I.

Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa.

Oli kesäkuun alkupuoli vuonna 1677, tämä vuosi, joka on historiassamme

niin muistorikas. Päivä oli jo kulunut, ja valoisa kesäyö levitti

huntunsa yli maan. Ilma oli niin vieno, kuin etelän lempeän

taivaan alla, ja lukematon lintuparvi liverteli vielä laulujaan.

Vaaleansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet kuni timantit, ja idässä

kulki kuu yksinäistä rataansa. Puoliyö alkoi lähetä, ja lintujen laulut

taukosivat vähitellen, pian taaskin kohotakseen luojaa ja luontoa

ylistämään.

Eräällä niistä monista teistä, jotka johdattavat Herrevadin luostariin,

matkasi yllämainittuna iltana kolme henkilöä. He kulkivat ratsain, ja

vilkkaat eläimet, jotka itse halusivat pysäkepaikkaa, nelistivät

ripeästi eteenpäin, tarvitsematta käyttää kannuksia tahi ratsuraippaa.

Pieneen seurueesen kuului kaksi miestä ja nainen, joka viimemainittu

ohjasi tulista ratsuaan yhtä taitavasti kuin molemmat seuralaisensakin.

Oikeanpuolinen ratsastaja oli nuorukainen, peräti pohjolaisilla

kasvonpiirteillä, ja voimaa sekä notkeutta osoittavalla vartalolla.

Kasvonsa olivat kalpeat; hän näytti olevan noin kahdenkymmenen vuotias.

Hienosti muodostunutta suuta varjosti pienet, vaaleat viikset: silmillä

oli tämä puhdas, kirkas sini-väri, joka tavallisesti on pohjolaisen

tunnusmerkki; otsa oli korkea ja valkonen, kauniiden, miehekkäiden

kasvojensa ympäri, joille intohimot eivät vielä olleet painaneet

rumentavaa kuvaansa, kierielivät kullankeltaiset hiuksensa, ja valuivat

pitkinä kiharoina hartioille. Mutta ilon hymy ei tällä kertaa

levännytkään hänen huulillaan; murhemielin katseli hän vuoroin

seuralaisiaan, vuoroin synkkää metsää, joka raittiina, viheriänä

kehyksenä ympäröi somaa kesämaisemaa, ja jos hän aika-ajoin kohottikin

kaunista päätään, teki hän sen vaan, voidakseen esteettömämmin

huoahdella. Pukunsa oli sotilaan. Hänellä oli pitkät, kannuksilla

varustetut ratsusaappaat, jotka menivät kappaleen yli polven; keltainen

nahkakylleri peitti hänen leveän rintansa; olkavyöstä riippui pitkä

miekka, ja leveälierinen töyhtöhattu piti hänen kiharan tukkansa

asemillaan. Tämän nuorukaisen nimi oli Bernhard Stjernfelt, ja hän oli

kornettina Aschebergin ratsumiehissä.

Hänen vieressään ratsasti tyttö. Ensi katsannossa luuli hänen olevan

noin kahden- eli neljäntoista vuotiaan lapsen, matta jos tarkoin

katseli hänen somia kasvojaan terhonruskeiden kiharoiden ympäröimänä,

ja vartaloa, joka kyllä oli keskipituutta lyhempi, mutta toki

täydellisesti varttunut, huomasi heti, että edessään seisoi kuitenkin

kahdeksantoista vuotias immyt. Häntä ei tosin voinut sanoa kauniiksi,

mutta suloisin viattomuus loisti hänen kasvonsa piirteistä.

Vastakohtana veljelleen oli tämä tyttö, jonka nimi oli Berta

Stjernfelt, aivan tummanverinen, ja hänen mustanruskeissa silmissään

oli jotakin, joka muistutti etelästä. Kuten nuorukainen, näytti hänkin

yhtä surumieliseltä, ja usein huomasi, miten kirkkaat vesihelmet

värähtelivät pitkissä silmäripsissä. Kevyt kaapu ympäröi hänen solakkaa

vartaloansa, sallien ainoastaan pienten jalkain pistäytyä näkyviin.

Kolmas henkilö tässä seurassa oli ukko, joka varmaan oli nähnyt

kahdeksankymmenen vuoden lumen peittävän maan, mutta kukaan ei voinut

huomata, että niin monen vuoden vaivat painoivat hänen hartioitaan.

Vartalonsa oli suora kuin honka aarniometsässä, tukka ja parta

lumivalkeat. Tämä mies oli vanha Czarny, jonka tuttavuuden teimme

kaksikymmentä vuotta sitten.

Hetki kului äänettömyydessä, mutta vihdoin sanoi nuorukainen,

silmäillen kuun valaisemaa seutua:

"Eihän enään ole pitkältä Torppaan, vai miten, Czarny?"

