Kun luimme nämät muistoonpanomme, niin huomasimme ne sangen
vaillinaisiksi. Päätimme sentähden jatkaa niitä, kirjoittaen aina
jotakin "kun aikaa on ja jotakin merkillisen-laatuista tapahtuu".
Esteri, kesäkuun 6 p.
Nyt on siis Kustaan nimipäivä. Annoin hänelle lahjaksi vihkosen
Suomalaisia Uuteloita. Mutta entistä iloisuutta en hänessä enää näe,
hän on niin umpimielinen. Kaikissa seuroissa, joihin meitä viime
aikoina on ruvettu kutsumaan, on hän aina niin yksinänsä; ei hän
_innostu_. Hän on luonnoltaan vähän isävainaani tapainen, epäilevä ja
ivallinen. -- Niin isävainaani, kunnon äijä! Hän oli niin paljon saanut
kokea petosta ja kavaluutta. Katriina hänen hylkäsi Himmeliinin tähden.
Olen pitänyt Katriinaa silmällä, missä on sopinut. Kirkkotiellä olen
hänen nähnyt niin prameasti pyntättynä. Hänen päävikansa on epäilemättä
turhamaisuus -- isävainaa olisi sanonut hänen himoitsevan kirkkautta
ijänikuista, mutta väärällä tavalla. Ja todellakin hänen silmänsä
hyväilee ulkokiiltoa; luulen ett'ei hänellä ole tuota sisällistä
silmää, jolla pintaa syvemmälle katsoa voi; ja sentähden hän kai
isävainajani hylkäsikin ja otti pramean Himmilän Kustaan.
Kustaa, kesäkuun 15 p.
Himmeliinin väki on, kuulemma, tullut _uskoon_. Sinne kuuluu
kokoontuvan pyhä-iltasin, joskus arkionakin, kansaa kaikellaista.
Siellä lauletaan ja pidetään "kanssapuheita". Katriina koreilee entistä
enemmän. On laittanut itselleen suuripuikkoiset korvarenkaat ja huikean
punertavan hameen ja heluja kaikellaisia. Hän sanoi kirkkotiellä
meille, "että eikös Kristuksen puhdasta, kiiltävää morsianta kelpaa
koristaa".
Hyvästi sitä Himmeliinin joukkoa pilkataan ja parjataan, mutta eivät ne
siitä näytä huolivan. Pappien kanssa he väittelevät ahkerasti ja
lupaavat tunnustaa uskonsa vaikka korkean konsistorjumin edessä.
Menisinkö heidän seuraansa? En! Sillä heidän opettama vanhurskautensa
on ulkopuolinen kiiltävä puku vaan, joka ei sisällisesti saa ihmistä
sotakannalle _maailman_ kanssa. Se on jotakin, joka _näkyy_ vaan ei
todella _ole_.
Se juuri lienee elämäni suurin kuorma, että olen oppinut näkemään
_olemisen_ olevan riidassa näkemisen kanssa. Osaksi on Matti minulle
sen asian huomauttanut. Hän se yksinkertaisella silmällään _näki_
eroituksen pinnan ja ytimen välillä, näki silloinkin kun muiden
mielestä kaikki oli oivallista aivan. Toivoisin hänen nyt olevan
siellä, missä oleminen ja näkyminen on aivan samaa! Kuinka vaikea tuo
tuollainen oleminen on, sen olen kyllä saanut kokea. Niin pian tahtoo
häilähtää elämä sille suunnalle, että oleminen on tipo tiessään ja
paljas näkymisen kuori jälellä. Silloin tuntuu kuin en olisikaan enää
oma itseni; tyhjältä tuntuu silloin ja kylmältä, kunnes taas
hiljaisuudessa alan etsiä itseäni.
Esteri, kesäkuun 23 p.
Oikein hauskalta tuntuu, että olen saanut askareeni tehdyksi. Kuinka
paljon onnea kuitenkin on minulle suotu! Kustaa on miesten kanssa
koivunlimoja pihaan tuomassa, sillä huomenna on Juhannus. Kirjoitan nyt
tässä odotellessani muutaman rivin. Mutta millä alan? Korkeana kohoo
sininen pilvetön taivas, viheriänä rehoittaa nurmi, jota tuhannet
kukkaset kaunistavat. Lempeänä laskee länteen aurinko armas. Suloinen
lemu tuoksuu avatusta akkunasta vastaani. Koivistosta kuuluu lintujen
iloinen viserrys; kuusistosta kuuluu käen kaipaava kaksiääninen sävel.
