Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa.
Aivan niillä seuduin, jossa pieni, Sarödjärvestä virtaava puro yhtyy
Rönne-jokeen, löytyi ennenmuinoin kahlauspaikka, josta ritarien oli
tapana mennä yli, oltuaan metsästämässä Söderåsissä, paikkakunnan
kauneimmassa ja otuksista vilisevässä metsässä. Tämän kahlauspaikan luo
perussettiin Bernhard Clairvauxlaisen tänne lähettämien Bernhardnimisen
munkkikunnan munkeille luostari vuonna 1144. Silloinen piispa, Eskil,
antoi tähän muuttoon myöntymyksensä, ja toukokuu 1 päivänä 1150
vihittiin Herrevadin luostari neitsy Marian kunniaksi. Jälkeen vuoden
1229, jolloin kaunis luostari paloi poroksi, rakennettiin se uudestaan
ja tuli aikojen kuluessa kuolleiden pää-pappien tekemistä
lahjoituksista äärettömän rikkaaksi. Viimeisen pää-papin nimi oli
Laurids, hän kuoli lokakuun 30 p:nä 1527, sittenkun Kristian III:s
toukokuun 2 päivänä 1565 julistamansa määräyksen mukaan oli ottanut
häneltä luostarin hallinnon. Tämän käskyn pani täytäntöön Sten Bille,
ja tuon ennen niin rikkaan papin täytyi elämänsä loppupuolella syödä
armoleipää siellä, missä ennen oli ollut rajaton hallitsija.
Kristinusko löysi tien pohjoismaihinkin, ja luostarit hävitettiin,
mutta vielä Kaarlo XI:nen aikana olivat Herrevadin muurit ennallaan,
vaan revittiin kuitenkin pian alaa ja rakennettiin uudestaan Malmöstä
tuoduista korukivistä. Kun ruotujako-laitos tuli kuntoon, määrättiin
Herrevadi virkataloksi Skånelaisen ratsurykmentin päällikölle, ja tähän
aikaan (vuodesta 1691 vuoteen 1695) oli Niilo Gyllenstjerna sen
omistaja.
Tässä jylhän romantillisessa seudussa, jossa Söderåsin äärettömät
metsät lumosivat katsojan, ja jossa pieni Rånne-joki hopeavyönä
kierteleikse viheriäin salojen ja kauniiden laitumien läpi, viettivät
hurskaat isät koko elämänsä hartauden harjoituksissa. Mutta tämä aika
oli pian ohi, ja toisia, pysyväisempiä, muistoja on tämän luostarin
yhteydessä.
Syyskuun 14 päivänä 1305 oleskelivat Erik ja Waldemar herttuat
Herrevadissa ja kirjoittivat siellä nimensä erääsen asiakirjaan sekä
myönsivät täten Birgerin pojan hänen seuraajakseen.
Toinen, meidän aikojen läheisempi muisto on se, kun Kaarlo XI majaili
siellä maaliskuun keskipäivistä 12 päivään heinäkuuta 1677.
Historiassamme kerrotuista vuosista on 1677 se, joka enemmin vetää
huomiota puoleensa. Lundin taistelun jälkeen, 4 pnä joulukuuta, ei
seurannutkaan varsinaisia pääkahakoita ennenkuin Landskronan luona.
Sitä kiivaammin käytiin sitävastoin tuota niin kutsuttua sissisotaa,
joka kokonaan hävitti Ruotsin uudet maakunnat, erittäin Skånen, joka
vaati tuhansia uhria. Tanskalaiset puoltivat kovin tätä partiosotaa,
joka tietysti oli suurena haittana pää-armeijalle, ja heidän
everstinsä, Schwanenwedel, tiesikin käyttää näitä järjestämättömiä
talonpoikaisjoukkoja hyödykseen.
Sissijoukkoja perustettiin vuonna 1649 Holsteinissa ja Ditmarschenissa,
kun Kristian IV siellä kävi sotaa, mutta jo Kaarle IX aikana ilmaantui
näitä seurueita Göingen kihlakunnassa, eli, kuten naapurikansat sitä
kutsuivat, "Pikku Turkissa", Skånen ja Blekingen rajalla.