"Ei", vastasi tämä, osoittaen etelään päin, "tuon metsän takana on

linna."

"Oletko jo ollut niin kauan poissa, että olet unohtanut Luostariha'an,

jossa lapsena niin monta kertaa leikimme?" sanoi tyttö, surullisesti

hymyillen; "ab, silloin eli isämme vielä, eikä äitimme tarvinnut itkeä,

kuten nyt." Kyynelvirta tukahutti hänen äänensä, ja jatkona oli vaan

hiljainen nyyhkytys.

Nuorukaisen kasvot muuttuivat, mutta voimakkaalla liikkeellä syrjäytti

hän hellemmät tunteensa ja vastasi: "Isämme kuoli kuten urhea sotilas

ainakin, sen tiedät sinä, Czarny, joka olit lähellä, kun hän ja majuri

Lundberg kaatuivat Lundin luona."

"Josko hän kuoli kuin urho!" huudahti Czarny, kohottaen oikeata

kättänsä. "Tahtoisinpa nähdä sen, joka sanoisi, ett'eivät kreivi

Stjernfelt ja majuri Lundberg kuolleet sankarikuolemaa. Jumal' avita,

herra kornetti, en ole nähnyt kenenkään käyttävän miekkaansa

sellaisella uljuudella! Te haavoituitte heti taistelun alussa, ettekä

siis nähneet miten Ascheberg taputti isäänne olkapäälle, huudahtaen

että kaikki lähellä olevat sen kuulivat: te olette urhoollisin

miehemme, Stjernfelt, ja tämä päivä on teidän kunniapäivänne! Niin",

jatkoi Czarny, "Lupstarihaka, jota nykyään kutsutaan Mörkanskogiksi,

oli pohjoiseen Herrevadin luostarista" ja hänen päänsä vaipui

rinnalleen, "sepä olikin hänen kunniapäivänsä. Ja kun sitten taistelun

jälkeen menimme kaatuneita ystäviämme etsimään, löysimme isänne ja

majurin. He syleilivät toisiaan; yhdessä olivat he taistelleet, yhdessä

saivat he kuolla. Heidän ympärillään oli kasa kaatuneita tanskalaisia,

melkein kaikki halastuin päin eli läpi pistetyin rinnoin. Siellä oli

kahakka ollut ankarin; tarkastellessamme isäänne ja majuria, laskimme

heidän ruumiissaan olevan kahdeksan haavaa. Vasemmassa kädessään piti

kreivi sen pienen kuvasäiliön, joka Berta-neidillä nyt on, ja oikeaan

käteensä oli miekka melkein kasvanut kiinni, sillä meidän oli

vääntäminen sormet auki, saadaksemme aseen pois. Katkennut keihään

kärki oli vielä hänen rinnassaan, se oli antanut hänelle kuoliniskun.

Kummeksien katselimme näitä kahta miestä, jotka pari tuntia ennen

olivat olleet niin täynnä terveyttä ja rohkeutta. Kenraali Helmfelt,

joka myöskin oli seurassamme, sanoi, nojautuen kuolleiden yli: 'uroot

tuollaiset ansaitsevat todellakin tällaisen kuoleman!' Kenraali ei

tahtonut näyttää meille liikutustaan, mutta minä huomasin, miten

kyyneleet valuivat hänen poskilleen, ja vapisevalla äänellä käski hän

hautaamaan heidät siinä asennossa kuin olivat. Oi, se oli katkera

hetki, kun näiden urhojen maalliset jäännökset laskettiin heille

erittäin kaivettuun hautaan! Minä luulin tuskan särkevän sydämeni,

kaksin käsin tartuin päähäni ja syöksyin sieltä kuin mielipuoli, Kaikki

ilo oli nyt jättänyt jalon hallitsijattareni ja..."

"Äitimme kantaa surutaakkaansa kuten kristitty ainakin", keskeytti

Bernhard, kohottaen päätään. "Ja onpa ainakin lohdutuksenamme se, että

isämme kuoli isänmaansa edestä ja niin ihanana päivänä. Niin", jatkoi

kaunis nuorukainen, tarttuen kädellään miekan kahvaan, "minäkin

tahtoisin voittaen kuolla Ruotsin edestä. Tai mitä sanot sinä, Berta?"

kysyi hän, kääntyen sisareensa, "jos olisit mies, etkö tahtoisi sillä

tavalla kuolla?"

"Tahtoisin, Ruotsin ja Kaarlo yhdennentoista edestä", vastasi Berta

hiljaa, painaen päänsä alas.

"Berta-neitihän oli Torpassa, kun kreivitär sai tuon surusanoman?"

kysyi Czarny.

