Taas on suvi, minulla jo kahdeskolmatta. Pohjalammilla on häät.
Kirjavalla vaatteella peitetty kaappi on alttarina; tämän satunnaisen
alttarin edessä on kukitettu ryijy, ryijyllä on kaksi n.s. vihkipallia,
joille parin on määrä polvillensa laskeutua. Pitäjänapulainen seisoo
kaappialttarin takana kirja kädessä, ja yltympäri ryijyn seisovat
telturit valmiina. Pirtti on puhdistettu ja pesty, päreillä on verhottu
sekä katto että seinät. Jo nostavat telturit korkeuteen sinipohjaisen
suuren liinan "morsiustaivaaksi", sillä porstuassa vetää kraatari
Sankreini porinmarssia merkiksi, että morsiuspari on tulossa. Morsian
astuu jo sisään sulhasen kanssa. Se on Esteri, tuo mustahameinen tyttö,
jolla naapurivaimojen suureksi kauhistukseksi ei ole päässä muita
"koreuksia" kuin muutama sininen ja valkea kukka. Ujostellen astuu hän
vihkimatolle. Sulhasena on hänellä niin kukas muu kuin minä!
Juhlallisesti toimitti "maisteri" vihkimystoimituksen -- ei messuakaan
unhotettu.
Tässä sitä siis nyt ollaan.
Esteri oli ihmeellisesti kehittynyt. Koulussa saatuja tietojansa
lisäämistänsä lisäillyt, niin että hän meikäläisiin oloihin nähden
saattoi käydä kylläkin sivistyneestä tytöstä. Meidän tuttavuutemme,
koulussa alotettu, oli kasvanut kasvamistaan ja tullut aina
likeisemmäksi -- luulen olleemme onnelliset, kun olimme
katkeamattomilla siteillä yhdistetyt.
Kun nyt vihkimisen päätyttyä vieraat meitä onnitellen kättelivät, niin
astui muurin nurkasta esiin Yrjö; oikein permanto-palkit notkuivat, kun
hän astua jytisti luoksemme. Hän piilotti leveään kouraansa Esterin
käden, teki saman tempun minulle ja murahti: olkoon onneksi! Samassa
kääntyi hän takasin, toi muurin-nurkasta katajavanteisen pytyn, laski
sen Esterin jalkain juureen, sanoen: täss' olis vähän huushollin alkua!
Me kiitimme lahjasta; vaan kun sittemmin katsoimme siihen, näimme
ihmeeksemme pytyn olevan kovia hopearuplia puolillansa. Emme tahtoneet
mitenkään tällaista lahjaa vastaan ottaa, mutta Yrjö oli ykspäinen eikä
ottanut sitä takasin, sanoi vaan: pitäkää te vaan hopea, ei se minulle
ole juuri iloa tuonut -- ja -- ja -- tottahan korpi-krotari hako-äijänä
tai kalaviskarina teillä jokapäiväisen leipänsä saa? Ja siksi asia jäi.
Huomenis oli lähdettävä meille, sillä olihan Mäkelä isompi torppa kuin
Pohjalammi, ja tarvittiinhan siis meillä miniä paremmin kuin vävy
Pohjalammilla. Lähtö oli siis käsissä. Sankreini veti taas porstuassa
marssia, Esteri liritti viimeisiä jäähyväisiä itkevälle äidilleen.
Kailu oli valjastettu reen eteen -- Pohjalammille ei ollut ratastietä.
Reessä oli Esterin kapineet, mitä lienee ollutkin, sänky, kaappi ja
pari pataa. Me morsiuspari marssimme jalkasin häävierasten kanssa
edellä; perässä piti Yrjön kuskata kalukuormaa.
Kun siinä juuri oltiin lähdössä, ja Yrjö jo oli pari kertaa huutanut
Kailulle lähdön merkiksi, niin tulee Himmeliini olkiladosta päin suuri
uudenaikainen piironki selässä. Päästyänsä reen luo, asettaa hän
taakkansa kuormalle ja sanoo: Lisänä rikka rokassa.
-- Hämmähäkki taikinassa, lisäsi Yrjö, istui kuormalle ja läjähytti
Kailua vitsalla lautasille.
