Äiti. -- Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu tältä
saamistaan tiedoista.
Puolen penikulman päässä Herrevadista sijaitsi kertomuksemme aikana
vanha Torpan herraskartano. Sitä ympäröi joka puolella tiheät metsät,
jotka salasivat sen uteliailta silmäyksiltä. Ainoastaan yksi tie vei
sinne.
Että linna oli jäännös muinaisilta ritariajoilta, sen osoittivat
vallihauta ja vipusilta selvään. Joka nurkka korkeissa, synkissä
saleissa kantoi muinaisajan merkkejä, ja monissa paikoin ei ihmiskäsi
ollut koskenutkaan vanhoja esineitä, joten ne olivat paksun
tomukerroksen peitossa, ja tämä kyllä todisti, että ainakin yksi
vuosisata oli kulunut siitä, kuin ritarijoukkojen rummunpärinä ja
iloinen hyörinä turnajaisissa kajahteli linnassa. Hiljaisuus vallitsi
nyt autioissa saleissa, ja hämähäkit olivat ainoat asujamet siellä,
missä muinoin jalot ritarit ja vapaasukuiset immet olivat pyörineet
piiritansseissa. Kuka voi kertoa kaikista huokauksista, joita näissä
saleissa oli huokailtu, kaikista kaihon silmäyksistä, jotka harhailivat
pienistä lyijypuitteisista akkunoista, kun vipusilta laskettiin alas ja
loistava metsästäjäjoukko palasi takasin saliin, maljasta juomaan
vaahtoavaa olutta; tahi kaikista salaisista kyyneleistä, jotka täällä
oli vuotanut jonkun petetyn neitosen silmistä? Ah, joka voisi ymmärtää
pilaririvien ja tomuhiukkasten kieltä, hänellä olisi monta kertomusta
kerrottavana, jotka nyt ijäti lepäävät unhonyön helmassa.
Linnaan kuului vaan kaksikerroksinen, ilmoihin kohouva päärakennus,
sekä kaksi sivurakennusta, pienine, pyöreine tornineen. Päärakennus,
joka olikin varsinainen ritarilinna, oli autio; ainoastaan
sivurakennuksissa asui kertomuksemme aikana leskikreivitär Eleonora
Stjernfelt, jonka huoneet sijaitsivat oikeassa sivurakennuksessa,
palvelijain asuessa vasemmanpuoleisessa. Nämä sivurakennukset olivat
kreivi Vilho Stjernfeltin rakennuttamat, vähää ennen toisen Tanskan
sodan syttymistä, eikä niillä sentähden ollutkaan tuota synkkää
ulkomuotoa, joka oli vanhan linnan varsinainen tuntomerkki. Molemmat
sivurakennukset olivat holvikäytävän kautta yhteydessä linnan kanssa,
jolla näitä paitsi oli eri sisäänkäytävät molemmilta sivulta.
Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa, joka myöskin kohosi
kaksikerroksisena, asui, kuten jo mainittiin, leskikreivitär Eleonora
Stjernfelt. Pimeän ja pitkän etehisen kautta tultiin aliseen
kerrokseen, jossa perhe enimmäkseen oleskeli, paitsi kun vieraita kävi
Torpassa, niin silloin avattiin juhlakerros (ylinen), joka sen ajan
tavan mukaan oli koristettu kauniilla seinäpapereilla, ja leikkauksilla
tahi maalauksilla varustetuilla huonekaluilla, sekä sukutauluilla
raskaissa, kullatuissa kehyksissä.
Eräässä näillä kaunistetussa huoneessa tapaamme Eleonoran samana
iltana, josta edellisessä luvussa kerrottiin. Mutta eipä kukaan tuntisi
hilpeätä ja tulista puolatarta, jonka ensikerran tulimme tuntemaan
Mikolaiovin linnan salissa. Tosi on, että kaksikymmentä vuotta on siitä
kulunut, mutta ainoastaan pari kuukautta takaperin oli hän vielä
iloinen ja vilkas, neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta. Suru
oli nyt astunut hänen ennen rauhaisan kotinsa kynnyksen yli, ja tämä
synkkä vieras ryösti häneltä kaiken ilon. Se toi mukanaan sanoman, että
hänen puolisonsa oli kuollut, että se, jonka edestä hän oli uhrannut
kaikki, ei ollut enään olemassa.
"Mutta yksi lohdutus minulla on kuitenkin", sanoi hän itsekseen,
nojaten vieläkin kauniin päänsä käsiinsä, "se on lohdutukseni, että hän
kuoli sankarikuoleman, ja että hän viimeiseksi ajatteli Jumalaa ja
minua! Niin", jatkoi hän, nostaen päätään ja kyynelsilmin katsellen
pientä raamattua helmassaan, "suuri lohdutus on tämä kirja, jonka hän,
_hän_, jota yksin rakastin, lahjoitti minulle hääpäivänämme. Se on
monta kertaa rauhoittanut minua, tehköön nytkin samoin." Näin sanoen
vei hän raamatun huulilleen ja kuiskasi: "Tässä suloisessa sanassa,
joka tarjoo rauhaa ja sovitusta, ja lasteni rakkaudessa olen löytävä
sen levon, joka nyt häirittiin. Mutta en ymmärrä tätä", virkkoi hän,
kiivaasti nousten seisomaan, "kello on jo kaksitoista, eivätkä he vielä
ole palanneet." Tätä sanoessaan tarttui hän pieneen kilistimeen, jonka
kimakan äänen kuultuaan, vanha palvelija heti näyttäytyi ovella.
"Sinä voit olla luonani, Martta", sanoi kreivitär, pyyhkäisten
kädellään otsaansa, "tänä iltana olen taas niin levoton; onhan
levollisempaa olla seurassa kun yksin murheineen. Bernhard ja Berta
eivät ole vielä tulleet kotia, miten sen selitän?"