"Olin", vastasi Berta, kääntäen kasvonsa poispäin, "oli ilta; aijoimme

juuri mennä levolle, kun vanha Martta toi sisään kirjeen. Mutta älä

kysy minulta enempää", pyysi nuori tyttö, peittäen kasvonsa käsillään,

"toista kertaa en tahtoisi nähdä äitiämme siinä tilassa."

"Älkäämme puhuko siitä enään", virkkoi Czarny, "iloisempia aineita

kyllä löytyy. Tahi ehkä nuori hallitsijaväkeni mieluummin on yksinään?"

"Ei, ei", keskeytti Bernhard, ohjaten hevosensa Czarnyn viereen, "kerro

meille jotain, vanha ystäväni! Meillä on vielä runsas penikulma kotia,

todella olisi hauska kuulla jotain mieltä virkistävää. Muistanpa vielä,

kun sinä monta, monta vuotta sitten lupasit kertoa eräästä

tapahtumasta, joka oli tapahtunut Tanskassa. Luulenpa sen olleen paon,

josta sinun piti kertoa."

Iloinen hymy, joka oli levännyt Czarnyn huulilla, katosi heti

nuorukaisen puheen kuultuaan, ja hän jupisi itsekseen:

"Pako! Niin, se ei milloinkaan mene mielestäni. Minä kerron teille

tuon tapauksen, joka ehkä tulee minun ja monen elämässä paljon

vaikuttamaan", virkkoi hän synkällä äänellä.

"Kuinka niin?" kysyivät Bernhard ja Berta kuin yhdestä suusta.

"Ainoastaan tulevaisuus on tämän selvittävä", sanoi vanhus vakavasti.

"Mutta kuulkaapas nyt, niin kerron teille tuon tapauksen, joka, aina

kun se mieleeni juolahtaa, saattaa minut levottomaksi. -- Neljästoista

päivä marraskuuta 1659 oli valjennut, ja sitä päivää en unohda

milloinkaan. Me seisoimme Fyenillä ja olimme kokonaan suurilukuisten

vihollistemme ympäröimät, joiden joukossa oli maanmieheni Czarneckikin

[kuoli Sobolavkon kylässä v. 1665]. Ennen mainittuna päivänä oli

Nyborgin tappelu, ja Sulzbachin pfalz-kreivin, joka ennen oli meitä

johtanut, oli täytynyt jättää päällikkyys Kustaa Otto Stenbockille.

Niin, niin", virkkoi vanhus, kun nuorukainen aikoi keskeyttää hänen

puheensa. "Kummastelette kai, että halpa palvelija puhelee, kuin olisi

hän oppinut mies, mutta uskokaa pois, vanha Czarny on sekä nähnyt että

kokenut paljon. Tietäsinpä minä vielä enemmänkin", jatkoi hän

matalammalla äänellä ikäänkuin puhuen itsekseen, "mutta palvelijan

tulee pysyä asemillaan, vaikka hänellä olisikin kirjallisia tietoja.

Nuoruudessani oli rakkain ajanviettoni lueskella Mikalaiovin

kirjastossa, ja jalo valtiokansleri, enonne, joka huomasi haluni,

kiihoitti minua kaikin tavoin. Puolan historian taisin melkein ulkoa,

ja tunnempa pian jokaisen erinomaisemman miehen Puolan armeijassa. Mitä

sen jälkeen on tapahtunut, olen nähnyt omin silmin, ja häpeä sille,

joka tämän unohtaa, olkoon hän sitten kuinka vanha tahansa. Mutta

jatkakaamme nyt kertomusta."

"Isossa Beltissä sijaitsi hollantilainen laivasto amiraali Ruyterin

johdolla, ja tuiki mahdoton oli Kaarlo X:nen päästä luoksemme, vaikka

kuinkakin mielellään hän olisi tahtonut. Kaartemünden luona nousi yhä

uusia vihollisjoukkoja maalle, ja Middelfartin luona meni

itävaltalaisia, puolalaisia ja brandenburgilaisia yli Vähän Beltin.

Taistelu alkoi, ja me sodimme hurjasti: mutta vihdoin täytyi urhean

Henrik Hornin väistyä, jonka jälkeen pfalz-kreivi vetäytyi takasin

kaupunkiin. Tässä osastossa olimme mekin, ja minulla oli hirveä vastus

rauhoittaa jaloa herraani, sillä hän tahtoi palata taisteluun ja

mieluummin kuolla kuin paeta, mutta vihdoin onnistui minun saada hänet

seuraamaan mukanani. Minä olin seurannut Ruotsin armeijaa sen matkalla

Pommerin läpi, Fredriksuddissa olin mukana, kun sotamarski Wrangel

voitti urhean Billen, otin osaa kuluissa Belttien yli, mutta en

milloinkaan ole ollut pahemmassa kiipelissä kuin Nyborgin taistelun

perästä. Rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtiin viidentenätoista päivänä,