Kuinka ihanaa lienee siellä, missä kesä ijankaikkinen viheriöitsee,
tuolla äitini "kotimaassa", elonvirran äyräillä, siimeksessä elämän
puun! -- Mikä ihme vetänee mieltä ihmislapsen tuonne ylös äärettömyyden
sinimereen? _Nyt_ ymmärrän äitivainajani laulun: oi milloin ja milloin
ja milloin? On tänään niin kummallista. On aivan kuin koko olentoni
hiukeisi, -- tahtoisin poveeni imeä, imeä kaikin voimin, jotakin tuolta
ylhäältä, tahtoisin painaa pääni vihannalle mättäälle, nukkua iäksi ja
siirtyä vapaana kuin lintu tuonne kirkkauden maahan, tuonne autuuden
vihannoimaan saareen, joka tuolla sini-aaltojen välissä sijaitsee -- --
siellähän se on tuhansien aurinkoin kirkkaassa välkkeessä -- tuonne,
mentävä on, ohi kuun, taakse tähtein, pohjantähden tuolle puolen!
Minne? "Oletko nähnyt Jerusalmin porttia, uuden Jerusalmin kultaista
porttia?" Niinhän kysyi pimeyden hetkellä isäni. Oletko nähnyt?
"Autuaat ovat jotka eivät näe ja kuitenkin -- uskovat". -- Sinä,
kukkaseni, kultaseni siinä akkunan alla! Ilta lähenee, yö, lyhyt
kesäinen yö on tulossa; ummista siis jo punalehtinen teräsi!
Ummistathan sen jo. Mutta huomenna on uusi päivä, kesän kirkas
juhlapäivä; silloin sinä käännät hohtavan pääsi kohti kirkkauden
porttia, päin ääretöntä itää; valoa ja elämää kaipaavan pääsi käännät
sinä aurinkoa kohden. Eikä _petä_ sinua elämä, ei turhaan tarvitse
sinun ikävöidä, sillä huomenna saat imeä taivaan kirkasta elämää.
Silloin koko olentosi loistaa kirkkauden puvussa. -- Mutta minä?!
Kuinka on minun laitani? Ihminenkö yksin turhaan nostaa päänsä kohti
kirkkauden kultaveräjää, ihminenkö yksin tuntee olevansa petetty?
Täytyy lopettaa, miehet tulivat jo kotia ja pystyttävät
juhannus-koivuja pihaan.
Pikku Yrjö herää. Herra siunatkoon häntä, sydämeni lemmittyä. Hänen
tähtensä tahdon vaikka sata vuotta elää ja -- ikävöidä, sillä
suunnattoman suuri on rakkauden voima, kuolemaakin väkevämpi on
rakkaus.
Kustaa, kesäk. 24 p.
On taas vähäsen aikaa kirjoittaa, Esteri ja muu väki ovat kirkossa. --
Kyllä on juhannus tänä vuonna ihana, ja kaunis on kesäinen päivä.
Kuinka tasaisesti läikkyy lahti tuossa rantavainion alla, hopeainen
läike aivan kuin hymyilee siintävälle taivaalle niin juhlallisesti ja
rauhallisesti. Jospa ihminen voisi unohtaa menneet ja tulevat ja yhtyä
tähän rauhalliseen hymyilyyn! Mutta päivät rupeavat lyhenemään
lyhenemistänsä, kirjava keto alkaa himmentää loistavaa kaunistustansa.
Kaikki on vaihtuvaista; pysyväistä on synti ja kurjuus vaan. Jospa
voisin olla niinkuin Esteri! Hänelle puhuu koko maailma, niinkuin hän
sanoo, "ijäisyyden ihanaa kieltä"; minulle se puhuu katoovaisuuden ja
kuoleman, muuttumisen ja häviön "siansaksaa". Jospa en ensinkään olisi
mitään lukenut, niin kenties olisin tyytyväisempi -- kävellä jätkisin
pellolla pitäen kiini auransauvasta enkä -- aattelisi mitään. --
Vaivanneeko Yrjöä esimerkiksi tuollainen levottomuus? --
Tosiaan? -- -- --
Sama, kesäkuun 30 p.
Aina vain on Yrjö levollinen ja tyyni, levollinen kuin hakotukki, joka
hänen edessänsä seisoo. Kysyin häneltä tuonoin syödessämme: mikähän on
edessänne teidänkin tämän maailman perästä?
"Arvatenkin kuolema", hän vastasi välinpitämättömästi.
"Mutta mitä tulee kuoleman perästä", kysyin.
