Eräänä sateisena elokuun päivänä, kun heinä jo oli tehtynä ja ruis
keltaisena ja täysinäisenä odotti leikkaajaa, tuli meille tuo
"Pohjanmaan tohtori", joka suuressa kontissaan kantoi kaikellaisia
lääkkeitä. Olimme kaikin pirtillä silloin, sillä eihän se varsityö
sateella käy. "Ovatko ukot sairaita, jotka rohtoja tarvitsevat", kysäsi
hän pirttiin astuttuaan.
Ja kauppaa ruvettiin tekemään. Isäni "kleiniin" antoi hän "semmoista
troppia, joka maksoi ruplan luoti ja oli hyvää yhdeksään tautiin".
Minua oli vaivannut päänkivistys ja sitä hän tarjoutui parantamaan
"korpinkivellä, jonka Muhametti oli saanut valkeen korpin suusta". Se
oli tuommoinen pieni, rastaanmunan kokoinen sileä musta kivonen; --
lienee ollut n.s. Imatran-kiviä. Sillä piti potilasta muka yhdeksään
kertaan kierrettämän. En kuitenkaan antautunut tällaisen menettelyn
alaiseksi, vaan tein jyrkän vastalauseen ja sanoin koko menettelyä
turhamoiseksi taikauskoksi. -- "Älä puhu poika", hän sanoi, "joka
maailmaa kulkee, hän ihmeitäkin näkee ja perää on salatuissa asioissa
paljon".
-- Jopa hulluja, vastasin epäillen.
-- Äläpäs huoli poika, harvat ovat haivenet leuassasi; kuulee ma
kerron, puhui hän: kerran varastettiin minulta hevonen ja minä menin
Santalan Matin luo.
-- Santalan Matin, sen suuren noidan, huudahti äitini.
-- "Niin, juuri Santalan Matin", myönsi vieras ja puhui edelleen:
"päivällä hän ei voinut mitään, sentähden odotimme yötä. Minä menin
Tietäjän käskystä olkilatoon maata. Sinä yönä, jos milloinkaan, minä
siunasin itseni ja peitin itseni heiniin; mutta eipä siinä silmä
tyynyyn mennyt. Ja puoli-yön aikana kuulin Matin huutelevan henkiään.
Pian rupesi ilmassa kuulumaan outoa suhinaa, ja Matti kysyi:
tiedättekö, missä sen vieraan miehen hevonen on? Tiedämme kyllä,
vastasivat henget, se on kolmannessa pitäjässä pohjoiseen päin, kolme
virstaa kolmen tien haarasta, punaisessa talossa, niinisellä nuoralla
haapaiseen 'krupuun' sidottuna. Matti kysyi: niinkö mä sanon sille
miehelle? Paha vastasi: 'ei tarvitse sanoa, hän kuulee sen itsekin':
'Mene ja väännä sen niskat nurin', ärjäsi Matti; mutta paha sanoi: 'en
minä voi sille miehelle mitään, sillä hän on kolmen kovan miehen
hallussa' -- kun minä siunasin itseni, niin ei pahalla ollut valtaa.
Kyllä siis on perää salatuissa asioissa -- -- --. Mennyttä yötä olin
tuolla Korpikylässä, Rantalassa, jossa ennen Mikko asui. Menin
pirttiin, joka, niinkuin tiedätte, on rantakiville rakennettu. Mikko ei
siellä enää asunut. Kurjan-näköinen oli se maja; vanha kaappi oli
pöytänä, enkä istuttavaakaan nähnyt kuin yhden ympyriäisen
kömpelötekoisen tuolin".
-- "Niin hän kuoli toissa vuonna", sanoi isäni.
-- "Pirtissä oli keski-ikäinen vaimo, niin kalpea ja surkastuneen
näköinen. Hän istui puoleksi palaneen valkean vieressä ja nukutti
parhaillaan lastansa, joka kehdossa ruikutti; toinen lapsi kitisi
sängyssä. Minä pyysin yösijaa, enkä oikein kuullut mitä vaimo vastasi;
luulin kuitenkin hänen myöntäneen; ehkä pelkäsi hän minua. Ja
levittikin se vanhan kuluneen raanun lattialle minua varten. Minä
kysyin, eikö miestä talossa olekkaan. Hän vastasi miehen olevan
toimillaan, vaan kohta kyllä kotia tulevan. Tuuli vinkui hirveästi, ja
Alvolahden laineet loiskivat seinään kovasti, pesän hiilos hiipui
hiipumistaan, pikkuinen kehdossa ruikutti ja vaimo hyväili yhä. Kaduin
jo, että olin mokomaan sarsaan yöksi tullut, mutta mihinkäs siitä nyt
enää meni? Koitin siis nukkua väkisinkin. Mutta tuskin olin vähän
unenhorkkaan mennyt, niin kuulin järveltäpäin selvään huudon: nouse
ylös ja valvo!
