MAAHIAISISTA

Maahiaiset ovat merkillistä erämaankansaa, arkoja metsien lapsia

niinkuin lappalaisetkin. Ne eivät viihdy siellä, missä elämä on

poikennut vanhoilta hiljaisilta poluiltaan ja vaeltaa pauhaten leveitä

teitä, niitä ei miellytä olo niillä mailla, missä ihmiset myötäänsä

rehkivät, raatavat ja kokoovat yhä enemmän aittaansa, ennättämättä

milloinkaan pysähtyä hengähtämään ja muistelemaan menneitä aikoja;

missä ihmiset ahertavat vain kuin tulessa, kaatavat kaikki nurin,

myllertävät maat ja mannut kuin äkäpäissään, raastavat piiloisimmatkin

metsäjärvet ja jokirannat, ja hyökkäävät kuin raivoissaan

kaukaisimpaankin korpeen, kaataen komeimmatkin metsät surkeiksi

haaskioiksi ja surullisiksi erämaan kalmistoiksi. Pois on lapinsuku

kauhuissaan paennut tällaisilta seuduilta -- ja maahiaiskansa on

seurannut jäljessä.

Sillä maahiaiskansa viihtyy vain sellaisilla mailla, missä vielä elää

vanhankansan henki, missä korvet ovat kirveen käymättömät, missä vanha

erämies kiveliöiden virkateitä vielä astelee kuin pyhiä polkuja sekä

tuntee metsänväen ja sen tavat ja taipumukset, ei laita asentoaan

kielletylle paikalle eikä rupea yönuotiolle kysymättä haltijoilta lupaa.

Mutta kaikkein mieluimmin oleskelee maahiainen lappalaisten

tunturimailla ja hiekkatievoilla. Se rakastaa, niinkuin lappalainenkin,

suuria hiljaisia erämaita ja rannattomia autioita tuntureita.

Vaikka maahiaiset ovat arkaa metsänväkeä, ovat he silti samaa Aatamin

lähtöä kuin maailman muukin ihmissuku. Metsäläiskansaahan ovat

lappalaisetkin, mutta yhtähyvin ovat he Aatamin lapsia, vaikka kyllä

ilkeät lantalaiset väittävät vanhoilta kuulleensa, etteivät he olisi

Aatamin suoria rintaperillisiä, vaan olisivat saaneet alkunsa Ruotsin

kuninkaan tyttärestä, joka rikollisuutensa takia heitettiin tyrmään ja

annettiin vain koira toveriksi.

Tyrmässä sai tytär kaksi lasta, jotka sitten karkoitettiin Lapin

kiveliöihin, ja niistä saivat lappalaiset alkunsa. Siksi he

laukkovatkin metsiä kuin koirat ja käyvät koreissa parseeleissa kuin

kuninkaantyttäret. Tämä nyt lienee vain ilkeää lantalaisjuttua, mutta

maahiaiset ainakin polveutuvat suoraan paratiisin perheestä. Aatami

ja Eeva kun saivat paljon lapsia salapuolisin, Jumalan tietämättä,

niin he peloissaan piilottivat osan kuoppaan maan alle, koska kuulivat

Jumalan käyskentelevän paratiisin puistoissa. Jumala tuli, katsoi

piilottamattomia sikiöitä ja kysyi Eevalta:

-- Ovatko tässä kaikki lapsesi?

-- Ovat, valehteli Eeva.

Kaikkitietäväinen asteli kuitenkin pienokaisten piilopaikalle, mutta

ei vetänyt heitä sieltä esiin, vaan tuomitsi pikku-rääpykset ikuisesti

asumaan maan alla.

-- Sillä mitä sinä olet kätkenyt Jumalan silmäin edestä, sen pitää

oleman kätkettynä myös ihmisten silmäin edestä, sanoi Jumala Eevalle.