Liikutetun näköinen oli Matti, kun hän siinä huusi lähteissämme: ota
vanha mies mukaasi, Kustaa, niin on hyvä elämän läpi kulkeaksesi!
Ja niin me lähdimme jalkapatikassa tuota suden juoksemaa virstaa
käymään. Törähytteli kotvan aikaa Pohjalammin pihaveräjällä raikuvaan
pukinsarveen Matti, ja jäähyväisiksi vastasi monenkertaisesti ahon
syrjässä alkava jylhä hongisto. Välimiten soitteli pelikommoansa
Sankreini, ja kehoitukseksi Kailulle räyskähteli silloin tällöin jyreä
kalukuormalla istuva kuski.
Ja niin toin minä nuoren vaimoni kotia.
* * * * *
Ajat ja olosuhteet ovat muuttuneet. Uotila, Matin kototalo tuli
kansliissa myytäväksi. Sen huusin minä, ja Maariasta olemme jo täällä
asuneet. Täällä nyt saan yhä suuremmassa määrässä kokea, "kuinka hauska
on päästä kotia". Tässä nyt istun porstuanperä-kammarissa ja kirjoitan
näitä muistelmiani. Kyllä moni nauraisi minua, minä maanmies kun
tällaisia kirjoittelen. Mutta mitäs minä siitä! Hauska on muistella
menneitä päiviä, hauska on, jos elän vanhaksikin, katsella näitä
asioita, joita olen muistoon pannut. Paha vaan, ett'en enää kerkiä
kirjoittamaan kuin aikaharvoin muutaman rivin. Esteri askaroitsee
pakarissa, Yrjö hakkaa hakoja karjopihassa. Vanhempani kuuluvat voivan
hyvin -- he lupaavat pitää tölliä niinkauvan kuin jaksavat.
Kaikki olisi hyvin, ellemme eilen olisi saaneet sitä ikävää sanaa, että
Pohjalammin Kreeta sairastaa.
* * * * *
Paras lienee, että panen paperille päivänkin, jona rivini kirjoitan.
Toukokuun 19 p.
Kreeta on tullut huonoa huonommaksi. Esteri meni eilen sinne. Omituinen
ihminen se Kreeta; Hän uneksii ihmeellisiä asioita. Hän kuuluu usein
sanovan: kuinka autuasta sentään on päästä kotia! Ihmeellinen sana! Se
on usein minunkin povessani kuulunut, vaikk'en ole sitä ijäisyyden
valossa käsittänyt.
Toukokuun 21 p.
Esteri on ollut kotonansa; kuinka tyhjä on kotimme hänen poissa
ollessaan! Hän lähetti minua sinne kutsumaan. Hevonen valjaisiin siis
ja matkaan!
Toukokuun 25 p.
Kreeta on siis kuollut. Ennätin arvoltaan Pohjalammille, ennenkuin
loppu tuli. Siinä hän makasi vuoteellaan hyräillen: "o taivaan koreus!"
Ei mene milloinkaan tämä kuolemantapaus mielestäni. Maisteri luuli
hänen hourailevan, mutta ei hän suinkaan houraillut. Sumeeni tuli
suuresti kun hän siinä vuoteellaan katseli ylöspäin ja puhui: Kuulkaat,
korkeemmassa kuorissa veisataan, ah kuinka urkuin uusi virsi pauhaa ja
kantelein soitto kaikuu niinkuin suurten vetten pauhina. Jo aukenee
taivaan kultainen portti, jo kiiltää hopeakirkas elämän virta. Avatkaa
räppänä, avatkaa ovi, että kuulen selvästi kotimaani soiton -- siellä
on minun kotini, sieltä minä tänne lähetettiin kouluhun kovan elämän,
orjantyötä oppimahan; -- vaan kohta, ja kohta, ja kohta viette te -- te
kauniit siivelliset taaskin vaivaisen vaimon kultanurmen kainalohon,
Tuonelan sinisalihin.
Hän vaipui sitten vähäksi aikaa äänettömyyteen. Matti istui pesän
edessä pää käteen nojattuna. Esteri oli asettanut istuimensa
päänaluisen kohdalle, minä seisoin oven suussa.