"Minä luulin huudon vaan omien ajatuksieni ääneksi, painoin pääni
nuttuani vastaan ja koitin nukkua uudelleen. Mutta samassa kuului
lainehtivalta järveltä taaskin huuto: nouse ylös ja valvo! minä
siunasin, luin isämeidän ja aattelin että oma vaivaantunut vereni minun
korviini sellaista toi. Siinä istuin sijallani puoli valveilla hetken,
ja jopa taas kuului järveltä huuto, tuo sama huuto: nouse ylös ja
valvo:
"Nyt tuumasin minä, ettei suinkaan se huuto varsin suotta kuulunut, ja
että kai se jotakin merkitsee, nousin ylös, otin kontin selkääni,
sanoin vaimolle, joka vielä hyräillen tuuti lastansa, hyvästi ja läksin
ulos".
-- Himmeliini hän siellä kuuluu asuvan, huomautti isäni.
-- "Niin, niin", jatkoi 'tohtori', "antakaas ma puhun asian
järjestänsä. Rannalla ladon seinällä oli vanha vene kumossa. Sen alla
oli hyvä tuulen ja sateen suoja; aattelin, voihan tuolla pari tiimaa
odottaa päivän tuloa, ja ryömin veneen alle. Pian kuului mielestäni
järveltä taaskin puhetta aaltojen kohinan seasta. Pistin pääni ulos
veneen laidan alta ja tirkistelin järvelle päin. Näkyi sieltä jotain
mustaa, joka näytti lähenevän lähenemistään. Jo erotin sen veneeksi;
näin senkin, että siinä oli kaksi miestä. Vihaisten aaltojen kanssa
tulivat he nopeaan rantaan, vetivät veneen maalle ja ottivat veneensä
keulasta parin kannun lekkerin. Siitä maistivat miehet kumpikin
vuoronsa ja rupesivat pakisemaan".
"'Kuinka hemmetissä olet sinä nää viikot elänyt?' kysyi toinen laiha ja
kierosilmäinen mies".
"Se oli Himmeliini", sanoin minä.
"Niin, niin", jatkoi yhä 'tohtori', "niinkuin jo sanoin, antakaa ma
puhuu järjestyksessä. Kun kierosilmäinen oli näin kysynyt, vastasi se
toinen, tukeva mies: kyllähän siitä vastus on ollut: 'huonot ovat ajat
ja yöt valoisat, melkein paistin-perunoilla ja nauriin sommilla'.
"'Huono trahtamentti', sanoi toinen.
"'No onhan sitä väliin vähän paistiakin; pari vasikkaa olen teurastanut
metsän eläväin rätinkiin'.
"'Ahaa', sanoi toinen, 'sinäkö se susi olitkin, joka Nuutilan vasikan
söit?'
"'Paljo mahdollista', myönsi toinen ja nauraa hohotti.
"'Mutta nyt on kysymys kovista ruplista eikä vähemmästä kuin
pytyllisestä'.
"'Jos ei se piru anna meille lyijyä mahaamme'.
"'Yrjö on kuuro; ennenkuin hän kuulee katajan kohahtavan on pytty
näillä poi'illa'.
"'Koska siis menemme karhun kontua murtamaan'.
"'Huomen-illalla'.
"'Ei suinkaan täällä vaan vaara vuohella aja? Onko pelkoa täällä
tällaisen kersantin?'
"'Ei ensinkään: ensin ryypätään rauhassa, sitten mennään raha-pyttyä
noutamaan'.
"'Onko mökkisi lämmin? Kolmeen viikkoon en ole lämpimässä huoneessa
levännyt'.
"'Ei nyt levätä, nyt juodaan'.
"'Niin velikulta, sanoi Kiikkis Matti, ja sitte me ryypättiin'.