"Niin, sanos muuta", vastasi hän entiseen tapaansa.
"Mitäs olette ajatelleet omasta tilastanne?"
"Mitäs mä siitä sitten ajattelen?"
"Ettekö pelkää ajatellessanne, että kerran täytyy täältä lähteä?"
"Mitäs se pelosta paranee?"
Niin hän vastasi, nuoli juurtajaksain lusikkansa, "kiitti" kädet
ristissä, otti kaakkurinnahkaisen lakkinsa päähänsä ja meni pesän eteen
lämmittelemään.
Sen koommin en niistä asioista päässyt hänen kanssa juttuun kiini.
"Suruton niinkuin kanto", sanoi hänestä kerran Kujansuun Johanna.
"Makaa, että horisee, synnin unessa", arveli kiertokoulu-mestari.
"Kaikkea kristillisyyden tietoa vailla", arvosteli pastori viime vuonna
Kokkolan lukusijoissa.
"Epäuskon tilassa on se mies", sanotaan Himmeliinin sanoneen
"veljilleen".
Esteri, heinäkuun 5 p.
Eilen kun miehet olivat ulkotöissä, olimme Yrjön kanssa kahden
kotosella. Hän valitti sydämensä olevan kipeän, istuskeli ja makaili
kaiken päivää pakarissa, katsellen miten minä leipiä uuniin panin.
Siinä minäkin vähän istahdin, odotellen leipien kypsymistä. Ajattelin
itsekseni, mitähän tuokin äijä oikein tuumii? Ja kun monesti olimme
ihmetelleet, että mistähän syystä tuo Yrjö meille rakkaat hopearuplansa
lahjoitti, niin kysyin sitä häneltä suorastaan. Yrjö vastasi:
"Näin kerran ihmeellisen unen -- se oli pari viikkoa sen jälkeen kuin
ne meillä kävivät, ne sissit".
"No, minkälaista unta?"
"Enhän minä sitä ole kellenkään viitsinyt puhua".
"Puhukaa nyt sentään!"
"Olkoon niin, et suinkaan sinä vanhan korpikratarin unia raitilla
roinaa?
"Johan nyt".
"Niin: se oli aamupuolella yötä, vähää ennen päiväntuloa. Makasin
sängyssäni niinkuin tavallisesti; rahapytty oli sängyn alla, ja kuu
paistoi klasinmuotoisesta sisään. Olin olevinani valveilla mutta nukkua
sentään taisinkin. Silloin rupesi sänkyni jalat kolkkumaan, ja hiljaa
nousi sänky, ja minä sängyssä. Ajattelin, mikäs myrkky sitä sänkyä
nostaa, vilkasin sivulleni, katsoin sänkyni allekin ja näin pytynkannen
kahvasta käyvän niiniköyden ylös korkeuteen. Seurasin silmilläni köyttä
aina korkeammalle, ja tuolla ylhäällä, niin ylhäällä että tarvitsisi
kumminkin tusinan kirkontornia ennenkuin sinne ulottuisi, näin taivaan
pelistukin".
"Taivaan pelistukin", ihmettelin.
"Niin; ja oikein rytinä kuului, kun sitä väänsi kaksi julmaa partasuuta
miestä, joilla oli nahkaiset esiliinat edessä ja karvaiset kintaat
kädessä".
"He väänsivät vääntämistään, ja pytty nosti sänkyä aina ylemmäksi.
Menimme siitä jo pirtin katon lävitse, että tuohet kropisivat".
"Olisin hypännyt sängystä poiskin, mutta en saanut jäsentä
järkähytetyksi, ja siksi toiseksi ajattelin, että meneehän minun
pyttyni kumminkin. Olin siis sängyssä ja ajattelin: mikähän tästä
peräksi tulee? Mutta kun taas vilkasin köyteen, niin rupesi minua
vetämään plaatiksi, sillä se ei enää ollutkaan uuniköysi, vaan pieni
rohtiminen lanka; vaikka kyllä se sentään pitävän näytti. Ja jota
ylemmäksi mentiin, sitä pienemmäksi se kävi; ei ollut enää paksumpi
kuin lanka hämmähäkin seitissä. Ja aina vaan partasuut väänsivät
pelistukkia, aina enemmän kiertyi lankaa pelistukin tammen ympärille ja
aina korkeammalle nousin minä".
