VI.

Asia oli siis käynyt siksi, että pääsin kuin pääsinkin Tampereen

kouluun. Vaikka olikin kevätlukukausi, eikä siis varsinainen

vastaanottiaika, pääsin kuitenkin alialkeis-kouluun ensiluokalle. --

Koulun käynnissä se nyt kului aikani. Suvi- ja joulu-aikoina käväisin

Pohjalammillakin. Siellä oli vähän muutostakin tapahtunut. Nuohaa ei

ollut niin paksulta katossa kuin ennen, lattia oli puhtaaksi käväisty,

isompi akkuna oli ilmestynyt seinään. Pirtti ja sen asujamet näyttivät,

niin sanoakseni, valistuneimmilta kuin ennen. Kreetakin oli vilkkaamman

näköinen. Matti tosin usein loikui peräsängyssä seljällään, mutta nyt

ei hän tavallisesti tuijottanut kattoon, vaan hänellä oli kädessään

milloin "Maanopas", milloin "Suomen historia", milloin joku muu kirja.

Esterikin oli toisen näköinen kuin ennen, hän oli puhdas, ja keltanen

tukkansa oli somasti järjestetty. Hänestä yleni vähitellen sorea

neitonen, ja meidän tuttavuutemme kasvoi kasvamistaan, olimme oikein,

niinkuin nyt sanoisin, lapsuuden-ystävät. Muutos oli minussakin

tapahtunut niinä neljänä vuonna, jotka koulua olin käynyt. Olin saanut

maistaa tiedon puusta ja ehtinyt jo "yli-koulun" kolmannelle luokalle.

Olisin mielelläni jatkanutkin, mutta äitini oli ollut oikea profeetta;

varat olivat loppuneet ja koulun-käynnin täytyi loppua. Olin silloin

16:ta vuotias ja Pohjalammin Esteri kävi viidettätoista. Minusta tuli

siis taas "maan-mies", ja rupesin auttelemaan vanhempiani heidän

töissään.

Oli Juhannus-päivä, usea vuosi sen jälkeen kuin olin kouluni

lopettanut. Esteri ja minä olimme jo kolme vuotta sitten käyneet

rippikoulumme, ja käyneet sen kunnialla. Iltapäivä oli käsissä,

vanhempani olivat menneet huokuulle kirkkopäivällisen syötyään, ja minä

tunsin itseni niin yksinäiseksi. Lähdin kävelemään Pohjalammia kohden.

Muistelin siinä kävellessäni lapsuuteni ihania päiviä, vaikka eihän

elämä vieläkään minusta juuri murheen laaksolta tuntunut. Illan

ihmeellinen rauha ei ollut vaikuttamatta mieleeni, kun siinä kuljin

tunnettua, kiemurtelevaa metsäpolkua lehtevän koivumetsän kautta.

Hyräilin itsekseni ja ajattelin: voi kuin kaunis sentään on tämä

maailma! Vieno tuulen-henki suhisi puiden latvoissa, metsän murheeton

laulukunta piti juhannusjuhlaa sinisen korkeuden hohtavassa salissa.

Muistan kuinka huoleton nuorukainen silloin imi itseensä luonnon

povessa tykkivää elämää. Ei siinä ollut vielä silloin murheellisia

muistoja häiritsemässä, ei harkinnon kylmä sekaantuminen, ei

aineellisuuden jäinen himo häirinnyt luonnon iki-ihanuutta

heijastumasta nuorukaisen povessa. Ääretön meri iki-elämän kylläisyyttä

aaltoili Tapiolan jylheässä tuvassa, ja sen meren raikkaista laineista

imi silloin sielu jotain salaperäistä, jotain jolle en nytkään nimeä

tiedä.

Kun siinä polkua hiljakseen kävelin, kilahti jotakin jaloistani.

Katsoin alas ja mitä näin, oli hyvinkin jokapäiväistä, oli vaan

lehmänkello. Tarkemmin katsottuani, huomasin sen Kailun kelloksi. Otin

mättäästä sammalia, joilla tukkosin kellon, sillä ilkeähän sen

rämpytystä oli kuulla, ja niin astelin kello kädessä Pohjalammia

kohden.

Aholla tuli Matti minua vastaan "paitansa hioilla" niinkuin pyhäiltasin

suvella tapa onkin, ja sanoi kaivanneensakin minua.