Sodan syttyessä lähetti Tanskan kuningas käskyn entisille
alammaisilleen, että he joka mies nousisivat ruotsalaisia vastaan. Nämä
taas kyllä koettivat houkutella talonpoikia puolelleen, ja niiden
tanskalaisten aatelisherrain joukossa, jotka todella suosivat Kaarloa,
huomataan Kr. Barnekow, Nuutti Tott ja Jörgen Krabbe, jolla
viimeksimainitulla onkin tärkeä osa sen ajan historiassa, mutta
talonpojat mieluummin ryöstivät aatelisten linnoja ja koettivat niin
usein, kun vaan saivat tilaisuutta, hävittää uusia maanmiehiään.
Varsinaisia sissiseurueita perustettiin Göingen, Farsin, Björen ja
Fromestin piirikuntiin, ja ne valittiin johtajaksi, jotka osoittivat
suurinta rohkeutta ja kavaluutta. Näistä olivat mainittavimmat Niilo
Tidemand, Hollandsåsista, Fridsholman Ubbe, Göingestä ja Sven Pålsson
(Påfvelson), joka jo esiintyi Selannisaa v. 1659, siis Kaarlo Kustaan
aikana. Hirveitä olivat ne työt, joita nämä joukot harjoittivat, ja jos
löytyisi joku, joka näitä kaikkia voisi kertoa, tulisi siitä varmaan
nidoksia.
Mutta eivätpä ainoastaan sissit näin hurjia olleet, ruotsalaiset eivät
olleet sen parempia, kun kosto tuli kysymykseen, ja luonnollistahan on,
että raivo siitä yhä yltyi. Niiden ruotsalaisten joukossa, jotka
kaikkialla hätyyttivät sissejä, huomataan, paitsi ennen mainituita
Aschebergiä ja Hummerhjelmiä, Johan Gyllenstjerna, joka kookkaan
vartalonsa ja raa'an esiintymistapansa tähden yleensä kutsuttiin
"Grof-Joniksi" [Roteva Jon] eli "Grobiaaniksi". Hän oli syntynyt
helmikuun 18 päivänä 1635 sekä kuoli kesäkuun 10 päivänä 1680 ja oli
enemmän kuin kukaan muu lainannut apuaan sissien hävittämiseksi.
Helmikuussa v. 1677 majaili hän Kristianopolin edustalla ja antoi
siellä teilata noin 70 vangiksi otettua talonpoikaa. Myös kerrotaan,
että eräs sissijoukko, joka riehui Matterödissä, 4 penikulmaa
Kristianstadista pohjoiseen, siellä vangittiin ja hävitettiin.
Lackalängan luona, kolmeneljäsosa penikulmaa pohjoiseen Lundista,
seisoi everstiluutnantti Rehbinder, ja oli rakentanut etuvarustuksen,
josta piti silmällä niitä sissiseurueita, jotka olivat Ystadin
seuduilta, heidän leirinsä oli nimittäin Marsvinholmassa, josta tekivät
partio-, ryöstö- ja hävitysretkiään sisämaahan päin.
Kyllähän Tanskan kuningas koetti järjestää näitä hurjia joukkoja
lähettämällä heidän luokseen upseereja, ja oli tätä varten maaliskuussa
vuonna 1677 kutsunut hajanaisia joukkioita kokoon Landskronaan, aikoen
yhdistää ne rykmentteihin, mutta hänen täytyi jättää nämä tuumat, kun
talonpojat röyhkeästi vastasivat: me olemme upsereja jokainen [katso
Kronholm, Skånen valtiollinen historia. Il osa, sivu 194]. He tahtoivat
mieluummin tehdä urotöitään omin päin ja omien päällikköjen
komentamina, ja seurasivat ainoastaan silloin muiden neuvoja, kun
näkivät oman etunsa sen vaativan.