Ja näistä Aatamin ja Eevan ensimmäisistä perillisistä, maan alle

kätketyistä ja maan alle tuomituista, sitten sikeysi maahiaisten suuri

suku, joka vielä tänä päivänäkin asuu alhaisissa maaemissä.

Eikä tämä suinkaan ole mitään lappalaistarua taikka lannanjuttua, vaan

tämän toteaa itse suuri Laestadiuskin, puhuen postilloissaan monet

kerrat maahiaiskansasta. Samoin Svebelius pitkässä katkismuksessaan

kieltää tekemästä kuvaa taikka jonkun muotoa "niistä kuin maan alla

ovat". Ja tällä hän tietysti tarkoittaa maahiaisia. Laestadius ja

Svebelius tuskin lienevät koskaan maahiaisia itse nähneet, vaikka

heistä puhuvatkin, mutta heillähän on ollut, niinkuin kaikilla

muillakin papeilla ja piispoilla, mustatraamatut ja Mooseksen kuudes

kirja, joissa puhutaan kaikenlaisista salatuista asioista.

Mutta kaikkein varmin ja epäämättömin todistus maahiaisten

olemassaolosta on se, että monet nykyisetkin ihmiset ovat itse

elävin silmin nähneet tätä maakansaa, jopa sitä puhutelleetkin ja

seurustelleet sen kanssa. Eikä heitä saata epäillä, sillä he ovat

vanhoja kristittyjä ihmisiä, jotka eivät muistele turhia.

Niinpä Koskaman vanha muorikin Kittilän Kelontekemällä, uskovainen

eukko, on monet kerrat ollut maahiaisten kanssa kosketuksissa. Jo

pikku tyttönä oli muori muuanna syyspäivänä marjassa Kelontekemän

takaisissa kiveliöissä ja näki siellä erään tievan juurella valkean

palaa lekottavan. Viluissaan lähti tyttö lämmittelemään ja katsomaan,

ketä siellä asennoi. Tievan sisässä olikin oikein huonekehikko,

ja siinä asusti aivan outoja ihmisiä, eukko, pari poikaa ja pikku

lapsi, kaikki pieniä paksuja päntiköitä kuin lappalaiset. Tuli paloi

pirtissä arinakivillä, ja eläjät istuskelivat sen ympärillä. Marjoja

oli tuohipotassa lattialla, kalapuolikko nurkassa, karjan viljaa

puuastioissa ja muutakin ruuanpuolta niinkuin ainakin ihmiseläjillä.

Hyvin kohtelivat metsäpirtin asukkaat pikku vierastaan, tekivät

hänelle tilaa tulen ääressä, puhuttelivat häntä ja kyselivät hänen

kotioloistaan, vaikka kyllä kuuluivat niistä tietävänkin, vieläpä

senkin, että tytön äiti ja ämmi olivat noitia. Mutta kun tyttö

tahtoi ottaa maahiaisen pikku lapsen syliinsä, pelästyi eukko ja

ärähti: "Älä koske siihen!" Vain isompi poika, rumannäköinen turjake,

irvisteli tytölle ja tuuppi häntä, mutta pienempi poika oli niin

näppärä, että saatteli tytön aina kotimetsän laitaan ja sieltä vasta

lähti lipittämään takaisin. Jälkeenkinpäin tapasi Koskaman tyttö

maahiaisia useasti, milloin marjamatkalla, milloin karjassa ollessaan,

houkuttelivatpa ne monesti häntä tulemaan heidän tievapirttinsä

asukkaaksi. Joskus sattui tyttö keksimään, kun maahiaisnainen suihkaili

kylän lehmille ja niin laukotti niitä ympäri kankaita asentoaan kohden.

Mutta kun tyttö huusi: "Mitä sie siellä teet?" katosi nainen, eikä

tullut esiin, vaikka tyttö olisi kuinka huikaillut.

Maahiaisten majoihin joutui aikoinaan Reeta Heljukin, Pekka

Koskenniskan ämmi Kittilän Tepastolta. Oli Reeta nuorena ollessaan

lehmän ajossa Tepaston takana Ritalaksossa ja rupesi siellä männystä

karistamaan käpyjä, kun yht'äkkiä maa löysäsi, ja hän humahti

maan alle. Siellä oli komea talo ja muhkea emäntä heti vastassa

hillaropeineen. Mutta Reeta ei huolinut hilloista, sanoi vain, ettei

hän jouda syömään, sillä hänellä on kiire viemään lehmiä kotiin.

Silloin tuli kamarista oikein kaunis tytär, teki suuren voileivän ja

sanoi: "Ei se sulta, vanhalta ja rumalta, huoli. Mutta minä annan

verestä ja hiiniä voileipää, koska olet eväättä joutunut matkalle."

Mutta ei Reeta huolinut voileivästäkään, sillä hän muisti äitinsä

kertoneen, että jos maahiaisten luona hitusenkaan syö, niin ei enää

koskaan pääse sieltä pois, vaan täytyy jäädä ikuisiksi ajoiksi

maahiaistaloon ja muuttua itsekin maahiaiseksi. Ja maahiaisilla olikin

tarkoituksena houkutella nuoria ihmisiä ja kylänlapsia luoksensa,

ja syöttää heidät omikseen. Monet metsään eksyneet ja kadonneet

lapset ovatkin joutuneet maahiaisten valtaan, elämään kotimetsiensä

maahiaisina ja jatkamaan maahiaissukua. Siksi vanhemmat aina olivatkin

peloissaan metsiä juoksentelevista sikiöistään ja varoittivat heitä,

ettei suinkaan pidä, jos maahiaistaloon joutuu, ottaa siellä mitään

suuhunsa. Koskaman tyttöä maahiaiset eivät uskaltaneet ruveta

syöttämään, koskahan oli tietäjämuorien lapsia, sillä väkevällä

tietäjällä on valta maahiaisenkin ylitse. Mutta Heljun Reetaa ne oikein

kiusasivat, näyttelivät suuria komeita lehmiään, lypsivät niistä suuret

saavilliset maitoa ja sitten houkuttelivat:

-- Saat tästä lehmän karjaasi, kun lähet kotiin. Mutta käyhän nyt ensin

haukkaamassa vähän voileipää, että jaksat mennä.

Mielellään olisi Reeta ottanut komean lypsykin ja nälissään syönytkin

"hiiniä" voileipää, mutta ei uskaltanut, koska ei halunnut tulla

maahiaiseksi. Surullisena hankkiusi hän vain lähtemään pois. Mutta

ystävällinen maahiaismuori lupasi kuitenkin vieraalleen lehmän,

neuvoipa vielä keinonkin, miten lehmän saa pidätetyksi, vieläpä

hyvästellessään ohjaili:

-- Saat nähä, kuinka paljon siitä tulee maitoa! Mutta et saa lypsää

kaikkia maitoa, sillä se ehtyy, tulee huonoksi, jos vain lypsät

maitoperäksi. Silloin minä otan lehmäni pois ja haukun sinua

ylimääräisestä lypsystä. Ja nyt saat lähteä, koska et saattanut syyä

hiiniä voileipääkään.

Reeta Helju astui ulos komeasta maahiaistalosta, rapsautti oven kiinni

ja samassa huomasi olevansa Ritalakson männyn alla.

Toisena päivänä ilmestyikin Heljun karjaan vieras komea lehmä. Reeta

naaki heti lähelle, kiskaisi huivin päästään niskan kautta ja heitti

sen lehmän selän ylitse, ja elukka rupesi seuraamaan karjaa. Suuren

saavillisen sai Reeta lehmästä maitoa, mutta ei malttanutkaan heittää

siihen, vaan keräsi kaikki astiat, mitä vain oli ja nilkoi nekin

täyteen. Mutta kun Reeta sitten saatteli karjaansa laitumelle, istuikin

maahiaismuori metsässä kivellä, huusi hänet luokseen ja torui:

-- Eppä sie malttanukkaa olla lypsämättä ylimääräisesti, vaikka mie

kielsin! Sie, hävitön, kehtasit kiskoa lehmältäni maitosuonet rikki!