Tuli sinne kotoni väetkin ja seisahtuivat oven suuhun.
Kreeta nosti taaskin silmiään ja huomasi Matin pesän edessä.
-- Matti, hän sanoi, tule likemmä, että saan puhua. Minä olen ollut
huono vaimo, sinun on minusta ollut usein vastusta. Anna anteeksi, --
minä olisin ollut hyvä, mutta minä en osannut.
-- Anteeksi antakaamme, sanoi Matti melkein tukehtuneella äänellä,
minäkin olen usein sekoittanut kyyneleitä leipääsi.
-- Olisin ollut parempi, jos olisin osannut, vaan en osannut. Nyt on
minulla moni asia selvempi, ennen sitä vastaan en tiennyt, mikä minun
oli ja mikä minulta puuttui. Muistelin autuasta maata, josta olin tänne
tullut. Toisinaan oli se muisto niin hämärä: minua oli käsketty jotain
tekemään, mutt'en muistanut, mitä se oli. Kaikki oli niin ihmeellisen
sekavaa ja sumuista, eikä selinnyt minulle elämäni sekava vyhti, ei
hälvennyt sakea sumu; kun minä oloani aloin ajatella, niin täytyi
itkeäni -- -- Esteri, tuo vieläkin minulle vilukukkia, tuo sinisiä ja
valkoisia vilukukkia, kevään ensi kukkia -- Matti, avaa ovi selki
seljälleen, että vielä kerran saan nähdä kauniin pihlajamme, että saan
nähdä, kuinka loistaa säteilevä päivä _meiltä_ tänne sakean sumun ja
paksun pimeyden maahan.
Ovi avattiin, ja Esteri toi sini- ja valkovuokkoja, pani ne vesilasiin
ja asetti lasin tuolille, sairaan päänalusen kohdalle.
-- Kas, sanoi sairas, tikapuut käyvät tuolta pihlajan juurelta ylös
ilmaan, ylös tuonne aina päärlyillä kaunistettuun saliin -- enkelit
käyvät ylös ja alas -- Kas, kas, tuo yksi viittaa minulle hienolla,
hohtavalla kädellään -- Näytäs, Esteri, kukkasiasi! Katsoppas vaan
noita pieniä, kauniita silmiä, joita kostuttaa murheen kyynel -- Matti,
Esteri, Kustaa, kaikki, jääkäät hyvästi -- suloista on päästä kotia.
Esteri avasi kirjan ja luki: "Hän on pyhkivä pois kaikki kyyneleet
heidän silmistänsä, eikä kuolemata pidä silleen oleman, eikä itkua,
eikä parkua, eikä kipua pidä silloin oleman".
-- Niin se on, sanoi sairas, veisatkaa minulle suvivirsi!
Sen jälkeen ei hän enää puhunut mitään. Me istuimme ja rupesimme
veisaamaan: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen".
Mutta Kreeta hengitti vielä muutaman raskaan kerran ja sammui niinkuin
kynttilä ennen Himmeliinin pöydällä.
Lopetan tämän kertomuksen Kreetan lopusta kysymysmerkillä, sillä kuka
osaa selittää hänen elämänsä himmeän sadun?
Kesäkuun 1 p.
Tarkastin Mattia haudalla. Tekokyyneleistä tai kastetusta nenäliinasta
ei näkynyt rahtuakaan. Silmät maahan luotuina hän seisoi haudan
partaalla; ja kun hauta oli siunattu ja kellot paukahtivat soimaan,
luulin hänen silmässään nähneeni kyyneleen, nähneeni sen ensikerran
eläissäni.
Syyskuun 15 p.
"Syksy on tullut ja myrskyelee". Siunattu on maa, sato runsas. Esteri
utelee minulta, mitä minä oikeastaan iltasilla olen kirjoitellut
yksinäisyydessä. Ehkä luen hänelle ensi pyhänä nämät muistelmani. --
Olen itselleni aivan kuin kysymysmerkki, tulleeko selvää milloinkaan?
Syyskuun 20 p.