ja ruotsalaisten oli antautuminen ehdoitta. Tämä onnettomuus koski

herraani niin syvästi, että luulin hänen sairastuvan, mutta tavattuaan

pfalz-kreivin ja majuri Lundbergin, ja kauan heidän kanssaan

keskusteltuaan oli hän taas kuin toinen ihminen ja käski minua

asettamaan kuntoon tarpeellisinta, sillä nämä kolme miestä olivat

päättäneet paeta hollantilaisen laivaston läpi, ainoata tietä, joka oli

avoinna. Tuskin uskoin kuulleeni oikein, nämä sanat kuultuani, mutta

näin kuitenkin, että kreivi todella tarkoitti, mitä oli sanonut, ja

kiirehdin, minkä voin. Ilta tuli, ja koko Ruotsin armeija antautui.

Heti kun pimeyden vaippa oli peittänyt kaupungin ja sen lähiseudun,

hiivimme eräästä portista ulos ja kiiruhdimme rantaan, jossa lymytimme

itsemme tiheään pensaikkoon. Siellä odotimme yön tuloa, ja heti kun

luulimme olevamme turvatut takaa-ajosta, lähdimme pienessä veneessä

matkaan. Minä hoidin airoja, ja luulenpa, ett'ei villikissa hiivi

varovammin kuin meidän pieni veneemme, joka kiiti eteenpäin vihollisten

laivojen välissä. Aaltojen kuohu löi kasvoihimme, ja jääkylmä vesi pani

meidät vilusta pöyristelemään, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan.

Pfalz-kreivi istui etukeulassa, isänne hoiti peräsintä, ja majurilla

oli sormi liipasimella, valmiina ampumaan. Onnellisesti tulimme

laivaston keskelle, mutta nyt olikin pahin jäljellä, ja kaiken

onnettomuuden lisäksi olivat laivat niin lähellä toisiaan, että tuskin

tiesimme, miten päästä lävitse. Täällä ei kuitenkaan ollut aikaa

hukata, meidän täytyi päästä eteenpäin. Kevyt alus kellui kuin lastu

korkeilla aalloilla, ja meillä oli suuri työ pitää sitä tyhjänä

vedestä; tuuli vinkui vihollisten laivojen köysissä ja viskeli aina

vähän väliin lyhdyt kauas merelle. Ilma oli hirmuinen, mutta suotuisa

sellaisille toimille kuin meidän. Joka hetki luulimme veneen vajoavan,

mutta kukaan ei näyttänyt pelkäävän: vaara lisäsi rohkeuttamme.