Suurimpia sotaliikkeitä vuoden 1677 alkupuolella oli Kristianstadin
piiritys. Pääkortteeristaan, Vää'stä, lähti Kaarlo maaliskuun 24
päivänä marssimaan mainittua kaupunkia kohti, jota puollusti
tanskalainen kenraali Meerheim. Piiritys alkoi, mutta kun Kaarlo näki,
ett'ei mitään voinut toimittaa, jätti hän kenraali Schantzin kaupunkia
hätyyttämään ja meni Rönnebergan kummuille, puolen penikulman päähän
Landskronasta. Siellä oli Kristian häntä vastassa, ja ainoastaan
tanskalaisten kenraalien Arendorffin ja Ridaun vastalause Goltzin
tekemiä ehdotuksia vastaan teki sotatuumista lopun. Tämä eripuraisuus
vihollisten kesken pelasti ruotsalaiset varmasta perikadosta, sillä
ilman sitä, että he olivat paljoa vähälukuisemmat vastustajiansa, oli
heillä vielä paljoa huonompi asema. Kaarlo, joka aina oli pelkäämätön,
tahtoi kuitenkin tehdä rynnäkön, mutta muutti sentään useiden
kenraalien kehoituksesta tuumansa. Paluumatka aljettiin, ja
ruotsalaisten onnistui niin pettää vihollisensa, että olivat
ennättäneet Linderödiin saakka, kun tanskalaiset saavuttivat heidät.
Ruotsalaiset joutuivat ahtaalle siellä, mutta Schoultzin saavuttua
Kristianstadista, aljettiin yhä pienien kahakoiden kestäessä marssia
Herrevadin luostaria kohden.
Tämän paluumatkan jälkeen Rönnebergan kummuilta seuraa Schvanenvedelin
toimittama Ystadin valloitus, Erkki Sjöbladin tappio merellä ja
kuningas Kristianin toimeenpanema Malmön piiritys. Kesäkuun 6 p:nä
saapuivat tanskalaiset niin kutsuttujen Kirsikkamäkien luo kaupungin
ulkopuolelle, ja yöllä 25 ja 26 päivän välillä tehtiin rynnäkkö. Mutta
tuo oiva Fabian Fersen puollusti 3,000 miehellään Malmöta niin
uljaasti, että tanskalaisten täytyi palata takasin suuria vahingoitakin
kärsittyään.
Lyhykäisesti selitettyämme, millä kannalla asiat olivat v. 1677,
tahdomme nyt palata Herrevadin luostariin.
Noin 50 kyynärää itse luostarista, jossa kuninkaan pääasunto oli,
sijaitsi Rönne-virran rannalla pienempi rakennus, sisältäen vaan kaksi
huonetta, toisen suuremman ja toisen pienemmän. Tässä rakennuksessa
asuivat sotamarskit Ascheberg ja Helmfelt, kumpikin silloisen sodan
mainittavimmat ruotsalaiset päälliköt.
Rutger von Ascheberg oli syntynyt Kuurinmaalla vuonna 1621, ja alkoi
sotilasuransa Kustaa II:sen Aadolfin lippujen alla, sekä tuli erittäin
mainituksi niin kutsutussa "pikkusodassa." Puola, Tanska ja Skåne
saivat sittemmin katsella hänen urotöitään. Mielensä oli raitis ja
teeskentelemätön, ja hänessä näki "tosi ruotsalaisen" kuvattuna.
Puolisonsa, Maria Eleonoran von Bussein, kanssa oli hänellä 25 lasta.
Hän kuoli Göteborgissa huhtikuun 17 päivänä 1693, ja sikäläiseen
saksalaiseen kirkkoon on kohotettu muistopatsas hänelle. Hänen
vertaisensa urhoudessa ja kaikkia kärsivässä isänmaanrakkaudessa oli
Simon Grundel Helmfelt, todellinen sotilasnero, jonka tanskalaisetkin
myönsivät. Hän syntyi Tukholmassa v. 1617, jossa hänen isänsä, Jaakko
Grundel, oli pormestarina. Äidin nimi oli Elisa Döpkens. Urhous ja
päättäväisyys olivat hänen luonteensa pääkohdat, ja Riigan puollustus
venäläistä tsaaria Aleksiusta vastaan, joka 90,000 miehellä piiritti
kaupunkia, on kaunein sankarityö hänen voittorikkaassa elämässään.
