätkin kuin
pirulla. Kaikkein kamalimmin kävi Oulan Iskolle, joka muorien oppeja
kokeillen meni kalmatievalle ja otti multia pulloonsa. Mutta pullon
sai joku ilkiö varastaa, ennenkuin hän ehti siitä vielä kenellekään
antaa. Silloin kalman väki kävi Iskon kimppuun ja ahdisti häntä niin,
että ukko hulluna työntyi ulos, sivakoi läpi marastopensaikkojen
tunturiin, riisti kaikki vaatteet päältään, heitteli ne yksitellen
tiepuoleen ja viimein alastonna lasketti alas jängälle ja paleltui
sinne. Mutta kalman väki ei vielä siihen tyytynyt, vaan ajautui Iskon
lapseen ja pani sen niin kovaan tuskaan, ettei se muuta kuin keturoi
vain ja parkui myötäänsä. Haettiin Mavukan Aslak, suuri tietäjä, ja
kun hän vähän aikaa siveli lasta, niin se heti asettui. Mutta silloin
Iskon koira, joka sattui olemaan lähellä, kiljahti kuin olisi puukolla
söhäisty, törmäsi ulvoen ulos ja lähti kamalasti ulisten laukkaamaan
etelään päin, mutta pyöräytti pian mutkan, kapaisi saman tien takaisin,
painui pimeään pohjoiseen ja sinne hävisi.
Vanha usko onkin täällä sydän-Lapissa säilynyt kauimmin. Ei ole monta
vuosikymmentä kulunut siitä, kun Koutokeinossa vielä eli vanhojen
jumalien palvojia ja suurten palvoselojen hoitajia, Korran Pietit
ja Mahtin Aslakat. Saattaa vielä nytkin joku lapinäijä tuntureita
samoillessaan astua salaiseen paikkaansa vanhan jumalansa juureen.
Harmaan seitakiven haltija, jota isätkin ovat palvoneet ja saaneet
menestystä, voi hyvinkin olla yhtä voimakas kuin näkymätön kirkon
jumalakin.
Vanhaa rakasta jumalaa on kovin vaikea hylätä, tuntuu kuin se
yksinäisyyttään valittaen kutsuisi luokseen hiljaiseen erämaahan.
Ja vaikeata on luopua lapsuuden ajan uskostakin. Eikä isiensä uskon
hylkääjä tahdo enää saavuttaa rauhaa, tukala on hänen omistaa uutta
uskoa ja sille kokonaan antautua, sillä isien oppi ja vanhat jumalat
kuitenkin elävät hänen veressään.
Laestadiuksen opin tunnustajia ovat kyllä kaikki tunturimaan
asukkaat. Varsinkin viime kamalat sotavuodet, ankarat nälkäajat sekä
"espaanin"-taudit ovat pelästyttäneet ihmiskansaa, niin että melkein
kaikki ovat kauhtuneet elämäänsä, tunnustaneet syntinsä, saaneet
todistuksen toisilta uskovaisilta ja tulleet kristityiksi. Koko kylässä
ei ole enää "jumalattomia" muita kuin herrat, pappi ensimmäisenä ja
muut perässä. Mutta lukkari on kristitty. Niin koko Koutokeino, pappia
ja muita herroja lukuunottamatta, saattaa luottamuksella katsella
taivasta, joka mahtavien tunturien yllä kaartuu korkeana, vaikkakin
se samalla kertaa pelonsekaisella kunnioituksella kulkee vanhojen
tunturipyhättöjensä ohitse.
Mutta Koutokeinon ensimmäinen uskonheräys oli kamala, niin että sitä
vieläkin jälkimaailma kammolla muistelee.
Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin Laestadius alkoi suuren
herätystyönsä synkässä Lapissa ja hirveillä manauksillaan sekä
jyrisevillä lakisaarnoillaan sai erämaan ihmisen kauhistumaan, ja taas
toiselta puolen ihanilla kuvauksillaan jumalanlasten tulevasta elämästä
nosti tunturikansan ihan haltioihinsa.