Olen lukenut tämän kyhäelmäni Esterille. Muutoin oli se hänen
mielestänsä joltinenkin paitsi siinä kohden, että siinä oli mainittu
hänen lapsellisuuksiansa liian paljon. Hän sanoo myös kaipaavansa siinä
lemmen-asioita, semmoista kuin esim. "Kuuselan kukassa", "Suomalaisissa
Uuteloissa" ynnä muissa kertomuksissa on. Mutta, myöntää hän, mistäs
niitä semmoisia ottaa, sillä mehän saimme toisemme ilman pitemmittä
mutkitta.
Olen pyytänyt Esteriä joutohetkillä -- joita hänellä ei näytä viljalta
olevan -- kirjoittamaan jotain näiden muistelmain lisäksi, joita sitten
vanhoina saisimme katsella. Hän kielsi ensin, mutta suostui vihdoin.
Vuoden kuluttua luemme toisillemme, mitä olemme kirjoittaneet.
Tässä seuraa molempien aviopuolisoin kirjoitukset ajanmukaisessa
järjestyksessä, sellaisina kuin ne lopullisesti järjestettiin.
Kah.
Jo syyskuun 30 p. kirjoittaa Esteri.
Minun pitäisi siis kirjoittaa elämästäni ja niistä ihmisistä,
joista Kustaan muistelmissa puhutaan. Kenestä muusta alkasin kuin
äidistäni? Ihmiset kyllä pitivät häntä hessahtaneena; ja tosi on,
että hänen henkensä oli nukkumuksen tilassa, mutta kuitenkin oli hän
hyvä-sydäminen ihminen. -- On kuin aukenisi kirkkauden maailma sieluni
silmäin eteen muistellessani kaikkea sitä, mitä äitivainaja minulle
itkein lauloi ja kertoi. Hämärä oli se maailma, jossa hän liikkui,
mutta hämärän sulon ja suloisten aavistusten maailma se myös oli.
Sama, lokakuun 3 p.
Kummallinen mies se isänikin. Vanha viisasteleminen on häneltä milt'ei
kadonnut. Raamattuansa hän vaan lukee jättäen kaikki muut kirjat
sikseen. Ainoasti Kiven runoja hän vielä usein lukee. -- On kuin
ahdistaisi rintaani joka kerta kuin näitä runoja luen. Niiden tekijä on
sydänverellään ne kirjoittanut, sillä ne runot ovat täynnä elämän
tuimaa tuskaa.
Eilen luuli kai isä olevansa vapaa kuulijoista, sillä hän luki ulkoa
taaskin tuota synkkää ja ihanaa runoa:
Mi ikävyys,
Mi hämäryys sieluni ympär'
Kuin syksy-iltanen autiomaall'?
Turha vaiva täällä,
Turha ompi taistelo
Ja kaikkisuus maailman, turha!
Sitten hän käveli edestakasin pirtissä, laski polvilleen sänkynsä
viereen ja rukoili. Noustuansa huusi hän kiivaasti: jos se kallio
horjuu, niin sitten kaikki horjuu.
Sama, marraskuun 1 p.
Isä käy yhä miettiväisemmäksi; hän sanoi eilen, ett'ei rakkautta eikä
uskoa ole muualla kuin kirjoissa. Hän raukka on niin usein pettynyt!
Luulen puolestani, ett'ei hän ole saanut osakseen tuota rakkauden
valoista silmäystä ylhäältä. Oli kuinka oli, minä tunnen rakkautta
olevan maailmassa, minä uskon Kustaata ja hänen rakkauttansa. --
Merkillistä, että hän, joka on käynyt koulua melkein lukioon asti ja on
niin paljon lukenut, rnpesi maamieheksi ja nai torppariin tyttären.
Mutta totta kai "vakka kantensa hakee, vakan kansi kantumensa".
Kustaa, marraskuun 15 p.
Syksyiset kiireet ovat estäneet kaiken kirjoitustyön. Matti puhuu
kuolemastansa usein ja levollisesti, mutta katsantonsa on synkkä, ei se
uskon riemua osoita.
Esteri, joulukuun 1 p.
Nuori pastori kävi isän tykönä, mutta ei isä hänelle paljoa puhunut,
tunnusti vaan itsensä syntiseksi ja sanoi turvaavansa armoon avaraan.
-- Kauniisti puhui pappi, oikein kauniisti -- niillä nuorilla papeilla
on toinen tapa kuin vanhoilla.