Hänen kuolemastaan, joka tapahtui tämän kertomuksen jatkuessa,
kerrotaan lähemmin vastedes.
Huoneet, joissa nämä kaksi mainiota päällikköä asuivat, olivat jotenkin
yksinkertaisesti sisustetut, ainoastaan tarpeellisimmat kalut niissä
löytyivät. Oli kesäkuun 10 päivä 1677.
Luostariin päin olevan akkunan ääressä seisoi Ascheberg ja nojasi
päänsä vasenta kättään vastaan, oikean melkein tietämättään
leikitellessä miekan kahvalla. Hänen suuret, puruvat silmänsä olivat
tarkkaan kiinnitetyt luostariin, jossa juuri tänä päivänä vallitsi
erinomainen vilkkaus. Viestejä ja ajutantteja tuli ja meni joka
silmänräpäys, ja eri päällikkyyteen kuuluvia upsereja sekä sotamiehiä
tunkeili pihassa. Syynä tähän vilkkauteen oli se, että Kristoffer
Gyllenstjerna ja Pietari Hierta olivat pari tuntia sitten saapuneet
rykmentteineen.
Virran puoleisen akkunan ääreen oli sitävastoin Helmfelt istahtanut
huonomaisen sängyn reunalle. Hänkin oli miettiväisen näköinen ja
näyttipä siltä, kuin olisi hänen terävä silmäyksensä tahtonut tunkeutua
välkkyvien laineiden läpi. Vihdoin sanoi hän, nousten kiivaasti
seisoalleen ja mennen Aschebergin luo:
"Mitä sanot kuninkaan tuumasta? Se on hieman uhka-rohkeanlainen
mielestäni. Hänen olisi edes pitänyt, odottaa..."
"Mitä kuulenkaan!" huudahti Ascheberg, lyöden Helmfeltiä olalle. "Sinä
puhut uhkarohkeudesta, etkö juuri itse ole uhkarohkein koko Ruotsin
armeijassa. Minä kyllä muistan, mitkä kepposet teit tanskalaisille
viime vuonna Lundin luona, ja lyönpä vetoa siitä, ett'eivät nämäkään
unohda niitä niin helposti. Ei, veli Helmfelt", jatkoi hän hilpeästi ja
silmäili ystävällisesti sotatoveriaan, "sen, joka kalpeamatta astuu
kohden tulimerta, ei sovi puhua uhkarohkeudesta, ja vielä vähemmin
nuhdella ketään tästä! Sitäpaitsi on minun mielipiteeni se, että meidän
juuri nyt on iskeminen, jos tahdomme voittaa mitään, sillä
Köpenhaminasta tulee yhä Landskronaan apujoukkoja, ja olenpa kuullut
puhuttavan, että Tanskan armeija on jo suurempi kuin meidän."
Helmfelt aikoi juuri vastata tähän, kun ovi aukeni ja sisään astui
neljä sotilasta. Nämä olivat Kristoffer Gyllenstjerna, Pietari Hierta,
Nokka Pietariksi kutsuttu, Schönleben ja Lybecker.
"Tervetuloa, toverit", tervehti Ascheberg ja ojensi tulleille molemmat
kätensä, "mitä uusia tiedätte?"
"Eipä mitään muuta kuin pirun kujeita, mihin vaan nokkansa kääntää",
vastasi Pietari Hierta, istahtaen puupenkille Helmfeltin viereen ja
alkoi vilkkaasti keskustella hänen kanssaan.
"Nokka Pelle ei kumminkaan ole vastuuton", huokasi Lybecker, vieden
Aschebergin ikkunan luo. "Minulla on jotain teille kerrottavaa", lisäsi
hän äänekkäämmin, "asia, joka on suuresta arvosta."
Gyllenstjerna ja Schönleben käyskentelivät sillä välin käsi kädessä
edestakasin lattialla ja keskustelivat vilkkaasti.