"Sehän on ihan luonnollista", vastasi vanha palvelijatar, istahtaen
jakkaralle emäntänsä jalkain juureen, "majuritar Lundberg, joka myöskin
tarvitsee lohdutusta majurin kuoltua, ei ole tahtonut laskea neitiä
luotaan tänä iltana, ja..."
"Mutta", virkkoi kreivitär, "Berta on ollut hänen luonaan lähes
kuukauden, ja voinee hän toki ymmärtää, että minäkin kaipaan lastani."
"Niin, todellakin näyttää tämä kummalliselta", vastasi Martta, pannen
koron joka sanalle, "ehkä jokin onnettomuus..."
"Sanot onnettomuus", huudahti kreivitär, hypähtäen seisomaan, "mikä
onnettomuus se olisi! Ovathan ruotsalaiset Herrevadin luona, ja heidän
etuvartijansa puolen penikulman päässä sen ympäristössä."
"Sehän vaan oli arvelu", virkkoi Martta jäykästi. "Sitäpaitsi Bernhard
herra ja Czarny kyllä ovat sellaisia miehiä, että voivat tapella vaikka
kymmentä sissiä vastaan! Niin, sen sanon", jatkoi vanhus, ja löi
yhtämittaa käsillään polviaan, "minkätähden kuningas Kaarlo-vainaa
meidän kuninkaamme isä, välittikään Skoonesta; sillä se voitto ei
milloinkaan tule muuksi kuin harmiksi. Eihän täällä enään saa
yörauhaakaan noilta hurjilta sisseiltä, ja juuri paraasta unestaan
tulee herätetyksi laukauksilla ja muilla vehkeillä. Tuskin uskallan
mennä vallihaudan toiselle puolelle keskellä päivää, sillä joka
pensaassa pelkään näkeväni partasuun skoonelaisen, jonka Jumala on
lähettänyt vitsaukseksi synteimme tähden."
"Martta-hyvä", vastasi kreivitär, eikä voinut levottomuudestaan
huolimatta, joka häntä vaivasi, pidättää hymyä, jonka palvelijan sanat
synnyttivät. "Sinä puhut kuin ymmärtämätön lapsi. Eihän se ole
kuninkaamme syy, että talonpojat ovat nostaneet kapinan; tanskalaisille
siitä voit antaa syyn."
"Minä luulen, mitä luulen", virkkoi Martta, nousten seisomaan, ja meni
vipusillan puoleiseen akkunaan, "ja vielä kerran sanon, että
kuninkaamme teki hullusti, koettaessaan tehdä tanskalaisista
ruotsalaisia. Eihän nyt tiedä illalla, josko aamulla enään elää. Eilen
kuulin Erkin kertovan muille rengeille, että sissijoukko oli polttanut
neljä talonpoikaistaloa, vaan penikulman päässä täältä, ja miten
luulette, kreivitär, voiko maata levossa sellaisia hirmuja nähdessään."
"Sinä olet oikeassa, uskollinen Marttaseni", vastasi kreivitär, mennen
vanhuksen luo; "mutta vanha Torppa on niin lähellä ruotsalaisten
leiriä, ett'ei yksikään sissi uskalla tänne tulla."
"Voi olla", sanoi Martta matalalla äänellä, "mutta kauheata on
kuitenkin elää tällaisina aikoina."
Kreivitär ei vastannut näihin palvelijattarensa valituksiin. Sen sijaan
nojasi hän oikean käsivartensa erään nojatuolin selkälautaa vasten ja
tähysteli ympärillä olevia metsiä, joissa puiden latvat loistivat kuin
hopea, kirkkaassa kuutamossa. Ja kaukana, kaukana olivat hänen
ajatuksensa. Merien yli lentelivät ne synnyinmaahan, Mikolaioviin, sen
synkkiin metsiin ja Visloka-virralle, jonka hopeoidut laineet nyt,
kuten kaksikymmentä vuottakin sitten, leikkivät syntymälinnan juurella.
Hän eli vaan muinaisuuden muistoissa, ja koko hänen lapsuutensa, sekä
viimeiset tapahtumat Puolassa olivat niin vireillä hänen muistossaan,
että hänestä tuntui kuin olisivat ne tapahtuneet vaan pari päivää
sitten.
Mikäpä elämä olisikaan, ell'ei löytyisi suloisia nuoruuden muistelmia,
jotka murheen hetkinä rauhoittavat sydäntä? Laiva, joka avutonna
ajeleisi myrskyisällä merellä. Näistä nuoruuden muistelmista sai
Eleonoora hetkisen iloa, ja hän nautti sitä koko tulisen sielunsa
voimalla. Mutta todellisuus karkoitti pian tämän ilon.
"Voi suuri Jumalani", huudahti Martta ja löi käsiään yhteen, "tuolla
tulee Bernhard herra ja Czarny, ja suuri joukko ratsumiehiä. Nyt he
ovat vipusillan luona. Erkki laskee sen alas, ja nyt he laukkaavat
pihaan. Mitähän tämä merkinnee, täytyypä ottaa siitä selko."
Eleonora värisi kuin vilutautinen, mutta ennenkuin hän ehti sanaakaan
sanoa, oli Martta poissa. Levottomuudesta menehtymäisillään vaipui hän
sohvalle ja kätki itkien kasvonsa käsiinsä. Hän ei nähnyt, miten
Bernhard hiljaa tuli huoneesen ja lähestyi varpaillaan, mutta äkkiä
nousi hän, ikäänkuin näkymättömän käden koskettamana, seisomaan, ja
seuraavassa hetkessä lepäsi rakastettu poikansa hänen rinnoillaan.
