Olen kertonut Hämeenlinnan matkastamme kylläkin laveesti, ensiksikin
siitä syystä, että "rikkiviisaan" ja "hessahtaneen" -- Matin ja Kreetan
-- kuvat juuri tällä matkalla piirtyivät varsinaisesti muistiini.
Lukija kyllä -- jos hän olletikin arvostelija on -- saattaa muistuttaa,
että tämä muistelmani koko lavea pohja ei sisällä syitä eli vaikuttimia
kertomuksen kehkeytymiseen, ja on siis oikeastaan tarpeeton. Pyydän
kuitenkin muistuttaa, että _elämä_, ikävä kyllä, on usein kokoon pantu
satunnaisuuksista, ja enhän yritäkään kirjoittaa muuta kuin
"muistelmia", sellaisinaan kuin ne muistissani vielä ovat säilyneinä.
Niinpä nytkin täytyy ikävällä mainitani, että erkanin joksikuksi ajaksi
muistelmaini päähenkilöistä, enkä siis ole tilaisuudessa enemmältä
seuraamaan tuota "rikkiviisauden" ja "hessahtaneen" mielen omituista,
jokapäiväistä runollisuutta. Asia oli, näet se, että Matin hartaista
kehoituksista isä taaskin toimitti minut pitäjän-kouluun. Mutta enpä
ollutkaan meidän kulmalla enää ainoa oppilas, sillä Pohjalammin Esteri
oli siellä myös. Olen nimittänyt häntä tavallisesti "plikaksi", hänen
vanhempainsa puhetapaa seuraten. Eikä hän minulle ollutkaan muuta kuin
"plikka", se on olento sellainen, jolla ei muuta merkitystä ollut kuin
että hän oli "plikka", ja jonka nimi oli yhdentekevä, sillä "plikka"
hän kumminkin oli. -- Mutta koulussa rupesin huomaamaan, että tuolla
"plikalla" oli "huntramänttiä", ja vieläpä enemmän kuin monella
pojalla. Yleensä elelivät pojat ja tytöt alituisella sotakannalla,
erittäin senkintähden, että me pojat saimme tavantakaa "patukkaa", jota
vastaan tytöt eivät milloinkaan, ainakaan minun aikanani, sen kanssa
tuttavuutta saaneet tehdä. Pidimme opettajaamme siinä kohden vähän
puolueellisena, jos kohta myönsimmekin, ett'ei nuo "plikat" juuri
sellaista uskalla tehdäkään, mistä patukkaa ansaitsisi. Mutta
palatakseni Esteriin, niin oli hänessä muutos tapahtunut. Noki oli
kasvoilta kadonnut, vanunut lianharmaa tukka oli suoriutunut kauniiksi
keltaiseksi palmikoksi; ja Hämeenlinnasta ostettu sinikukkainen
karttuuni oli saatu sieväksi hameeksi, niin että monesti kyllä aattelin
itsekseni: ei tuo Esteri sentään hullumpi ole. Tuosta hämärästä
yleiskäsitteestä "plikka" oli hän minun silmissäni jo käynyt yksilöksi,
Esteriksi, ja rupesi käymään sellaiseksi yhä enemmän. Ja niin sitä
käytiin koulua se lukukausi. Minä, joka olin vanha oppilas, sain jo
kirjoittaa kivitaululle, Esteri taas istui muiden vast'alkavien kanssa
"santapenkin" ääressä kirjoittamassa. Puikolla sai hienoon hietaan
kyntää kirjaimia opettajan tekemän "merkkipuustavin" mukaan, ja vähällä
vaivalla oli hieta taas yhtä sileä kuin ennenkin.
Mainita sopii, että parin viikon kuluttua, jolloin minäkin sain luvan
kirjoittaa "paperin päälle", Esteri siirrettiin "santapenkkiläisten"
joukosta "taululle-kirjoittajain" parveen.
Ja niin sitä edistyttiin edelleen. Lukukauden lopulla kirjoitti Esteri
paperille niinkuin minäkin. Opetus-tapa oli kyllä sellainen
vanhanaikuinen, josta ei nyky-ajan kasvatustieteilijät suinkaan
maksaisi "mätää munaa", mutta aina sitä sentään vähän opittiin.