Metsien kansa on herkkää, varsinkin lapinkorpien väki, joka saa enimmän
osan elämästään viettää erämaan yksinäisyydessä, tovereinaan vain
maahiaiset ja saivojärvien asukkaat sekä tunturien Stallot, ympärillään
toisinaan talven pitkä pimeys, jolloin kaikenlaiset näkymättömät
peikot, kummitukset ja voimat ihan lentävät ilmassa sekä sadat tuhannet
ihmeelliset tarinat ja muistelukset kulkevat tunturista tunturiin ja
kasvavat vielä ihmeellisemmiksi.
Helposti liikahtaa tämä herkkä kansa, saattaapa joutua kokonaan
suunniltaakin. Laestadiuksen voimakas pauhaaminenkin, jollaista ei oltu
koskaan ennen kuultu, kokonaan järkytti tunturimaan asukkaat. Päästyään
synnintuskista ja helvetin kauhuista, he tulivat "liikutuksiin",
hihkuivat ja hyppivät ilosta kun heidät, metsien lapset, oli todistettu
pelättävän taivaan Jumalan lapsiksi sekä Kristuksen veljiksi, sisariksi
ja morsiamiksi. Mutta kaukaisten tunturien yksinäisille poropaimenille,
joille ennen oli vain pauhattu synnistä ja parannuksenteosta,
jumalanpelvosta ja vaikeasta laintäyttämisestä, oli tällainen
ylenpalttinen hyvyys jo liikaa. "Usko oli killa hiva, mutta selitus
tuli villiksi". Kun tunturilaisille kerran oli todistettu synnit
anteeksi, ja he liikutuksien kautta olivat saaneet itse Pyhän Hengen,
olivat he silloin synnittömiä, pyhiä ja puhtaita kuin enkelit. Eivät
he tarvinneet uskottomia pappeja, joiden oppi oli perkeleestä, sillä
he olivat itse jumalan pappeja ja uskonjulistajia: raamattunsakin he
vatkasivat tuleen, taikka tallasivat jalkojensa alle, koska heissä
itsessä oli jumalanhenki, joka valaisi paremmin kuin kuollut kirja
vaikeasti ymmärrettävine mustine koukeroineen. He olivat itse raamattu
ja uusi testamentti, Siinai ja laki, joka tuomitsee jumalattoman
maailman ja perkeleen oppia pauhaavat papit. Jumalan jäseninä tunsivat
jotkut itsensä kaikkitietävän vertaisiksi, jopa joku synnitön ja
Pyhästä Hengestä syntynyt uskoi olevansa itse Kristus, uusi Kristus,
sillä entinen oli kadottanut voimansa.
Ja niin uskoi tunturikansa, että Jumala oli astunut heidän erämaahansa
entisten tunturijumalien sijaan, ja uusi maailman valkeus oli koittanut
Lapin autioilla tuntureilla, ja oli sieltä leviävä yli koko maailman,
Koutokeinon kautta Tornioon asti. Ja he, jumalan hengen saaneet
tunturilaiset, olivat uuden uskon apostoleita.
Tuli suuri villitys Koutokeinon erämaahan. "Villiuskolaisia" koetettiin
saada järkiinsä, mutta siitä he vain yltyivät, jopa rupesivat tekemään
väkivaltaakin. Silloin joitakuita kiihkoilijoita vangittiin, ja siitä
kiihtyivät tunturilaiset vielä enemmän. Rauhallinen erämaan kansa
oli todellakin villiintynyt väkeväksi voimaksi. Niinkuin suurta
metsäjärveä patoavaan hiekkatievaan kaivettu pikku puro yhtäkkiä paisuu
suureksi väyläksi, jonka kautta ennen tyyni järvi pauhaten murtautuu
ja upottaa allensa kaikki, niin mielettömään uskoonsa haltioituneet
tunturilaisetkin kuohahtivat. Pyhässä uskonkiihkossaan lähti koko
tunturikansa painumaan alamaita kohden, julistamaan heille ilmoitettua
suurta oppia ja rankaisemaan sen vastustajia, tuomaan sotaa maan päälle
niinkuin he sanoivat.
