Noin puolen tuutia vaellettuamme takamaan ikivihreässä havumetsässä,
saavuimme erittäin korkean kuusen luo. Ylpeänä nosti Tapiolan vanhus
vehreän päänsä yli metsän kaiken, tuonne ylös kohti ijäistä valoa.
Mutta kuusen juurella kasvoi näreitä, ja närehikön juurelle oli
kokoutunut pehkua, risuja ja sammalia kosolta.
Närehikköön viittasi sormellaan Matti ja sanoi hymyillen: tuoll' on
Pohjalammin pankki.
Katsoin närehikköön, mutt'en minä siellä mitään nähnyt, mustalta vaan
paisti silmiini maa sen juurella. Luulin Matin menevän närehikköön ja
näyttävän minulle jonkunlaisen aarnihaudan; mutta ei Matti sinne
mennyt, katseli vaan sinne ja sanoi toistamiseen: tuoll' on Pohjalammin
pankki.
-- Onko siellä sitten aarnihauta, kysyin.
-- Saat nähdä, oli vastaus.
Me menimme vähän syrjään, noin parikymmentä kyynärää kuusesta ja
istuimme erään toisen, vähän vähemmän kuusen alle.
Siinä nyt istuimme kuin vartiamajassa alaspäin riippuvien, tuuheiden
kuusen-oksien suojassa. Ilta rupesi jo olemaan myöhäinen. Linnut
vaikenivat yksi toisensa perään; korpirastas se vielä vaan leikitteli
runsailla äänivaroillansa jonkun matkan päässä. Matti pisti piippuunsa,
nojasi levollisesti selkäänsä kuusen runkoa vasten. Minua vähän noin
pöyristeli, sillä olin niin paljon kuullut "ihmeellisiä" tapahtuneen
Juhannus-yönä; ja olihan tuossa nyt vähän matkan päässä mainio
Tonttu-kuusi.
-- Eihän tässä vaan ole noitakonstia tekeillä, kysyin minä.
-- Jopas hulluja luulet, sanoi Matti, ja lisäsi: katsele nyt tuonne
kuusen juurelle päin, niin näet.
Ahkerasti pidin minä kuusta silmällä. Taisi kulua noin puolen tunnin
verta vielä odottaissamme; pitkältä se aika ainakin minusta tuntui:
Mattiakin torkutti vähän väliä, ja nahkavarsikin pääsi sammumaan.
Mutta äkkiä teroitti Matti katseensa kuusta kohden, ja yhä tarkemmasti
silmäilin sinne päin minäkin. Kuului raskaita askelia, ne lähestyivät
lähestymistänsä "pankin" paikkaa, ja vihdoin näin hämärässä harmaan
haamun lähestyvän närehikköä. En erottanut sen kasvoja vielä, sillä
juhannus-yönkin hämärä on metsässä niin hämärä, ett'ei selvään tunne
ihmistä niin pitkän matkan päässä kuin haamu meistä vielä oli. Vaan kun
hän oli päässyt kuusen juurelle, eroitin selvään hänen muotonsa.
-- Pöllön Yrjö, kuiskasin Matille.
-- Odotetaan vaan, niin nähdään vastasi hän.
Ja Pöllön Yrjö se olikin, tuo kummallinen "vanha poika", joka oleskeli
eräällä niemekkeellä, mikä pistää Pohjalammin mustavesiseen järveen.
Hän oli sellainen erakko, olin kuullut. Jonkinmoinen pirttipahainen
hänellä oli, mutta harva sen sisustaa oli nähnyt; sillä sen ovi oli
tavallisesti aina kiini. Jos oli sinulla asiaa hänelle, niin sait lyödä
ovelle ja huutaa häntä nimeltään pari kolme kertaa ennen kuin hän avasi
pienen ikkunansa ja katsahti ulos. Kirkossa ei oltu häntä miesmuistiin
nähty, ja ainoastaan kahdesti oli hän ollut lukusijoilla, ja silloinkin
siltavoudin suosiollisella välityksellä.
