Melkein koko Perä-Pohjola ja Lappi tunsi Salkko-Niilan. Hyvin monet
tunturimaiden kulkijat saivat nähdä hänet suurine porolaumoineen
erämaita kiertämässä, taikka taas kohtasivat ukon komeine raitoineen
markkinamatkoilla. Tuttu oli ukko tunturien takaisille Koutokeinonkin
asukkaille, näkivätpä Jäämeren rannankin kaukaiset kylät hänet
markkinakentällään.
Kaikki ovat kuulleet ainakin kerrottavan Salkko-Niilan merkillisestä
möykkääjästä, "pirusta".
Salkko-Niila, Niila Länsman, oli vain vanha, 1822 syntynyt lapinäijä,
mutta upporikas pororuhtinas, joka nuorempana miehenä oli porotokkineen
tullut Utsjoelta Inariin, kierrellyt ympäri pohjoisia tunturiseutuja,
mutta sitten vanhana asettunut elämään hirsistä rakennettuun
pirttipöksään Inarin etelälaidalle, "Iivalon päälle", Lismajoen ja
Ivalon yhtymille, Saariselän vedenjakajan takalistolle. Samassa
lapinsijtassa, jota sanottiin Salkonkyläksi, asusteli pikku pirtissään
myöskin "Pikku-Hannu", Hannu Kitti, toinen lapinmies, suuren porokarjan
omistaja hänkin.
Suunnattomat olivat näiden pororuhtinasten karjalaumat siihen aikaan,
kun ne olivat suurimmillaan. Sanotaan Salkko-Niilalla parhaina
päivinään olleen 4000-5000 sarvipäätä, jotkut puhuvat 10,000:kin, ja
Pikku-Hannulla taas oli 5000-6000, niin että ukkojen yhteinen elo nousi
toiselle kymmenelle tuhannelle. Vieläkin muistelevat Lapin vanhat
miehet niitä aikoja, jolloin Salkonkylän äärettömät laumat tuntureilla
ja jäkäläkankailla vaeltelivat. Niinkuin mahtava kohiseva virta ne
vyöryivät tunturin rinnettä alas, ja niinkuin suunnaton itikkaparvi
ne täyttivät koko ympäristön. Semmoiseen virtaan jos eksyi vieraista
tokista poroja, niin sinne ne tavallisesti hukkuivat saamattomiin.
Sillä sellaisesta monituhatpäisestä laumasta ei kukaan vieras saattanut
mennä omaansa yrittämäänkään, eivätkä porojen isännät taas itse
välittäneet, oliko heidän karjassaan vierasta sukua vai ei. Sanotaanpa,
että ukot vielä tahallaankin, varta vasten, ajelivatkin syrjäpuolista
vieraita poroja omaan eloonsa. Sitä kyllä ei ainakaan Salkko-Niilan
tarvinnut tehdä, sillä hänellä oli omat ajelijansa.
Salkko-Niila oli niitä oikeita vanhoja lapinukkoja, jotka vielä
uskoivat isien jumaliin ja niitä palvoivat. Vaikka hän olikin
"kristitty" ja tunnusti kirkonoppia peläten pappienkin jumalaa, niin
hänellä oli verissään isiltä perityt pyhät tiedot ja uskomukset, joihin
hän luotti enemmän kuin pappien opetukseen.
Niinkuin isät olivat tehneet ennen häntä, niin teki Salkko-Niilakin.
Joka syksy porojen rykimäaikana, kun talvi jo oli tullut tunturimaihin,
varustautui Niila-ukko matkalle. Parhaat peskit ja lakit, kengät ja
kintaat, kaikki uusia ja puhtaita, puki hän päälleen ja valjasti
kaksi parasta ajohärkää ahkioiden eteen, varaten niihin evästä
kaikenlaatuista, vieläpä viinaakin. Laumastaan valitsi ukko kaksi
kauneinta poroa: kaikkein mustimman ja kaikkein valkoisimman hirvaan,
sitoi ne ahkion perään ja lähti ajamaan tuntureita kohden. Ei
kenellekään Niila sanonut, mihin hän menee ja mitä varten. Ei, vaikka
kuka olisi kysynyt, senkun sanatonna vain painui kiveliöihin.