Puolen tuntia sen jälkeen tunsi hän Bertan kohtalon, mutta että se oli
heidän verivihollisensa, joka tällä tavalla kosti, sitä hän ei
tiennyt. Bernhard yksin tiesi tämän, sillä matkalla oli Czarny,
vaitiololupauksella, kertonut kaikki. Tulinen nuorukainen paloi
kostonhalusta, ja ainoastaan Czarnyn varoitukset, että kavaluus ja
keinottelu tässä yksin olivat auttavat maalin päähän, häntä hiukan
rauhoittivat.
"Berta on sissien hallussa", vaikeroi kreivitär Czarnyn ja Bernbardin
häntä tukiessa, hänen ollessa kaatumaisillaan. "Mikä hirveä kohtalo on
hänellä tarjona näiden saaliinhimoisten laumojen keskessä, joilla ei
löydy Jumalata! Oi, mitä olen tehnyt, että tämäkin suru tuli osakseni!"
Niin vaikeroi tuo paljon kärsinyt äiti ja vaipui tunnotonna sohvalle.
"Jää luokseni, Bernhard", jatkoi hän ja tarttui poikansa käteen, "minä
olen niin levoton, ja aavistan mitä kauheinta!"
"Rakas äitini", sanoi nuorukainen vakavalla ja levollisella äänellä,
"Czarny ja minä olemme päättäneet ett'emme lepää, ennenkuin olemme
tullut sissien olopaikan perille. Akseli Lundberg on yhtynyt seuraamme,
ja jo tänä yönä alamme tutkimusretkemme. Jos tahdot, äiti, kutsuu
Martan tänne, että hän..."
"Niin, tee se", vastasi kreivitär hiljaa, sitte jatkoi hän kovemmalla
äänellä.
"Älkää palatko takaisin, ennenkuin tiedätte, missä Berta on; en voi
saada lepoa, tuntemattani hänen kohtaloansa. Mutta kiiruhda, poikani",
huudahti hän kiivaasti, "jokainen hetki kuin menee hukkaan on ijäisyys.
Sano myöskin Erkille, että hän uskollisesti vartioitsee vipusillan
luona, sillä näinä aikoina ei voi kukaan olla tarpeeksi varovainen."
"Kyllä, äitini", huusi nuorukainen, syleili äitiänsä ja ja kiiruhti
pois.
Pihalla tapasi hän Czarnyn ja Akseli Lundbergin, majuri Lundbergin
pojan, solakkaan ja kauniin nuorukaisen ja kornetti Aschebergin
ratsumiehissä, kuten Bernhardikin.
Kuten heidän isänsäkin, olivat nämä molemmat nuorukaiset, vapaasukuinen
ja aateliton, solmineet lujan ystävyyden-siteen, ja yhdessä
kamppailussa sodissa olivat he oppineet luottamaan omiin voimiinsa, ja
tämä yhä innostutti heitä uusiin voittoihin. Sydämestään vihaten noita
sisseiksi nimitettyjä uhkavaltaisia, menivät he Aschebergin osastoon,
sillä tämä oli ottanut ajaakseen nuot pakosalle ja hävittääkseen heidän
laumansa. Uudet maakunnat olivat saaneet maistaa kaikkia siitä hirmuja,
jotka ovat partiosotain ehdottomia seuralaisia, ja erittäin raivosi
viha Skoonessa, jossa pääkahakat taisteltiinkin. Ei voi löytyä
kauheampaa kuin näiden sissien retkeilyt, ja lukiessa kertomuksia
näistä luulisi elävänsä maassa pakana-ajalla, jolloin murhat ja ryöstöt
pidettiin Jumalille otollisena. Kyllähän ruotsalaiset koettivat hillitä
hurjien talonpoikain ryöstönhalua, mutta turhaan, ja juuri se, kun
sotilaat armahtamatta kostivat tovereinsa kohtalon, lisäsi yhä raivoa.
"Seuratkaa minua", sanoi Czarny mennen vasenta sivurakennusta kohti,
"neuvotelkaamme, miten parhaiten keksisimme noiden konnien olinpaikan,
ja sitte", huudahti hän kovemmalla äänellä miekkaansa pudistellen,
"sitte olkoon suurin huolemme Berta-neidin pelastaminen. Mutta meitä on
vaan kolme, ja..."
"Useampia ei tarvitakaan", keskeytti Aksel vakavasti. "Usko minua
Czarny, kolme urhoollista ja virkeätä miestä voi tässä tapauksessa
toimittaa enemmän kuin kelpo miesjoukko."
"Totta", virkkoi Bernhard, astuessaan ensimmäisenä matalaan etehiseen,
"me olemme tekevät enemmän, kuin jos kokonainen armeija meitä
seuraisi."
Czarny ei vastannut, vaan seurasi vaieten nuorukaisia.
* * * * *
Neljä päivää oli kulunut, eikä Czarnyn seurueineen ollut onnistunut
saada mitäkään vihiä Bertan olopaikasta. Partioretkillään kyllä olivat
saaneet kaksi talonpoikaa vangittua ja pakolla koettaneet tulla
totuuden perille, mutta turhaan. Nuo karaistut roistot kärsivät mitä
suurimpia tuskia valittamatta ja kuolivat mieluummin kun pettivät
toverinsa. Vihansa ruotsalaisia kohtaan oli niin suuri, että nuo hurjat
skoonelaiset koettivat kaikin tavoin heitä vahingoittaa, eivätkä
silloin panneet ainoastaan omaisuuttaan alttiiksi, vaan antoivat myös
ruumiinsa kiusattaa mitä hirveimmällä tavalla, ainoastaan voidakseen
tehdä rahtusen haittaa vihollisilleen. Tämä kova vastarinta tietysti
suututti Czarnya, ja sai usein hänen puolalaisen verensä kuohumaan, ja
usein Akselin ja Bernhardin täytyi mennä väliin niitä hirmuisuuksia
estämään, joita hurjistunut puolalainen oli tekemäisillään.