"Mutta se oli vielä hullumpaa, että luja sänkyni kasvoi aina
suuremmaksi ja oli niinkuin savua tai sumua. Kihahti vaan kerran ja
sumuinen sänkyni oli pois ja minä istuin pyttyni kannella pitäen
kahvasta kiini. Vielä rytisi vähän aikaa pelistukki ja minä tulin
partasuiden tykö. Se toinen villitty otti pytyn ja minun leveälle
kämmenelleen ja paiskasi minun pyttyineni päivineni suuresta
rautaisesta ovesta suureen huoneesen, niin suureen että kattokin näytti
olevan korkeammalla kuin 'tonttu-kuusen' latva. Siinä minä istuin
lattialla pytty polvillani. Seinänraoissa ylt'ympäri palaa lopotti
tervaksisia päreitä. Edessäni näin raput eli portaat, jotka oli tehty
hopearuplista, ja ne oli niin korkeat, että ulottuivat kattoon asti".
"Samassa kurkisti toinen partasuu rautaisesta ovesta, viittasi
karvakintaallaan ja sanoi: 'men' ylös Yrjö maailman ullakkoon ja vie
pyttys' kanssa!'"
"Ja mitäs minun muuta auttoi kuin totella. Minä rupesin astumaan
ylöspäin. Mutta hutiloiden oli muurattu ruplaiset portaat! Kyllä ne
kiilsivät ja välkkyivät satojen lopottavien päreiden valossa, mutta
joka askeleella ne kiilsivät ja liukuivat toinen toisensa päällitse,
niin että pelkäsin henkeäni. Ja se pytty raatokin painoi niin
hirmuisesti. Pääsin sentään viimeinkin koko ylös. Teki mieleni jo
levätä; mutta karvakinnas näkyi taas rautaovesta ja partasuu huusi:
'ylös, ylös maailman ullakkoon Yrjö, ja vie pyttys' kanssa!'"
"Astuin vielä askeleen, ja armahda sitä melua, joka syntyi!"
"Hirmuiset portaat rupesivat elämään; jok'ainoainen rupla rupesi
pyörimään kuin tarapaappa, pyttyni nappula meni poikki, ja minun
kiiltävät ruplani menivät yhteen iloon ja rupesivat tanssimaan samaa
katrillia toisten kanssa. Ja minä rupesin vajoamaan aina syvemmälle
tanssivien ruplien sekaan. Vilkasin sivulleni kerran vielä, ennenkuin
Hornaan piti menemäni; ja silloin olikin iloni muuttunut. Istuin
siivotussa pirtissä ja pidin pyttyni kantta kädessäni. Nuori mies istui
pöydän päässä ja luki suurta kirjaa; vaimo, joka oli juuri kuin sinä,
Esteri, toi minulle lämmintä maitovelliä syödäkseni. Siinä pirtissä oli
niin hauska olla. Minun piti miehelle rupeaman puhumaan; olisin kysynyt
häneltä, keitä nuot partasuut hantvärkkärit olivat, mutta samassa
istuin jo taaskin pyttyni kannella, jota hämmähäkin seittilangasta
laskettiin alaspäin. Mutta lasku kävi nopeammin kuin nosto; ryskähti
kerran taivaan pelistukki taas, lanka meni poikki, ja minä putosin
maahan. Mätkähti tanner allani silloin rumasti, ja luulin meneväni
tuhanneksi pliiskaksi. Kourin ympärilleni, löysin tulukseni, otin
valkean ja havaitsin olevani omassa pirtissäni ja omassa sängyssäni.
Rupla-pyttykin oli koreasti sängyn alla".
"Ja joka ilta, kun nukkua alotin, rupesi kuulumaan pelistukin rytinä,
niinkauvan kuin pytty oli pirtissä. Vasta sitten kuin pytyn sinulle
annoin, sain rauhassa maata".
"Joskus teen vieläkin unissani matkoja; vaan tavallisesti käy matka
tukevimmilla keinoilla, enkä milloinkaan enää ole saanut kuulla karheaa
käskyä partaisesta suusta, -- menemään maailman ullakkoon".
Sellainen oli siis Yrjön uni; ihmekös se, jos yksinäisyydessä jotakin
tulee mieleen ja uniin yksinäisen hyljätyn miehen, jolla ei muuta
seuraa ollut kuin pytyllinen ruplia.
Kustaa, heinäkuun 10 p.
Yrjökin on siis mennyt "kaiken maailman tietä". -- "Tahtoisitteko
pappia", kysyi Esteri häneltä eilenaamulla.
"Jos hänen antaa olla", hän vastasi.
