-- Talvi on tullut perältäkin, tullut pitkän ja pimeän syksyn
perästä. Raikas ja puhdas oli taaskin Pohjolan lumivalkea muoto.
Paikkakunnallemme oli ilmaantunut uusia asumuksia yksi toisensa perään.
Niinpä olimme saaneet uuden naapurin mekin. Se oli Himmeliini. Hän oli
ruvennut puusepän ja maalarin ammattia taaskin harjoittelemaan pienessä
pirttikopissansa, jonka Jutilan isäntä oli hänen asuaksensa antanut. Ja
nyt joulun viimespyhänä tuotiin hänelle uuden pirtin hirsiä.
Himmeliini, näet sen, piti talkoota.
Mutta kuinka oli hän siihen mittaan vaurastunut?
Hän oli Pöllön Yrjön mökistä saanut parempaa kuin hopeakolikot
olivatkaan, hän oli saanut viisautta, ja siitä asti kuin hän siellä
viimeksi oli ollut, oli hän ruvennut uutta elämää elämään. Silloista
seikkailua ei tiennyt kukaan muu kuin asianomaiset. Syksyllä oli hän
urakalla rakentanut Mattilan riihet ja talvemmalla oli hän nikkaroinut
ahkerasti; sillä kyllä se mies aikaan sai kun vaan tahtoi. Par'aikaa
oli hänellä nytkin uuskuosinen kirkkoreki tekeillä ja pari
uudenaikaista pöytäkaappia. Itse hän sanoi työssä olevan ihmisen onnen
ja kiitteli isävainaatansa, "että se oli hänen työhön opettanut".
-- Opiksi kuri koiralle, sanoi Matti kerran isälleni. Ja totta se
näytti, ainakin tällä kertaa, olevan.
Talkooväkeä kokoontui siis ympäristöltä. Vein minäkin pulskan hirren,
ja niin tekivät naapuritkin. Olipa Mattikin siellä; Kailullansa oli
tuonut kelpo viissylisen hänkin. Oli siellä Yrjökin, vaikk'ei hänellä
juhtaa ollut. Hän oli vaan kutsuttu vieraaksi "vanhan tuttavuuden
vuoksi", kuten Himmeliini minulle kuiskasi. Mutta ei ollut hän
hyödyttämättä sillä; hänen karhumaiset voimansa olivat suureksi avuksi
hirsiä läjätessä, ja "kyläkakoksi" oli hän tuonut suolattuja haukia
puolen leiviskää. Hän oli jo sydämmellisessä sovussa Himmeliinin
kanssa, sillä jälkimmäinen oli tuomiosunnuntaina ruvennut ajattelemaan
"mitä rauhaansa sopei" ja Matin välityksellä sopinut Yrjön kanssa.
Ja niin se talkoo pidettiin kuin tavallisesti tapa paikkakunnalla on.
Pötyä oli pöydässä, eikä Jumalan lahjoista puutetta ollut.
Koska ei ole mahdotonta, että joku innokas muinaistutkija muutaman
tuhannen vuoden perästä ryhtyy kirjoittamaan "muinaissuomalaisia
kuvia" ja koska on hyvin mahdollista, että tuo tuntematon sattuisi
jonkun kirjakaupan vintiltä löytämään pinkan myymättömiä kappaleita
näistä muistelmista, niin panen tähän tuon tulevaisuudessa
ilmaantuvan entisyyden tutkijan varaksi pöytäkunnan ruokalistan.
Olen sen tehnyt silmin-näkijän ilmoitusten johdolla siihen tunnettuun
malliin, joka maamme ruotsinkielisissä sanomissa on kaiken vuotta
ollut nähtävänä ja yleisön suuta vesittämässä.
_Himmeliinin pirtissä_.
Table d'hôte (= juhlapäivällinen).
Kello 1-2.
à yksi mäntynen hirsi tai kuorma malkapuita.
Tiistaina Tammikuun 28 p.
-- Meno: --
Priski ryyppy.
Voita ja juustoa rievän kaakun kanssa.
* * *
Suolaista haukea räätikkä-loodan kanssa.
Kalaryyppy.
* * *
Suolaista lampaanlihaa perunaloodan kanssa.