Aamusta iltaan ja vielä öisinkin kuljeskeli vanhus Herrevardin
ympärillä olevissa metsissä; hän tarkasteli melkein joka pensaan ja
tähysteli puiden tuuheita latvoja, "sillä", oli hänellä tapana sanoa,
"minä tunnen noiden lurjuksien sotimis-tavan, ja valveilla täytyy olla,
jott'ei saa luotisadetta ja keihäitä ylitsensä sekä puunlatvoista että
pienimmästä pensaasta." Ja oikein hänellä olikin, puolalaisvanhuksella,
sillä talonpojat käyttivät vähintäkin tilaisuutta hyväkseen, ollessaan
partioretkellä.
Oli neljäs yö yllämainittujen tapausten jälkeen: Noin kahden penikulman
päässä Torpasta, tiheän metsän siimeksessä, käyskeli kolme miestä
hiipivin askelin. Varovasti kuin intiaanit astuivat he maassa olevien
puun oksien yli, eikä silmänsä jättäneet yhtäkään esinettä, ennenkuin
se oli tarkoin tutkittu. Kesä-ilta oli lämmin ja suloinen, ja synkeät
pilvet ajoivat toisiaan takaa taivaalla. Silloin tällöin kuului
ukkonenkin tuonnempaa, ja kirkkaat salamat katkaisivat ilman. Mutta nuo
kolme kulkijanta eivät näyttäneet huomaavan tätä, he olivat niin
kiintyneet puoliääniseen keskusteluunsa, ett'eivät huomanneet kapinaa
luonnossa.
"Tästäkö metsästä meidän siis pitäisi löytää heidät", sanoi Czarny ja
kääntyi Aksel Lundbergin puoleen, joka käveli hänen vasemmalla
puolellaan, "mutta jos olette erehtynyt..."
"En, Czarny, en", vastasi nuorukainen tulisesti, "minä en erehtynyt:
täällä tulee joukkion olla, se ei Erkin puheen mukaan olisi kerinnyt
kauvemmaksi, sillä eilen iltapäivällä oli hän nähnyt heidän Torpan
läheisyydessä. Ja voittepa uskoa, että tuo vanha kettu oli kavala kuin
itse Sven Paavonpoika [kuuluisa sissien päällikkö]", huudahti
nuorukainen nauraen; "hän pukihe itsensä sissiksi ja sanoi kuuluvansa
Marsvinholmassa asuskelevaan seurueesen. Kyllä häntä kovin tutkittiin,
mutta hän antoi myös sellaisia vastauksia, että talonpojat hätä pikaa
palasivat takaisin. Torppaan he juuri pyrkivät, mutta Erkki kertoi
heille, että 20 Aschebergin ratsumiestä oli siellä majoitusväkenä,
anteeksi annettava valhe, tietysti eivät he uskaltaneet mennä
kauvemmaksi, ja seurueen päällikkö..."
"Näkikö Erkki hänen?" kysyi Czarny kiivaasti.
"Tietysti näki! Tämän kanssa hän puhuikin koko ajan."
"Millainen hän oli, tiesikö Erkki sen?"
"Tiesipä niinkin", vastasi nuorukainen, tähystellen Bernhardia ja
Czarnya, jotka nähtävästi levotonna odottivat vastausta. "Hänellä oli
pitkä vartalo, punainen tukka ja parta."
"Väärennetyt kaikki", jupisi Czarny itsekseen, vaihtaen Bernhardin
kanssa merkitsevän katseen. Sitte kuiskasi hän kumpaisellekin
seuralaiselleen: "Pitäkää nyt silmänne auki, sillä hän on se, joka
ryösti neidin."
"Mutta sanokaa", virkkoi Aksel ja seisahtui, "teillä on jokin
salaisuus, ja miksi sinä Bernhard salaat sen minulta? Se on ehkä
yhteydessä sisaresi kanssa", jatko hän, hienon punan noustessa hänen
poskilleen, "ja minä vaadin, että sinä ystävänä teet minun osalliseksi
siitä. Ja", jatkoi hän vakavalla äänellä, "jos toimin kanssanne, on
minun myös..."
"No, siis'" keskeytti Bernhard ja tarttui ystävänsä käteen, "Czarnyn
tutkiessa paikkaa, tahdon kertoa sinulle kertomuksen, jossa sinunkin
isäsi ei näytellyt vähäpätöisintä osaa. Mutta istahda, Aksel, se on
pitkä kertomus."
Emme tahdo kuunnella tätä kertomusta, jonka sisällön lukija jo
ennaltaan tuntee, vaan sen sijaan seuraamme Czarnya, hänen etsiessään
sissien jälkiä. Kokonaisen tunnin käyskenteli vanhus edestakasin
löytämättä yhtään jälkeä. Varovasti hiipi hän laveihin pensakkoihin ja
ravisteli pienempiäkin puita, mutta kaikki turhaan. Hän rukoili pyhää
neitsyttä ja kaikkia tuntemiansa pyhiä, mutta yhtä turhaan, ja hän oli
juuri aikeessa antaa sovitun merkki-huudon, kun äkkiä huomasi savua
vähän matkan päässä. "Tuossa sain heidät näkyviini", mutisi hän,
pyyhkäisten tyytyväisenä partaansa, "pyhä neitsyt kuuli kuitenkin
rukoukseni; nytpä nuo konnat eivät pääse kynsistämme." Näin sanoen
paljasti hän miekkansa, otti ladatun karpiinin vasempaan käteensä ja
rupesi astelemaan sitä paikkaa kohti, mistä savu näytti tupruelevan
taivaalle. Mutta astuttuaan pari askelta seisahtui hän ja kuunteli. Ei
pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta. "Heitä mahtaa olla suuri
joukko", jupisi hän itsekseen, "sillä pari kolme sissiä ei niin
pelkäämättä antaudu julkitulemiselle alttiiksi, tietäessään että
Kaarlo-kuningas oleilee Herrevadissa ja Ascheberg Erkin puheen mukaan
Torpan luona. Ha ha haa!" nauroi Czarny tuskin kuuluvalla äänellä,
"onpa oikein hauskaa saada nuo lurjukset petetyksi, ja niin totta kun
nimeni on Czarny, on Erkki saava kymmenen kirkasta tukaatia siitä, ja
ellei Martan kova sydän nyt pehmene, kun hän saa kuulla vanhan
rakastajansa urotyön, en tahdo enään rehellisen nimeä kantaa.