Nämät harvat piirteet hänen elämästään tulivat heti mieleeni,
nähdessäni hänen tuossa kuusen juurella. Siinä hän nyt seisoi kuin
Tapio itse tyynenä ja katseli ympärillensä. Kaakkurinnahkainen lakki,
jonka hän oli painanut päähänsä, peitti melkein korvatkin,
mäyrännahkainen reppu, joka hihnasta riippui hänen kaulassansa
kuvastihe lianharmaata mekkoa vasten selvästi; näkyipä nuot mainiot
taniaisetkin, joiden suuruus oli seudulla saanut kunnian joutua
sananparreksi. Kainalossa oli hänellä valkea kimppu, nähdäkseni
päreitä. Ympärilleen katseli vankka, rokon-arpinen Yrjö, vilkasi ylös
korkeuteen, otti reppunsa vasemmalta sivultaan ja pitkän pyssynsä
selästään ja laski kuusen juurelle. Kumartuen rupesi hän nyt
lapion-levyisillä kämmenillään kaivamaan maata. Ähisten ja itsekseen
puhisten heitteli hän multaa, sammalia, risuja ja muuta pehkua läjälle
viereensä. Tätä työtä noin kymmenkunta minuuttia tehtyänsä, lepäsi hän
hetkisen, katseli taas ympärilleen ja nosti syvänteestä kuusen juurelta
ilmoille suurehkon pytyn, joka taisi olla noin parin kannun vetoinen.
Nyt rupesi hän kaivamaan jotain repustansa, -- luultavasti olivat hänen
tuluksensa siellä, sillä heti rupesi hän iskemään valkeaa, niin että
kipinät kimpoilivat yön hämärässä. Vanhan-aikaiset tulitikut olivat
sulatettuun tulikiveen kastelluita korttelin mittaisia päreen piirtoja,
ja semmoisia kai oli Yrjölläkin, sillä sellaisen tikun kärjellä
kosketti hän palavaan taulaan, ja pian leimusi tikussa ilmi valkea.
Kimpustaan otti hän pari tervaista pärettä, joissa pian liehui
kellertävä, savuava tuli.
Tulisoihtu hampaissa avaa hän pyttynsä kannen ja ottaa pytystä
ympyriäisen rasian, ensin yhden, sitten toisen ja niin aina kymmeneen
asti. Hän punnitsee rasiaa kädellänsä, myhähtää tyytyväisesti, ottaa
taas toisen, tekee sille samat temput. Vihdoin avaa hän yhden rasian,
katsoo sen sisällystä ja ottaa sieltä kämmenellensä kirkkaita
hopearuplia. Kummallisesti kiiltää Yrjön silmä, kummalliseen hymyyn käy
taas hänen tukevat huulensa, kummallisesti kiiltää hopea, tervaksisen
soihdun valossa, keltaiselta loistaa "Tonttu-kuusen" satavuotisella
juurella närehistö, omituinen oli näkö juhannus-yönä tervaksisten
päreiden palaa lopottaessa takamaan salossa! Yrjö tutkii kunkin rasian
sisältöä tarkasti; hän tyhjentää ne kaikki pyttyyn, rupee taas
poimimaan pytystä niitä rasiaan, sytyttäen aina välillä uudet päreet
palamaan, ja puhuen itsekseen: kas niin, kas niin, kauniita rahoja, --
kyllä kelpaa, kyllä vaan, yks' kaks' kolme, yks' rasia, kaks' rasiaa,
kolme rasiaa, kas niin vaan, kas.
-- Siinä se nyt on minun pankkini, josta usein olen lainaksi saanut --
ilman tasauksetta ja velkakirjatta, kuiskasi Matti.
-- Hsch, hsch, tyystytin minä.
-- Ei Yrjö näin vähiä kuule, vastasi Matti levollisesti ja puhui vielä:
jos tuolta juuttaalta menisi pyytämään lainaksi paria ruplaa, niin ei
maarian heltiäisi edes kopeekkaakaan, vaan kyllä äijä valittelisi, että
mistäs ne rahat tämmöiselle "korpikrotarille" tulee, kiittää, kun tässä
elääkin.
-- No kuinkas te häneltä olette rahaa saanut?
-- Olen ottanut itse pankista.
-- Luvatta, mutta se -- -- -- se -- -- -- on --
-- Varastamista, täydensi Matti ja jatkoi: katso vaan äijän tyytyväistä
muotoa, päätä siitä, kaipaako hän edes kolikkoa aarteestansa.
-- Ei se siltä näytä, mutta jos hän tarkastaisi eli, niinkuin sanotaan,
pitäisi revisjoonia pankissa siihen aikaan kun laina on ulkona?