-- Kreeta on ollut vähän kivunluokassa, sanoi hän, Esteri oli mennyt

taloon asioille, ja hän se nyt läksi itse karjaa laitumelta kotiin

hakemaan.

Kellon otti Matti minulta ja vahvisti arveluni, että se Kailun kello

oli.

-- Käy kanssani, sanoi hän, lehmiä hakemaan, niin saan jutella sinulle

yhtä ja toista, mitä mielessäni on.

Ja niin me kulkea kuhkailimme pitkin avaraa laidunta, jonka äärelle oli

matkaa kolmeenkin penikulmaan. -- Se oli Suomen aarniometsää se;

vuoroin korkeaa männistöä, vuoroin tuuheaa kuusistoa, ja avaroita

kulonpolttamia ahoja, rahkoja ja hallaisia korpia. -- Siellä täällä oli

elähtänyt honka puhurin puuskasta ottanut kaatuakseen ja kaataessaan

nostanut juurillaan maata möhkäleen, joka siinä ilmassa töröttäen

kaukaa näytti julmalta, pörhökkäältä kuin metsän peto. Salaperäinen on

honkain humina takamaan metsässä; salaperäiseltä tuntuu hämärä varjosto

hongiston viheriäisessä salissa, hyvältä lemahtaa havumetsän raikas

tuoksu. Melkein äänetönnä kävelimme tuokion aikaa. Matti näytti niin

kummalliselta, hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena edellä, ja minä

astuskelin perässä. Voi kuinka pienet olimme me noiden metsän

jättiläisten rinnalla, noiden jättiläisten, jotka niin sääliväisesti

meitä katselivat. Kuinka oudosti, mutta kuinka tutusti samalla,

katselivat meitä nuot noron syrjässä kasvavat ryhmyiset visakoivut.

Itse kallion halkeamat ja kivilouhutkin, kun ne äkkiä silmiin tulevat,

ovat kuin nauravan jättiläisen kasvot, joissa on jotain kamottavan

outoa, mutta myös jotain tuttua. On kuin kirjava palokärki, joka hongan

kupeesen läpeä nokkii, sanoisi meille jotain; kevyesti liehotteleva

haukka, joka puiden välissä kiitää, näyttää keveillä liikkeillään

ivaaman meitä, turpeesen kiinnitetyitä, kömpelöitä maanorjia. Olen

sittemmin ajatellut, että nuot luonnon kasvoilla tavattavat tutut

piirteet viittaavat sitä elämän-yhteyttä, joka meillä on luonnon

kanssa. Tuo outous taas kai viittaa ihmishengen tarkoitusta päästä

erilleen luonnon siteistä, päästä persoonaksi "minäksi" ja nousta

luonnon ylipuolelle, luonnon herraksi. Oli kuinka olikaan. Takamaan

jylheä hongisto ei ole niinkään hengetön kuin luullaan, ilmankos sille

ihminen, luonnon lapsi, saattaisi kertoa kaihonsa ja mielihaikeansa!

Kotvan kuluttua kysyi Matti: Eikö teillä koskaan ole ihmetelty mistä

minä rahaa voin-ostoon saan?

-- Onhan sitä väliin sanottu, mutta aattelimme taas, että eihän se

meidän asia ole.

-- Oletko siellä koulussa oppinut pitämään suusi soukalla, kun niin

tarvitaan?

-- Hei johan ma sen kotonakin opin!

-- En tiedä, mikä minun oikein on, puhui hän, mutta tahtoisin, että

joku tietäisi asian laidan. Kun minua ei enää ole, niin saattaa sinun

olla hyvä tietää minkälainen minä oikein olen ollut. Sinä olet melkein

kuin poikani -- isäs ja minä olimme nuoruudessamme kaksi vuotta samassa

palveluspaikassa -- minä en juuri piittaa, mitä vähäjauhoiset ihmiset

minusta arvelevat, mutta jos minua maailmassa meinaisivat suuremmaksi

lurjukseksi kuin oikeus ja kohtuus on, niin olisi hyvä jos joku edes

tietäisi, millainen Matti oikeastaan on ollut -- ja saattaisihan siitä

olla sinun jotain opittavaakin.