Vastuksitta pääsimme ensimäisen laiva-rivin ohi ja luulimme jo

pelastuneemme, koska laivat sittemmin olivat harvemmassa, mutta tämä

toivomme sammui pian, kun pfalz-kreivi antoi meille kaikkia muuta

paitsi ilahuttavan tiedon, että olimme jo huomatut. Minkä vaikutuksen

tämä sanoma teki meihin, voi jokainen helposti arvata. Mutta ei

valituksen sanaa tullut huuliemme yli. Majuri Lundberg, joka vaaroissa

aina oli kylmäverisin meistä, tarttui toiseen airoon ja ponnisti niin

voimiaan, että hiki valui kasvojaan pitkin, yhä vaan lyöden leikkiä

hollantilaisten nukkumishalusta. Me emme yhtyneet pilaansa, mutta

osoittauduimme niin rohkeina kuin mahdollista. 'Soutakaa, minkä suinkin

voitte', kuiskasi pfalz-kreivi äkkiä ja nosti pistoolin hanan, 'minä

näen lyhdyn takanamme.' Me ponnistimme viimeiset voimamme, mutta pian

oli vihollinen meidät saavuttanut. Silloin heitti majuri aironsa veneen

pohjalle ja huudahti, kohottaen pistoolinsa: 'Minä en enään pakene

kyynärääkään, mutta kylläpä näytän noille koirille, että olemme

ruotsalaisia.' Nämät sanat antoivat meille uusia voimia, ja me

valmistauduimme hurjaan taisteluun, kuten näytti, monilukuisempien

hollantilaisten kanssa. Ja monta minuuttia ei viipynytkään, ennenkuin

heidän veneensä oli rinnallamme. Taistelu alkoi heti ja hollantilaiset

kokivat kaikin voimin lävistää veneemme, mutta se ei onnistunut, sillä

miekkamme ja pistoolimme pitivät heitä etäämmällä. Uh, tämä oli hirveä

yö! En milloinkaan unohda näitä hetkiä! Nuo kolme upseria seisoivat

rinnan, ja heidän hurjista lyönneistään kierieli hollantilainen

toisensa perään aaltoihin. Ei yksikään luoti tai miekan isku sattunut

urhoihin, nähtävästi heitä suojeli korkeampi voima. Vihdoin alkoivat

hollantilaiset yhä enemmän ja enemmän vetäytyä poispäin, ja kun majuri

huomasi tämän, huudahti hän äänellä, joka kuului yli myrskyn ja aseiden

kalskeen: 'Souda, Czarny, koetetaanpa, kestävätkö nuo konnat enemmän

selkäänsä!' Minä tottelin, ja nyt oli vihollisten veneen vuoro paeta,

ja mitä kiireimmin sittenkin. Pari minuuttia soudettuamme, lopetimme

takaa-ajon, koska vielä oli koko pitkä matka Seelannin rannikolle;

mutta juuri kun olimme herenneet takaa-ajamasta, kuulimme äänen

hollantilaisesta veneestä, ja ne pari sanaa, jotka korviimme ehtivät,

saivat sekä kreivin että minun kauhusta säpsähtämään. Ja vieläkään,

näin monen vuoden kuluttua, eivät nuo sanat ole menneet mielestäni;

minä kuulen ne minne vaan menen, ja Jumala yksin tietää, miten tämä

päättynee."

Nämä viimeiset sanat lausui Czarny enemmän itsekseen, pyyhkäisten

kädellään otsaansa, mutta hetkisen mietittyään jatkoi hän: "Samassa

silmänräpäyksessä kun käänsimme, valasi kirkas salama meren, ja sen

valossa näin miehen seisovan pakenevan veneen perässä.. En milloinkaan

ole unohtava sen miehen kasvoja, enkä vihaa, joka niissä kuvautui!

Hänellä oli tuuhea, musta parta, ja silmänsä paloivat kuin tuli!" Tässä

vaikeni Czarny hetkeksi ja nojasi miettiväisenä päänsä oikeaan

käteensä.

"Mitä hän sanoi?" kysyi nuorukainen, laskien kätensä Czarnyn olalle.

Vanhus jatkoi:

"Jo tuon tuntemattoman näkeminen sai minut värisemään, ja kun hän

kovalla äänellä lausui nämä merkitsevät sanat: 'sinä olet Czarny;

muista 25 päivää maaliskuuta 1656', horjuin, ja samoin isänne, joka

kauhistui yhtä paljon kuin minäkin, ja täytyi turvautua minuun.

Sittemmin emme puhuneet sanaakaan asiasta, enkä myöskään sittemmin ole

tuntematonta tavannut. Mutta aavistus sanoo minulle, että onnettomuus

on tulossa."

"Mitä tapahtui 25 päivänä maaliskuuta, niin monta vuotta sitten?" kysyi

Berta, tähystellen Czarnya kysyvin silmin.

"Vielä ei ole aika tullut puhua siitä", vastasi vanhus; "mutta jos

saatte elää, on kaikki tuleva teille ilmi."

"Kas niin!" huudahti hän, teeskennellyllä ilolla, viitaten eteensä.

"Nyt olemme pian Herrevadin luona, ja sitten..."

Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin hevonen syöksyi

sivulle niin vauhdikkaasti, että ratsastaja oli pudota selästä.

Samassa töyttäsi esiin joka taholta aseilla varustettuja miehiä, ja

parissa silmänräpäyksessä olivat kolme ratsastajaa ympäröidyt.

"Antautukaa!" virkkoi yksi sisseistä, -- sillä niitä hyökkääjät olivat,

-- ja astui Czarnyn eteen, joka pistooli kohotettuna häntä odotti.

"Ei milloinkaan!" huudahti Bernhard, paljastaen hukarinsa.

"Luuletteko, että Aschebergin ratsumies antautuu järjestämättömälle

talonpoikaisjoukolle vangiksi; pois tieltä, roistot, meillä on kiire!"

ja näin sanoen kohotti nuorukainen aseensa.

"Hiljaa, hiljaa, nuori kreivi", vastasi se, joka ensin oli puhunut,

jättiläisen kokoinen talonpoika, inhottavan hymyn tehdessä hänen julmat

kasvonsa vielä hirvittävämmiksi, "nyt haluttaa meitä komentaa tässä,

ensi kerta ehkä on teidän vuoronne, mutta nyt on teidän totteleminen."

"Mitä te sitten tahdotte?" kysyi Bernhard, tarkastaen talonpojan

kasvoja, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät aaveentapaisilta.

"Me tahdomme nauttia seurastanne, hieno herrani", vastasi talonpoika

raa'asti nauraen, "ja tuo ihana neiti palkitsee kaikki kärsimämme

vaivat, ha, ha, haa!"