Kustaa, joulukuun 2 p.
Nuori pastori oli Matin luona; sanansa olisivat mainiosti sopineet
esimerkiksi kielioppiin, niin olivat ne punnitut ja sommitellut. Onhan,
kuulenma, pappissivistystä viimeisinä aikoina korotettu. Mutta kuinka
oli itse _asian_ laita? Niin, siinä kohden olisi Matilla kenties ollut
sanomista enemmän kuin pastorilla.
Esteri, joulukuun 3 p.
Olen siis orpo; molemmat ovat he siis jo menneet hämärää tietä
ijäisyyden kaukaiseen kaupunkiin. Isä nukkui rauhallisesti ja sanoi
toivovansa, että taistelu sai hyvän lopun.
Kustaa, jouluk. 21 p.
Olemme haudanneet appeni. Rauha hänenki, kärsineen, tomulle. Mikä on
elämä? Onko se uni? Onko se mitä tavallisesti kuolemaksi sanotaan,
heräjäminen uuteen, korkeampaan elämänmuotoon? Vai uinahtaako elämämme
kuolemassa taas siihen tiedottomuuden ja tunnottomuuden hämärään, missä
se ennen syntymistä uinaili? Mistä saan vastauksen?
Esteri, jouluk. 25 p.
Olen siis pitänyt joulua oman kattoni alla. Kuinka hauskaa, vaan kuinka
ikävää samalla! He eivät olleet veisaamassa kanssamme jouluvirsiä,
mutta varmaan niillä tuolla ylhäällä on paljon ihanampi joulu kuin
meillä täällä alhaalla. Kustaa on usein niin miettiväinen ja
tuomioissansa ylen ankara. Tosiaan ei auttaisi meidän ihmisten
toisiamme tuomita vaan sääliä ja surkutella, sillä kaikki olemme
viheliäisiä, viheliäisiä peräti.
Esteri, helmikuun 5 p.
Se on siis tapahtunut. Yrjö Matiias on hänen nimensä -- Kustaan tahtoma
nimi. Kyllä elämä ansaitsee elämisenvaivan. Priski on poika, potkii
kuin veitikka ja huutaa kuin lukkari.
Kustaa, 12 p. toukokuuta.
Olimme Vapunpäivänä pappilassa. En olisi luullut Esterin niin somasti
herrasväen joukossa itseänsä käyttävän. Ei puuttunut häneltä muiden
rinnalla muuta kuin ruotsin taito; mutta viis' siitä, kielellänsä
lintukin laulaa. -- Odotin saavani kuulla herrain huoneessa jotakin,
josta olisi sydämelleni virvoitusta, mutta petyin. Maasta maallisia
olivat jutut kaikki; totia siellä illan kuluksi juotiin. Se kuuluu
olevan vaan tapa sellainen. Kysyin siinä herroilta pakinan lomassa,
mistä ihminen saisi totuuden, elämän, lämmittävän ja voimaa antavan
totuuden.
"Raamatusta", vastasi provasti, kunnon ukko.
"Mutta millä tavoin", uskalsin kysyä.
"Älä tutki opin perustusta, usko yksinkertaisesti", sanoi kappalainen
juhlallisesti.
"Loiskis, Uotila", sanoi Monnilan maisteri, kilautti lasiansa, otti
siitä siemauksen ja lisäsi, "täss' on totuus!"
Mikä siis on totuus?
Tahtoisin nähdä totuuden, nähdä sen kristillisessä elämässä, niin että
_elämä_ jokaisena hetkenä saarnaa totuutta. Koulussa luettiin ketun
sanoneen kukolle: "en minä suupuheilla elä". Ja samaa täytyy minun
sanoa. Jospa edes "suupuheilla" olisi täysi tosi tarkoituksena!
Seuraelämän kukkanurmen alla, tervehdysten, kumarrusten, kiitosten ja
hymyilyjen kirjavien kukkien alla on routaa paksulta. Tuskastuttavalta
tuntuu minusta se, että kaikki ovat niin varmoja ajan ja ijäisyyden
kysymyksissä; ei koskaan oteta niitä puheeksi, ei kenenkään tarvitse
epäillen kysyä. Minä yksin olen kuin outo härkä vieraassa karjassa --
yksin epäilyksineni ja tuumineni.