"Näin he pakisivat astuissaan rannasta pirttiin. Minä olin kotvan aikaa
vielä vartio-majassani, ja pian kuului naurua ja laulun loilotusta
pirtistä, erotin muutamia sanoja, niinpä nämätkin:
"'Mitäs minä siitä huolin, tuos mun lekkerin tänne! Minä lekkerin
pyllistän ja elän niinkuin ennen'. Kuului usein käheää kiroustakin, ja
kuulin kierosilmäisen huutavan: katsos tätä kalua; kyllä kosto tulee,
ja kova kosto tuleekin. Lähdin viimein pois; miehet jäivät juomaan ja
meluamaan. En puhunut asiasta mitään kellenkään, ja mitäs siitä olisi
puhuttavaa ollut, sillä mieleni ei tee käräjiin. Jos tiedätte kenen
ympärillä vaara pyörii, niin varoittakaa! Näette nyt, että salaisissa
asioissa on paljon perää, ei se huuto suotta minulle järveltä kuulunut
eikä siis sovi ivata korpin-kiveä. Älkää minua sekoittako asiaan
millään muotoa! Hyvästi; onhan helpompi ollakseni, kun asian olen
puhutuksi saanut. Tässä on vähän Hokmannin troppia päivällisestä!
Hyvästi, herran rauha!" Ja niin hän meni. Älysimme Niemen Yrjön olevan
vaarassa, ehkä Pohjalamminkin väen. Himmeliini oli epäilemättä saanut
jonkun karanneen vangin kanssansa; ja nyt he menevät ryöstöretkilleen.
-- Herra siunaa, mitä nyt on tehtävä, sanoi äitini.
-- Pohjalammille ensiksi, sanoin minä.
Sen keinon piti isänikin parhaana.
Menimme siis Pohjalammille. Kreeta ja Esteri tekivät vihtoja, ja
suloisesti lemusivat vastaamme koivunlehdet. Matti se nytkin totuttuun
tapaansa loikui peräsängyssä ja luki. Vilkasin hänen kirjaansa, se oli
raamattu, ja käsillä oli hänellä Salomon Saarnaaja.
Nousi hän kuitenkin ylös ja sanoi: mistäs ihmeestä nyt tuuli käy, kun
Mäkeläkin meille tulee? Istu! Aatu!
-- Sitä on tullut istuttua jo.
-- Kyllä se tuulikin puhaltaa jos jostakin, vastasi isäni ja istui. Ja
eikä isäni tällä kertaa pitänyt pitkiä esipuheita; pian hän kertoi
Matille, mistä kysymys oli.
Päätettiin siis mennä suojelemaan Niemen Yrjöä rosvoilta. Tupakoitiin
siinä kuitenkin ensin ja odotettiin iltaa vähä lähemmäksi.
-- Nyt on aika, sanoi Matti, puki mekon yllensä, otti kirveen
kainaloonsa ja lähti ulos. Isä ja minä lähdimme perässä. Jos jotakin
kotona tapahtuisi, piti Esterin torvella merkki antaman.
-- Voi kun ihmisen sydämmen aivoitus on paha, virkkoi isäni
kävellessään Matin kantapäillä märässä ruohossa.
-- "Paha hamasta lapsuudesta", vastasi Matti. Suurin osa ihmisiä on
typeriä narria, toinen osa riivattuja ja siellä täällä on joku, joka
koittaa olla ihminen.
-- Eikä niitä ihmismäisiä ihmisiä juuri paljon taida olla.
-- Ei mar! Harvat ovat valitut, peräti harvat!
-- Ja mikähän piru sitä Himmeliiniäkin riivaa?
-- Se oli ensin pieni piru, viksari eli piru pullossa, sitten siitä
kasvoi suuri piru, oikea paholainen ja sarvipää.
-- Hm.