En ollut Mattia nähnyt milloinkaan noin heltyneenä, useimmiten oli hän

esiytynyt tuollaisena rikkiviisaana, joka viisasteli ja nauroi -- noin

vaan vasemmalla suupielellään -- milt'ei kaikille ihmisille.

-- Mutta missähän ne lehmät ovat, muistutin minä.

-- Kylläkai ne nyt löytyvät niinkuin ennenkin, lohdutteli Matti.

Istuimme siitä sitten eräälle kallion kielekkeelle liki suuren suurta

kuusta. Aurinko piiloutui hongiston taakse, tuulen henki tyyntyi,

jättiläisiksi kasvoivat aholla honkain varjot ja Matti puhui, niinkuin

hän sanoi:

_Tarinan itsestänsä_.

Niinkuin kai tiedät, olen minä Korpikylän Uotilan poikia. Neljä oli

meitä veljestä, joista vanhimman jälkeinen olin minä. Veljeni olivat

Aaro, Yrjö ja Taneli. Kova oli meillä isä; hirvennahkainen vyö oli se

välikappale, jolla poikia kasvatettiin; erittäin sain minä usein

tunnustella sen lämpimiä lätkäyksiä. En tiedä, mikä peijakas minussa

oli, mutta usein minua jo silloin tämän maailman meno nauratti. Missä

toiset eivät mitään naurettavaa huomanneet, siinä minun oli usein

"suuni irvissä", kuten sanottiin. Hurskas Hakomäen Ullakin tuo

vanhapiika, joka niin totisena päätänsä nyökyttäen huokaili, oli

minusta oikein naurettava. Hänen kirkkopuvun virkaa tekevä kohiseva

tykkimyssynsä, avosuiset kenkänsä ja vanhan-aikuinen poimuhameensa

saivat väkisinkin minut nauramaan. Huomaan kyllä että nauruni oli

enimmiten kovin ilkeää. Ja sentähden kai minua tavallisesti kotonani

mainittiinkin irvihampaaksi ja veuru-Matiksi. Mutta jääköön ne sikseen.

Minä jouduin yksinäiselle puolelle, toiset olivat kaikki toisella

puolella; he olivat hyviä, minä vain paha. Yksi asia, mistä minua

kiitettiin, oli lukemisen kallis konsti. Mutta sen konstin taitavuus

olikin onnettomuuteni, sillä ensiksikin kadehtivat minua huonolukuiset

veljeni ja siksi toiseksi en minä olisi muuta tehnytkään kuin lukenut.