-- Aaldagas dolla -- ukkosen tuli -- langetkoon alas ja hävittäköön
kaikki jumalattomat! huusivat he.
Synkkänä syksyn aikana 1852 Mikkelin jälkeen, jolloin Lapin päivät
jo lähenivät talven pimeää yötä, villiintynyt erämaa lähti "pyhään
sotaan". Länsituntureilta tulvahti kansa lapintalolta ja kodalta
toiselle Koutokeinoa kohden. Mutta ei ollut köyhillä tunturilaisilla
sotavarustuksia. Koivunrisuilla he olivat tottuneet pitämään kurissa
tottelemattomia lapsiansa, ja koivunrisukimput sekä vahvan uskonsa ja
haltioituneen voimansa varasivat he matkaansa taisteluvälineikseen.
Vahvat nuoret miehet, Aslak Hetta, "Ylpeä Aslak" ja Lars Hetta, Aslakan
veli, sekä Maunus Sompio, "Aslakan Maunus", olivat joukon johtajia ja
kiihkeimpiä uskonmiehiä.
Niinkuin tunturimyrsky tuli joukko lappalaisasunnoille, etsi ja poltti
"pipelit", kirosi, syljeskeli ja pieksi vitsoilla miehet, naiset,
lapset ja kaikki ihmiset, jotka eivät tahtoneet heidän uskoansa
tunnustaa. Miehiä ja naisia pakottivat he kaikkien nähden harjoittamaan
yhteyttä, ja siten todistamaan kääntymisensä ja uskonsa. Sen jälkeen
heille puolestaan todistettiin, että he olivat nyt pyhiä niinkuin
muutkin. Kaalaniityn Kainon Lasse, joka ei ruvennut taipumaan,
köytettiin porohihnoilla ja vitsottiin. Mutta ukko pääsi karkuun ja
lennätti hätäviestin Koutokeinoon, jossa kuitenkaan ei asiaa sen
pahemmaksi uskottu, naurettiin vain "lappalaisten sodalle".
Mutta tunturiväki tulvahti Koutokeinon kirkolle ja riensi siellä
talosta toiseen kiroten ja pieksäen jumalatonta kansaa ja "kääntäen"
sitä uskoonsa. Johtajat toimittivat käännytystyötä, ja joukko huusi
ja ulvoi ympärillä. Kestikievarin isäntä, Hetan Juhan-Matiaskin, sai
omassa pirtissään vanhan lapinämmän kanssa toimittaa "pyhäin yhteyteen"
ottamisensa. Mutta kun ukko oli päässyt siitä vapaaksi, sylki ja
kirosi hän koko pyhitystoimituksen ja lähti noituen noutamaan Autsista
apuväkeä. Mutta villiintynyt joukko ryntäsi kauppias Ruthin taloon,
hakkasi puukoillaan kauppiaan kuoliaaksi, ryösti tavarat ja pisti talon
palamaan. Sitten syöksyi lauma nimismies Buchtin kimppuun ja surmasi
hänetkin. Sen jälkeen rynnättiin pappilaan käännyttämään "helvetin
apostolia" Hvoslevia, joka "oli musta kuin saatana". Uskonvimmassaan
lapinakat ajoivat vitsomalla paholaisia pois pappilan naisväestä ja
renkipojista, ja miehet rääkkäsivät pappia, ollen jo vähällä hänet
tappaakin.