* * *
Kaurankryynipuuroa voita silmässä tai maidon kanssa.
* * *
Pannukaakkua hienon sokerin kanssa.
Kah.
Sahtihaarikka kulki ahkerasti joka ruokalajin välillä, ja aika jaakkoa
se sahti olikin. Pidettiin tässä pöydässä puheitakin, vaikk'ei yhtään
tuommoista yksijaksoista, saarnantapaista. Tosin kyllä Matti puhui
joskus pidemmältäkin, mutta tuon tuostakin tekivät pöytäkumppanit
muistutuksiansa ja väitteitänsä. Luulen sentään näissä pöytäpuheissa
olleen älyä yhtäpaljon tai oikeastaan yhtä vähän kuin monilla muilla
juhlapäivällisillä, joissa pidetyitä puheita sanomalehdet niin laveasti
kertoelevat. Matin ja kumppanein puhetavalla on ainakin se etu, ettei
puhuja sitä seuraamalla ole aivan suuressa vaarassa "hukata
konsähtiänsä", sillä vaitiolo ja yskiminen ovat aivan luonnollisesti
puheenjaksoksi luettavat. Mitä siis näillä päivällisillä puhuttiin?
Kaikellaista, ilmasta, kelistä, vuodentulosta, viljan hinnasta ynnä
muusta.
Vähän väliä loin minä silmäni Esteriin, joka tuossa sievänä ja
siistittynä kantoi ruokavateja pöydälle ja pöydästä pois. Hän oli siis
talkoossa "passarina". Kuinka somana hän liehui edestakasin pirtin ja
sodan välillä. Aivan kuin tyhjä oli pirtti mielestäni silloin kuin ei
hänen "sinikierttyä" hamettansa ja kiiltovyötänsä näkynyt!
Puhuttiin siinä pöydässä Anttilan emännän kuolemastakin ja kuinka
isäntä suree itsensä hassuksi, suree niin hirveästi, ett'ei taida ikänä
naimaan mennä, vaikka moni tyttö kyllä "hypän kengässä" menisi hänelle,
-- sillä mikäs rikkaalle, ja semmoiseen taloon, mennessä oli.
-- Niin, honotti Aapelin Malakias, vuositulos miehelle muijan kuolema
on.
-- Niinpä vaan, puuttui puheesen Matti, jos minunkin muijani kuolisi,
niin vesikiuluun kastaisin nestuukin, ja sillä mä sitte haudalla tavan
takaa silmiäni tuhraisin.
-- Miksi niin, kysyttiin joukosta.
-- No ajattelisivathan plikat silloin, että voi kuin se piti muijansa
hyvänä, kuin noin suree; -- ja totta vieköön, uusia saisin vaikka viisi
joka sormeeni.
Se oli minusta hiukan jumalatonta; mutta olihan Matti eineen
kielessänsä -- ja ajattelin: jos saisimme katsoa monen muunkin Matin
sydämeen, niin eiköhän sielläkin olisi samallaista surua nähtävänä?
Eroitus on vaan se, että mitä hienompi surija, sitä vähemmän hän
_näyttää_ minlainen hän _on_.
Loppui se päivällinen viimein ja taukosi aterioitsevien isoääninen
pakina. "Kiittäkäämme Herraa!" lausui juhlallisesti Matti -- sillä
tässä ei ollut pappia eikä lukkaria niin sanomassa -- ja hiljaisina
panivat kaikki kätensä ristiin ja kumarsivat. Se oli kiitos. Ja sen
jälkeen alotti Matti ruokavirren, johon toisetkin vähitellen yhtyivät.
Kuin ruumis on saanut riemull' hänen tarpeens' ja kylläns', oli
muistaakseni virsi, joka siellä veisattiin.
Siinä sitä sitten vielä istuskeltiin, juotiin kahvia ja tehtiin plöröjä
sekä pakistiin kaikenmoista.