Mie otan lehmäni sulta pois!

Ja lehmä katosikin heti Reeta Heljun karjasta.

Maahiaiset ovatkin oikeata karjakansaa, ahkeraa ja taitavaa. Heidän

karjansa on komeaa joukkoa, ja mahtava näky on kun se liikkuu maan

päällisillä laitumilla. Lehmät ovat suuria ja lihavia, punaisen ja

mustan taikka valkeankirjavia; komeasti keikkuvat niiden leveät sarvet,

ja täyteläiset suuret tuumet heiluvat kuin ämpärit ja miltei maata

laahaavat, kun lehmät astua keikuttelevat. Hyvin useasti onkin nähty

maahiaiskarjaa maalaitumilla. Enontekiön erämaissa nähdään niitä

monesti. Niinpä Vuontisjärven lompolon lanttoon ilmestyy miltei joka

kesä kokonainen karja rantavesakkoon ahmimaan. Mutta kun lehmiä vain

jokukaan lähestyy, katoavat ne heti maan alle. Peltovuoman takana,

Nunnasen tiennoillakin, on joskus nähty jokunen lehmä, ja Koutokeinon

Aitjärvellä on Artjärven äijä useat kerrat keksinyt maahiaiskarjan

vaeltavan Alattionjoen rantatievoja myöten pohjoista kohden. Kerran

ilmestyi Kittilän Tepastolla Keskitalon vainiolle suuri komea karja,

mutta kun sitä ruvettiin pyytämään kiinni, hävisi se kerrassaan

näkymättömiin.

Useasti on sentään maahiaisen lehmä saatu pyydetyksikin, mutta tietoa

ja taitoa on siinä tarvittu: on pitänyt silmää räpäyttämättä hiljaa

hiipiä lähelle ja sitten äkkiä viskata oikean olkapään kautta lehmän

ylitse puukko tai tulirauta, silmätön neula, kannaton nappi taikka

vain lakki, huivi tai joku muu vaatekappale, heti tarttua lehmään ja

taluttaa se kotiinsa. Monesti kyllä on lehmän emäntä juossut jälkeen ja

pyydellyt: "Voi, voi, älä vie minun lehmääni!" Joskus taas on kuultu

maahiaismuorin illalla huhuavan kadonnutta maitomuoriansa:

-- Tpry-tpry, Kirjo,

tpry-tpry, Karjo,

tpry, haikea Haluna!

Maahiaiselta saadut lehmät ovat erinomaisia lypsämään. Mutta pitää vain

varoa, ettei kisko maitoa loppuun asti. Jotkut maahiaislehmät ovat

niin arkoja, etteivät anna maitoaan muuta kuin saumattomaan astiaan,

pahkamaljaan taikka pataan. Saumalliseen uurreastiaan jos rupeaa

lypsämään, laskeekin lehmä veren.

On maahiaisilla lampaitakin, vaikka niitä on vain harvoin nähty.

Ketomellan Jussa keksi kerran ollessaan juhannuksen aikana

Ounastunturin Rautuvaarassa poroja paimentamassa maahiaisen lampaan.

Musta elukka juoksenteli kuin ahma porotokassa, jolloin äijä laukkasi

katsomaan. "Ka, lammas se onkin!" älysi ukko, sieppasi hattunsa ja

heitti yli olkansa lampaan ylitse, otti kiinni, sitoi peskiinsä ja

kantoi selässään kotiin. Lammasta hoidettiin navetassa, eikä se

syönyt muuta kuin hillanlehtiä, eikä juonut muuta kuin hetevettä. Ei

se viihtynyt toisten lampaiden joukossa eikä osannut samalla tavalla

määkiäkään, ikisi vain: "ii-ii-i"; sen villa oli kuin koiran karvaa.