Aksel-herra sanoi heidän kuuluvan marsvinholmalaiseen seurueesen; no
niin, samapa tuo minusta on, mitä lurjuksia he ovat, kyllä miekkani
puree yhtä syvään sen seutulaista sissiä kun roostaadilaista ja
torekovalaistakin. Mutta täytyypä tarkastaa lähemmin, miten tuon savun
laita oikeastaan on."
Näin sanoen rupesi hän taasen astelemaan varovaisin askelin,
havaitsematta, miten synkkiä sadepilviä äkkiä nousi taivaalle ja tuuli
alkoi vinkua puiden latvoissa. Hän piti ainoastaan silmällä tulta, joka
kirkkaasti valaisi tummat puunrungot vähintäänkin kymmenen kyynärän
päässä.
Parin minuutin kuluttua oli hän tullut määräpaikalle, ja piiloutui
tiheän pensaan taakse, josta voi silmäillä seutua ympärillään.
Iloisesti räiskyvän nuotion ympärillä makasi viisi henkeä, joiden kovia
kasvoja ja säihkyviä silmiä leimuavat liekit valaisivat, tehden nuo
jättiläiskokoiset, huonosti vaatetetut olennot hirvittävän pelottavan
näköisiksi. He makasivat kehässä, jalat sisäänpäin, ja jokaisella oli
vieressään aseensa, pitkä pyssy. Mutta tämä ei ollut kylliksi,
nahkasiin vöihin oli kiinnitetty pistooleja ja veitsiä, joiden terävät
terät useammin kuin kerran olivat löytäneet tien usean ruotsalaisen
soturin sydämeen. Tukka, samoinkuin partakin, olivat epäjärjestyksessä,
ja lian sekä haavain rumentamat kasvot olisivat mainiosti sopineet
malliksi hornanhenkeä kuvattaessa. Kaikilla viidellä oli roteva ruumis
ja leveät hartiat sekä korkea rinta, joka sieltä täältä loisti esiin.
Kun Czarny tarkoin oli tutkinut, ett'ei yhtäkään väjyvää vihollista
löytynyt läheisyydessä, ja koetellut miekkansa terää, sekä katsonut,
oliko luoti paikallaan pistoolissa, valmistautui hän, jos tulisi
huomatuksi, taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Mutta äkkiä säpsähti
hän ja vetäytyi kauemmaksi pensaikkoon, pitäen pistoolinsa koholla. Syy
tähän hänen liikkeesensä oli se, että sissit olivat nousseet
seisoalleen ja rupesivat liikkumaan edes takaisin, jolloin Czarny usein
oli vähällä joutua ilmi, sillä hän huomasi kauhukseen nyt vasta,
mitä ei ennen tullut ajatelleeksikaan, että tuli valaisi hänen
piilopaikkaansa. Tämä ei ollut mikään hupainen tieto, ja nyt ruveta
sieltä hiipimään pois, olisi sama, kuin mennä suoraan kuolemata kohti.
Vanhuksen koko ruumis värisi, sillä vaikka hän olikin urhea,
kauhistutti häntä kuitenkin se tappamistapa, jota sissit käyttivät,
nimittäin, keihään lävistämänä vitkaan kiusaantua kuoliaaksi.
"Mieluummin kärsin kaikki kiirastulen tuskat, kuin kuolen sillä
tavoin", jupisi vanhus, pyyhkäisten hikeä otsaltaan: "ennen olivat
eversti Krusen nyrkit peloittavimmat mitä tiesin, mutta nämä pirut
keksivät sellaisia keinoja kiduttaakseen ihmisparkoja, ett'ei itse
paholainenkaan sellaisia ymmärtäisi. Uh, tämä on hirveämpää, kuin olla
puolen vuotta kiirastulessa!"
Kun sissit noin puolen tunnin ajan olivat astelleet tulen ympärillä,
poistuivat he yksi toisensa perästä metsään, kunnes vaan yksi enään oli
jälellä. Jokaisen poistuneen talonpojan jälkeen hengitti Czarny
vapaammin, ja kun kaikki, paitsi viimeinen, olivat menneet, levisi
voittoriemuinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän jupisi puoliääneen,
pistäen päänsä esiin pensaiden välistä paremmin nähdäkseen sen
yksinäisen vihollisensa, joka makasi tulen ääressä entisessä
asennossaan:
"Ryövärien leiri on tietysti kauempana: tämä on ehkä vartiopaikka,
mutta tuollainen talonpoika-ryökäle juuri sopiikin kuninkaan sotilaita
vartioimaan! Ha ha haa", naurahteli hän ja hieroi mielihyvissään
käsiään, "mielestäni jo näen noiden ruojain pitkät nenät, kun takasin
palatessaan huomaavat vartijan olevan poissa! Mutta jos tahtovat
vaivata itseään kappaleen matkaa edemmäksi, saavat hänet kyllä nähdä
niin korkeassa asemassa, kuin hänen arvolleen sopii, ha ha haa! Kun
Puolassa olin mukana hirttämässä eversti Krusen ratsumiehiä, oli se
minusta hauskaa, ja oikein olin riemussani, kun sain muutamia
ryöstetyksi ja voin panna heidät killumaan Mikolaiovin linnanmuureille,
tietysti muurin _ulkopuolelle_, sillä muuten kai olisin pelottanut
vanhan Katarina-rouvan, joka nyt vihdoin lepää miehensä luona
Varsovassa, mutta jos saisin tuon repaleisen lurjuksen niskasta kiinni,
lukisin kaksikymmentä Pater nosteria ennen auringon nousua, ja vielä
lisäksi niin monta Avea, kuin ennättäisin. Nyt tai ei koskaan tulee
koettaa, josko onni minua seuraa."