Vasta parin viikon kuluttua ukko palasi tunturilta, yksinään ajellen
poroillaan, mutta komeat hirvaat eivät olleet matkassa. Nytkään hän ei
kertonut kenellekään, mihin oli hirvaat hukannut, ryhtyen vain hyvillä
mielin ja tyytyväisenä toimiinsa ja ketteränä kepsutellen.
Mutta se kyllä arvattiin, että Salkko-Niila oli käynyt erämaassa
jumalan palvelusretkellä, tiedettiin, että äijällä oli jossakin
kaukaisessa tunturiseudussa salainen seita, jota hän kävi salakättä
palvomassa. Sille hän uhrasi kauneimmat poronsa, mustimman ja
valkoisimman hirvaan, ja siellä isiensä jumalan luona, ypö yksinään
jylhässä erämaassa, hän isien tapaan toista viikkoa palvoi, mässäsi
ja sitten ajeli tyytyväisenä kotiinsa. Mutta kun naapurit olivat jo
vanhasta uskosta luopuneet, täytyi ukon toimittaa palvontansa salassa
yksinään.
Taatsin seitaa, komeaa kivijumalaa, joka oli Salkosta parin penikulman
päässä, mitä piiloisimmassa paikassa, jylhän kalliorantaisen
Taatsinjärven reunalla, on arveltu Niila-ukon käyneen kumartamassa.
Toiset sanovat Salkko-Niilan ajaneen Peltotunturille Norjan rajoille,
toiset taas matkanneen kaukaiselle Viipustunturillekin, joka on
Salkonkylästä Inariin päin, ja siellä Lemminkorsaan, suureen
pahtakuruun hirvaansa elävänä uhranneen. Tänne kerrotaan Niilan
toisinaan menneen vain sivakoilla hiihtäen, ainoastaan evästä ja viinaa
matkassaan. Mutta kun ukko palvoskiven luona luki uhrilukujaan, valeli
kiveä viinalla ja voiteli poronkuulla, ilmestyi itsestään, ajamatta,
paikalle ukon porotokka, josta hän valitsi kaksi hirvasta uhraten ne
Lemminkorsan pyhään pahtakuruun.
Jumalalleen Salkko-Niila oli tehnyt uhrilupauksen, jotta hänen elonsa
hyvin menestyisi. Ja siksi hän aina joka syksy, kun elo oli erämaista
koottu ja vuodentulo nähty, teki matkan tunturipyhäkköönsä ja antoi
lahjansa sekä kiitosuhrinsa palvoskivelle.
Kerrotaanpa, että Niila olisi luvannut jumalille uhriksi lapsensakin,
"nuorimuksen" tyttärensä.
Vanhat Lapin jumalat suosivatkin harrasta palvelijaansa, Salkko-Niilaa,
niin että hänen tuhantinen tokkansa kasvoi yhä suuremmaksi. Vieraitakin
poroja ilmestyi tuon tuostakin hänen laumaansa, mutta Niilan porot,
jos eksyivätkin vieraisiin parttioihin, eivät niissä kauan viihtyneet,
vaan palasivat jälleen omaan joukkoonsa. Ja komeita, suuria ja lihavia
olivatkin Niilan porot, hurjia menemään kuin villipeurat, joita ei
lumikaan pidättänyt. Oli Kiilalla niinkin villejä pailakkoja, että
niitä ajoon opetettaessa vuottoraipatkin rapsahtelivat rikki.
Komea oli joikukin, jonka toiset lappalaiset olivat Salkko-Niilasta
tehneet, ja komea oli sen nuottikin, sillä maailman-rikkailla pitää
olla komea joiku ja komea nuotti.
Näin Kiilasta joiattiin:
-- Salkko-Niila,
nun nun nun nun nuu,
on rikkaimpia lappalaisia
ja pitää palvoskiveä Peltotunturissa.