Koko kesä ja syksy elätettiin lammasta, mutta sitten joulun aikana

lehmä puski sen kuoliaaksi.

Poroja hoitavat rikkaat maahiaiset kuten maanpäällisetkin, ja

komeasti, niin että kellot paukkuvat, ne väliin ajavat pitkin

vuomia ja tuntureita. Mutta niitä ei silti useastikaan saada nähdä,

etempää vain kuullaan kova meno ja pauke. Seyrisvaarassa, Näkkälän

tunturiseutua. Enontekiö. Norjan rajoilla, näki Näkkälän Salkko kerran

tullessaan pohjoiskyliltä kaksi kotakuntaa majailevan. Ihmisiä hääri

kotapaikalla poroineen, ja kota tuprutteli huipustaan savua. Salkko

luuli Pöyrisjärven lappalaisten siellä majailevan, käänsi härkänsä ja

ajaa kahautti sijtaan. Mutta samassa kodat ja kaikki elävät olennot

hävisivät, ei löytynyt edes jälkiä lumihangesta.

Muutenkin on maahiaissuku paljon rikkaampaa kuin maanpäällinen kansa.

Heillä on komeat talot, koreat vaatteet sekä paljon rahaa, kultaa ja

hopeaa, sillä kaikki se suuri rikkaus, minkä maa kätkee sisäänsä, on

heidän hallussaan. Sitäpaitsi ovat maahiaiset ottaneet hoitoonsa kaikki

ne lukemattomat aarteet, joita ihmiset aikojen kuluessa ovat panneet

maahan piiloon. Eivätkä he anna niitä pois, vaikka joskus satuttaisiin

löytämäänkin, mutta jos poika keksii isänsä taikka esi-isänsä kätkemän

aarteen, niin se täytyy luovuttaa. Kaikki, mikä on maanalaista,

on maahiaisten hoitoon kuuluvaa. Karhukin, joka talvella nukkuu

maakomiskossaan, saa heiltä silloin hyvän hoidon. Maahiaiset ruokkivat

sitä, vaikka ei karhun vatsaan näytä mitään karttuvankaan.

Maanpäällisiä veljiään ja sisariaan kohtaan ovat maanalaiset Aatamin

lapset yleensä suopeita, jos vain nämä ylemmät vapaan ilman asukkaat

antavat maanalaisille sukulaisilleen rauhan. Ja se niille tavallisesti

annetaankin. Mutta hyvin useasti sattuu niin onnettomasti, että

maanpäällinen eläjä on pystyttänyt talonsa maanalaisen asunnon

kohdalle, sillä harva ymmärtää etukäteen ottaa selvää, millä kohdalla

maahiaisperhe majailee, vaikka sen kyllä huomaa, kun vain tarkastelee

maanpintaa: siinä kohdassa, missä on maahiaisasunto, nousee maasta

haileata savua niinkuin hienoa höyryä. Myöskin niillä mailla, missä

nähdään maahiaisia taikka niiden karjaa liikkuvan, on maahiaistalo

lähellä, ja sellaisilta paikoilta on paras pysyä ulompana. Maahiainen

ei näet pidä siitä, että kukaan asettuu rehkimään hänen päänsä päälle

ja häiritsee häntä. Hän tahtoo elää rauhassa omassa maanalaisessa

valtakunnassaan, koska hänet kerran on tuomittu siellä ikuisesti

olemaan. Varsinkin siitä maahiainen sydäntyy, että rakennetaan navetta

hänen talonsa kohdalle, niinkuin monesti on sattunut. Silloin ei onni

pysy talossa eikä menestys asu navetassa: lehmä toisensa perästä joutua

turmioon milloin milläkin tavalla, katkoo koipiansa, puskee toisensa

kuoliaiksi, sortuu itsestään parren perään ja katoaa metsään. Lopulta,

ellei näistä jo ymmärretä muuttaa navettaa toiseen paikkaan, ilmestyy

maahiaismuori taikka -äijä ankarana ja käskee heti muuttaa navetan

pois, muuten seuraa vielä pahempaa.

"... koska olet rakentanut navetan meijän pirtin päälle, niin että

kaikki lanta ja likavesi tippuu pöyälle ja maitopunkkeihin." Näin

maahiainen ankarana uhkaa ja toruu.

Sellaiselle onnettomalle paikalle oli ennen sattunut Palon navetta

Enontekiön Vuontisjärvellä sekä Ketomellan navetta Ounasjoen latvoilla.

Eivät saaneet elukat rauhaa, vaan joka vuosi tuli aina joku lehmä

turmioon. Mutta kun navetta siirrettiin toiselle sijalle, katosi kova

onni.

Eivät pidä maahiaiset myöskään siitä, että epämieluiset, kiroilijat

taikka muuten huonot ihmiset asettuvat yönuotiolle heidän asuntonsa

kohdalle. Keskitalon Tuomaankin, joka Ullatievaan yöpyi, ajoi

maahiaisukko pois ja kiskoi hänen poronsa hihnoista puuhun, niin

että takajalat vain maata tapailivat. Samoin kävi Ajangin Antille

Turtolassa. Tuli äijä nuotiolle ja ärjäisi:

-- Mene pois siitä heti! Häirittet meijän juhlanpitoa, koska olet ollut

menheenä yönä tyttärissä.

Toisinaan taas ilmestyvät kauniit maahiaistyttäret metsämiesten

yönuotiolle, laulavat ja joikaavat heleästi ja houkuttelevat miehiä

sulhasikseen. Näkkälän Hukka-Salkkokin on monet kerrat Norjan rajoilla,

Paalloivissa, yöpyessään nähnyt maahiaistyttäriä. Joskus vanhat

maahiaismuoritkin tulevat ilkikureissaan kiusoittelemaan nuotiolla

nukkujaa. Vasaran Anttikin kerran Haisujupukassa yöhonkaa hakatessaan

kuuli toisenkin hakkauksen etempää vuoman takaa sekä huudon: "Tule

yhelle yösijalle!" Antti ei kuitenkaan mennyt, vaan hakkasi oman

honkansa ja asettui sen viereen nukkumaan. Mutta pian ilmestyi vanha

muori toiselle puolelle nuotiopuuta maata reiskottelemaan, eikä

lähtenyt pois, vaikka Antti monet kerrat karjaisi: "Mene pois siitä!"

Muori irvisteli vain ilkeästi, iski silmää ja maata rengotti. Viimein

sieppasi Antti suuren peurapyssynsä ja pamautti akkaa, niin että

"astia" pölähti. Kiljaisi muori vain ja laukkasi vaaraan. Mutta pian

tuli ukollekin lähtö. Alkoi näet kuulua vaarasta kauhea elämä, ja koko

maahiaiskansa tuli sieltä, niin että kova tohina vain kuului. Antti

otti jalat alleen ja alkoi päästellä kuin peto pitkin öisiä erämaita.

Suoraa päätä paukaisi hän Kerpuajokeenkin, ja siinä jo muuan takaa-ajaja

tapasi takinkauluksesta, mutta Antti purautti takin selästään ja itse

roikaisi toiselle rannalle, niin päästen vainoojistaan.

Mutta siivoille erämiehille antaa maahiainen rauhan, vieläpä heitä

avustaakin metsänkäynnissä ja porojen paimentamisessa, antaen merkkejä

ja varoituksia, jos vain vaara on uhkaamassa. Ja vielä avuliaampi ja

suopeampi on maahiainen niille ukoille, jotka muistavat yönuotiolle

asettuessaan vanhojen tavalla pyytää:

-- Maahiainen, maanalainen,

maata pyyän maatakseni,

mutta en iäkseni.

Niin Turtolan Matinlompolonkin Pekka-vaaria, joka Apinavaaran vanhassa

kodassa vietti yötä, käyttivät maahiaiset kotonaan, jossa juuri

vietettiin vanhan elatusmuorin kraviaisia.

Maahiaiset ovat näet kuoleman vallan alaisia niinkuin muutkin Aatamin

jälkeläiset, ja samoin he myöskin vaimosta syntyvät, kasvavat ja

varttuvat maahiaiskansalaisiksi. Lapsensakin he kastavat, mutta eivät

tee pyhää ristinmerkkiä heidän rintaansa. He viettävät keskenään häitä,

peijaisia ja muita pitoja niinkuin maanpäällisetkin. Mutta yläilmaisten

serkkujensa kanssa he eivät monesti seurustele.

Mutta on joskus tapahtunut, että maan päältä on etsitty apua

lapsivuoteessa olevalle maahiaisvaimolle. Turtolan Matinlompoloon tulla

touhotti kerran maahiaisukko kovalla kiireellä ja huusi muorille:

-- Tule sie auttamaan! Akka on lapsia saamassa.

-- Mistä sie olet, kun en mie tunne? muori kysyi.

-- Ei kaukaa, ei kaukaa, tuosta vain navetan takaa pellolta.

Ja ukko vei emännän kotiinsa, jossa oli akka lapsenteossa. Muori auttoi

lapsivaimoa, eikä ottanut mitään maksua vaivoistaan. Mutta myöhemmin

maahiaisukko lähetti hänelle komean hopealusikan.

Onpa niinkin sattunut joskus, että maanpäällinen poika on lähtenyt

maahiaisista naimaan. Mannun tyttäret kyllä ovatkin naitavia: kauniita,

valkoihoisia ja punaverisiä sekä suuren myötäjäiskarjan omistajia.

Niinpä Enontekiössä muuan poika käväisi eukon alakerran tyttäristä.

Kohtasi tytön ensin metsässä paimenessa, haasteli hänen kanssaan,

ja komea tytär mielistyi yläilmojen mieheen niin, että houkutteli

hänet kotiinsa kosioretkelle. Siellä kosiomiehelle tarjottiin vaikka

mitä hyvyyttä, mutta tytön neuvon mukaan ei poika huolinut mistään,

tytärtä vain kärtti eukokseen. Ja saikin. Pidettiin maahiaishäät, ja

tyhjin käsin lähtivät nuoret matkalle maanpäälliseen miehelään. Mutta

tytär kielsi poikaa katsomasta taakseen kertaakaan koko kotimatkalla.

Jäljestä kyllä kuului aikamoinen meno: koirat haukkuivat, kellot

paukkuivat, lehmät ynisivät ja ammuivat, ja ihmiset huusivat ja

elämöivät niinkuin lapinkodalla, kun siellä aherretaan porokarjan

kanssa. Niin mentiin hääsaatossa kotia kohden. Mutta kotiportailla jo

ylkämies vilkaisikin olkansa ylitse, kun jälkipuolen elämöiminen paisui

yhä suuremmaksi. Mahtava joukko komeaa karjaa oli paimenen ja koirien

ajamana seurannut nuoren-parin kintereillä; siinä oli suurituumisia

lypsäviä, tuntuvia nuorukaisia, lihavia vasikoita ja mahtavia sonneja

sekä vielä iso lauma lampaita. Lähes puoli karjaa oli jo ennättänyt

pihaan, mutta vielä suurempi puoli oli tulemassa portin ulkopuolella.

Ja se osa katosi paikalla, kun sulhasmies katsahti taakseen; karjalauma

katkesi kuin puukolla leikaten. Maahiaisnuorikko kyllä torui siitä

miestään, kun menetti parhaan osan hänen myötäjäiskarjastaan, mutta

sille ei enää mahdettu mitään, vaan sai maahiaisminiä tyytyä siihen,

mikä oli jäänyt pihaan.

Harvat tämänilmaiset eläjät ovat vierailleet maahiaisten luona, paitsi

mitä ovat tahtomattaan joutuneet siellä käymään. Jotkut lappalaiset

kyllä ovat joskus käväisseet maahiaisten kosteissa, nauttineet heidän

hyvyyttään, eivätkä silti ole tulleet maahiaisiksi. Mutta lappalaisilla

on omat keinonsa, joilla varaavat itsensä, niin ettei maahiaisten

valta heihin pysty. He saattavat vaikkapa kynsäistä ihoaan, niin

että veri tipahtaa, ja sitten kyllä uskaltavat ottaa maahiaisruokaa

suuhunsa. Tätä taikaa ei kyllä tietänyt Ketomellan Martti-äijä kerran

joutuessaan maahiaistaloon, missä kaksi vanhaa muoria asusti ja hänet

ystävällisesti otti väärtikseen. Toinen muori vaaksoi sormillaan

vaatetta, ja toinen rupesi tyrkyttämään ukolle syötävää. Mutta äijä

ei ottanut, kielsi, hylkäsi, viimein suuttui ja lennätti muorin

viilipunkin nurkkaan -- ja samassa löysi itsensä rähmällään keskeltä

porokaarrettaan Ounastunturilla. Siitä päivästä ruveten alkoi ukko

köyhtyä, menettää porojansa, ja viimein hän itse porometsässä ollessaan

sortui puun alle ja kuoli, sillä hän viskasi samalla onnensa menemään,

kun ylpeyksissään vatkasi pois maahiaisen viilipunkin. Se toinen muori

nimittäin parhaillaan vaaksoi hänelle onnea.

Mutta niin taitamattomasti ei menetellyt Inarin Elli, vanha Koutokeinon

lappalaismuori. Hän oli oikein väärti maahiaisten kanssa. Monet vuodet

aina kerran kesässä hän kävi maahiaisasunnoilla vierailemassa. Kun

tuli juhannuksen aika ja Lapin päivä oli korkeimmillaan, hääri muori

hyväntuulisena, kolme vuorokautta pesi ja oornaili itseään, puhdisteli

ja koristeli vaatteitaan ja pani kaikkein parhainta päälleen, ja

sitten, kun päivä paistoi pohjoiselta ja kaikki oli vaiennut, lähti

ketterästi koira perässään kepsuttelemaan hiljaiseen tunturiin ja

sinne katosi. Eikä nähty, vaikka etsittiin kaikki lähitunturit, muoria

vilaukseltakaan koko kesänä, ennenkuin hän vasta syksyllä Mikkelin

alla taas ilmestyi kylille. Samat puhtaat ehyet vaatteet oli muorilla

päällään, vuotakengätkin samassa voiteessa kuin lähtiessä, ja muori

itse oli lihava, komea ja pulskistunut, ketterä ja iloinen; koirakin

oli lihava ja hypähteli iloisesti. Koko kylä tuli ihmeissään Elliltä

utelemaan, missä kummassa hän oli ollut, mutta muori ei sanallakaan

muistellut retkiään kenellekään.

Samalla tavalla katosi Elli-muori taas seuraavana kesänä, ja niin

edelleen joka kesä juhannuksen tienoissa ja saapui kotiin vasta

Mikkeliksi. Kerran sitten pidettiin muoria silmällä, hiivittiin perässä

tunturiin ja huomattiin, että eukko pujahti maan alle maahiaisten

luokse.

Mutta tämä oli mummu-rukalle onnettomuudeksi. Viipyi hän kyllä taaskin

koko kesäkauden väärtipaikassaan, mutta kun hän syksyllä palasi, tuli

hän kurjannnäköisenä, vanhana ja laihana, laahustaen kepin varassa,

vaatteetkin kuluneina ja rääsyisinä. Ja laiha nälkäinen koira liikkasi

takkuisena perässä.

Ei muori nytkään muistellut, missä oli ollut, eikä puhellut paljon

muutakaan. Itsekseen vain juroili.

Mutta seuraavana kesänä ei muori enää kadonnut tunturiin.