Aamulla menimme varhain torille, ja kauppa kävi noin tavallisesti.
Lampaan kerit saatoimme, Matti ja minä "ryssän kasarmille", sillä sinne
vei meidät ostaja perässänsä. Ja siellä vasta Matin arvo minun
silmissäni eneni. "Piet kopeik, nada nietu", soi vielä kauan
jälkeenpäin korvissani kaikuna hänen keskustelustaan. Mutta hauskin
kaikista oli voikauppa. Nauloittain ensin myyskentelimme, ja hyvä oli
hinta, kuten Matti minulle kuiskasi. Ja kylläpä olikin muijia
ympärillämme.
Viisaasti oli Matti säälinyt osan voita pieniin pyttysiin ja rasioihin,
ja ne ne paraite kaupaksi kävivät. Matilla oli täysi työ kaupan
hieromisessa ja punnitsemisessa, minulla "kasöörin-virassa". Kreeta se
parhaasta päästä silitteli ja ruokki Kailua, "plikka" hän taas
ihmetellen silmäili vilkasta elämää ympärillänsä.
-- Mistä isäntä kotosin on, kysyi eräs "matammi" sävyisästi, hän oli
mielestään kai aivan höyli ja alhainen, koska hän "moukan" kera
pakinoihin puuttui.
-- Minä olen sieltä rikkaasta Arapiijaasta sen suuren Ananiiaksen
poika, ja olen perheineni tullut tuomaan hengenelatusta teille, te
Hämäläiset, lausui Matti saarnaavan juhlallisella äänellä.
Siitäkös muijat ällöttelemään. Toiset vihdoin rupesivat nauramaan,
yksinkertaisemmat päivittelemään, että missä kaukana se semmoinenkin
maa lienee?
Vähitellen kerääntyi väkeä kuormamme ympärille yhä enemmän. Eräs lihava
möhömahainen teurastaja katseli Kailua, miehet silmäilivät Valkoa,
muijat Kreetaa, "plikkaa" ja minua. Onneksi eräs "porjari" osti voimme
kaikki "trossikaupassa", ja kun tiinu oli tyhjennetty porjarin
rattaille, oli meillä vähäsen hengenvedon aikaa.
-- Onhan teillä maalattu hevonen, ivaili eräs joukosta. Ja todella
rupesi hepomme karvan äpäräkiilto silmiin pistämään. Satula-vyön ja
aisain kohdalta oli kiiltävä musteus harmaantunut liankarvaiseksi, ja
kun Valko oli matkalla vähän hionnutkin, niin oli hiki häirinnyt
maalauksen sopusointua.
Mutta ei ollut Matti millänsäkään; juhlallisesti vastasi hän vaan:
-- Jahkama pesen sen seitsemän kertaa Niilin virrassa, niin kyllä tämä
juhta on valkea kuin lumi.
Uusi kummastus kaupunkilaisissa. Aika rikkiviisas, tuumasi joku.
-- Kas sitä uuspeiliä vaan, lisäsi toinen.
-- Ei, maar se mies olekaan ensikertaa pappia kyydissä, jatkettiin
joukossa.
Tällä välin oli lihava teurastaja kävellyt useampaan kertaan Kailun
ympäri, mittaillut sitä silmällänsä, kourannut sen niskaa ja sanoi
vihdoin:
-- Viisitoista ruplaa, ottakaa pois.
-- Ei, vastasi Matti levollisesti.
-- Ei, huusimme toiset yhteen ääneen.
-- Kaksikymmentä, lisäsi teurastaja.
-- No, olkoon menneeksi, soronoo, myönsi Matti.
-- Tulkaa saattamaan mulli meille, saatte rahat, toimitti teurastaja.
Ja nyt piti Matin lähteä, hän jo irroitti marhamintaa ratasten
perälaudasta, ja rupesi hinaamaan Kailua perässänsä.
Mutta nytpä välkähti Kreetan silmä, joka tavallisesti oli niin
välinpitämätön ja unelias. Ja samassa ilmaantui siihen jotain märkää,
hän kun surullisesti katseli tepparoivaa Kailua. Viimemainittukin
käänsi päänsä emäntäänsä kohden, katsoi tylsällä silmällään häntä ja
urisi alakuloisesti. Silloin ei Kreeta enää ollut alallaan, muutamalla
askeleella oli hän kiini Kailun kaulaimessa ja sanoi pontevuudella,
jota ihmettelin:
-- Ei, Matti, Kailua myydäkään, minä en saa sitä luonnoltani.