"Mitä teillä on kerrottavaa?" kysyi Ascheberg, vetäen puoleksi miekan
tupestaan. "Jostakin sissikujeista arvattavasti, sillä nämä konnat
eivät anna kenellekään ihmiselle lepoa."
"Te ette arvanneet väärin", vastasi Lybecker synkästi. "Eräs kornetti
rykmentissänne, Bernhard Stjernfelt..."
"Mikä hänen on", keskeytti sotamarski, kiivaasti tarttuen puhujan
käsivarteen, "tottapa ei häntä liene kohdannut mikään onnettomuus?"
Lybecker ei heti vastannut tähän kysymykseen, vaan sanoi, salaa
tarkastaen Aschebergiä:
"Te näytätte hyvin huolehtivan hänestä, ja..."
"Sen teenkin", vastasi Ascheberg vakavasti. "Minä tunsin hyvin hänen
isänsä, ja koska hän on urhokas poika, joka ei vielä milloinkaan ole
taistelussa peräytynyt, niin... niinpä niin, kyllähän itse ymmärrätte",
jatkoi hän, pyörähtäen ympäri kantapäillään.
"Kyllä ymmärrän", virkkoi Lybecker lämpimästi, "te pidätte hänestä.
Mutta nyt on siten laita, että eräs sissijoukkio pari päivää sitten on
ryöstänyt hänen sisarensa, ja veli on nyt minulta pyytänyt lupaa
saada parin ratsumiehen kanssa etsiskellä noita lurjuksia. Niin,
toissapäivänä hän sitä juuri pyysikin. Hän on nyt äitinsä luona, vaan
palaa pian sieltä takasin."
"Hm, hm", rykäsi sotamarski, pyyhkäisten vasemmalla kädellään otsaansa,
"tämä todellakin on vaikeanlainen seikka, koska nyt tarvittaisiin joka
käsivartta."
Ascheberg oli lausunut viimeiset sanansa niin kovaa, että kaikki
läsnäolijat ne kuulivat.
"Kuinka niin, kuinka niin", huudahtivat Pietari Hierta ja Gyllenstjerna
yht'aikaa, "tuleeko tässä jonkinlainen leikki kysymykseen?"
"Sen kai te tiedätte, herrani, jotka olette tulleet tänne kuninkaan
käskystä", vastasi Ascheberg kummastellen.
"Me aavistamme sen", vastasi Gyllenstjerna vakavalla äänellä, "ja
toivomme suuresti, jotta sitten saataisiin rauha, mutta lähempiä
tietoja emme vielä ole saaneet."
"Niin, emme olekaan", vakuutti Pietari Hierta, ja katseli kysyvin
silmäyksin Aschebergia. "Vanhat käsivarteni alkavat jo kangistua",
jatkoi hän kuivasti nauraen, "siitä kun viimeksi sain niitä käyttää, on
jo niin pitkä aika, että..."
"No, no, ehkäpä ne pian pääsevät liikkeesen", virkkoi Ascheberg
hymyillen.
"Sitä toivon, sitä toivon", jupisi vanhus, mennen jälleen istumaan
Helmfeltin viereen.
"Niin, herrani", jatkoi Ascheberg ja veti kiivaasti miekkansa tupesta,
ja kohotti sen päänsä yli, "parin päivän päästä taas kysytään voimia,
ja tanskalaiset saavat maistaa terästämme. Kuningas on niin kauan
oleskellut täällä mitään toimittamatta, että hän nyt rupee pitämään
sitä ikävänä, ja luonnollistahan on, että me ja koko armeija olemme
samaa mieltä. Sissit kohottavat taasen niskojaan, vaikka niihin usein
piirrellään verisiä merkkejä, ja Kristian kokoo yhä sotamiehiä,
masentaakseen pienen joukkomme, mutta Jumalan ja Kaarlo-kuninkaan
avulla tahdomme mennä eteenpäin, kuten ruotsalaiset sotilaat ainakin,
eikä milloinkaan..."
"Oikein, Ascheberg", kuului miehekäs ääni ovelta, ja samassa seisoi
nuori, ruskeakutrinen, sinisilmäinen ja hymyhuulinen sotilas jäykkien
vanhuksien keskellä.