Berta vapisi kuin haavan lehti ja hän kuiskasi, hiipien lähemmäksi

Czarnya:

"Oi Jumalani, ajatteles, jos nuo hirviöt aikovat meidät tappaa!"

"Ainoastaan kuolleiden ruumiidemme yli käy tie luoksenne", vastasi

Czarny, luoden rohkaisevan katseen Bertaan. "Niin kauan kuin vanha

Czarny ja nuori kreivi voivat käsivarttaan liikuttaa, ei yksikään sissi

ole koskeva teihin."

"Ei yksikään konna tule sinuun koskemaan, rakas sisareni", vastasi

Bernhard, joka oli kuullut Czarnyn sanat. "Me puollustamme sinua

viimeiseen saakka."

"No, miten käy tottelemisen", huusi talonpoika, vetäen esiin hirveän

karpiinin, "tahi näytänkö ehkä keinon, jolla voin teidät pakottaa?"

Näin sanoen kohotti hän karpiinin ja tähtäsi Bernhardia. Ylt'ympäri

seisoi kaksinkertaiset rivit sissejä, ja heidän villit silmänsä

tähystivät sammumattomalla vihalla nuorta soturia. Aschebergin nimen he

kyllä tunsivat, sillä hän oli useamman kuin yhden kerran hajoittanut

heidän joukkonsa ja hävittänyt heidän asumuksensa. Aschebergiä ja

nuorta Hummerhjelmiä, jotka innokkaasti ajoivat sissejä paikasta

toiseen, he sentähden hiukan pelkäsivät, ja ainoastaan silloin, kun

vähälukuiset partiojoukot tunkeutuivat sissejä viliseviin metsiin,

uskalsivat nämä hirviöt tulla esiin. Bernhard tiesi kyllä, miten nämä

pedot ihmishaahmussa kohtelivat vankejaan, ja hän olikin päättänyt

ennen kuolla miekka kädessä, kuin elävänä joutua heidän käsiinsä.

Czarny oli samaa mieltä. He ottivat Bertan väliinsä ja odottivat

hetkeä, joka päättäisi heidän kohtalonsa. -- "Antautukaa", lausui

taaskin päällikön ääni. "Teillä on kahden minutin ajatusaika,

kiirehtikää vastaustanne."

"Tämä on vastauksemme", huudahti Bernhard kannustaen ratsuaan

talonpoikaan päin ja kohottaen miekkansa. "Varokaa, ett'ei miekkani

terä anna teille verisiä otsia, niin ett'ette milloinkaan tule

unohtamaan, miten Aschebergin ratsumies voi tapella."

Hevonen töyttäsi esiin. Berta ja Czarny seurasivat hurjistunutta.

Nuorukaisen ase koski talonpoikaan niin voimakkaasti, että hän

sanaakaan sanomatta vaipui maahan.

"Hyvin, hyvin", kiitti Czarny, ja halkasi toiselta talonpojalta pään,

"opettakaamme noille lurjuksille, että kuninkaan miehet osaavat

tapella, kuin sotilaat ainakin."

Ratsastajain rynnäkkö oli vastustamaton ja rivit olivat pian murretut.

Mutta vihollisten luku näytti yhä enenevän, ja pian olivat urhot

jälleen ympäröidyt. Talonpojat karjuivat hurjasti kostosta ja raivosta,

ja satamalla alkoi lyöntejä sataa ratsastajain yli, ainoakaan

kuitenkaan sattumatta. Rinnakkain taistelivat Bernhard ja Czarny, ja

kahdenkymmenen vuotias nuorukainen osoitti sellaista voimaa ja

notkeutta, että vanhus suurimmalla kummastuksella tätä katseli. Berta

oli kalman kalpea, ja seurasi, ääretön levottomuus kuvautuneena

kasvoissaan, veljensä ja Czarnyn pienimpiäkin liikkeitä.

"Oi Jumalani", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin rinnan yli,

"niin lähellä kotia, eikä enään saa sitä nähdä."

Taistelu kävi yhä hurjemmaksi, samalla kun sissien luku eneni; enemmän

ja enemmän työnnettiin ratsastajat takasin, eikä heidän voimakkaat

iskunsa enään käyneet niin tiheään.

"Me emme voi avata itsellemme tietä", virkkoi nuorukainen, katsellen

sisartaan surullisin silmin, "ainoastaan kuolla voimme, ja sen teemme,

kuten urhojen tuleekin."

Czarny ei vastannut tähän, koki vaan kaikin voimin väistellä

talonpoikain iskuja. Hattu oli pudonnut hänen päästään, ja valkeat

kiharat valuivat hartiolleen. Suuri miekkansa halkasi ilmaa nuolen

nopeudella, eikä milloinkaan syrjään luiskahtanut. Useita kertoja

peräytyivät talonpojat ja joutuivat joko hevosen jalkain alle tahi

kaatuivat vanhuksen iskuista. Hänen sivullaan taisteli Bernhard.