-- Mies oli nähnyt herrasmaista prameutta kodissaan, ja sitä hän aina
himosi. Ihmisen mieli ei tyydy siihen mitä sillä on, vaan se haluaa
jotakin uutta ja suurempaa. Meidän Kreetakin uneksii aina
kaikenmoisista kultaisista saleista, hohtavista linnoista, ihanasta
musiikista, joka kuuluu ijankaikkisuuden temppelistä, ynnä muuta
semmoista. Yrjö taas etsii sielunsa ravintoa jostakin hopean
kirkkaudesta; luulen hänen sydämmensä lämpimästi sykähtelevän, kun hän
pyttyynsä katselee. Semmoista jotain minäkin jo lapsena kaipasin, usein
sain Hokkalan Tiinan kortit katsellakseni; asettelin kuninkaat, rouvat
ja sotamiehet kattoon joulupäreiden väliin. Siinä ne hohtivat niin
somassa järjestyksessä; en tiennyt mitä se oikeen oli; mutta usein
istuin jakkaralle ja hyräilin jotain ja mieleeni tuli kaikellaista
ihanaa, jonka sittemmin olen unhottanut. Niin luulen myös olevan
Himmeliinin laidan. Hänkin himoaa jotakin. Hän tahtoisi olla ylhäinen
ja komea, olla hyvissä seuroissa, ajaa loistavilla kääseillä ja
uljailla hevosilla ja niin pois päin. Ja kaikkea sitä himoaa hän
sentähden, että ihmisissä asuu himo, salainen nälkä, salainen kalvava
hiu'astus.
-- Mutta eikös semmoinen himoaminen synti olekkaan, kysyi isäni.
-- On, kuinkas sitten, mutta minä tarkoitan, että tämä himo on niinkuin
se eläin, joka värinsä muuttaa, -- mikä se taas olikaan, Kustaa?
-- Kameleontti, vastasin.
-- Niin, se himo on ihmisessä ja se muuttaa värinsä ja karvansa kunkin
luontoa myöten. Yksi saa himota oikein ja hän himoaa taivaan autuutta;
toinen himoo väärin, hänkin himoo autuutta, mutta saa kadotuksen.
-- Kuinka?
-- Kerran sain maistaa kaupungissa puhdasta ja selkiää ulkomaan viiniä;
sen jälkeen kotoiset liemet ei maistu juuri miltään; vaan joka kerran
vuodessa omapolttoista maistaa, hän juo hyvällä maulla sikunaakin.
-- Himoaako Himmeliinikin mielestänne taivaan autuutta, kysyin.
-- Himoaa, mutta hän luulee saavuttavansa totisen onnen sillä, että
pääsee rikkaaksi ja prameaksi. Ja sellainen ihminen menee vaikka neulan
silmän lävitse kameelin selässä, saadakseen mitä himoaa.
-- Saattaa niin olla mutta rientäkäämme, ettemme tule myöhään, kehoitti
isäni.
-- Riennetään! En tosiaan tiedä, nauranko vai itkenkö itseäni ja
ihmisiä; kaikki on turhuus ja hengen vaiva.
-- Niin on, paratkoon.
-- Viisas, selitti Matti, ei himoa mitään, niin pelastaa hän sielunsa
kuolemasta, sillä helppoa on jättää tyhjä.
-- Hm.
-- Kaikki on turhuus ja hengen vaiva -- onko, Kustaa, sanoppas, onko
semmoista kiikaria, jolla voisi nähdä taivaan portille? Onko kukaan
arvannut arviostakaan, kuinka paljon matkaa on ehtootähdestä uuteen
Jerusalemiin?
-- Ei, vastasin, ei luonnollisessa merkityksessä.
-- Ei, ei Kustaa. Kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Salomo rakensi
suuria huoneita ja komeita linnoja -- se oli turhuus; hän toimitti
itsellensä veisaajoita miehistä ja vaimoista, ja ihmisten lasten ilon,
kaikkinaiset kanteleet, mutta siitä hän ei saanut hoivaa, kaikki se oli
hänestä turhuus. Viisaus -- turhuus; hurskaus -- turhuus, kaikki oli
turhuus!
-- Mutta jos kirjoitukset paikkansa pitävät, niin selviäähän kerran
tämä sekainen vyyhti, lausui isäni.
-- Selviää, selviää, myönsi Matti.
Tämä keskustelu ei minua _nyt_ oikein huvittanut, mieleni oli siksi
liian levoton. Noiden hämäläis-ukkojen levollisuutta ja mielen malttia
olen monesti itsekseni ihmetellyt. Ajattelin: noin kai ne esi-isämmekin
ennen menivät vihollista vastaan, tyynenä ja levollisin sydämin. Minun
sydämeni tykytti tavallista hätäisemmin.