"Oikein, Ascheberg", toisti hän ja löi sotamarskia toiselle olkapäälle,
"siten tulee ruotsalaisen puhua." Tämä nuorukainen oli Kaarlo XI:sta.
Päälliköt vetäytyivät nöyrästi pari askelta takaperin, mutta Kaarlo
jatkoi:
"Tulkaa lähemmäksi, sotatoverit, ja kuulkaa, mikä on tuumani. Nyt
marssimme Landskronaan, ja siellä koetelkaamme vielä kerran
sotaonneamme. Onko kukaan teistä eri mieltä?"
Ei kukaan vastannut.
"No, hyvä", jatkoi kuningas, hetken tarkasti silmäiltyään kokoontuneita
urhoja, ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia heidän syvimmät
ajatuksensa, "hyvä; päätös on tehty, ja Jumala yksin tietää, miten tämä
loppuu. Minä luotan häneen ja teihin ja..."
"Parasta on kuitenkin aina luottaa omiin voimiinsa", virkkoi Pietari
Hierta puoliääneen.
"Sinä olet aina samanlainen, vanha rehellinen ystävä!" huudahti Kaarlo,
tarttuen Hiertan käteen. "Vahva ja uhkaava kuin tammi myrskyn
raivotessa, yksinkertainen ja vaatimaton kuin omintakeinen ruotsalainen
talollinen, sellainen on vanha Pietari Hierta. Ja, omaten sellaiset
tuet rinnallani, kaksinkertaisesti luottaen omiin voimiini, en
ansaitsisi viedä teitä taisteluun isänmaan edestä!"
Loistavin silmin katseli nuori vieras kaikkia läsnäolevia, ja meni
sitten akkunan luo, jossa Helmfelt ennen oli istunut, ja antoi
katseensa haaveilla kaukana etäisyydessä. Mitähän hän ajatteli?
Sitä ei kukaan saanut tietää, mutta Ascheberg, jonka silmät ei
hetkeksikään häntä jättäneet, näki miten hän pyyhkäsi pois poskelle
kierähtäneen kyyneleen. Haudan hiljaisuus vallitsi suuressa huoneessa.
Aurinko katosi Söderåsin synkkien puulatvojen taa, ja Mörkanskogista
kuului jääkärijoukon torvenpärinä. Pyhä rauha levitti siipensä tämän
ihanan seudun yli, ja Rönne-joen pienet laineet löivät sointuvasti
viheriöitä rantoja vastaan. Hiljaa nojasi kuningas päänsä oikeaan
käteensä ja näytti aivan muuttaneen unelmien maailmaan; hän ei kuullut,
kun läsnäolevat päälliköt kuiskaten alkoivat keskustella keskenään,
eikä yhä kuuluvammat torventoitotuksetkaan Mörkanskogista häntä
häirinneet. Hänen silmänsä olivat yhä kiinnitetyt samaan paikkaan, ja
huulensa liikkuivat hiljaa.
Hetkinen kului. Äkkiä säpsähti hän ja pyyhkäsi kädellään otsaansa
ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.
"Mikä meteli tuolta kuuluu?" kysyi hän, astuen askeleen eteenpäin.
Ratsujoukko läheni täyttä vauhtia, se pysähtyi asunnon eteen, ja
ennenkuin kukaan oli ennättänyt sanaakaan lausua, temmattiin ovi auki
ja nuorukainen näyttäytyi kynnyksellä. Hänen kasvonsa osoittivat
ääretöntä mielenkiihkoa, univormunsa oli monesta kohden repaleilla, ja
tukkansa valui epäjärjestyksessä hartioille.
"Missä on sotamarski Ascheberg?" kysyi hän värisevällä äänellä.
"Jumalan tähden, sanokaa, missä hän on."
"Täällä, nuori mies", vastasi Ascheberg ja astui esiin, "mutta mitä on
tapahtunut, te olette niin liikutettu?"
Nuorukainen ei heti vastannut tähän kysymykseen, sillä samassa astui
kuningaskin esiin.