Kyllä palvoskivi kokoo poroja kokoon,
kaikki yhteen tokkaan kokoo.
Tulee vielä muittenkin ihmisten poroja
hänen tokkaansa.
Ja toisten ihmisten tokassa
eivät säily hänen poronsa,
vuoden, kaksi korkeintaan
ne säilyvät.
Porot ovat kuin peurat,
menentelijät ja arat.
Ja niin kauan Salkko-äijä palvelee,
että kymmentuhatta on koko elo.
Jotkut kyllä, kadehtijat ja vihamiehet, sanoivat Salkko-Niilan
palvelevan pirua, ja joikasivat:
Salkko-Niila,
nun nun nun nun nuu,
palvelee pirua,
jotta porotokka suureksi tulisi.
Rahaakin, markkoja ja kruunuja, hopeakolikoita ja seteleitä, karttui
kasoittain Niilalle. Jopa sai ukko rahoja niin paljon, ettei enää
uskaltanut kaikkia kiisoissaan eikä aitoissaan tallettaa, vaan
piilotteli varkaiden pelosta niitä omiin salapaikkoihinsa, milloin
mihinkin. Sitoipa Niila kerrankin kaksikymmentätuhatta markkaa hopeaa
ja seteleitä karvakenkään, kääräisi sen tuohikäppyrään, kiersi kuusen
koskuksiin ja sitten kätki aarteensa metsään, kaatuneen lieon alle ja
peitteli vielä kävyillä ja sammalilla niin huolellisesti, ettei enää
itsekään aarrettaan löytänyt. Sinne se jäi kiveliöihin metsän hyviksi.
Ei Niilan kyllä olisi tarvinnut olla varkaista huolissaan, sillä
hänellä oli omat huolehtijansa. Niinpä kerrankin Niilan renki varasti
isäntänsä kätkön ja lähti karkuun. Mutta pitkälle hän ei ennättänyt,
kun jo näkymättömät ajajat olivat kintereillä ja kiusasivat miestä,
juoksuttivat hulluna erämaassa ristiin, rastiin, niin että hänen täytyi
viedä rahat sinne, mistä oli ottanutkin.
Niin auttoivat ja suosivat isien jumalat vanhaa Salkko-Niilaa.
Valtavine laumoineen hän kierteli tuntureilla ja ajeli komeasti
suurilla villeillä äärillään Ruijan rannoilla ja kaikilla
markkinapaikoilla. Joka syksy hän aina katosi pariksi viikoksi
erämaihin.
Mutta sitten seurasi kova koettelemusten aika. Mitä lienee Salkko-Niila
tehnyt, millä lienee jumalansa vihoittanut, kun häntä rupesi kova onni
vainoamaan, -- kun Lapin vanhat jumalat eivät häntä enää suosineetkaan.
Olisiko ukko joutunut epäuskoon, ruvennut horjumaan luottamuksessaan
isien jumaliin ja arvelemaan itsekin, että hän, kuten muut sanoivat,
palvelee sittenkin pirua. Eivät jumalat suvaitse rinnallaan muita
jumalia, eivät Lapinkaan jumalat. Nekin tahtovat miehen kokonaan.
Tuli Lappiin suuri porojensurma, kamala ruttonuoli ampui jängästä ja
kaasi karjat melkein sukupuuttoon. Se oli kamala aika: joukoittain
kaatuili poroja samoille jalkain sijoille, sortuen joskus parttioittain
yhteen kasaan, etteivät toiset päässeet kaatumaankaan, ja niin
makasi erämaissa kaikkialla oikein röykkiöittäin raatoja. Ei mennyt
surma Niilankaan ohitse, vaan teki surkeat tuhot hänenkin komeassa,
valtavassa laumassaan. Ja kun Niila siitä taas vähän pääsi jaloilleen,
rupesi hän saamaan uusia jopinsanomia: poroparttioita karkaili hänen
karjastaan, milloin minnekin vieraille alueille, häviten sinne ja
tulematta enää takaisin niinkuin ennen. Niin harhaantui kerrankin
seitsensatainen tokka Enontekiön tunturimaihin ja hävisi Hetan,
Näkkälän ja Peltovuoman poromiesten laumoihin. Monet kerrat rohkenivat
poronrosvot käväistä itse Kiilan tokassakin ja viedä milloin poron
milloin kaksi, jopa useasti koko joukonkin. Eivätkä näkymättömät
huolenpitäjät enää ahdistelleet rosvoja, vaan ne saivat kenenkään
häiritsemättä hävitä saaliineen. Siitä jo uskalsivat varkaat käydä ukon
rahakätköjenkin kimppuun, ja monet ovelat petturit viekoitelivat ja
narrasivat äijän menettämään omaisuuttaan kerran toisensa jälkeen.