Varsinainen opettajamme oli kunnianarvoinen pitäjän-apulainen, mutta
harvoin se itse koulussa opetti. Hänen sijassaan oli "sähtörinä" heikko
nuorukainen, joka oli käynyt tätä samaa koulua "viisitoista termiiliä"
ennenkuin tähän arvoon oli kohonnut. Eikä se opettaja huonompia ollut
sekään. Siunaan minä aina hänen muistoansa. Kalvama tauti kuuluu
hänen sittemmin vieneen läpi viimeisen "äksaamelin" ikuisuuden
korkia-opistoon. -- Tosi kyllä, kurin laita oli vähän niin ja näin;
opettaja olikin kuin oppilaista ensimmäinen, mutta kyllä me silti
hänelle arvon annoimme. Ja aina siitä sydän vähän pappaloitsi kun
aamusin kukin vuoromme menimme hänen pöytänsä luo, kumarsimme ja
kuulustutimme läksymme; ja mieli oli paha peräti, jos läksy takasin
annettiin. Ihmeellisenä tapauksena koulun historiassa mainitsi "sähtöri"
sen tosi-asian, ett'ei Pohjalammin Esteri ollut koko "termiilin"
kuluessa kertaakaan saanut läksyjänsä takasin. Tämä ilmoitus, sepä
silmissäni yhä kaunisti Esteriä; eikä toisin ollut, ett'ei toiset tytöt
ruvenneet häntä kovin kadehtimaan.
Kun maat ja mantereet olivat valkean vaippansa saaneet, kun jo
hartaasti odottelimme "äksaamelia" ja sitä seuraavaa joulua, sanoin
Esterille, kuullessamme kouluun soitettavan ja lapsijoukon meluten
juoksevan sisälle kouluhuoneesen:
-- Kohta tämä koulu loppuu taas.
-- Niinhän se loppuu, hän vastasi.
-- Täällä on ollut niin hauskaa, sanoin.
-- On kyllä.
-- Minun tulee niin ikäväni.
-- Mitä?
-- Kaikkia ja erittäin sinua.
-- Taitaa minunkin tulla.
-- Käytkös joulun pyhinä yhtään meillä?
-- Saa nyt nähdä.
-- Minä tykkään sinusta niin paljo, sanoin arkamielisesti.
-- Hyi, mitäs semmoisia puhut, Kustaa, sanoi hän, lopsahutti minua
märällä tumpillaan suun päälle ja juoksi aika hamppua sisään.
Vähän alakuloisena menin kouluhuoneesen, istuin paikalleni ja katsoa
tuijottelin kirjoihin.
-- Mistäs Mäkelän Kustaa nyt niin jupiintunut on, kysyi sähtöri.
Minä en vastannut mitään, olin vaan vaiti ja katselin alaspäin. Mutta
Esteri se sinä päivänä kiitosta sai runsaasti; ja minua se jotenkin
harmitti. Ja vielä enemmän tunsin itseni hyljätyksi, kun päivällisaika
tuli. Toiset söivät, näet, päivällisensä koulussa ja me, joilla oli
lyhyt matka korttieriimme, tulimme tavallisesti koululle heti kun
päivällisemme olimme syödä hitkaisseet. Kun minä tulin sisään, istui
Pohjalammin Esteri tyttöin piirissä valkean edessä ja kertoi satua
"köyhästä Matista ja pohatta Matista", ja hartaasti kuunteli häntä
toiset.
En ollut kuulevinaankaan koko juttua; luin vaan ahkerasti muka
läksyäni. Tokasin kuitenkin viimein:
-- Mitäs se Pohjalammin "plikka" siellä valehtelee?
Mutta kas nytkös epäsuosion yleinen murina kuului vastaani. -- "Pidä
suusi kiini, jukopää, jurri, visapää", ynnä monta muuta kunnia nimeä
kuului minulle, ja täytymys oli ollani siivolla. Niin se yksityinen
oikku ja itsekkäisyys masentuu enemmistön painon alle! Mutta kun tarina
oli loppunut, hiipi Esteri minun luokseni ja sanoi: näytäs nyt minulle,
Kustaa, kuinka kolmella numerolla kerrotaan. Ja minä olin taas
hyvilläni; juurta jaksain näytin hänelle kuinka kolmella numerolla
kerrotaan.
-- Kyllähän sinä minusta tykätä saat, kun'et sitä vaan minulle etkä
muille hoe, sanoi hän, ja minä olin kokonaan hyvitetty.
Vihdoin koitti toivottu "äksaamelipäivänaamu". Pitäjän provasti itse
tuli koulua lopettamaan. Kiitoksia sain väliin minäkin, mutta Esteri
sai uuden testamentin ja parhaat kiitoslauseet. Minun vanhempani eivät
sillä kertaa olleet saapuvilla, minun oli sanottu pääsevän Matin kanssa
kotia.