Jo saavuimme Niemen Yrjön mökille. Ilma oli ruvennut selkiämään ja
raitis oli sadetta saatuaan metsä, raikkaasti tuoksahti vastaamme
lehtevä niemi. Yrjö ei ollut kotona, sillä pirtin ovi oli lukossa.
Tuollapa hän olikin lammin kaislistossa ruuhinensa -- sateen jälkeen
söi tavallisesti kala hyvin ahnaasti. Istuimme suurelle kivelle pirtin
eteen, miehet pistivät tupakkaa, katselivat lammille päin ja rupesivat
neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.
Päätös oli että Yrjöä oli kutsuttava kotiin, ja minä lähdin heti
päätöstä toimeen panemaan. Huudettuani useoita kertoja, kuuli Yrjö
vihdoin ääneni ja huusi päätänsä nostaen: Hää, mitäs sanot?
-- Tulkaa kotia, huusin, teillä on vieraita, joilla on teille tärkeää
asiaa.
Yrjö veti ylös vielä ahvenen, joka juuri oli nyppinyt onkea, irroitti
ruuhensa seipäästä ja rupesi melomaan rantaa kohden.
-- Mikäs siellä on, hän kysyi rantaan päästyään.
-- Pohjalammin Matti ja isäni ovat pirttinne edessä, niillä on teille
tärkeää asiaa.
Hän kokosi mustaselkäiset ahvenet konttiinsa, heitti onget olallensa ja
astua tömisteli niemen lapetta ylös valtavilla jaloillansa.
Muutamalla sanalla selitti Matti Yrjölle aseman. Neuvottelimme siinä
nyt miehissä miten meneteltävä olisi, vaikk'ei Yrjö juuri neuvotteluun
osaa ottanut, murahteli vaan sekaan. Matti esitti, että olisi annettava
rosvojen murtautua pirttiin, jonne heidät sopisi salvata, mutta Yrjö ei
tähän suostunut, hän ei antanut kaikkien lurjusten pirttiänsä myllätä.
Siinä neuvottelun kestäessä tapahtui meille se kunnia, että, kun Yrjö
meni pirttiin, niin saimme avatusta ovesta nähdä sen sisustankin --
onni joka Matillekin oli tapahtunut pari kertaa ainoastaan. Se oli
kummallisin asuinpirtti, mitä eläissäni olin nähnyt. Ovinurkassa
törötti musta kiu'as, sivuseinällä riippui neljä pitkää pyssyä, ja
vähää ylempänä kiilui häkissä kaksi kirvestä, pitkiä puukkoja, puras ja
muita pieniä kaluja. Kiukaan vieressä oli lava, ja lavalla Yrjön
"pritsi", se on: raanu ja heinillä täytetty säkki ja peittona pari
pulskeaa suden nahkaa. Eikä ollut tuo pritsi suuren suuri, mahtuihan
siinä tuo roteva Yrjö kääntelemään ja kun hän harjahirren kohdalla
seisoi, niin oli päästä kattoon ainakin puoli korttelia. Semmoinen oli
se noettunut maja, jossa Yrjö monta vuotta oli asunut. -- Oli tosin
peräseinällä sängyn mukainenkin, mutta siinä Yrjö lepäsi ainoastaan
lämpimimpänä vuoden aikana.
Vähän aikaa puuhattuansa pirtissä, tuli Yrjö ulos, nyökkäsi päätänsä
meille sanoen: kiitos, kunnia miehet, nyt olen valmis ottamaan vastaan
vaikka tusinan sissiä; kiitos kunnia, menkäät nyt vaan kotianne, kyllä
minä toimeen tulen.
-- Eikö apumme olisi sovelias, kysyi Matti.
-- Ei juuri.
-- Ettekö tarvitse apuamme, kysyi isäni.
-- En, vastasi hän, meni pirttiinsä ja sulki oven jälkeensä; me jäimme
seisoa töllöttämään ulkopuolelle.
-- Kas se on poika, joka toppaa, sanoi Matti hymyillen.
-- Aika korven juuri on koko mies, tuumasi isäni.