Äkkiä kuulivat he sydäntä särkevän kiljahduksen takanaan, ja

katsoessaan taakseen, näkivät he kahden talonpojan aikovan viedä nuoren

tytön mukanaan, hänen innokkaasta vastarinnastaan ja rukouksistaan

vähintäkään huolimatta.

"Pidä nuo lurjukset etäämmällä, niin opetan heille, mitä on ryöstää

naisia", huudahti Czarny säihkyvin silmin. "Älä päästä ainoatakaan

perkelettä eteenpäin, vaan anna heille läksy, jota eivät ikinä tule

unohtamaan, minä päätän asian noiden kanssa tuolla." Näin sanoen työnsi

Czarny kannukset hevosensa sivuihin ja syöksihe Bertan rinnalle. Toinen

talonpojista kaatui heti poikki omin käsin, mutta toinen teki äkäistä

vastarintaa. Vasemmalla kädellään piteli hän vankasti ohjista, jotka

oli tempaissut Bertan käsistä, oikeassa heilutti hän pitkävartista

kirvestä, jolla koetti satuttaa Czarnyn hevosta. Vanhus näki heti, että

tämä oli vaarallinen vastustaja, ja koetti sentähden notkeudellaan

palkita, mitä ei rohkeudella voinut voittaa. Ainoastaan jaloillaan

ohjasi hän ratsuansa, ja tuulen nopeudella risteili hän vastustajansa

ympärillä, mutta tämä oli aina varoillaan.

"Sinäpä et olekaan tavallinen talonpoika, sinä", huudahti Czarny ja

tarkasti vihollisensa synkkiä kasvoja, joita ympäröi tulipunanen tukka

ja parta.

"Kenties, Czarny-ystävä", virkkoi tämä, juosten esiin ja temmasten

äkkinäisellä liikkeellä pois parran ja tekotukan, "kenties,

Czarny-ystävä. Kaksikymmentä vuotta sitten sanoin sinulle samaten

mökkini luona Veikselin vannalla, muistatko sen?"

Ja miten käyttäytyi Czarny tämän kuultuaan? kysynee lukija. Entisen

toverinsa äkkinäinen ilmaantuminen melkein masensi hänen. Kiivaasti

tempasi hän hevosensa takaperin: silmänsä säihkyivät kovin, vielä

kerran kohosi miekka, ja kannukset tunkivat syvälle kuorskuavan eläimen

sivuihin.

"Ja viimeksi tapasimme toisemme Isossa Beltissä", jatkoi

valetalonpoika, laskien Bertan hevosen ohjat ja tarttuen kirveesen

kaksin käsin. "Minä käskin sinua silloin muistamaan maaliskuun 25

päivää, ja vielä kerran muistutan sinua siitä päivästä. Toinen manner

näkee tämän taistelun; mutta turhaan en ole kahtakymmentä vuotta

kostonhetkeä odottanut. Yksi lenkki ketjuista on jo katkennut, Lundin

luona se taittui..."

"Pyhä neitsyt", huudahti Czarny kauhistuen, "se olit siis sinä,

joka..."

"Niin, minä se olin, joka kätkin keihääni yhtä syvälle Vilho

Stjernfeltin sydämeen, kun hän kätki Göran-ruhtinaan sydämeen

miekkansa", keskeytti tuntematon, käheästi nauraen. "Ja myöskin hänen

vaimonsa ja lapsensa ovat kuolemaan tuomitut", jatkoi hän, kohottaen,

kirvestään. "Kaikkialla olette tapaava minut mitä erilaisimmissa

muodoissa, ja kirous, jonka Tapani Czarnecki langetti valapaton yli, on

käypä toteen, ja sinä olet oleva toinen uhri!"

Näin sanoen karkasi hän Czarnyn kimppuun, ja kuinka notkea tämä olikin,

ei hän kuitenkaan ehtinyt tarpeeksi äkkiä peräytyä. Terävä kirves

halkasi ilmaa ja sattui hevosen rintaan niin, että tuo tulinen

juoksija heti kaatui maahan. Tämä kaikki oli tapahtunut parissa

silmänräpäyksessä, ja vanhus tointui vasta silloin, kun huomasi

makaavansa hevosen alla. Hän odotti kuolemata joka hetki, sillä

yläpuolellaan näki hän verivihollisensa julmistuneet kasvot. Tämä

kohotti kirveensä, ja Czarny, joka turhaan oli koettanut irtautua

kuolleesta hevosestaan, ummisti vasten tahtoaan silmänsä, vapisevin

huulin jupisten Pater nosteria. Mutta isku ei langennutkaan. Sen sijaan

sanoi tuntematon niin matalalla äänellä, kuin olisi hän pelännyt

kuulijoita:

"Ainoastaan sentähden säästän henkesi, että saisit nähdä, miten kostan.