Tuntui niin kummalliselta oloni; minun oli kuin jano, vaikk'ei se

ruumiillista janoa ollut. Seitsemään kertaan luin virsi- ja

evankeljumi-kirjan viitenäkin vuonna pyhäinpäivästä kynttilään; ja

Pyhän Raamatun luin ennen rippikoulun käyntiä, en tiedä kuinka moneen

kertaan. Kirkkoveisuja ostin tukuttain kaupungista, aarnakan luin

tarkasti moneen kertaan, sainpa unilukkarilta Kristityn vaelluksenkin,

jonka ahmimalla luin. Mutta ei se luku onnelliseksi tehnyt, aina oli

vaan semmoista hiukasemista, janoa taikka mitä lienee ollutkaan. Lukuni

takia hutiloin töissänikin. Monesti sai kyntöhevonen seisoa pitkät

tuokiot sill'aikaa kuin minä pensaan juurella luin Kristityn vaellusta

tai Eustakiuksen kirjaa. Monta kertaa oli lukemiseni juuri syynä

hirvennahkaisen läikymiseen. Ripille päästessäni sain provastilta Uuden

Testamentin. Sitä mä sitten erittäin ahkerasti rupesin lukemaan. Sen

kirjan sanoihin verrattuna olivat ihmiset niin huonoja ja pahoja, sillä

he eivät ollenkaan uskoneet, toivoneet tai eläneet, niinkuin se kirja

vaatii. Isäni, joka niin totisena istui sunnuntaisin pöydän vieressä ja

lukea rohveteerasi, oli arkipäivinä niinkuin ei hän milloinkaan olisi

sitä kirjaa nähnyt. Ja nuot muut ihmiset sitten! He lukivat,

veisasivat, siunasivat ja kävivät kirkossa, elivät ja kuolivat, mutta

tekivät sitä niinkuin unen päihin. He olivat mielestäni, kuinka ma

sanoisin, niin hätäräsilmäisiä, että täytyi heitä surkutella, mutta he

olivat myös niin _olevinansa_, että täytyi heitä nauraa. Eihän minun

panetella tarvitse, mainitsen kumminkin esimerkiksi Pietilän isännän,

naapurimme. Tuolla hän istui jouluaamuna kirkossa penkissänsä niin

totisena kuin Lotilan puntari ja veisasi niin hartaana, että vesi

silmistä valui; mutta iltapäivällä hän ryyppäsi renkiensä kanssa, veti

väki-kapulaa, ja rupesi vihdoin heidän kanssaan tappelemaan. Saatuansa

kelpolailla selkäänsä, pyysi hän itkein anteeksi kaikilta, tuotti

aitasta miehille haarikkaallisen viinaa, hieroi viinalla ensin

loukkaantunutta silmikulmaansa ja maisteli loput taistelu-kumppaniensa

kanssa. Tultuansa uudestaan mehteriin, rupesi hän taaskin samaan

leikkiin siksi kuin lanttui joulupahnoille.

Siitä sinun kirjastasi luin entisestä viisaasta, joka keskellä päivää

käveli pitkin kaupunkia lyhty kädessä etsien _ihmisiä_. Niin minäkin

etsin _ihmisiä_, ja kun luulin löytäneeni jonkun, ja rupesin sitä

katselemaan tarkemmin, niin katso, hänelläkin oli narrin naama. Ja niin

minussa kasvoi aina se ajatus, että narria me sentään taidamme ollakin,

toinen enemmän toinen vähemmän, joka mies. Ja sentähden, vaikka

puhunkin leikkiä, ja veuruelen, mitä mieleeni melkahtaa, tuntuu täällä

sydänalan kohdalla aina oudonlaista viilomista; jos voisi ihminen

yht'aikaa itkeä ja nauraa niin silloin ehkä tuntuisi huokeammalta.

Sinä olet vasta poika, etkä ymmärrä, mikä vanhan miehen sisustassa

viiloo, mutta pane mieleesi, poika, pane, kerran on sinulla jotain

hyötyä Matin rikkuneesta viisaudesta.

Mutta palaan tarinaani. -- Isä ja äiti kuolivat sinä suurena

kuolovuonna; kävin silloin kahdeksattatoista. Kyllä mä nyt huomaan,

että isä tarkoitti hyvää hirvennahkaisella kasvatuksellaan, niinkuin

äitinikin hellyydellään, vaikk'ei se kummankaan kasvatus oikein tainnut

hyvää hedelmää tehdä.

Kototalomme myytiin vasaramarkkinoilla, ja kuin suden pennut, jotka

pesästään lähtevät, jouduimme mekin maailman hartioille. Se mies, joka

saaliin saapi ja rauhassa sen syöpi, -- niinhän se on susien sekä

ihmisten kesken. Aaro on lampuotina toisessa pitäjässä, Yrjö on

torpparina Virvamäen kartanon alueella ja Taneli on renkinä vielä.

Renginvirka se minunkin edessäni oli, mikäs muu? Himmolassa, Niemen

kylässä, kylläs tiedät, palvelin alun viidettä vuotta. Isäntä oli

oivallinen mies, niinkuin sanotaan, teki työtä tuimasti ja vaati paljon

väeltänsä.

-- Mutta ilta tulee, kuinkas karjan laita on, keskeytin minä.

-- Ehkä karja kotiin tulee, niinkuin ennenkin, sanoi hän, ja lisäsi:

kuuntele nyt vaan vielä vähän aikaa, tarinani rupee loppumaan jo.

Himmolan maalla asui itsellisihminen, kraatarin Leena, joka

tavallisesti kävi pidoissa ruuanlaittajana. Hänen miehensä, pitäjän

paraita mestaria, oli kuoltuaan jättänyt leskellensä vähän tavaraa ja

tyttären, joka minun Himmolaan tullessani oli täydessä piikuuden iässä.