-- Sitä ei hän tee; tunnen hänen tapansa: kahdesti vuodessa,
Juhannus-yönä ja pyhäinmiesten yönä käy hän aina aarrettansa katsomassa
ja lisäämässä sitä; Juhannus-yönä tuo hän pankkiin, mitä on talvena
saanut ansaituksi, sekä kevät kalastuksen tulot, pyhäinmiesten yönä
taas syyssaannit.
-- Tästäkö siis on syntynyt koko juttu Tonttu-kuusen aarnihaudasta?
-- Tästä, mistäs myös! Pahastipa Perälän Toponkin housut rupesi
vapisemaan, kun tuli Tonttu-kuuselle toissa vuonna pyhäinmiesten yönä.
Äijä oli vähän hetukassa, ja nähdessään Yrjön valkean ääressä, pelästyi
hän niin ankarasti, että juoksi vähissä hengin kotia, siunaili koko
päivän, eikä sen talkoon takaa ole uskaltanut sataa syltä likemmäksi
Tonttu-kuusta lähestyä. Hän kertoi nähneensä sarvipään äijän, jolla oli
silmä keskellä otsaa ja karvaset reidet.
-- Kuinkas te olette asiasta selon saanut?
-- Aivan niin kuin nytkin, rupesin kerran vartioimaan paikkaa tyystin.
Kuu Kalliolan miehet olivat halkometsässä täällä likittyellä, toin minä
meidän kollin tänne, tukistin sitä vähän pari kertaa ja parkasin
itsekin pahalla äänellä, -- ja siitä asti on Yrjön pankki ollut
vahvemmassa turvassa, kuin jos tusina pitkä-piikkisiä kasakoita olisi
sitä vartioimassa. Rauhassa olen saanut käydä lainaamassa ja velkojani
maksamassa; eilen maksoin viimeiset 20 ruplaa hopeassa.
Pakinan kestäessä tarkastelin yhä Yrjön toimia. Yhä hän piteli kiiltäviä
kolikoita, yhä loimotti tervaksinen soihtu, yhä vaapahteli hymyilevä
alahuuli. Mutta mikäs tuo oli? Jotain pudota mätkähti Yrjön viereen ja
hän ärähti: "no, no, mikäs se on", nousi seisomaan, kourasi maahan ja
näkyi saaneen käteensä kirveen.
Oliko se pilvistä siihen pudonnut? Eipä toki!
Samassa kuuluu loitompaa ääni: tule nyt vaan Toppo, jos mies olet, älä
pelkää; minä en pelkää piruakaan, vaan putsaan aarnihaudan puhtaaksi,
vaikka häntä vartioitsisi kaikki Näätäkorven tontut.
Ja juoksujalassa rientää mies kohti palavaa soihtua, joka Yrjön
hampaista oli maahan pudonnut ja jo oli sammumaisillaan.
-- Aarnihauta on minun, huusi tulija, ennätinhän heittää terästä tuleen
ennenkuin se sammui.
-- Mitäs se siitä paranee, vastasi Yrjö järeällä paasiäänellään, otti
tupakkamassin näreen oksalta ja rupesi sen sisällystä poskeensa
siirtämään.
-- Kyllä aarnihauta minun on, olet sitten ihminen taikka piru, huusi
vieras käheällä äänellänsä.
-- Nylje karhu ammuttuasi, älä ennen, puhui Yrjö.
-- Pois äijä tieltä, että saan rahani, tuossahan ne ovat pytyssä, sanoi
vieras ja tarttui pyttyyn.
-- Ventasliitte, sano pappilan mampselli, huusi Matti vieressäni
matalan-kumajavalla äänellä, jollaisella varmaan aaveet puhuvat, jos ne
puhua osaavat.
Mutta nytkös vieras kävi totiseksi; hän näytti oikein olevan kasaan
putoamaisillaan, vaaleni ja katsoa tuijotti meidän piilopaikkaamme
päin. Yrjö ei suinkaan ollut koko ääntä kuullut, sillä hän oli aivan
entisellään.
-- Taitaa olla paras viedä pytty pois, sanoi hän, otti kirveen
kainaloonsa, pytyn käteensä ja pyssyn olallensa. Samassa silmäili hän
pyssyä, katsoi sitten vieraasen ja virkki:
-- Kelpo kalu, vanhan-aikaista lujaa tekoa, polttaa aina, eikä ole
klikannut kuin yhden kerran eläissänsä -- silloin kuin vihollinen
meinaili ampua sillä isävainaani hengettömäksi; onni se olikin
isälleni, sillä ennätti hän präjähyttää omalla luikullansa vihollisen
tuhanneksi pliiskaksi ja sai periä tämän kelpo kalun.