Näin sanoen rupesi vanhus vähitellen hiipimään pensaikosta esiin, ja
pian oli hän vapaa. Kuten kissa kapuili hän puiden välissä yhä pitäen
miekkaa edessään.
Sissi makasi yhä valkean ääressä, liikuttamatta jäsentäkään.
"Nyt on konna paulassa", jupisi Czarny, ryömien esiin uhrinsa takaa,
"ja ell'ei itse saakeli häntä auta, ei hän pääse pakenemaan."
Ainoastaan neljä kyynärää oli vihollisten väliä, mutta sissi ei
liikahtanut paikaltaan. Czarny otti viimeisen askeleen, kohotti miekan,
ja aikoi juuri yhdellä kauhealla lyönnillä halaista vihollisensa pään,
kuin tämä aivan tyynesti katsoi takansa ja sanoi ystävällisesti:
"Hyvää iltaa, Czarny!"
Kun Czarny ensimmäisen kerran kuuli nimensä mainittavan, ei hän
hetkiinkään säpsähtänyt niinkuin nyt. Olihan hän ihan varma asiastaan,
ja juuri vihastuen vihollisensa yli voittoriemua viettämäisillään
ollessaan, kuulee hän tyynen tervehdyksen: "hyvää iltaa, Czarny!" Tämä
oli rehellisen vanhuksen mielestä liikaa. Veri pakeni hänen
kasvoiltaan, miekka putosi kädestä, ja vähältä piti, ett'ei hän itse
syössyt maahan, kun vihollisensa rivakasti hypähti hänen rinnalleen ja
tuki häntä voimakkailla käsillään.
Mutta tuskin tunsi vanhus vihollisen kädet ympäröivän häntä, ennenkuin
hän voimakkaalla liikkeellä vetäisi itsensä irti ja huudahti, tarttuen
miekkaan:
"Konna, sinun täytyy taistella kanssani, enkä minä mene täältä,
ennenkuin olen nähnyt veresi."
"Niinkö luulet, Czarny?" virkkoi vastustajansa mitä levollisimmalla
äänellä maailmassa. "Sinä olet vielä yhtä kiivas kuin ennenkin, eikä
kaksikymmentä vuotta lisää niskoillasi ole saanut vertasi lauhtumaan."
"Kyllä sinut tunnen, kurja!" huudahti Czarny ja astui lähemmäksi.
"Monessa eri muodossa saisin sinut nähdä', nämä olivat omat sanasi,
mutta minä sinut kyllä tunnen, ja vaikka nyt koko sissiseurueesi olisi
kanssasi, et pääsisi pakenemaan käsistäni."
Vieras rupesi nauraa hohottamaan, ja tämä tietysti kiukutti Czarnya
vielä enemmän. Kuuntelematta, mitä sanomista vastustajallaan olisi
ollut, syöksyi hän tätä vastaan, ja olisi epäilemättä lävistänyt hänet,
ell'ei tämä nopealla liikkeellä olisi väistynyt syrjään. "Hurja
ihminen", kuiskasi tuntematon ja tarttui kovasti Czarnyn käteen,
"kiivautesi pilaa tykkänään sen, mitä petoksella voisi saada aikaan.
Jos itse saisit päättää, saattaisit parin päivän kuluttua sekä itsesi
että minut onnettomuuteen."
Näin sanoen repäsi vieras suuren, sysimustan parran kasvoiltaan ja
jatkoi:
"Tahtoisitko minut tappaa, vanhus, vai oletko kentiesi unohtanut minut?
Sinä olet nyt niin monta vuotta ollut ruotsalaisena, että varmaan olet
unohtanut vanhan ystäväsi ja liittolaisesi. Tai ehkä lisään muistoasi
hieman, niin että..."
"Ramoski, vanha, uskollinen ystäväni!" huudahti Czarny, ja heittäytyi
ystävänsä rinnoille, "mutta miten ymmärrän sen, että..."
"Että näet minun näiden roistojen keskuudessa", sanoi Ramoski
iloisesti, "siitä syystä, että olen täällä silmällä pitämässä erästä
konnaa, joka on unhottanut sen kauniin opin, että sopiminen
vihollistensakin kesken on kristityn velvollisuus. Mutta tule tänne
valkean ääreen, niin kerron sinulle vaiheeni, jotta tulisit huomaamaan,
että vielä pidän sen liiton, joka tehtiin litvalaisten leirissä."
"Mutta jos toverisi tulevat ja löytävät minun täällä!" intti Czarny,
tuntien kylmän väreen selässään ja ajatellessaan sitä kohtaloa, mikä
sitten tulisi hänen osaksensa.
"Ei ole hätää, ei ole hätää", vastasi Ramoski levollisesti, "he
nukkuvat parin sadan kyynärän päässä tästä, ja luottavat täydellisesti
valppauteeni."
"Niin, kyllähän sinä valpas olitkin", virkkoi Czarny, joka taasen
rupesi tulemaan hyvälle tuulelle.