Niin Niila-ukko, suuri maailman-rikas, aivan köyhtyi, viimein niin,
ettei edes enää voinut toimittaa syksyisiä palvontaretkiäänkään. Ei
ollut hänellä lopulta enää poroja, ei juuri merkin kantavaa, sati
sitten mustaa ja valkeaa hirvasta, Ukko-rukka oli joutunut kokonaan
jumaliensa hylkäämäksi niinkuin muinoin Job, suuri itämaan hurskas.
Mutta vielä kovempaa sai Lismajoen pirtin köyhäksi riistetty ukko
kokea, sillä Salkko-Niilan jumala oli vielä ankarampi kuin Jobin
jumala. Kun ukko ei enää saattanut toimittaa lupaamiansa hirvaita
tunturien seitakivelle, tuli jumala aivan tyytymättömäksi ja
suuttui Niilalle kokonaan. Olihan Niila vielä luvannut nuorimuksen
tyttärensäkin uhriksi, mutta ei ollut sitäkään antanut. Silloin vanha,
ankara tunturien valtias tuli Niilan pirttiin möykkäämään.
Ja niin sai kuulu Salkko-Niilan "piru" ja "kolkuttaja-äijä" alkunsa.
Se oli merkillinen olio se Salkko-Niilan kolkuttaja. Joka yö se kävi
ukon asuinpirtissä elämöimässä. Kuului ensin kuin kynsillä olisi
raapaistu porstuanlattiata, sitten kahinaa sillan alta, ja sen jälkeen
alkoi möykkääjä toimia pontevammin. Se röykytteli ovia ja kolkutti
seiniä, täräytteli ikkunoita ja paukutti lattiaparsia, pirtin laella
se kopsehti ja nurkissa tassutteli, ja toisinaan se tuli sisäänkin ja
heilutti kattilaa koukussa niin että kolisi, heitteli istuinpöliköitä,
helisteli avaimia taikka raaputteli uunin takana ja tömisteli jalallaan
lattiata. Mutta tavallisesti ei mitään näkynyt, ei minkäänlaista
olentoa, senkun liike vain kuului ja käpsehtiminen, ja toisinaan
esineet liikahtelivat ja ponnahtelivat paikoiltaan näkymättömän
käden heitteleminä. Joskus sentään nähtiin pimeästä loukosta kuin
kirkas silmä, joskus vilahti ovessa musta taikka valkea koira, ja
väliin nähtiin vanhan, harmaan lapinäijänkin häilähtävän oviaukossa.
Päivällä ei näkynyt eikä kuulunut mitään, mutta kun yö tuli ja tulet
oli sammutettu, alkoi heti entinen elämöiminen. Varsinkin seurasi
kolkuttaja uhriksi luvattua tytärtä: vasta sen jälkeen kun tyttö oli
pannut makuulle, ilmestyi möykkääjäkin ja kolkutteli aina kovimmin
sillä kohdalla, missä tyttö oli.
Tätä ehkä epäuskoiset luulevat vain tavalliseksi takkavalkeatarinaksi,
ja Lapin vanhojen erämaan kiertäjien vilkkaan mielikuvituksen
tuottamaksi tunturimaailman kummitusjutuksi.