Punalan Ville tiesi kertoa, että kirkonkylän rusthollarin
porstuanperä-kammarissa oli toisella viikolla varkaita käynyt. Kaapin
ovi oli auki murrettu ja toista sataa ruplaa oli sieltä viety. Kun
varkaita oli heti illan pimeässä ruvettu etsimään, niin oli navetan
takaa huudettu: "täällä minä olen". Mentiin katsomaan, ja siellä oli
tukeva mies. Vastusta hän ei ollut ensinkään tehnyt, vaan laskenut
leikkiä nimismiehen luo vietäessä. Kun rahoja oli etsitty hänen
taskuistansa, ei niitä löydetty.
Matti, Himmeliini ja minä kuuntelimme tarkasti.
-- Mikähän oli varkaan nimi, Matti kysyi.
-- Sanotaan olleen Tuohijärven Eero, vastasi kertoja ja jatkoi: hän
oli kesällä päässyt vankeudestansa, kun oli "trahvinsa" kärsinyt; mutta
niinkuin sanotaan: lasketaan huora huoneesen, vaan ei varasta
vainiollekaan, niin ei hänkään ollut saanut paikkaa mistään; täytyi
siis tehdä pahaa vielä, että pääsi uudelleen "Isoon Heikkilään". Oli se
saanut selkäänsäkin nimismiehen luona, mutt'ei ilmoittanut rahoja
sittenkään.
-- Voi maailman vaellusta, huokasi Matti.
Sopisi tästä talkoosta kertoa enemmänkin. Sopisi kuvata
Usa-Jussin itkevää naamaa, Aapelin Malakiian honottavaa nenää tai
Himmeliinin isäntäpuuhia; sopisi ihaillani Esteriä ja kertoa niistä
veitikkamaisista silmäyksistä, joita hän loi puoleeni tarjotessaan
minulle kahvia suurella pytyn kannella, joka hänellä oli tarittimena;
sopisi myös kertoa, kuinka Himmeliinska huushollaili pakarissa ja
täytti emännän velvollisuuksia; sopisi -- -- niin -- sopisi kuvata
meikäläisten elämässä ilmaantuva luonnon-omainen runollisuus, mutta se
kaikki jääköön tällä kertaa sikseen. Sen vain mainitsemme, että Matilla
oli täysi syy sanoa:
Tuo helvetin liemi se se meidän kirouksemme on! Näetkö, miten nuot
miehet, jotka tavallisesti ovat viisaita, sävyisiä miehiä ja
punnitsevat kulta-vaa'alla puheensa, näetkö, miten he kaikki ovat
kekkulia, ett'ei tiedä, nauraako vai itkeekö heille. Niin he molisevat
kuin ämmät. Katsos kuinka Usa-Jussi itkien halaa Veräjäntaustan Kallea
ja miten Mäenpään Esa ja Upeen Miia väittelevät -- kah, ett'eivät vaan
mene nupusta yhteen! Holt miehet! Ei riitaa saa haastaa; joisitte
viinan ettekä mieltänne! Niin hän puhui riitelijöille. Mutta kuin he
eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan tätä ystävällistä muistutusta,
niin Matti meni välittämään, otti kummankin miehen niskasta kiini,
nukersi Esan oikealla kädellään sänkyyn, Miian vasemmallaan ovinurkkaan
lennätti.
Taukosi siitä miesten riita, sillä Matti oli tunnettu sekä voimastansa
että viisaudestansa. Vaikutuksetta ei ollut Yrjön ankara
silmäinmuljauskaan, johon oli yhdistetty seuraava järeä-ääninen uhkaus:
"Supisulkianne miehet heti, taikka ma paiskaan teidän seinän
triiviksi!"
-- Noin kurjia ovat ihmiset, sanoi Matti, heitä ei pidä aisoissa muu
kuin pelko. Tuommoisia he ovat, vaikka kristinoppia on saarnattu satoja
vuosia.
-- Niin paratkoon, vastasin.
-- Ja tällaista peliä on pidetty Nooan ajoista asti. -- Ahasveerus ja
Holofernes olivat juomaria, piru heidän peri, mutta -- --
Samassa kuului Jussin ja Kallen loilotus:
Ei ole ihme jos pojat juo;
Kun pakanat ja papit juo!
-- Näethän, sanoi Matti, korkeat esimerkit lohduttavat. -- Olenkin
usein huomannut tuossa laulussa olevan liiankin paljon perää.