Näin sanoen läksi hän astuskelemaan taas, että maa tömisi, auringon
laskua kohden, suomatta enää edes silmäystäkään vieraalle.
Olen nähnyt malttia ja levollisuutta Hämeen metsäkulmalaisissa
ennenkin, mutta Yrjöä olen enimmän kaikista ihmetellyt. Siinä hän nyt
polki tavallisessa tahdissaan kuusiston rinnettä, selitettyään toiselle
aseensa oivallisuutta.
Vieras se oli ällistyneen näköisenä kauan aikaa, vihdoin päästi hän
muutamia "sarvipäitä" hammastensa välistä ja lähti kiiruusti hiipimään
Yrjön perässä.
-- Vanha tuttu, ihan itse Kustaa Himmeliin, kuiskasi Matti. Siitäkös
silmäni pystyyn kävivät. Himmeliini oli siis taaskin sattunut Matin
tielle! Epäilemättä oli hänkin kuullut aarnihaudasta, jossa
juhannus-öinä tuli paloi, ja oli tullut sitä Perälän Topon kanssa
anastamaan.
-- Mitä lienee riivatulla nahassa, mutisi Matti ja viittasi minua
tulemaan perässänsä.
Hiivimme siinä nyt Himmeliinin perässä, koettaen pitää häntä
nähtävissämme. Niinkuin kissa hiipaili hän Yrjön jäljissä, kätensä
tavoitteli tuppea, joka heilui hänen vasemmalla kupeellansa: saatuansa
sen käteensä rientää hän yhä nopeammin, eikä vähäkuuloinen Yrjö kuule
edes oksain hiljaista ratinaa, vaan astuu levollisena eteenpäin.
Jo saa melkein vainooja kiini vainottavansa, ja valmiina on pitkä
puukko syöksymään Yrjön hartialihoihin. Ei ole enää heidän väliään kuin
pari syltä; minä olisin mielelläni huutanut, mutta Matti veti minua
taas tuuhean kuusen suojaan. Tästä piilopaikastaan huusi hän taas
matalalla kolealla äänellä, joka minustakin tuntui kammottavalta:
murhamies! riennä, riennä että pian saan sinun omakseni!
-- Mitä pirua se on, jupisi Himmeliini ja seisahtui vähän, kuitenkaan
taakseen katsomatta, minussa on ollut sekainen veri, korvani
valehtelevat. Ja huolimatta äänestä riensi hän taas eteenpäin, vaikka
paljon arempana kuin äsken.
-- Murhamies riennä, riennä, oveni on auki, lattia lakaistu, käy
kiiruusti eteenpäin, huusi taas Matti entiseen tapaansa.
Silloin seisahtui Himmeliini ja huusi raivokkaasti: mikä piru sinä
olet, joka et anna kunniallisille ihmisille rauhaa -- -- --?
Mutta nyt kääntyi Yrjökin meihin päin, sillä tuon puheen oli hänkin
kuullut.
-- Hää, mitäs sanot, kysäsi hän.
-- Täällä metsässä on ihmeitä, sanoi Himmeliini, vieden salavihkaa
veitsen tuppeensa.
-- Hää, mitäs sanot, kysyi uudestaan Yrjö.
-- Ollaan ystävät, sanoi Himmeliini, ja mennään yhdessä pois täältä
pirun pesästä.
-- Älä sentään niin liki tule, että napit sattuu, puhui Yrjö,
tarkasteli pyssynsä lukkoa miettiväisenä ja lähti taas astuskelemaan.
Eikä sitä sellaista asetta kohden niin helppo ollut käydä; Himmeliinin
täytyi siis pysyä loitommalla. Mutta eteenpäin hän vaan hiipaili
hiljalleen. Me samosimme yhä perässä, vaikka tiheässä viidakossa
kadotimmekin hänen näkyvistämme, ja saavuimme vihdoin niemelle, jolla
Yrjön pirtti oli. Tyynenä kiilusti lammen pinta, rauhallisena uneksi
Yrjön pirtti, jonka yli suuri vihdaskoivu oli levittänyt tuuhean
kruununsa. Ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut. Istuimme vähän lepäämään
suuren kiven varjoon nähdäksemme, oliko Himmeliini vielä paikoissa.