Mutta moni rehti mies ja vakava vanha ukko on Salkossa käynyt ja
viettänyt siellä porokaarteella ollessaan useita öitä, siten itse
ollen "paikan päällä" näkemässä ja kuulemassa Lismajoen pirtin
kummaa kolkutusta. Onpa kerran Inarin nimismieskin, Rossander,
apulaisineen varta vasten käynyt ukon asunnolla ottamassa asiasta
selkoa, tutkinut siellä ja nuuskinut kaikki paikat, laittanut miehet
vartioimaan sekä ulos että sisälle, ja itse asettunut lattialle
loikomaan ja vartiota pitämään. Ja heti kun on tullut pimeä ja tulet on
sammutettu, on näkymätön olento alkanut entisellä tavallaan ilmoitella
olemassaolostaan. Eikä ole vallesmanni voinut muuta kuin tunnustaa,
että Salkko-Niilan mökissä on todellakin merkillinen ja käsittämätön
möykkääjä.
Eikä Salkon kolkuttaja vain omia aitojaan möykytellyt. Hyvin kärkäs se
oli tekemään kaikkea, mitä kummastelemaan tulleet taikka muuten taloon
sattuneet vieraat sillä teettivät. Niinkuin kerrankin, kun joukko
Kittilän poromiehiä vietti Salkossa yötänsä ja illalla kolkuttajan
kanssa ilvehti.
Möykkääjä ensin ilmoitti olemisestaan porstuassa raapiskellen.
-- I lee ko stuorra tsaahpan! -- ei ole kuin suuri hiiri, Salkko-Niila
sanoi, kun toiset jo hörössä korvin kuuntelivat.
Mutta silloin alkoi kattila kannattimessaan uuninkupeella ankarasti
heilua ja röykyttää kiveä vasten, niin että Niila-ukon täytyi jo
tuskastuneena kieltää:
-- Ele, jalla pärgalak, mun uddu ruiehta tsuöuhki! Jotta, älä, tyhmä
piru, minun uutta pataani riko.
Sanoi siitä muuan poromies:
-- Osaat sinä kyllä pataa paukutella, mutta etpäs voi niin kovasti
lyödä jalkaa lattiaan kuin minä!
Mutta silloin kun näkymätön nurkassa jymäytti jalan lattiaan, niin
seinät ja ikkunat tärähtivät ja kattilat lattialla hypähtivät.
Silloin mies irvisteli:
-- Tuleppas, piru, kortille! Vai osaatko sie korttia lyyä?
Heti alkoi nurkasta kuulua läiskettä, aivan kuin olisi kortteja pöytään
lätkitty.
-- Pelaat sie, köyhä piru, korttia kyllä, mutta eipäs sulla ole rahoja!
taas yllytettiin.
Kova helähdys vain kuului, kun pirtin nurkassa kaadettiin kokonainen
hopeanelikko lattialle.
Ja kaikkea, mitä vain yllytettiin, uunintakainen teki: sahata
jyrskytti, hakata kalskutti, takoi, jauhoi, kiljui, päästeli
röhönauruja, yski, ähki ja aivasteli.
Heittipä poromies siitä tuppipuukon vöineen nurkkaan ja sanoi:
-- Etpäs sie saa tuotakaan liikkeelle!
Rysähdys, -- ja tuppivehkeet rapsahtivat peräseinään.
Viimein uskalsi joku ilvehtiä:
-- Etpäs sie, piru-parka, uskalla tulla näkyviin! Tuleppas miehen
kanssa painimaan!
Ilmestyipä silloin oviaukkoon vanha harmaa lapinäijä, lapinpeskeissä ja
neljäntuulen lakissa; musta koira avasi äijälle oven ja juoksi sitten
sen jalkojen välitse ulos. Mutta kun harmaa äijä rupesi lähestymään
ilvehtijöitä, ei painiinhaastajassa enää ollutkaan miestä. Peloissaan
täytyi hänen pyytää painikaveria nopeasti poistumaan.