Jopa viritti Esakin laulun:
Viina on puhdasta ja kirkasta, saattaa ihmisen iloiseks';
Pikari se kiiltää, viina se välkkyy, mieleni tulee niin iloiseks'.
En tiedä oliko laulu paikalla sepitetty vai muististako se laulettiin.
Matti teki muistutuksen tämänkin laulun johdosta, sanoen:
-- Kirkkaus ja kiilto se ihmistä juomaan kai houkutteleekin; vaikka hän
kirkkauden sijaan löytää helvetin pohjasta nousevan sinisen lieskan.
En vastannut mitään, ajattelin vaan, että surkea todella on, jos niin
moni, joka kalaa anoo, saa kalan sijasta mujuisen kyyn.
-- Oletko ollut juovuksissa, kysyi Matti minulta.
-- Olen; jo koulussa ollessani pääsin väkevän makuun, vastasin
hämilläni; ajattelin, mikä rippi tässä alkaneekaan.
-- Varhaista, varhaista, mutisi Matti, mitä sitten järvi kuin
rannatkin; mutta tiedätpä sitten myös, että juopunut nousee aivan kuin
valkeuden maailmaan, sillä siinä tilassa ei ole mies köyhä eikä kipeä,
jokapäiväiset huolet unhottuvat, kaikki on niin preaalia ja hyvää;
tuolla rinnan alla tuntuu suuri voima ja urhoollisuus -- vaikka viisi,
ei tämä mies pelkää, sanoi Turmiolan Tommi. Se sellainen tila tuntuu
hauskemmalta tietysti kuin tyhjä, ikävä maailma, ja onnen kaipaus se
monen juomariksi saa.
-- Saattaa niin olla, myönsin.
Silloin rupesi puhumaan Sivutalon Kristo. Hän oli kaksi vuotta
pappilassa tallirenkinä ja sentähden pidettiin häntä paikkakunnallamme
hienomman sivistyksen edustajana. Jahkas minä laulan teille miehet --
sanoi hän -- oikein sukkelan laulun. Oli, näette, kerran herraskestit
pappilassa, ja silloin ne herrat sitä laulua lauloivat. Akkuna oli
auki, niin että minä kuulin laulun tallinovella aivan selvästi; ja kun
ne lauloivat sen pariinkin kertaan, niin pystyi se muistooni. Se oli
näin:
Jos Aatamikin oisi
Ja kanssamme nyt joisi,
Niin Eevan malja ensiksikin juotaisiin.
Jos Aatamikin häissään
Oisi ollut päissään,
Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin.
Siihen se laulu loppui, ja Kristo vakuutti sen omin silmin nähneensä
"präntättynäkin".
-- Mutta kuinka maaherra ja konsistorjumi on sellaisia kirjoja präntätä
antanut, kysyi Aapelin Malakias.
-- Juo se pispakin, jos ei muuta kuin aarakkia taikka Pranskan
paloviinaa, miks'ei sitten semmoisesta asiasta laulaa saisi, selitti
Kristo.
Matti sanoi: mutta jos vallesmanni näkee teidän maantienojassa
pyllyelevän, niin mitä hän teille antaa?
-- Kasakanpamppua ja juopuneen sakon, vastasi usea ääni.
-- Tiedättekö mitä hän herroille tekee, kysyi Matti.
-- Juu, juu, vastasi Kristo, hän kilistää heidän kanssaan lasiaan ja
sanoo: kool pruu!
-- Kool pruu, sano Hiislunti muijaansa, irvisti Jussi.
-- Ja Maijala valakkaansa, lisäsi Miia.
-- Niin, sanoi Matti, miksi turmelemme itsemme ja miksi seuraamme
herrain esimerkkiä, kun siitä kumminkaan ei kunnian kukko laula?
-- Niin vallesmanni tekee, mitä virkansa vaatii, puhui Malakias.
-- Niin, niin, säestivät toiset, hänen virkansa vaatii pitämään
talonpoikaista väkeä kovalla.
-- Eikös herrojen juominen yhtä synnillistä ole, kysäsi Himmeliini.
-- He juovat taidolla, selitti Kristo.
-- Eivät he melua eikä pyllyele maantienojassa, selitti Kalle.