-- Älä nyt hassuttele, Kreeta, nuhteli Matti.
-- Hassuttelen taikka viisastelen, vastasi toinen, mutta jos Kailu
myydään, niin myydään minäkin.
-- Kukahan sinusta äyriäkään edes antaisi, hymyili Matti.
Mutta lihava teurastaja oli kiivas ja kiukkuinen; hän sanoi pitävänsä
kauppansa, vaikka pataljoona ämmiä kynsin, hampain sitä estäisi; ja
tulisesti tarttui hän marhamintaan ja aikoi viedä Kailua muassansa.
Mutta ei se niin helposti käynyt, se tepasteli, mylvähteli ja ramisti
jykevää otsaansa niin, että lihava teurastaja pyllähteli marhaminnan
päässä.
-- Lyö selkään maanmies, kiljasi hän.
Mutta samassa huutaa Kreeta: Kailu seh, tul' juomaan tul'! Ja kun Kailu
tämän tunnetun äänen kuuli, ravisti se päätänsä entistä voimakkaammin
ja tehden muutaman riemurikkaan hyppäyksen oli se emäntänsä sivulla.
Ja kun teurastaja uudestaan sitä läheni, pullisti se silmänsä,
painoi päänsä polviansa vastaan, mylvi niin raivoisasti, ett'ei
teurastajan tehnyt mieli enää tarttua siihen. Kailu parka kai haisti
härkäin-surmaajan olevan tuossa miehessä. Aivan kuin tahtoen puolustaa
itseään ja emäntäänsä seisoi se Kreetan vieressä tuumaakaan eteen tai
taakse siirtymättä.
-- Ottakaa hyvä ystävä tää juusto kaupan-rikkojaisiksi ja menkää Herran
rauhaan, sanoi Kreeta teurastajalle tarjoten hänelle oivallisen
juuston.
-- Mutta emmehän suinkaan Kailua kotia vie, tuumasi Matti.
-- Viedään nyt Matti, viedään, maanitteli Kreeta ja lisäsi
surunsointuisella äänellä: muuten minä kuolen ikävään.
-- Onpa tuo hassu muija, kun eläintä noin suree, kuului väkijoukosta.
-- Näyttää olevan hessahtanut, huomautti toinen ääni.
-- Muijain kanssa riidellä ja vasikan kanssa kilpaa juosta on yhtä
hyödytöntä, mutisi Matti ja sanoi teurastajalle: tämä eläimen
elämäkerta on kummallinen; muija on sen pienestä kasvattanut: mutt'en
luullut sen noin siitä kiini pitävän. Taitaa olla paras, kun muija saa
viedä Kailun kotia, menköön siis kauppa rikki.
-- Senkin moukat, jupisi teurastaja ja asteli toisaalle. Matti taas
otti ohjakset käteensä ja ajoi korttieriin.
-- Onpa tuo Kailu oikein ihmeellinen eläin, tuumasin minä.
-- Niinhän se on; ja tällä kertaa en tahtonut Kreetan mieltä loukata:
kenties hän sentään on oikeassa.
-- Tää matka on ollut moniloppinen, sanoi.
-- Niin poikaseni, olemme nähneet ihmisiä monenmoisia. Minuahan äsken
puhuttelivat rikkiviisaaksi ja Kreetaa hessahtaneeksi; mutta näyttääpä
minusta kuin olisi noissa ihmisissä itsissä paljon hessahtaneen ja
rikkiömän vikaa itsekussakin.
Sitä puhetta en silloin ymmärtänyt, jälestäpäin olen usein miettinyt,
mitä Matti lienee tarkoittanut.
Ja niin me menimme korttieriimme.
Vähän vielä ostoksia tehtyämme, lähdimme kotia kohden. Hevosemme
harmaantui harmaantumistaan, sillä koko matkan sataa lillutteli hienoa
usvaista syyssadetta.