Sama, toukokuun 20 p.
Isänmaallisuus ja kansallisuus -- ne, ne ovat käyneet nykyään
mahtisanoiksi, niitä käyttää ylioppilaat luennoillaan, niitä
rusthollarit totiklasin ääressä. Olen kuin pussissa.
Sama, toukokuun 30 p.
Eilen oli pitäjämme ylioppilasten toimeenpanema "kansan-juhla".
Kiipeemistä, pussitaistelua, kilpa-ammuntaa, seuranäytelmä ja viimein
vilkas tanssi -- niinhän varmaan mainitaan asia sanomissa. Puheen piti
Monnilan maisteri -- sama joka klasissa sanoi totuuden olevan -- ja
lopetti puheensa innokkaalla huudolla: eläköön isänmaallisuus ja
kansallisuus. Ja väki huusi mukaan: eläköön, eläköön!
-- Maisterin viimeinen "purpuri" meni päin mäntyä; hän vikureerasi
aivan uunin taakse -- ja sinne hän jäi -- hän kaatui uhraten voimansa
kansallisuuden- ja isänmaa-aatteen eteen! Sehän on suomalaisen pyhin
velvollisuus, kuten hän puheessaan sanoi.
Pitihän siinä kirkonkylän rusthollarikin puheen isänmaanrakkaudesta; ja
kylläpä hän "maatansa" rakastaakin, vieläpä muittenkin -- ajoihan se
leski-Eevan pois maansa päältä nimismiehen kautta, Eeva kun oli
iso-uskolainen. Ajaahan se kerjäläisetkin talostansa tyystin pois aina
riihiveräjälle asti. Ja kuitenkin puhuu hän isänmaanrakkaudesta. Hän
harrastaa kansan valistusta, ei hän siis renkien kanssa ryyppää -- vaan
vertaistensa.
Totuutta, totuutta siis "isänmaallisiin" ja "kansallisiin"
pyrintöihimme, ei suupuheilla eletä!
Sanovat: "vallassääty sulakoon yhteen talonpoikain kanssa". Aivan niin.
Mutta talonpoikaisylimystö sulakoon myös yhteen alhaisemman kansaluokan
kanssa! Katsokaa, ett'ette seuroissamme puhu sellaista, mikä muistuttaa
olevanne ylimystöä! Ja me "kansalliset", me yhteen sulaneet talonpojat
ja herrat -- herra talollinen Matti Mattila ja herra valismanni B. B.;
mikä tasa-arvoisuus! niin me alentukaamme taas Heikki-rengin ja
Kaisa-piian kannalle -- herra Heikki Heikinpoika ja neiti Kaisa
Kaisantytär -- mikä tasa-arvoisuus! Tahi mukavampi lienee jättää herrat
ja neidet pois ja sanoa: kansalainen Heikki, kansalainen valismanni.
Eteenpäin siis! Kerran tulee Heikin ja Kaisan vuoro, _he_ taistelevat
silloin mahtavaa, omavaltaista keski-säätyä vastaan; ja onneton se,
jolla on eheät housut ja harjattu nuttu -- hän on kavaltaja.
Ja kuitenkin sanoo povessani ääni, että tässä uudessa puuhassa on
totuutta, jota meidän tulee auttaa voitolle. Mutta mikä on totuus? Sen
sanoo päivän selvästi jokainen maaseutukirjeenvaihtaja sanomalehdissä
-- mutta sanoo sen niin varmasti, niin epäilemättä, että on syytä
epäillä, onko hän milloinkaan _täydellä todella_ kysynyt: "mikä on
totuus?"
Ennemmin tahdon ilmoisen ikäni olla epäkansallinen pimikko -- jonka
nimen jo noin sivumennen sain -- mieluummin tahdon olla oma itseni
kuinka pienenä tahansa kuin huutaa "huroota" tietämättä, mistä puhe on
tai kirjoitella sanomalehtiin tuon ainoan mallin mukaan, jota melkein
yleisesti käytetään.
Eiköhän pienikin ihminen ole parempi suurta apinaa?