-- Meluavat kyllä kopissansa ja pyllyelevät uljaissa trahtööreissä,
joihin ei suomenkielellä pääse edes ryyppyä ottamaan, honotti Malakias.
-- No tarvitsevathan hekin sydämen lämmitystä, selitti Kristo.
-- Miks'ei heille pamppua ja sakkoa anneta, kysyi Usa-Jussi.
-- Eihän korppi toisen korpin silmää puhkase, sanoi Malakias.
-- Ja yhtä sutten silmäin väli, lisäsi Kalle.
-- Valoa, totista valoa tarvittaisiin, kuiskasi Matti minulle.
-- Valoa, jossa on lämpö ja elämä, vastasin. Matti kääntyi miehiin päin
ja lausui: ettekö ole ajatelleet juopumusta synniksi?
Vastaukseksi kaikui nurkasta:
Ei ole ihme jos pojat juo j.n.e.
-- Mutta, huusi Matti kovalla äänellä, vaikka pakanat ja papit, herrat
ja vörpaiskatut joisivat niin että sininen tuli sieramissa palaisi,
niin me emme saa juoda, jos juominen kerran synti on.
-- Vaivaisia syntisiä me kaikki olemme, Matti niinkuin muutkin, kuului
pistävästi nurkasta.
-- Kukas täällä täydellinen on, huoahti Malakias.
-- Kelpaahan Matillekin jumalanvilja, muistutti Miia.
-- Olen koettanut olla kohtuullinen nautinnossani, sanoi Matti.
Nyt kuului meluavasta joukosta:
-- En minäkään ole sikana ollut! Määräni minäkin tiedän! En ole
kertaakaan kurrassa ollut. Ei minua ole Matin tarvinnut talua.
-- Vanhurskautta sekin, ajattelin.
Istuimme Matin kanssa akkunan ääressä. Ilta oli jo tullut, kynttilä oli
sytytetty. Matti vilkasi ulos ja sanoi: Kas kuinka pohjanen palaa!
Katsoin ulos minäkin: pohjoinen taivas leimusi, tuliset miekat
sädehtivät näköpiirin rannalla, laella kiiluivat talviset toverimme,
sädehtivät tähdet. Majesteetillinen on talvinen tähtikirkas ilta,
taivas on kuin iki-isän helmitetty viitta.
-- Voi, sanoi Matti, kun tuolta ylhäältä katselisi ihmiselämää, niin
täytyisi sanoa: kuin turhat ovat kuitenkin ihmiset kaikki!
Samassa tuli Veräjäntaustan Kalle ulkoa ja puhui tullessansa: minun
piti huomenna mennä taloon hako-metsään, mutta siellä taitaa tullakin
huono hako-ilma, näen sen taivaan merkeistä.
Näkeehän se juopunutkin taivaan merkit!
Mutta ihme! Yht'äkkiä valkeni peri valkeaksi pirtti. Lännen taivaalla
näkyi kirkas sinertävä valkeus, joka hetkeksi täytti koko taivaan
rannan; pitkän juovan jätti se jälkeensä ja sammui eteläisen metsän
takana.
Kun se pirtin akkunasta ensin sisään loisti, niin himmeältä tuntui
pöydällä palavan kynttilän valo; ja iltainen valonilmiö kirkasti
talkoomiesten ahavoittuneet kasvot.
Ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, hiljainen siunaus vaan
kuiskeena kuului miesten huulilta.
-- Nyt näimme miehet, tulevaisen maailman, sanoi Kalle.
-- Se oli muistutus kirkkauden maasta, sanoi Esteri minulle.
Totisina istuivat siinä kulmakunnan miehet. Kynttilä kävi yhä
himmeämmäksi ja yks' kaks' -- se nukahti kokonaan viimein -- lieneekö
ollut vettä sydämessä? Kirkkaasti tunki pohjoisen väläysten jylhä valo
pirttiin luoteen puolisesta akkunasta, värisevän hohteensa loi
tähtitarha sisään toisesta akkunasta. Haamuina liikkui talkooväki
pirtissä, valkealle hankivaipalle tuolla ulkona vuodatti kirkkautensa
kajastusta Pohjolan leimuava yö.