Kun siis toimitus oli loppunut, riensivät vanhemmat ulos hevosiansa
säälimään, ja pian lähti lapsi kuormia koulutalon pihasta kilisevin
kulkusin ajamaan Papinlahden jäätä. Silmäilin ympärilleni, missä
Pohjalammin Valko olisi. Sitä ei näkynyt missään. Katsoin halkopinon
taakse, siellä ei ollut hevosta, vilkasin vajaa kohden, siellä näkyi
jotain valkoista halkoläjän takaa. Menin lähemmin tarkastamaan ja näin,
en Valkoa niinkuin olin luullut -- vaan Kailun. Pian tuli Mattikin ulos
talon pirtistä ja -- rupesi valjastamaan Kailua.
-- Tälläkös nyt ajetaan, kysyin minä.
-- Niin.
-- Missä Valko on?
-- Sen myin Antin markkinoilla Tampereella.
-- Osaakos tää vetää?
-- Kuin Pileaamin aasi.
Ja niin me istuimme rekeen. Talon isäntä hymyili, Matti hymyili,
provasti seisoi koulurakennuksen rappusilla ja hymyili, kylän lapset
seisoivat ympärillämme ja hymyilivät, sanalla sanoen, koko maailma
hymyili, taisipa Kailukin hymyillä, poikkeuksena olin kuitenkin minä,
sillä minä en hymyillyt, vaan häpesin, sillä paikkakunnalla ei oltu
totuttu härillä ajamaan.
Kylän raittilla sai Taavan Kalle, iso jumalaton poikamölli, meidät
kiini, astui reen-kannaksille ja sanoi: Onhan teillä pramea juhta!
Olishan sen vielä kärsinyt; mutta Kalle rupesi suullansa erinomaista
ääntä pitämään; hän hyrräsi niinkuin paarma.
-- Älä pelota Kailua, varoitti Matti.
Mutta ei se Kalle siitä huolinut, hän hyrräsi vaan. Ja pian nosti Kailu
häntänsä pilviä kohti, tömisti päätänsä ja rupesi ravaamaan ja vihdoin
täyttä nelistä laukkaamaan. Matti kyllä sysäsi Kallen pois jalaksilta;
mutta Kailu ei herennyt laukkaamasta. Päinvastoin yltyi se yhä
kiivaampaan menoon, viimein loikki se pitkin tietä niin vihaisella
vauhdilla että lumi pöllysi ympärillämme. Ja niin sitä mentiin yli
lahden, läpi Jokelan kylän ja kappale matkaa ohitsekin.
Mutta viimein kai Kailu huomasi, ett'ei talvella paarmoja olekaan,
hiljensi vauhtinsa ja kulki levollisesti kuin tottunut härkä ainakin.
-- Kai sen niinkauvan pidätte hevosenanne, kuin se elää.
-- Kyllä kai; Kreeta ennen luopuisi vaikka toisesta silmästänsä kuin
Kailusta.
-- Kuinka se niin rakas sille on?
-- Hän on sen maitovasikasta juottanut, mullikkana syöttänyt ja
hoidellut sitä kuin arapiijaalainen hevostansa.
-- Niin aina, "Araapian hevoset ovat tunnetuita", sanoo "Maanoppaassa".
-- Ja se sen vähissä hengin pelasti jolkankin hampaista.
-- Niin; eikös Kailu juuri ollut se vasikka, joka palavitsalla ennen
muinaan tukehtumastakin pelastettiin?
-- Sama tanssimestari, sama!
Illan suussa saavuimme vihdoin kotiani. Matti oli Esterin kanssa meillä
yötä ja lähti vasta seuraavana aamuna kotia. Illalla kun ukot
tupakoitsivat, sanoi Matti:
-- Kyllä siellä lapset vastailivat, vastasi meidän plikka kauniisti,
mutta kyllä vastasi poikakin.
Ja niinkuin ennenkin, niin haastelivat he koulusta ja koulunkäynnistä,
panivat paraansa kumotaksensa äitini epäuskoisia esteitä, hän kun alkoi
ja lopetti tällä perusteella: milläs köyhä kouluttaa?
Mutta päätös -- summa summaarum, niinkuin kirkonkylän kauppias sanoo --
oli se, että minun piti ensi kynttilästä menemän Tampereelle kouluun.
Ja siihen se jäi.