Ja niin me saimme itseksemme tuumailla, mitä oli tehtävä. Menimme
lähellä kasvavan lepistön suojaan nähdäksemme, miten asia oli
kehittyvä. Vähän aikaa istuttuamme kuului polulta hiljaisia askeleita;
ja kun kuukin rupesi jo nousua tekemään, näimme selvään, miten kaksi
miestä hiipi mökkiä kohden. Vilkasimme mökkiin päin. Siinä istui
suurella kivellä Yrjö itse kaakonnahkainen lakki päässä, suuri pyssy
kädessä ja toinen maassa jalkojen juuressa, katsellen tarkasti metsän
rinnettä kohden. Hän katsoo miehiin, katsoo katsomistaan, nostaa pyssyn
tukin viimein poskensa kohdalle ja antaa miesten lähestyä.
Eivät olleet he enää kelpoon paria kymmentä syltä pirtistä, kun Yrjö
huutaa heille karjuvalla äänellä: Seis miehet, ei askeltakaan enää,
taikk' on pala plyijyä nahoissanne.
Miehet säpsähtivät, mutisivat hiljaa ja katselivat tarkoin sinne päin,
mistä ääni kuului. Ja vaikka kivi olikin varjossa, näkivät he kai
sentään Yrjön, sillä pienempi mies osoitti sormellansa Yrjöä ja pujahti
nopeasti tukevamman selän taakse.
-- Onko sillä karhulla luoti- vai hauli-pyssy, kysyi tukevampi
hiljasella äänellä.
-- Luoti-pyssy, ja hyvä, oli vastaus.
-- Seis, ei askeltakaan eteen eikä taakse, karjui Yrjö; muuten olet
tuossa paikassa raatona.
Miehet seisoivat kuin naulatut. Eihän siinä ollut hyvä liikkua.
-- Ota sen takamiehen niskasta kiini ja sysää sitä tännepäin, huusi
Yrjö. Mutta kun vieras ei aikonut totella, uudisti hän käskynsä: Älä
siekaile, heti pikkumies eteen, taikka on plyijy sisässäsi. Ja
täytyihän toisen totella. Pikkumies vapisi ja vaikeroitsi toisen
takana, eikä olisi mitenkään astunut etupuolelle. Mutta toinen tarttui
häneen ja veti väkisin eteensä.
-- Kas niin, puhui Yrjö, sinä isomies siellä, sinä olet viisas mies,
pysy nyt vaan paikallasi, niin sinun käy hyvin. Ota nyt vyöhihnasi ja
sido pikkumiehen kädet toisiinsa, kovasti, muista se!
Mies epäili; mutta Yrjön pyssy oli yhä ojennettuna, täytyihän sitä
totella, olletikin kun Yrjö taaskin uhkasi.
Pikkumiehen kädet sitoi siis hänen oma kumppaninsa; ja kun se oli
tehty, komensi Yrjö: pikkumies, eteenpäin mars! Ja pikkumies rupesi
käymään Yrjöä kohden pelvosta vapisten. Mutta isomies vilkui sivulleen,
vaikk'ei vielä liikkua tohtinut. Pikkumies tahtoi mutkistella, mutta
Yrjö huusi: linja suora, sanoi maanmittari, jos ette pysy suorassa
linjassa, niin präjähtää, ja juuri kovasti; tule vaan sinäkin isomies
likemmäksi.
Ja miehet marssivat suorinta tietä Yrjöä kohden.
-- Isomies topp, seis, huusi Yrjö; ja isompi mies seisahtui, noin
kymmenkunnan sylen päähän. Pikkumies Himmeliini, sillä Himmeliini se
oli, -- oli jo melkein kiven juurella.
-- Istu, sanoi Yrjö, ja Himmeliini istui kalpeana kuin ruumis.
-- Jalat suoraan, komensi yhä armoton Yrjö. Kun toinen oli tehnyt työtä
käskettyä, sitoi Yrjö ne yhteen nuoralla, joka oli valmiina kiven
kupeella. Sill'aikaa hän yhä oikealla kädellään hoiti pyssyänsä pitäen
sen ojennettuna toista miestä kohden. Kun Himmeliini voimatonna,
sidottuna kelletti kiven juurella, sanoi Yrjö vieraalle: no naapuri käy
nyt sinäkin lähemmäksi!
Mies totteli, vaikka, näköään, hyvin vastahakoisesti.
-- Mitäs minä tuon pirun teen, murisi Yrjö.
-- Et sinä minulle mitään voi, -- sanoi mies; ammu jos tahdot, päässyt
kuollut vuorostansa.
-- Mars pirttiin, ärjäsi Yrjö. Mies astui välinpitämättömästi sisään.