Tällainen oli Salkko-Niilan kolkuttaja-äijä, tällaisena esiintyi
suuttunut tunturien palvoskiven haltija. Monet vuodet joka ikinen yö
se milloin milläkin lailla möykkäsi ja kolkutti ja piti erämaan eläjiä
levottomina ja kiusasi köyhää Niilaa, joka ei enää saattanut seidalleen
mitään uhrata. Esi-isien vanha väkevä jumala oli tullut Lismajoen
pirtin öiseksi isännäksi, pelottavaksi velkojaksi, joka pimeydestä
alituisesti muistutti olemassaolostaan ja täyttämättömistä lupauksista.
Yritettiin kolkuttajaa kyllä monet kerrat, vaikka turhaan, karkoittaa
poiskin, jopa kerrotaan Inarin papinkin käyneen häntä Jumalan sanalla
manaamassa, mutta ei se sitäkään hävennyt, entistä pahemmin vain
möykkäsi, jopa papin kuullenkin paukutteli seiniä. Kirkon Jumalan
palvelijalla ei näyttänyt olevan valtaa lapinkansan ikivanhan jumalan
ylitse.
Ja jumalien hylkäämänä köyhä ukko-raukka tuli yhä kurjemmaksi, yhä
enemmän kiusaantuen väsymättömän rienaajan härnäämänä ja ahdistelemana.
Ei kelvannut hän enää esi-isien jumalalle, ja kirkon Jumalan uskovaiset
sanoivat häntä perkeleen palvelijaksi. Talletti hän kyllä vuoteessaan,
päänsä pohjissa, tunturista, pyhästä palvospaikastaan tuomaansa pientä
kiveä, kotiseitaa, ja sitä salaisesti rasvalla voiteli ja pyyteli
siltä suosiota. Mutta kun häntä yhä vain onnettomuudet vainosivat ja
kolkuttajakin aina vain kiusasi, tunsi Niila-parka, ettei hänellä ollut
turvaa missään.
Lopulla ikäänsä, yli kahdeksankymmenen-vuotisena, oli äijä jo aivan
höperönä, istuskeli vain yksinään vuoteellaan itsekseen puhellen,
taikka kuljeskeli hupsuna ulkona rahojaan etsiskellen ja olematonta
porotokkaansa muka paimennellen, taikka taas varustihe lähtemään
tunturille suurelle jumalalleen uhraamaan mustaa ja valkkohirvasta.
Viimein Niila-rukka tuli kokonaan taitamattomaksi, jopa aivan
syömättömäksikin. Ei kelvannut vaarille enää edes mieliruokansakaan,
tuores poronliha; vähiä hiuskarvojaan ja harmaita partajouhiaan hän
vain nyhti irti ja pisteli suuhunsa, pureskellen niitä ja kehuskellen:
-- Lee munji poramust -- on mulla syötävää.
Pahan äijän vallassa sanottiin Salkko-Niilan jo kokonaan olevan hänen
elellessään tällaisena vanhana höperönä, väsyneenä ja lopulleen
kiusattuna, köyhänä ja hylättynä ukko-raukkana.
Ja paholaisen viemänä kerrotaan hänen täältä manallekin menneen
90-vuotisena vanhuksena, vaikka hän vuotta ennen kuolemaansa, syksyllä
1911, sai papinkin luokseen ja otti Herran ehtoollisen.
Olivatpa kerran Puljun niittymiehet Tepastojoella muuanna kirkkaana
kesäpäivänä nähneet, kuinka itse Rietas suunnattomana mustana kokkona
kantoi kynsissään vanhaa lapinukkoa. Itää kohden kotka lentää laukoi,
ja äijä kynsissä repaleisena roikkui, surkeasti huudellen ja uikuttaen:
-- Ooi.. ooi... ooi...
Niin matalalla kulki vaakalintu ja niin lähitse lensi, että
niittymiehet tunsivat äänen Salkko-Niilan ääneksi, jopa tunsivat hänen
resuisen peskinsäkin ja vääntyneen naamansa.
Ja pian sen jälkeen saatiinkin kuulla, että Salkko-Niila oli kuollut.