Kun me illalla istuimme hänen vuoteensa vieressä, ja pärevalkea loi
punertavan valonsa hänen römyliäisille kasvoillensa, rupesi Esteri
veisaamaan niinkuin tavallista on. Yrjön kasvoilla ei näkynyt liikkeen
väräystäkään, silmänsä olivat ummessa ja raskaasti virtasi hänen
rinnassaan elämän tyrehtyvä vuolle.
Avasi hän kuitenkin vielä kerran silmänsä, katsoi Esteriin ja sanoi:
"Onkohan korpikrotarille taivaassa mitään loukkoa tyhjänä?"
"Siellä on monta asuinsijaa", sanoi Esteri.
"Niin aina, ja kadut kuuluu olevan puhtaasta kullasta; hyvä ett'ei
sinne mennä noita rullaportaita myöden".
"Hyvästi nyt", hän sanoi pitkään, "nyt taitaa olla täytymys lähteä".
Ja niin hän lähti eikä sen enempää puhunut.
Esteri, elokuun 1 p.
Hyvä on, että olemme päättäneet lopettaa nämät lapselliset
kirjoitukset! Jos olisin oppineempi, niin panisin paperille kaikki
unelmani ja ajatukseni; mutta olen niin kopuli löytämään juuri sitä
sanaa, joka selittäisi mitä tarkoitan.
Yrjö on päässyt pois, ja hyvä se hänelle oli, sillä vaivalloinen on
vanhan elämä. Ihanaa olisi ajatella harvasanaisen Yrjön uudella
kielellä uutta virttä veisaavan!
* * * * *
Rustaa, 10:n vuotta myöhemmin.
Ei ollut aikomukseni näitä lorujamme kellenkään näyttää; erittäin olen
huomannut niistä puuttuvan lopun ja jännittävän juonen -- ne loppuvat
melkein niin kuin kangas, joka kesken poikki leikataan, ja jonka
lopettaa tutkaimeton syrjä. Koko juttu olisi saanut koristaa
seinäpaperina pakari-kamarin seiniä, ellei tuo maisteri, Hämäläinen,
olisi saanut päätöstäni horjumaan. Hän on tässä asuskellut tämän kevään
ja on näyttänyt tarkastelevan elon-kysymyksiä syvemmin ja tarkemmin
kuin tähän aikaan tavallista on. Tulin siis hänelle lukeneeksi nämät
muistelmat. Mutta hän tahtoo minua antamaan tämä kertomukseni
painettavaksi ja sanoo luulevansa siitä lukijalle hyötyä tulevan.
Mutta minkä nimen annan kyhäelmälleni?
_Esteri_: "Vieraat maan päällä".
_Minä_: Erhetyttävä nimi, joku luulisi sen olevan hartauskirjan,
ostaisi sen ja pettyisi.
_Esteri_: "Eikö antaisi ystäväimme hautaristit meille tässä kohdin
apua?"
Aivan niin! Himmeliini on maalannut heidän ristihinsä paitsi nimeä ja
virrenvärsyä, myös värsyn alle kaunistukseksi lihavan kysymysmerkin.
Ennen muinaan oli hänen tapansa ristiä koristaa kolmella yhteen jaksoon
kirjoitetulla latinaisella V:llä; mutta tämä koristus oli kai hänen
mielestään vanhanaikainen ja muuksi muutettava. Ja somana seisoi ?
Pohjalammin parikunnan ja Yrjön ristillä.
Tuolla ne ovat kirkkopihassa kolme vaaleaksi maalattua ristiä, ja
kussakin on värsyn alla tuo tunnettu merkki. Vihantaa ruohoa kasvaa
ristin juurella, levollisesti lepäävät luut ristien alla.
Sinisiä ja valkeita kukkia on Esteri istuttanut äitinsä haudalle.
Pihlajan istutin minä Matin turve-majan harjalle, ja missä Yrjön luut
lepäävät, siinä kasvaa pikku Yrjön istuttama kuusonen.
Ristit pian mätänevät ja lahoovat, puut ne kasvavat, ja joka kevät
kylvää Esteri kukkia äitivainajansa haudalle.
Kun kirkkaana pyhä-aamuna lintunen lentää pihlajaan ja rupeaa
laulamaan, niin silloin kirkastuu Esterin silmä ja hän lausuu
kaipaavalla äänellä äitinsä sanat:
Oi milloin, ja milloin, ja milloin?
Mutta kun olemme taas kotona, menemme omaan itseemme ja koetamme saada
_olemisen_ näkymisen mukaiseksi, niin silloin tuumaamme, jotta _ehkä_
ristihimme _ei_ piirrettäisi kysymysmerkkiä vaan kolme latinaista V:tä
tällä tavoin: