Oli taaskin elokuu, niinkuin monasti ennenkin. Kuhilaita oli ilmestynyt
pelloille, nälkiäisiä leikattiin meillä niinkuin ennenkin: elokuun
kuutamo-yöt olivat entistä herttaisempia, syyskuorreita pyydettiin
ahkerasti taajoilla nuotilla, jotka olivat kangastuoleissa kudotut ja
siis laittomat. Syksy teki tuloa nopein askelin ja riihiaika oli
käsissä.
Sunnuntai-iltapäivällä tuli Matti meille, musta kankea partansa oli
ajettu, ja omatekoisensa pitkävartiset saappaat oli hänellä jalassa;
taniaiset, joita hän tavallisesti jalkineinaan käytti, olivat kai kesän
kuluessa rikkuneet ja saaneet täysin palvelleina eronsa. Olipa Matilla
vielä uusi nahkavarsi-piippukin suussa ja vaaleanläntä huopahattu
päässä. Meidän väki ja minä aattelimme: no, mitähän Matin nyt mielessä
lienee?
Siinä sitä istuskeli hän isäni kanssa ja tupakoi, äiti se askaroi
ometassa, ja minä -- niin minä en pirtistä hievahtanut, istuin vaan
uteliaana muurinpenkillä jo odotin kuullakseni, mikä Matin asia olisi.
Mutta eipä näkynyt hänellä olevan kiiruun kierää. Ehdotteli vaan
isälleni, että "preistaisivat" vähän lauluakin. Selvää oli, että minun
oli silloin asia mennä ulos, sillä saattoivathan miehet vaatia minuakin
laulamaan, eikä se olisi ollenkaan ollut nyt hupaista. Menin siis ulos,
kävelin vasikkaha'assa ja noukiskelin puolukoita. Mutta täytyipä siitä
taas pirttiinkin tulla. Laulu oli loppunut, ja minä pelkäsin, ett'eihän
vaan Matti jo ole asiaansa puhunut!
Ja pamahtihan vihdoinkin; Matti sanoi tulleensa siihen päätökseen, että
"kauppa se auttaa eikä kalavesi". Olisihan sonnimullikkakin vietävä
H:linnaan, ja sopisihan silloin olla vähän muutakin rattailla, niinkuin
voita, joku lampaankeri j.n.e. Ja olihan jo voitakin ostettuna
parikymmentä leiviskää, kolme lampaan keriä ja muutama pari pulskia
metsoja. Mutta kuu on monta lajia tavaraa, niin saishan olla useampi
myyjäkin, vaikka tosin juuri yksikin toimeen tulisi. Kreeta raukka oli
vähän semmoinen ja tämmöinen, "plikasta" taas ei vielä ihmiseksi ollut,
ja sentähden Matti nyt pyysi, jotta minä, joka osasin muka kirjoittaa
ja ymmärsin pännärätinkiä, menisin mukaan; eihän tuosta reisusta palkka
niin suuri olisi, mutta olisihan ruoka ja saisihan vähän maailmaa
nähdä.
-- Kyllähän poika mun puolestani mennä saa, sanoi isäni maltillisella
tavallansa.
-- Eikä minunkaan puolestani estettä ole, lisäsi äiti.
Ja matkaan piti lähteä huomen aamulla, päivän koittaessa.
Enkä minä suinkaan sinä yönä paljoa maannut. Illalla tervasin ja
rasvasin saappaani, jotka isä nosti piittahirrelle, äiti se ei koko
yönä silmäänsä tyynyyn pannut, sillä hänellä oli tuo tukala seikka
selvitettävänä, mistä poika housut saisi, sillä entiset, ainokaiseni
olivat tilassa, joka ei minkään-päivästä arvostelua sietänyt. Ja
puuttui takki-siekaleesta nappia pari kolme -- --. Valvoin kilpaa äidin
kanssa katsellen hänen työnsä menestystä; mutta uni voitti vihdoin, ja
rikas-unelmaisen levon perästä kun nousin, oli "univormuni" varsin
valmis. Isän parkkumiset olivat muodostuneet minun ala-ulottimieni
mittaisiksi. "Harasoo", huusi isä leikillään, nähdessään minun uljaasti
kiinnittävän viimeistä takkini nappia. -- -- Mistähän se Matti nyt on
rahoja niin paljon saanut, tuumaili meidän väki, mutta eihän se meidän
asia ollut. Ehkä oli löytänyt aarnihaudan Tonttu-kuusen juurelta,
jossa juhannus- ja pyhäinmiesten-yönä usein oli tulenliekkiä nähty.
Mutta pian kuului nuhinaa ulkoa. Siellä Matti sitoi hevostansa
veräjän-pylvääsen, ja Kreeta kiipesi "plikan" kanssa alas kuorman
päältä, pian olivat he pirtissä; ja vähän vielä pakistuamme lähdimme
neljässä hengessä Hämeenlinnaa kohden. "Kailu" -- se oli härkämullin
nimi -- oli sidottu ratasten perään, Matti ja minä istuimme korkean
voitiinun kannelle, taakse, vähää alemma istui Kreeta, mutta Kailun
marssia kiihoitti pihlajaisella raipallaan "plikka". Ja liikkeelle
panevana voimana oli meillä Matin viime pääsiäis-markkinoilla ostama
Valko. -- Ja niin sitä mentiin että kangas kajahteli pyöräin
kolahduksista.
-- Hai hevonen, sano Krooperi kuttua, äyskäsi Matti ensimmäisessä
alasmäessä, ja silloin kalahti vähäsen aisassa oleva "kurjerikello",
mutt'ei sitä sentään junanvauhdilla kiidetty, se oli varma; sitä eivät
olisi myöntäneet Valko-rukan kankeat luut, vaikka Kailu olisikin
juoksu-marssiin suostunut.
Mitähän tästä vielä tuleekaan, aattelin. Mutta eteenpäin aina sentään
mentiin ja sanottavitta seikkailuitta ehti matkue päivän laskiessa
ensimmäiseen yöpaikkaan. Siellä katseli emäntä porstuan ovelta tuloamme
ja virkki itsekseen, mutta niin kovaa, että sen mekin kuulimme:
-- Mikääs mustalais-joukko tuolta tulee?
-- Näkeehän sen päältäkin, mitä väriä me olemme, vastasi Matti.
Minunkin oli suuni auki sanomassa jotain, mutta jätin sanomatta, sillä
pelkäsin vihoittaa emäntää. Aioin sanoa: itse sinä mustalainen olet,
arvellen tämän kohteliaisuuden kylläkin hyväksi todistukseksi
"huntramäntistäni". -- Yösijan saimme, vaikka vuode ei kaksinen ollut,
honkainen permanto vaan ja toisilla pitkä ja leveä penkki.
Ilta-aterian toimitti Kreeta eväsmakkomme kannelle, vähä-sanaisena kuin
ainakin. Ja pian oli kuiva, yksinkertainen ateriamme syöty. Väsyneitä
kun olimme, sillä rattailla istuminen väsyttää -- ja olimmehan
vuorottain kävelleet Kailun kantapäillä kukin -- niin pian nukahdimme,
enkä minä ainakaan herännyt, ennenkuin kuulin Kreetan nyhkivän ja
nuhisevan: nous' ylös poika jo, nouse vaan, että päästään menemään. Kun
minä sain itseni matkakuntoon, tuli Matti jo ulkoa; hän oli ollut
hevosta valjastamassa.
-- Nyt on minun silmäni käännetty, taikka on Valko muuttunut piruksi,
hän sanoi pirttiin tullessaan filosoofin levolla.
-- No, kuinka niin sitten, kysyi korttierin isäntä.
-- Johan nyt vallan hassuja puhuu, nuhahti Kreeta.
-- Onko hevonen noiduttu, tutkasin minä.
-- Vielä se majassa kuului syövän, kun kukon laulamalta ulkona kävin,
muistutti emäntä.
-- Ja kuuluihan päristys pirttiinkin, kun ma ylös nousin, nuhisi
taaskin Kreeta.
-- Niin, kyllä se syö ja päristää vieläkin, mutta eilen se oli valkea
kuin lumi, tänään se on musta kuin sysi, selitti Matti.
-- Silmät on käännetty Matti, on vissisti, vakuutti Kreeta
innostuksella.
Ja sitte mentiin katsomaan miehissä, mitä pirun ilveitä pihalla olisi.
Kreeta kumminkin oli varovaisin kaikista, hän käänsi vasemman sukkansa
nurin, sillä siten sanoi hän silmänsä näkevän asiat oikein.
Eikä asia katsomisesta valjennut, ei valjennut hevonenkaan, musta se
oli, ja kiiltävän musta sittekin.
-- Onkohan joku vaan luvatta hevosta vaihtanut kanssanne, sanoi isäntä
miettien.
Ruvettiin siinä miehissä hevosta katselemaan. Samanlainen oli se
kooltaan ja ryhdiltään kuin Valkokin, ja olihan vasemmassa takareidessä
metsän elävän hampaansijakin, ja oikeassa etupolvessa patti juuri
niinkuin eileiselläkin juhdallamme; vielä tuo harvajouhinen
typpyhäntäkin oli aivan eileisen näkönen.
-- Tuo nyt on ihmeellisempää, kuin se "ihmeellinen unikirja", joka oli
Lukkarin Heikulla plakkarissansa vaalissa ollessaan, jupisi Matti.
Hevosta tarkastettiin kaikin puolin. Matti silitti sitä vasta karvaa,
ja katso, ihme ja kumma! Karva oli juuresta valkeaa, päällä vaan, sanoi
Matti, oli ohut "lakieraus", joka pian mustasi silittelijän kädet
mustaksi.
-- Kenen uuspeilin töitä lienee teko tällainen, uteli Matti.
-- Kenenkäs muun kuin Himmeliinin, arveli isäntä. Minkä Himmeliinin,
kysyi Kreeta, mutta Matti oli totinen ja raappi korvallistaan.
-- Sehän se näillä paikoin on maalarinvirkaa pitänyt, selitti isäntä ja
kertoi, miten suuri "hunsvotti" tuo Himmeliini oli. Hän oli kulkenut
maailmat halki maalaillen ja koirankuriansa harjoitellen. Hän oli ollut
hämäränaikaisilla majatalossa ja juuri silloin oli hän mennyt pois kuin
me taloon tulimme, vaikk'emme me häntä huomanneet. Arvaten oli hän
kylän poikaparven kanssa liikkeellä mallassaunoja myöten sulkemassa ja
tehnyt meillen tuommoisen kepposen.
Mutta Matti oli ihmeen levollinen, hän näytti asiaa pitävän vaan
pilanomaisena. Ei siinä siis sen pitempiä puheita pidetty, lähdettiin
taas menemään. "Plikka" ajoi ensi vuoron Kailua, Matti istui minun
kanssani voitiinun päälle ja Kreeta asettui entiselle paikalleen. Eilen
oli matkue pysynyt erinomaisen hiljaisena; Kailu vaan oli silloin
tällöin huutanut, että kangas vastasi. Mutta tänään olivat matkueen
järjellisetkin osakkaat äänellisempiä.
-- "Hoi, hoi", huuteli "plikka" tavan takaa.
Ja ainakin virstan matkan lauloi Kreeta hiljaan:
Oleppas verrattava klasiseen kaappiin,
Eipä se loukkeita sallikaan;
Oleppas verrattava paperiseen paattiin,
Eipä ie veden pääll' pysykään vaan.
Ja kun tämä laulu oli tarpeenmukaisesti otettu useempaan kertaan, niin
sitten hän alotti uuden laulun. Isäni oli joskus puhunut, miten Kreeta
väliin rupesi laulamaan "omiansa", semmoisia hyräilyjä, joita ei ollut
virsi- eikä muissa kirjoissa. Sellaista hyräilyä piti hän nytkin; Matti
siitä ei näkynyt paljoa piittaavan, enkä minäkään sitä osannut juuri
minään pitää. Pysähtyi siitä mieleeni joku sananen, ja koitan jotakin
muistella tuosta kummallisesta hyräilystä vieläkin:
Mistä toitte tyttörievun,
Kusta kurjan kuljetitte?
Tuolta toimme tyttörievun,
Tuolta kurjan kuljetimme
Ihanaisen nurmen takaa,
Kauko niityn kainalosta.
Hei, lallallaa; ja kauno niityn kainalosta.
Miksi toitte tyttörievun,
Tänne kurjan kuljetitte?
Toimme tänne tyttörievun,
Tänne kurjan kuljetimme,
Kouluhun kovan elämän,
Orjan työtä oppimahan
Itkun alhossa alati.
Ja milloin ja milloin ja milloin
Tuska se nimetön loppuu,
Tauti se kalvava taukoo?
Ja milloin ja milloin ja milloin
Mun saatatte onnelan maille
Ja kultasen hongiston helmaan?
Ja milloin ja milloin ja milloin
Viette taasen tyttörievun,
Täältä kurjan kuljetatte
Ihanaisen nurmen taakse,
Kauno niityn kainalohon,
Metsän neitsyen salihin,
Sinipiian kartanohon?
Ja milloin ja milloin ja milloin?
Olipa se mielestäni kummallinen laulu. Eikä se siinäkään kaikki ollut,
vaan pitkältä sitä kesti, vaikk'en minä sitä kaikkia muista. Sittemmin
olen arvellut, että noinhan niitä kansanlauluja kai yleensä syntyykin.
Joku, jonka povessa laulun hetteet herkästi heruvat, laulaa ensin ilmi
tunteensa, toinen kuulee ja laulaa uudestaan mukaillen vähän omaan
malliinsa; ja vihdoin on tunteen onnistunut löytää kaivatut sanat,
jotka verraten täsmälleen vastaavat sen sisällisyyttä; ja silloin on
yksityisen sydämenpurkaus noussut kansanlaulun arvoon ja kulkee
valmiiksi lyötynä, käypänä rahana. Oli kuinka olikaan, Kreeta se oli
taaskin laulanut omiansa. Nyt olin omin korvin saanut sen kuulla.
Minua, poika-nulikkaa ei hän ollut karttanut, vaan antanut
"lapsellisuudellensa" matkan ratoksi vähän vapautta, vaikk'ei hän juuri
ihmisten aikana "lauluille ruvennut".
-- Tuommoisia se meidän muija usein laulaa, sanoi Matti äänellä, jonka
leikillisyys tuntui niin surumieliseltä.
-- Mistäs te Kreeta sellaisia lauluja olette oppinut, uskalsin minä
kysyä.
-- Mistäs minä niitä olen oppinut, toisti hän ja lisäsi melkein
puolustavaisesti: tuleehan sitä joutessa jotakin mieleen.
Ja niin me kaikellaista pakisten yhä lähenimme Birger Jaarlin
kaupunkia. Matilla oli tilaisuus osoittaa "osaavaisuuttansa" useinkin
matkan kuluessa. Niinpä tuli meitä vastaan Looterin Mikko. Hän oli
meidän pitäjästä ja näytti olevan tuttu Matin kanssa.
-- Hyvää päivää, sanoi hän.
Vastauksen asemasta tirkisteli Matti eteenpäin, taakse, oikealle ja
vasemmalle ja viimein korkeuteen, lausuen valittavalla äänellä: ei
erittäin, vaan pilvess' on.
Huuli vempallaan ajoi Mikko eteenpäin.
Matti oli oikullinen, hän vaati tervehdykseksi tuon täysinäisen
lauseen: "Jumal' antakoon hyvää päivää". Ja kun joku häntä näin
tervehti, oli hän valmis vastaamaan "Jumal' antakoon". Itse hän
vastaantulijalle lausui tavallisesti: "Jes' auks"!
-- Mitäs kuuluu, kysyi eräs talonmies, joka portinvajassa seipäitä teki
ja joka vanhana tuttuna rupesi Matin kanssa pakinoille.
-- Ratasten ratinaa, oli vastaus.
Talonmies katsoa muljahutti alaspäin, sylki kouraansa ja rupesi
uudestaan seivästä veistämään.
Näin oli Matilla aina joku viisas sana sanottavana oudolle ja tutulle.
Hänen suunsa meni kummalliseen hymyyn aina kun joku hölmistyneenä
seisoi hänen edessään. En ymmärrä, mikä Mattia asiassa oikein huvitti,
oma viisautensa vai muidenko tuhmuus. Luulenpa melkein, että hän piti
ihmisiä yleensä narrina, joille ei huolinut totista sanaa tuhlata.
Kenties hän piti elämää selittämättömänä ilvenäytelmänä, jonka
sopusointua ei saanut totisuudella häiritä. Kenties oli Matti parka
viiden kymmenen elinvuotensa kuluessa tullut huomaamaan, että totinen
naama ja juhlallisen painava puhe usein kyllä on yhtä paljon,
"todellista totuutta" kuin Matin tallukat ovat samettia. Kukaties?
Paras on, sanoi Matti kerran isälleni, heittää leikiksi, kun täysi tosi
näyttää tässä mailmassa olevan niin vörpaiskatun pilanpäiväistä ja
naurettavan hassua.
Eikä saanut Mattia matkallamme ymmälle juuri mikään. Kävi tosin vielä
kerran nolosti ennenkuin H:linnaan pääsimme. Kuljimme juuri kapeaa,
kivistä ylämäkeä. Arvellen, aprikoiden astui Valko jyrkkää mäkeä,
vinkkuroiden toiselle ja toiselle puolen niin paljon kuin leveys antoi
mukaan. Vastahakoisesti ja päätänsä ravistellen mennä jupasti Kailu, ja
suloisessa rauhassa astelimme 4-henkisenä takajoukkona me
kaksijalkaiset. Ja olimme aivan nousemassa mäen harjanteelle, kun
toiseltapuolen kuului melkeä melu. Ensiksi sai tällä kertaa suunsa auki
Kreeta.
-- Voi, voi Matti, johan sieltä tulee koko kruunun transportti! Matti
juoksi kyllä kuormaa hoitamaan, mutta hui, hai, siinä se jo oli
nelihevosinen "roikka" aivan suutasuksin mustaksi-muuttuneen Valkomme
kanssa, ja samassa silmänräpäyksessä oli rattaamme pyörä tarttunut
trossivaunuihin. Ajajat, jotka olivat Venäläisiä sotamiehiä, huusivat
ja huihtoivat käsillänsä.
-- Muschik, durak, biergele, padi, kuului joukosta.
Matti koki irroittaa rattaitaan, iski silmää venäläisille ja lausui
tuttavanomaisella äänellä: maltsiis, maltsiis!
Mutta siitäkös harmaatakit vaan pahemmin suuttuivat; he ropsasivat
ruoskallansa Mattia kerran ja hevosiansa useammin; voimallisesti
reuhtasivat silloin kruunun pulskeat juhdat; ja pyllähtipä korkea
kuormamme ojaan, aisain päät katkesivat, satulavyö meni poikki, Valko
kaatui kellellensä, kuin ammuttu, lampaan kerit ja metsot mätkähtivät
huiskin haiskin maantielle. Ja päälle pääteeksi marssi trossivaunujen
perässä pitkän pitkä jono harmaatakkisia sotamiehiä. Niistä otti yksi
"sutiparta" (kuten Kreeta häntä sittemmin karahteerasi) satulan
painettinsa nenään, kantoi sen mäen alle, ja heitti vihdoin tien
viereen. -- Ei se veitikka huolinut vaikka Matti huusi minkä jaksoi:
prasai prat, nietu ropoti satulaa; ja nauroi se lurjus vaan isoon
ääneen kun Kreeta kiukkuisena huuteli: äl molot, ann' pois satula,
harasoo, rakkar! -- --
Kun minä olin tuonut satulan takaisin ja yhteisin voimin olimme saaneet
kuormamme rattaille ja taas pääsimme entiseen järjestykseen, päivitteli
Kreeta: voi herrainen aika kun ne pärmänttäs meitä! Minä kysyin
Matilta, mitä hän Venäläisille sanoikaan, koska ne niin suuttuivat.
Matti selitti lyhyesti tarkoituksensa olleen sanoa: "maltas nyt, kyllä
tässä selitään"; vähän hätääntyneenä oli hän tämän lauseen kuitenkin
venäjäksi tulkinnut väärin, sanoessaan: maltsiis, sillä se on niin
paljon kuin: pidä suus' kiini. Hänen olisi pitänyt sanoa: pokatii,
pokatii, mutta eihän se siunattu sana silloin tullut hänen kielellensä.
-- Se Matti maarian osaa, ihaili Kreeta.
-- Mutta rientää sitä täytyy, ehtiäksemme ajoissa kaupunkiin; hoi
Valko, hoi Kailu, hoi! Ja niin sitä mentiin askel askeleelta ja tultiin
iltahämärässä Myllymäen kautta Hämeenläänin pääkaupunkiin, tultiin
maalatulla hevosella ja maalaamattomilla rattailla. Ja kun Pohjalammin
rikkiviisas Matti ja hessahtanut Kreeta ovat "plikkansa" ja
"puukhollarinsa" kanssa kauppias G:n luona saaneet oivallisen
majapaikan, niin jätämme heidät lepäämään ja huomisen päivän kaupoista
uneksimaan.