Meidän välillemme syntyi naimisen hommaa; ja minä huomasin Katrin

sopivaksi minulle. Hän oli mielestäni järkevä, hyvänluontoinen

tyttö; eikä se rumakaan ollut. Minusta rupesi tuntumaan maailma

päiväpaisteisemmalta, enkä enää ollut entinen veuru-Matti. Ihmisetkin

sanoivat, että johan siitä Matista on tullut oikein säisy poika. Ja

ihmiset ympärilläni taisivatkin olla parempia kuin ennen, taikka

lieneekö se tuntunut minusta vain niin; oli niinkuin jotain

taivaallista olisi todella liikkunut ihmisten kesken. Kyllä minä tosin

aina hapuilin ja haparoin jotain semmoista, miten sanoisin, niinkuin

sinun Kalevalassasi sanotaan, syntyjä syviä, asioita ainaisia; minä

halusin, -- ymmärrätkös -- halusin juoda "elämän vettä", olisin

tahtonut syödä "salattua mannaa". -- Ja niin virkistävää oli tavata

Katriinaa. Hän kun sinisine silmineen katsoi minuun, tai kun hän

heinäniityllä riuskasti haravoi ja lauloi hopealta heliseviä

laulujansa. Kun hän siinä käyskenteli paitahiasillaan ja sininen liina

päässä, niin silloin tuntui sydämmessäni ennen tuntematon hellyys; oli

niin kummallista, oli, kuinka taas sanoisin, kuin sinisiä kukkasia

olisi kasteltu kirkkaalla lähdevedellä. Kyllä se oli kummallinen aika,

ollut ja mennyt!

Matti vaikeni hetkeksi ja katseli alaspäin. Vielä oli hongiston harja

punertava. Laskeva aurinko loi viimeistä purppuraansa lännen

pilvihattaroihin ja heitti hongistollekin jäähyväisensä. Siinä istui

kalliolla Matti; kasvonsa juonteet olivat mielestäni tänään niin

kauniit; ivallista hymyilyä ei ollut koko iltana näkynyt.

Siinä istui rikkiviisas Pohjalammin Matti kallion kielellä; kertomus

muinaisesta lemmestä oli kai luonut iltaruskon miehen kasvoille.

Mutta synkistyy vähitellen istumatoverini ryppyinen otsa; silmät

tuijottavat hetkisen vimmattuina kuusen tuuheaan neulastoon. Kameasti

lausuu hän:

-- Sarvipää saatana, karvakoipi tuli väliimme.

Minä säikähdyin hänen muotoaan ja vielä enemmän hänen kolkkoa ääntänsä

ja vavahdin, sillä en ollut ennen kuullut Matin suusta yllämainittua

nimeä.

-- Älä kammoksu, sanoi hän surullisesti hymyillen, ei se sentään itse

iso isäntä taitanut olla, vaan joku hänen häntyreistänsä! Asia oli se,

että Himmolan haltioilla oli poika, Kustaa oli hänen nimensä niinkuin

sinunkin; hän oli tuommoinen "plikkojen poika", joka kulki tansseissa

ja häitä katselemassa, ryyppäsi viinaa, pelasi korttia ja vaihetti

hevosta. Isä, tuo ankara työmies ja talon pitäjä, ei siitä oikein

hyvillään ollut; vaan lohdutti itseään sillä, että meneehän tuo ohi,

kuin mieli malttuu, ja -- emmehän mekään olleet nuorina parempia. Ja

niin sai poika herrastella; oli se sorja poika, kun se pitkävartisissa

saappaissa ja vapriikinverassa, hopeapislaipiippu suussa teiskaroitsi.

Luulen monen tytön ja monen äidin häntä toivolla katselleen. Ei hän

vielä silloin ijäkäs ollut, saattoi olla parinkymmenen taikka vähän

päälle. Rupesin huomaamaan, että hänen silmänsä paloivat niin

pirullisesti Katriinan läheisyydessä. Ja silloin minun oli niin hapanta

tuolla sydänalan paikoilla.

Yhtenä ehtoona syksypuolella, kun ei vielä niin suuria puhdetöitä

tehty, lähdin menemään kraatarin Leenalle. Polulla tuli Kustaa minua

vastaan, niinkuin näytti, vähän liikutettuna, ja nauroi niin ilkeää

naurua. Hän kysyi: "mihinkäs Mattia nyt viedään", vaikka hän sen kyllä

tiesi, sillä ei se juuri salaisuus ollut, että meistä piti pari

tuleman. Sentähden vastasinkin ynseästi: "menen sinne mihin tie vie".