Esteri asettui seisomaan keskelle lattiaa. Puneva leimu kajasti hänen
kasvoillensa, ja tähtein valossa häämötti hänen vaalean tukkansa
palmikot. Siinä hän seisoi tyynenä, ympärillään järeät, hiljaisuuteen
vaipuneet miehet. Nosti hän päänsä pystyyn, ojensi kätensä kohti
pohjanpuolista akkunaa ja lausui hiljaa: Miehet! päällämme on
kirkkauden säteilevä holvi, allamme alhainen maa, sydämmissämme yö. Ei
näytetä meille jouluyön kirkosta kunniaa, ei Taaporin säteilevää
paistetta, vaan tuomion helevä valkeus. Yö on valkeus Hänen edessänsä;
pimeyden lävitse näkyvät viilovat tulimiekat. Ne välkkyvät pohjoisen
taivaalla, ne leimuavat jo kaikilla neljällä ilman suunnilla! Nouse
kansa, herää ihminen, katso korkeuden kirkasta hohtoa, nouse, ole
kirkas, ole kirkas kuin auringon läikehtivä otsa, ole raitis kuin
äilehtivä taivas tuolla takana pohjoisen maan; ole raikas kuin talvinen
puhdas päivä, muutoin, muutoin -- -- kasvaa häikäisevä kirkkaus, venyy
säteilevä miekka, venyy sydämesi pimeään karsinaan asti, leikkaa,
polttaa, veristää -- välkähtelee tuomion kiiltävä miekka, pakene, mene
piiloon, taakse kukkulain, alle vuorien; onnettomat naapurit, sokea
talkooväki, melusi estää tänne laskeumasta kirkkauden salaisen
haltijan!
Kummastellen katselimme puhuvaa impeä. Hänen äänensä sointu teki
ihmeellisen vaikutuksen: kaikki katselivat häntä ihmetellen, sanaakaan
sanomatta.
-- Mitä tarkoitat, Esteri, sanoi Matti levottomasti.
-- Oih, hän vastasi, mieleni oli niin kummallinen, ett'en tiennyt mitä
puhuin. -- Ja häveliäänä istui hän tuolille.
-- Selvää se on, puuttui puheeseen Himmeliini, selvää, perin selvää on,
että meidän jokaisen on välttämättömästi tehtävä parannus ja juuri
tuima ja totinen!
Ei siihen miehet juuri mitään vastanneet, rupesivat pois hankkimaan
yksi toisensa perään.
Lähtöä rupesimme mekin tekemään.
Kun kiittäen sanoimme jäähyväiset Himmeliinille, sanoi hän Matille:
Kyllä saa olla tämä vihoviimeinen tällainen kokous; olen ollut
matkareisulla ihan helvettiin! Soisi Jumala, että pääsisin pahan
pauloist'!
-- Apuu meille ylhäält' anna, huokasi Matti.
-- Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljo!
-- Hyvästi, hyvästi, ja kiitoksia vaan!
Porstuassa oli Katriina. Hän virkkoi hyvästi-jättäissänsä: Mitä ihminen
tekee, sen edestänsä löytää; sullotun ja kaksinkertaisen mitan olen
saanut -- älä minua Matti järin kovin vihaa!
-- Jumala varjelkoon, sanoi Matti, ja läksi ulos Kailua valjaisiin
säälimään.
Tiemme erosi Punalan veräjällä. Oli mielessäni _jotakin_, jonka olisin
sanonut Esterille, ja Matillekin, mutta eihän se sana suustani
lähtenyt.
Erotessamme huusi Matti: ei tämä komento kelpaa, ihmisestä pitää tulla
pyhä taikka -- paha.
Kummallinen sana, ajattelin, niinhän se on; ja kuitenkin on paljon
ihmisiä, jotka eivät ole tehneet ratkaisevaa päätöstä, eivät vaella
pyhyyden eikä pahuuden tiellä, vaan tavan ja tottumuksen yleisellä
karjakujalla.
Miettiessäni kului matka pian, tuskin huomasin että jo ajoin rakkaasta
kotiveräjästä pihaan.
Kuinka hyvältä sentään tuntuu päästä kotia!