"Minä näin sinut kaiken aikaa", sanoi Ramoski läheten valkeata ja
heitti siihen muutamia risuja. "Jo tullessasi näin sinut, ja pelkäsin
hirveästi, että hekin sinun huomaisivat. Sentähden otinkin tällä kertaa
vartioidakseni, koska siten mainiosti saisin keskustella kanssasi.
Mutta vähältä piti, ett'ei kiivautesi tehnyt tätä toivoani turhaksi."
"Älä siitä enään puhu, Ramoski", pyysi Czarny hieman häpeillään, "minun
raivoni on anteeksi annettava, koska luulin, että Walchovitz oli se,
joka..."
"Hänestä nyt juuri tahdon puhuakin", virkkoi Ramoski, istahtaen valkean
ääreen. "Istu nyt viereeni, niin saat kuulla mitä on tapahtunut, sitten
kun Puolasta lähdit."
"Olemmeko aivan varmat täällä?"
"Aivan varmat", oli Ramoskin lyhyt vastaus. Sitten alkoi hän:
"Toukokuun 25 päivän jälkeen, joka päivä on meille onnettomuutta
tuottava, tuli Walchovitz yhä kummallisemmaksi ja hiljaisemmaksi. En
tiedä, josko hän erittäin vihasi sinua tai minua, mutta usein kuulin
hänen jupisevan kostosta, jesuiitoista ja valapattoisista. Aluksi en
ottanut tätä huomioonikaan; hän tuli usein luokseni Sandomiriin, ja
minä kävin häntä tervehtimässä uudessa mökissään Veikselin rannalla. Me
puhuimme usein sinusta ja kreivi Stjernfeltistä, enkä minä havainnut
hänen koskaan tulevan liikutetuksi, kun hänestä tuli puhe. Ainoastaan
kerran, kun tulin maininneeksi Czarneckia, tuli hän alakuloiseksi ja
meni tiehensä, joten sittemmin aina varoin puhua tästä asiasta. Vuosi
kului, ja Walchovitz hoiti maataan mitä suurimmalla innolla, mutta
äkkiarvaamatta hän katosi, ja vaikka miten olisin hakenut, en tullut
hänen jäljilleen. Vuodet vierivät, ja minä unhotin pian kaikki, kunnes
taasen noin kymmenen vuotta pakonsa jälkeen tapasin hänet Varsovassa;
mutta arvaathan hämmästykseni, kun näin hänen olevan puettuna
munkkipukuun. Tuskin uskoin silmiäni, mutta lähemmin tarkastettuani
tunsin hänet. Mikähän on tämän valepuvun tarkoitus? -- ajattelin, ja
päätin ottaa selon hänen toiminnastaan. Minä hiivin sentähden pois
kirkosta, juoksin asuntooni isäntäni luo ja pyysin häntä lainaamaan
minulle kaapunsa sekä pari pistoolia. Kun tällä tapaa olin
varustainnut, astelin pitkin askelin takasin kirkkoon, ja tulin sinne,
juuri kun messu oli päätetty. Minä asettauduin vihkimysveden luo ja
tarkastelin kaikkia, jotka kulkivat ohitseni. Vihdoin näin
Walchovitzin; hän kastoi pari sormeansa vihkiveteen ja mutisi hiljaa
itsekseen, jonka jälkeen hän seurasi joukkoa kirkosta ulos. Hetkeäkään
odottamatta kiirehdin pihalle ja tulin juuri parahiksi näkemään, miten
Walchovitz kääntyi eräälle sivukadulle ja alkoi mitata sitä pitkin
askelin. Tämä tietysti kiihoitti uteliaisuuttani ja, vedettyäni kaapuni
kauluksen paremmin kasvoilleni, kiirehdin hänen perässään. Puolen
tuntia pysähtymättä käveltyään moniaiden ahtaiden katujen läpi, ja
kertaakaan taaksensa katsomatta, joka seikka tietysti oli minulle
hyödyksi, seisahtui hän vihdoin aivan kaupungin ulkopuolella olevan
luostarin tykönä. Raskas portti sulkeutui hänen jälkeensä, enkä minä
voinut ymmärtää, miten päästä sisään. Siten seisoessani mietteisiini
vaipuneena, lähestyi eräs munkki, joka imartelevalla äänellä kysyi,
josko ha'in ketään. Minä mainitsin Walchovitzin nimen, mutta sain heti
vastaukseksi, että sen nimistä henkilöä ei löytynyt. Tämän sanottuaan
poistui munkki, innolla tehden ristinmerkkinsä, ja minä olin juuri
aikeessa palata asuntooni, kun tuttu ääni tunkeikse korviini. Se tuli
luostarin puutarhasta, jonka muurin ääressä seisoin, ja minä tunsin
äänestä Walchovitz'in. Hänellä oli toinen munkki seurassaan. Niin
varovasti kuin mahdollista oli, lähenin muuria, ja kun se oli jotenkin
matala, hyppäsin sen yli, ja piilouduin sen vieressä kasvavaan
pensaikkoon. Onni oli minua seurannut, niin ett'eivät olleet minua
huomanneet. Walchovitz ja hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu
kuin luostarin pää-pappi, tulivat yhä lähemmäksi ja istuivat eräälle
turvepenkereelle parin askeleen päässä minusta. Liian pitkäksi tulisi
kertoa kaikki, mitä kuulin, mutta muun muassa sain tietää, että
Walchovitz oli tavannut sinut Tanskan maalla, ja hän mainitsi
päivänkin, jolloin..."
"Se oli yöllä marraskuun 15 ja 16 päivän välillä vuonna 1659", vastasi
Czarny synkästi.
"Aivan niin", virkkoi Ramoski matalalla äänellä, ensin tarkastettuaan,
ett'ei kukaan ollut kuulemassa.