Me juoksimme myös samaan kähyyn, nähdäksemme miten miesten pirtissä
kävisi. Pian olimme ovella, emme joutuneet kelpoon katselemaan
vaikeroivaa Himmeliiniä.
-- Men' kuoppaan, men', tiuskoi Yrjö vieraalle ja piti pyssyn yhä
ojennettuna hänen rintaansa kohden. Ja vieras totteli. Hän meni pirtin
alla olevaan perunakuoppaan, Yrjö pani kannen kiini, ja ovensuussa
seisova päresorko oli mainio telki; sen alapää painoi kuopan kantta
kiini, yläpää taas ulottui melkein harjahirteen; ja aivan kireellä oli
telki, kun Yrjö asetti vanhan ikkunanlaudan katon ja teljen yläpään
väliin. Yrjö kääntyi ympäri, huomasi meidän ja sanoi: tulinhan yksin
toimeen, susi meni kuoppaan, kettu satimeen; mutta hyvin teette, jos
nostatte ketunkin pirttiin.
Itse hän seisoi miettivänä keskellä lattiaa.
Ja me nostimme rukoilevan Himmeliinin pirttiin.
-- Voi Kustaa, siinäkö sinä nyt olet, sanoi hänelle Matti.
-- Matti, Matti, auta minua, ettei tuo hullu mies saa tappaa minua,
rukoili Himmeliini.
-- Sinä löit minuun haavan, joka vielä veristää, puhui Matti, mutta
olen sen antanut anteeksi. Koitan jotain tehdä hyväksesi.
-- Niin, en minä tänne muuta tullut kuin katsomaan, selitti Himmeliini
puolustavaisesti.
Mutta olisit silloin nähnyt Matin katseen; niin ilmeisenä ilmaantui
siinä halveksu ja inho.
-- Sama viheliäinen alvokaati sinä näenmä olet vieläkin, sanoi hän
tuskin kuultavasti ja istui jakkaralle.
Minä löysin vanhan pistoolin Himmeliinin povitaskusta, ja hirveän
suuren veitsen hänen tupestaan. Hyvä oli, ett'ei hän ollut
tilaisuudessa niitä käyttämään.
-- Mitäs nyt, Yrjö, noille kurjille tehdään, kysyi Matti.
-- Minä paiskaan sen penteleen seinän triiviksi, urahti Yrjö ja tarttui
kädellään Himmeliinin nutun kaulukseen.
-- Maltas sentään, viihdytteli Matti; kyllähän sinä sen viskaisit niin,
että märkä plätti seinään jäisi, mutta se sellainen nakkaus ei olisi
viisaasti.
-- Mitäs meinaat, karjui Yrjö ja hänen otsa-suonensa pullistuivat
hirmuisesti ja silmät iskivät tulta.
-- Armahtakaa miehet, rukoili Himmeliini, en minä enää koskaan tule
näille maille, minä menen vaikka Savoon taikka Ryssän maalle.
-- Kyllä minä sinun armahdan, lausui Yrjö vihan vimmassa ja kiristi
miestä niskasta.
-- Armahtakaa, vaikeroitsi Himmeliini.
-- Tutkitaan ensin asiaa, puhui Matti Yrjölle.
-- Armahtakaa, aneli edelleen Himmeliini, armahtakaa minua lasteni
tähden, ne joutuvat maantielle.
-- Rosvon penikoita, ärjyi Yrjö.
-- Vaimoni on sairaalloinen ja heikko, armahtakaa, rukoili kurja mies
yhä edelleen.
-- Rosvon kurva, murahti Yrjö.
-- Tiedätkö, sanoi Matti, mitä tietä olet ruvennut käymään?
-- Helvetin tietä, armahtakaa!
-- Niin, vankeuden ja kaakinpuun kautta; etkö ole aatellut jo ruveta
parannusta tekemään.
-- Olen, olen, armahtakaa, minä olen viheliäinen ihminen.
-- Etkö milloinkaan enää vaella tällaisilla jumalattomitten retkillä?
-- En koskaan; päästäkää irti!
-- Päästetään irti mies kurja, ehkä parantaa tapansa.
-- Puhu Matti, puhu sinä, sanoi Yrjö, kyllä minä teen, minulla on kaksi
kovaa kouraa, sinulla on pää.