Hän sanoi: "vai niin, menetkös minun henttuni tykö, sano sitten

terveisiä paljon." Mieleni oli pahaa aavistusta täynnä; menin sentään

määrän päähän.

Astuin pirttiin; siellä Leena kehräsi ja Katriina istui kangaspuissa.

Sanottuani hyvää ehtoota, istuin käskemättä pesän eteen valkean ääreen.

Punehduksissa se Katriina oli ja kutoi kangastaan, että syöstävä

vinkui. Totisena, suu mokollaan istui Leena kehräten, eikä kumpikaan

puhunut Jumalan luotua sanaa. Minä avasin ensin suuni mainiten, että

olihan se meidän Kustaakin täällä.

Leena torahutti sanoa siihen, että eikös ihmiset käydä saa, isäntä

miehet sittenkin, sillä on heillä oma aikansa, jota ei tarvitse

toiselta varastaa. Kyllä minä nyt huomasin jo, mistä tuuli kävi, ja

kysyin, eikö tässä enää renkiä miehenä pidetäkään.

Ja silloin sain minä, Matti parka, kuulla sekä lain että evankeliumin.

Minulle selitettiin, ett'ei kraatarin Katriinaa renkiroiston häntään

panna kulkemaan, sillä onhan niitä parempiakin. Silkin, jonka

Pertunmarkkinoilta olin Katriinalle ostanut, antoi Leena käteeni ja

käski minun viemään rääsyni sinne missä ne paremmin kelpaavat. Minä

otin silkin käteeni ja nakkasin sen, tyhmästi kyllä, pesässä palavaan

tuleen. Leena julkesi vielä ottaa sängynpäästä kirjavan hamekankaan ja

suuren kukitetun tahtisilkin, näyttää niitä minulle ja sanoa: "kas

tuommoisia miehen tavarat ovat!" Ja mitäs minä muuta tein kuin lähdin.

Kysyin sentään vielä Katriinalta: näinkö se meidän asiamme nyt päättyy?

Ja kun hän vastasi, että kai se niin paras on, niin lähdin minä pois ja

mutisin puoliääneen: "kun ei vaan olisi portonpalkkaa tuo prameus!"

Taisin sanoa ikävät sanat oven vielä auki ollessa ja tarpeeksi kovaa,

sillä Leena ne kuuli; hän tuli perässäni ja huusi: vieläkös haukut

siellä sinä renkiretkale, etkös korjaa luitasi, taikka ma kyllä

toimitan, ettäs vielä pyykkiin pääset.

Minä huusin ovea kohden, josta valkea lähetti hauskaa valoansa

syysillan pimeyteen: "Kunpa et vaan Katriina parka katuisi tätä

kerran". Hänen puolestansa huusi Leena vastaukseksi: "joka uhkaukseen

kuolee, se sontaläjään haudataan". Ja niin minä lähdin. Tuntui tuolla

sydän-alan paikoilla niinkuin tervaan kastetun sammakon matelemista.

Ylös puiden latvoihin katseli Matti. Olihan tuo valoinen, lämmin päivä

laskenut häneltä, samoin kuin juhannuksen aurinko tänään jo oli metsän

taakse piiloutunut.

-- No, Matti, mitäs Himmolan Kustaasta ja Katriinasta sitten tuli,

kysyin hetkisen kuluttua.

-- Niin kävi kuin ennustinkin; Kustaa vietteli Katriinan ja oli jo

jättää hänet. Mutta Himmolan isäntä kuoli ja kahdessa vuodessa oli

pojalta talo mennyt.

Kyllähän Kustaa sitten Katriinan nai, ja taisikin onneksi olla, ett'en

minä häntä saanut, sillä niin ne jo alusta kuuluivat eläneen kuin kissa

ja koira.

Kustaa muutti sitten kaupunkiin ja rupesi siellä "muurmanniksi", sillä

Himmolan 5:sta hevosesta jäi hänelle yksi jäljelle. Sanotaan hänen

nikkaroineenkin ja huonompia maalaustöitäkin tehneen. Oli se sitten

ollut tuolla Hämeenlinnankin tien varrella muijinensa asuntoa.