Ja olihan se siellä. Tuossa hän tuli ylös Yrjön lähdepolkua kuivia
katajia kainalossa ja kädessä lastuja. Näimme selvästi, miten hän
kyyristyi pirtin nurkalle ja raappasi tulitikulla valkean, -- ja silmän
räpäyksessä räiskyi jo tuli kuivissa katajoissa. Mutta silloin oli
Matti kolmella hyvällä hyppäyksellä kiini hänen niskassansa, läimähytti
häntä Kailun kellolla päähän ja viskasi palavat katajat kauaksi mäelle,
jotta kipinät ilmaan sinkoilivat.
-- Lurjus, kiljasi hän, miks'et totellut varoitustani. Kustaa sammuta
sinä valkea, lisäsi hän, minä höyhennän tuota murhapolttajaa vähäsen.
Samassa aukeni pirtin ovi, ja Yrjö astui ulos. Silmänsä olivat niin
hirmuisen näköiset ja kädessä heilui tuo tunnettu pyssy. Siinä hän nyt
tuijotti Mattiin ja Himmeliiniin, jotka täysin toimin pitivät toisiansa
tukasta kiini ja telmivät jytisevällä tantereella.
-- Vai niin, sanoi Yrjö synkästi, sinä aattelit kai ruveta otusta
korpeamaan, mutt'et saanut saunaa oikein lämpöiseksi, hää?
Himmeliini irroitti kätensä Matista; hän huomasi olevansa tekemisissä
ylivoiman kanssa, Matti kuitenkin piteli hänestä yhä kiini ja kysyi:
mitäs tälle lurjukselle, Yrjö, tehdään?
Ja puukollansa leikkasi Yrjö tuomesta, joka kasvoi kodan vieressä,
pienen norean vitsan ja antoi sen Matille ja sanoi: Piiskataan se
kakara, ehkä parantaa tapansa! Samassa kävi hän oikealla kädellään
kiini uhrinsa käsivarsiin, vasempahansa piilotti hän hänen molemmat
nilkkansa, istui itse vähäiselle kivelle ja piti Himmeliiniä sylissään
niinkuin keritsijä jaloista sidottua lammasta. Alahuuli vaapahteli
taaskin niin omituisesti kun hän sanoi: niin vaan luuletkos minua
elävältä niin helposti poltettavan, vaikk'en ma oikein kuulekaan; kyllä
tunsin luonnossani vaan takanani tömisevän, mutt'en viitsinyt itseäni
ennen aikaa semmoisen äpärikön takia vaivata. Kiitä nyt näitä vieraita,
että hengissä pääsit, sillä jos eivät he olisi tulleet niin -- -- --
Ota nyt Matti tuo tuominen ja sivele sillä vähäsen! Ja Matti piiskasi
Himmeliinin, joka potki ja kiemurteli, huusi ja sadatteli, rukoili ja
noitui. Vihdoin päästi Yrjö hänen ulottimensa pihdistä, potkasi häntä
jäähyväisiksi ja lausui: olkoon opiksi kuri koiralle!
-- Niin, olkoon onneksi, sanoi Matti; Ja kyllä Himmeliini sai käpälät
allensa ja laukkasi pois. Huusi hän vielä mennessänsä kuitenkin: Kyllä
Pohjalammin rikkiviisas kerjäläinen vielä onneksensa saa!
Sanaa sanomatta Yrjö meni mökkiinsä ja sulki ovensa. Aurinko nosti jo
otsansa itäisen metsän rinteen takaa, tuhannet äänet rupesivat soimaan
luonnon iki-sointua ja me lähdimme Pohjalammia kohden tallustelemaan.
Matkamme kävi "pankin ohitse"; siellä tapasimme välähtävän pelukopan,
joka oli raidilla peitetty. Katsoimme siihen ja näimme siinä olevan 9
kukkopoikasta. Ne oli Himmeliini sinne unhottanut. Hän oli kai kuullut
saman tarinan, jonka minäkin monesti Tonttukuusesta olin kuullut,
ett'ei sen juurella olevaa aarretta muutoin saa, jos ei siihen yhdeksän
veljen verta vuodateta. -- Tuo maailmaa kulkenut veijari oli siis
taikauskoinen niinkuin takamaalaisetkin. -- Ja niinhän rahanhimo saakin
meidän sekä mahdollisia että mahdottomia keinoja koittamaan.