Mutta silloin tuli Autsista apua. Pyhitystään kiroileva kestikievari
toi vimmastuneena sieltä joukon raavaita miehiä, jotka kanget ja
soikarat sojossa syöksyivät villiläisten kimppuun. Samaan joukkoon
yhtyivät kyläläisetkin sekä kylään kaupparetkellään pysähtyneet
kolarilaiset, Filpan ja Pääkkölän isännät ja Matin Jussa. Ja silloin
vasta alkoi "sota". Pappilan takana kentällä, kirkkotievan juurella,
tuli ankara yhteenotto. Matin Jussa huiteli aisalla kahtapuolta,
niin että akkain komsiot lentelivät, Pääkkö ja Filppa heittelivät
peskiukkoja kuin kintaita, ja autsilainen Tuuri teki kanki kourassa
luokoa. Lukkari Klemettikin joutui pyssyineen sotakentälle ja
pamautteli tyhjiä ruutipanoksia. Pian oli tunturien risukimppuinen
sotajoukko kolhittu kenttään, sidottu köysiin ja teljetty aittoihin,
eikä ollut tullut hengensurmaa enempää kuin yhdestä lapinakasta, joka
rytäkässä sotkeutui jalkoihin ja tallattiin kuoliaaksi. Mutta akan
komsiolapsi pelastui ja tuli sitten aikuisena Lassin Pieran eukoksi.
Sitten lähdettiin sortunutta sotajoukkoa Lassin Niilan johdolla viemään
pitkässä raidossa Possokoppaan. Neljänäkymmentä miestä istutettiin
ahkioihin, ja ranteet puukapuloihin sidottuina saivat vapaan tunturin
isot lapset, jotka tahtoivat koko maailman tehdä Jumalan kansaksi,
vaeltaa Jäämeren rannan kolkkoon vankilaan. Mutta matkalla vielä muuan
ponnistelihe irti ja rupesi toisiakin vapauttamaan. Ajomies ehti
kuitenkin hätään, iski häneltä leukapielen poikki, ja mies kuoli sitten
Alattion vankilassa.
Surullinen oli näiden uskontaistelijain kohtalo: monet joutuivat
eliniäkseen vankeuteen, toisten päästessä vähemmällä. Mutta joukon
johtajat, viisi miestä, tuomittiin kuolemaan. Kolme heistä sitten
armahdettiin elinkautisiksi, mutta Aslak Hetta ja Maunus Sompio
mestattiin Alattiossa lokakuussa 1854. He eivät ensinkään katuneet
tekoansa, vaan uskoivat ja väittivät edelleenkin, että heitä oli itse
Jumala johdattanut taisteluun jumalatonta maailmaa vastaan. "Ylpeä
Aslak" varsinkin oli kovana ja uskoi, ettei "peevelin" kirves pysty
häneen, jossa oli jumalanhenki. Niin uskoi Maunuskin. Mutta kun Maunus
näki, kuinka Aslakan pää vierähti alas, ja kieli vielä lipisi suussa,
pelästyi hän niin, että oli jo aivan kuin kuollut, kun hänen vuoronsa
tuli.
Mutta muuan johtomiehistä ja kuolemaan tuomituista, nuori Lars Hetta,
joutui vankilassa ollessaan hyväpäisenä miehenä professori Friisin
kielimestariksi, kun tämä käänsi Uutta Testamenttia lapiksi, ja
myöhemmin koko lappalaisraamatun kielimestariksi. Siivona miehenä
pääsi Lars Hetta vapaaksi 12 vuotta istuttuaan, tuli kotituntureilleen
ja meni naimisiin entisen "villiuskolais"-toverinsa kanssa. Heidän
jälkeläisiään elää vielä Koutokeinon tuntureilla.
Tällainen oli Koutokeinon tunturimaissa tapahtunut uskonherätys.
Viestit siitä vierähtivät yli Lapin ja koko maan. Kamalia asioita
kerrottiin tunturien "villluskolaisista", Koutokeinon "lakiheräyksestä"
ja "lappalaisten kurikkasodasta". Jopa aina Kittilässä ja Kolarissa
asti pelättiin, että villiuskon levittäjät sotajoukkoineen ryntäävät
surmaretkelleen alamaihin. Koko Koutokeino sai pelottavan maineen.
Samoin Laestadiuksen opin saarnamiehiä alkuaikoina kovin pelättiin, ja
"villiläisinä" heidät karkoitettiin monta kertaa pois koko kylästä.