"Nyt tahdon vaan kertoa sinulle syyn, miksi Walchovitz oleskeli
luostarissa, jotta tulet huomaamaan, mikä leppymätön ja kamala
vihollinen hän meille on. Kertomuksessa pää-papille, joka useita
kertoja osoitti mieltymystään nyykäyttäen päätään ja vihdoin siunasi
hänen aikeensa, tunnusti hän, että ainoastaan kosto oli saattanut hänen
ottamaan tämän askeleen, ja silloin tulin tietämään, mitä ennen emme
olleet voineet aavistaakaan, että ruhtinas Göran Czarnecki oli
vannottanut Walchovitz'ia kostamaan Eleonoora-kreivittärelle ja hänen
lapsilleen, vaikka ruhtinas eläisikin. Täyttääkseen velvollisuutensa,
kuten hän sanoi, oli hän kymmenen vuotta oleskellut tässä luostarissa,
tutustuakseen jesuiittain oppiin.
"Minä hikoilin tuskasta, en niin paljon peläten vaaraa, joka sinua ja
minua uhkasi ruhtinaan vastustajina, vaan kreivittären tähden, ja
parissa minuutissa olin tehnyt päätökseni. Kun Walchovitz ja pää-pappi
olivat poistuneet, kiiruhdin minä takasin samaa tietä, kun olin
tullutkin, ja riensin pitkin askelin asuntooni. Pari tuntia sen jälkeen
olin matkalla Sandomiriin, myin siellä pienen taloni, ostin aseita ja
palasin takasin Varsovaan. Useita tuntia vakoilin vanhan luostarin
ympäristössä, ja kaksi päivää turhaan odotettuani, onnistui minun
vihdoin tavata Walchovitz. Hän säpsähti yhtä suuresti kuin sinäkin,
nähdessään minut, sillä tiedä, että tuo konna on pelkuri", kuiskasi
Ramoski, nojautuen lähemmäksi Czarnya, "mutta parilla sanalla, jotka
oikein olivat hänen mieleensä, onnistui minun haihduttaa hänen
epäluulonsa. Me menimme yhdessä kaupunkiin ja keskustelu päättyi niin,
että teimme liiton, ja käyskentelimme yhdessä läpi Pommerin, Tanskan
sekä koko etelä-Ruotsin, kunnes vihdoin saimme teistä vihiä, hiukkasen
ennen Lundin tappelua."
"Sinä olet siis liitossa Walchovitzin kanssa", huudahti Czarny, tehden
uhkaavan liikkeen.
"Etkö ymmärrä kavaluuttani?" kysyi Ramoski, pyyhkien partaansa. "Jos
tahtoo saada jesuiittoja petetyksi, täytyy..."
"Kyllä nyt ymmärrän", vastasi Czarny ja laski kätensä Ramoskin olalle,
"sinä olet vielä liitollemme uskollinen?"
"Kautta pyhän neitseen ja kaikkien pyhimysten olen minä uskollinen",
huudahti Ramoski ja teki ristinmerkin. "Mutta nyt on sinun aika mennä,
kauemmin en voi turvallisuuttasi taata", jatkoi hän ja tarkasteli
taivasta, joka alkoi hieman valjeta, rajuilman mentyä ohi, "päivä
koittaa jo pian, ja toverini voivat milloin tahansa palata."
"Ja Berta-neiti", kysyi Czarny levottomana, "miten häntä kohdellaan?"
"Älä huolehdi hänestä", vastasi Ramoski luottavasti. "Niin kauan kun
minä olen siellä, ei hiuskarvaakaan oteta hänen päästään."
"Emmeköhän voisi ottaa häntä väkivallalla?"
"Vielä ei; Walchovitz tappaisi hänet heti. Anna minun toimia, niin
takaan, että kaikki päättyy onnellisesti. Minä olen kietova tuon vanhan
ketun niin pauloihini, ettei hän huomaakaan, kun luiskahdan hänen
käsistään. Tule tapaamaan minua täällä kahdeksan päivän kuluttua samaan
aikaan kun nytkin, ja anna minun yksin toimia, niin on nuori neiti, sen
takaan, pian oleva äitinsä luona.'"
Näin sanoen viittasi Ramoski kädellään jäähyväisiksi ja oli hetkisen
kuluttua kadonnut näkyvistä. Czarny ei viipynyt kauvan, vaan lähti heti
kiirein askelin sille paikalle, missä Aksel ja Bernhard häntä
odottivat. Nämä huomasivat heti Czarnyn huulilla lepäävästä
mieltymyksen hymystä, että jotain tärkeätä oli tapahtunut, eivätkä
lakanneet kyselemästä, ennenkuin Czarny oli kertonut heille koko
tapahtuman.
"Ja minä olen ensimäisenä syöksevä tuon pedon luolaan", huudahti Aksel
merkitsevällä liikkeellä heilauttaen miekkaansa; "kylläpä näytän tuolle
pirun jesuiitalle, etteivät hänen juonensa auta häntä laisinkaan."
"Ja minä olen aikonut vankalla ratsujoukolla tutkia koko seudun",
virkkoi Bernhard miettiväisenä; "ehkä voisimme löytää jotain jälkiä,
sillä kahdeksan päivän odotusaikahan on milt'ei ijäisyys."
"Oli miten tahansa", sanoi Czarny, "varokaa kaikin mokomin
vähimmälläkään sanalla herättää kreivittären luuloa, sillä tämä on arka
seikka ja vaatii suurinta varovaisuutta."
Kättä lyöden lupasivat nuorukaiset seurata vanhuksen neuvoa, ja kiirein
askelin riensivät kaikki kolme Herrevadiin päin, jonne saapuivat päivän
koittaessa.