-- Olikos se Himmeliini sama mies, kysyin minä.

-- Sama lurjus, vahvisti Matti ja lisäsi, nyt se kuuluu taas olevan jo

meidän pitäjässä.

-- Vanhasta vihastako se siis hevosenne maalasi, tutkasin minä.

-- Niin kai, se oli olevinaan kiusaa. Surkutellen täytyy nauraa noin

typerää halpamielisyyttä.

-- Mutta olishan se voinut pahempaakin tehdä, vaikka tappaa sekä

hevosen että Kailun.

-- Totta pelkäsi mies lain kostavaa kättä. Mutta suuri kelmin työ se

sittenkin oli, se osotti älyä, jota en olisi luullut niin paljoa

Himmolan Kustaassa olevan.

-- Kuinka niin?

-- No selväähän se on; hän näytti niinkuin peilissä ja kuvauksessa,

kuinka valkea saadaan mustaksi; ja samalla tapaa kävisi mustakin

valkeaksi.

-- Mitä tarkoitatte Matti?

-- Että moni ihminen, eläin tahi asia _on_ valkea ja _näyttää_ mustalta

tahi useimmin päin vastoin, se on Kustaa, elämän opetus!

-- Niin kyllä! Mutta ette ole vielä puhuneet, niinkuin lupasitte, mistä

rahaa olette saaneet; kuuluuko se asia kanssa tähän tarinaan?

-- Ei juuri, kerroin sen vain aluksi eli esipuheeksi. Mistä minä rahaa

taas olen saanut, sitä en puhukaan sinulle.

-- Miksi ette?

-- Minä näytän sen sinulle.

Tuskin oli Matti päättänyt lauseensa, kun torven raikuna tyynessä

ilta-ilmassa kaikui Pohjalammin torpasta päin. Olihan se kuin

juhlasoitto juhannusiltana Tapiolan korkeassa salissa; ja siihen

soittoon vastasi hongisto, vastasi kumea kuusisto, vastasi vuoret ja

Tapiolan väki. -- Yltympäri kaikui ja raikui kolmisävelinen toitotus

takamaan metsässä.

-- Mitäs se merkitsee, kysyin.

Hymyillen sanoi Matti: minun palvelijani soittavat vaskitorvea, että

kaikki häijyt henget karkamustuisivat. -- Luonnon raikas sointu, jonka

torvi oli henkiin herättänyt, oli saanut Matinkin taas entiselle

leikilliselle tuulelle. Selittäin jatkoi Matti: sieltä sanottiin

meille, että kaikki on hyvin kotona. Esteri on tullut talosta ja karja

metsästä, ja merkiksi on Esteri soittanut pukinsarvella tapansa mukaan.

-- Soitetaanko teillä niin joka ilta, kysyin.

-- Soitetaan melkein. Kreeta sai kerran päähänsä, että metsäpiiat ja

haltiat eivät anna meille yörauhaa ellei heille torvella julisteta

lepo-ajan alkua, päivällä taas, jos minun tarvitsisi kotia tulla, niin

torvi soimaan, ja minä riennän heti kotia.

-- Niin, niin. -- Mutta kun ette saanut Katriinaa, niin unhotitte hänen

ja rakastuitte Kreetaan.

-- Rakastua -- -- -- kyllä kuulen että sinulla on kouluviisautta: tuo

kuuluu niin oudolta -- -- niin minä nain syvältä takamaasta Juhalan

Kreetan, sillä miehen ei ole hyvä yksinänsä olla -- ja sitten jouduin

tänne Pohjalammin torppaan.

-- Tunsitteko Kreetan enemmän aikaa?

-- En; mutta tulin hänen kerran tuntemaan, ja ihmistä kiitettiin

hyvällaiseksi, vaikka kuului olevan vähän pehmeä. Minä arvelin, että

mitäs minä kumppalia etsin noiden älykkäiden, näppärien reimaplikkojen

joukosta: heissä _on_ karva sen rumempi mitä kiiltävämmältä se päältä

_näyttää_. Arvelin, että yksinkertaisuus on parempi kuin liian

moniloppinen viisaus.

-- Te olette ihmeellinen mies, Matti, sanoin.

-- Ilta hämärtää, huomautti Matti, menkäämme nyt katsomaan mistä minä

rahaa lainaksi saan.