-- Armahtakaa minua pienten lasteni tähden, rukoili taas Himmeliini.
-- Hm, sanoi Yrjö; muistan sen vielä, kun isä pantiin rautoihin,
siltavouti pani renkaat, kalisevat renkaat, käsiin ja jalkoihin,
syyttömästi -- sanoi äiti, -- itkimme silloin, äiti itki ja me neljä
lasta -- ei jäänyt kuin kymmenkunta leipää; se oli surkeaa!
Ja Yrjö rupesi sanaa sanomatta päästelemään sidotun käsiä ja jalkoja.
-- Istu ja pistä tupakkaa taikka mene minne maittaa, sanoi Yrjö
Himmeliinille, joka nyt oli siteistään päästetty.
-- Mutta mikäs mies tuo kampraati tuolla alivooviingissa on, kysyi
Matti.
-- Se on Tuohisaaren Eero tuolta Järvenpään kulmalta, selitti
Himmeliini lattiaan katsellen, ja lisäsi: Hän se oli, joka Tampereen
kauppamiehen makasiinissa kävi. Muutama viikko sitten pääsi hän
vapaaksi vankeudesta; ja hänen kanssansa minä onneton tänne jouduin.
-- Oletko luja siitä ett'ei miehen rikisterissä ole uusia syntiä, kysyi
Matti.
-- Sitte kuin hän trahvinsa kärsi, on hän ainoastaan luvattomasti
teurastanut vasikan ja syönyt vähän nauriita.
-- Päästetäänkös mies kuopasta, kysyi Matti Yrjöltä.
-- Tahtos tapahtukoon, vastasi Yrjö ja otti teljen kuopan ovelta, avasi
oven ja huusi kuoppaan:
-- Tul' ulos Eero, tule, tuuli käy nyt taas sieltäpäin. Ja mies kömpi
ylös kuopasta.
-- Istu vieras, sanoi Yrjö ja katsoi kysyvästi Mattia.
-- Mikä nimes on, kysyi Matti.
-- Eeroksi minua on sanottu.
-- Aiotko jättää entisen ammattisi ja ruveta työtä tekemään?
-- Kuka vangille edes ovensa avaa, saati työtä antaa, vastasi vieras
alakuloisesti, kääntyen Yrjöön päin kysyen: oletko sinä ihminen vai
piru?
-- Olenko minä pirun näköinen, vastasi Yrjö loukatun näköisenä.
-- Olit kuun valossa äsken aivan kuin piru, jonka pikkupoikana unissani
näin; en suinkaan minä muutoin sinua niin nöyrästi olisi totellut.
Mutta mitäs miehet nyt minusta tuumaatte; ettekö pelkää, kun tällaisen
jallin olette omiin valtoihinsa laskeneet?
-- Emme, vastasi Matti; kehoitamme sinua luopumaan entisestä elämästäsi
ja rupeemaan uudeksi ihmiseksi.
-- Te? Minua on kehoittanut papit ja poliisit, mutta eihän minuun
mikään ole pystynyt.
-- Tekeekö mielesi taas kruunun korttieriin, sanoi Matti.
-- Yks' hävinneen kaikki, vastasi mies huolettomasti.
Mutta Yrjö puolestaan oli jo muistellut isännän velvollisuuksia. Hän
toi leipää, kalaa ja kalja-haarikan penkille ja käski meitä kaikkia
illalliselle, muistuttaen:
-- Kyllä mar' jo kai ruokakin maittaa?
Ja me söimme kaikin. Kummalliselta tämä ateria minusta tuntui: rosvot
aterioitsevat sen luona, jonka äsken olivat riistää puille paljaille!
Sitä ihmisyyden tuntoa mitä karkeankin pinnan alla usein piilee! Nämä
jäykät miehet huomasivat nuot viallisetkin ihmisiksi.
Kun ateria oli lopetettu, nousi Eero seisomaan, ja aivan niinkuin olis
jokapäiväisimmän asian Yrjön luona toimittanut, astui hän ovesta ulos
sanoen: hyvästi nyt ja kiitoksia paljo.
Ja niin hän lähti.
Pois lähdimme mekin Himmeliinin kanssa.
-- Etkös pelkää, Yrjö, täällä pirtissäsi, kysyi Matti lähteissämme.
-- Enhän minä ymmärrä pelätä, sanoi Yrjö ja sulki ovensa.