Hänen lapsensa ovat nyt hallussani, ja sinä tunnet jesuiittain koston."

"Saatana!" ähkyi Czarny ja koki kaikin voimin päästä irti, "kerran olet

vastaava töistäsi!"

"Minä olen jesuiitta, ja sinä tiedät minkä me pidämme rikoksena",

vastasi toinen, ylenkatseellisesti kohottaen hartioitaan. "Sitäpaitsi

seuraan minä vaan ruhtinaani määräyksiä."

Monien vaikeuksien perästä oli Czarnyn vihdoinkin onnistunut päästä

vapaaksi kuolleesta hevosestaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn, ja juoksi

vastustajaansa päin.

"Ja minussa olet löytävä sen, joka kaikin tavoin ehkäisee tuumasi",

huudahti Czarny äkkiä; "valmistaudu taisteluun, elämästä ja kuolemasta.

Minä olen oikeauskoinen katolilainen, mutta noita jesuiitti-konnia

vihaan minä kuin syntiä, ja kaikki voimani uhraan heidän

hävittämiseensä. Ole valmis taisteluun."

Verivihollisten ympärillä riehui taistelu yhä kiivaammin; urhean

nuorukaisen avuksi oli tullut muutamia ratsumiehiä, jotka olivat olleet

partioretkellä, ja joita laukaukset ja taistelun melske oli sinne

houkutellut. Heitä oli noin kaksikymmentä luvultaan, ja päällikkönä oli

nuori, kaunis mies, Bernhardin ikäinen. Sissit pakotettiin askel

askeleelta peräytymään, mutta he taistelivat kuolemaa halveksivalla

rohkeudella, tietäen, ett'eivät voineet odottaa mitään armoa,

joutuessaan ruotsalaisten käsiin, ja nämä taasen tunsivat, minkä

hirveän kohtalon saisivat, jos he voitettaisiin. Ei mitään armoa

pyydetty, ei mitään annettu, ja tämä juuri olikin varjopuolena niissä

hirveissä sissisodissa, jotka raivosivat uusien maakuntien rajain

sisäpuolella. Ilta kului, ja yhä vaan taisteltiin vähentymättömällä

raivolla. Jotakuinkin itseään suojellakseen, olivat sissit peräytyneet

läheiseen vuoren rinteesen, ja ampuivat siellä puista niitä

ratsumiehiä, jotka laukkasivat heitä vastaan. Kahakka oli siirtynyt

sille kohdalle, jossa Czarny verivihollisensa kanssa seisoi

vastasusten, ja Berta, joka turhaan oli koettanut paeta, huomasi

muutamassa hetkessä olevansa ihan taistelijain keskellä.

"Ole valmis taisteluun", oli Czarny huutanut, astuessaan lähemmäksi

vihollistaan, mutta tämä ei hyökkäystä odottanutkaan, vaan vetäytyi

hiljakseen seuralaistensa luokse.

Äkkiä havaitsi Bernhard, miten kaksi sissiä tempasi hänen sisarensa

ratsulta, ja laahasivat poispäin. Epätoivo kuvautuneena kasvoissa,

karahutti hän ryövärien perään, mutta juuri ollessaan heidät

saavuttamaisillaan, kohtasi hän ankaran vastarinnan. Czarny, joka oli

keikahtanut Bertan hevosen selkään, löi ja pisti kuin hurja, ja

talonpoika toisensa perään kierieli maassa hänen voimakkaista

iskuistaan. Koko ratsujoukko syöksyi sissien synkkiä rivejä vastaan,

jotka peräytyivät yhä kauemmaksi metsään. Ratsumiehet ja talonpojat

sekautuivat keskenään hirveässä kahinassa, ja kiroukset sekä

haavoitettujen valitukset kohousivat öiselle taivaalle.

Mutta ratsumies-joukko oli liian pieni, ja sitäpaitsi esti heitä tiheät

pensaikot takaa-ajamasta, jonkatähden heidän harmilla oli näkeminen,

miten talonpojat katosivat saaliineen. Juuri kun viimeinen sissi katosi

ratsumiesten silmistä, kuului metsästä iljettävä pilkkanauru, ja väkevä

ääni huusi:

"Czarny-ystäväni, muista aina maaliskuun 25 päivää 1656, äläkä

milloinkaan unohda, että Walchovitz voi kostaa, ja että Puolan

kiroukset seuraavat valapattoa ja hänen lapsiaan. Ha ha haa!"

Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, ja Bernhard huudahti, ohjaten

hevosensa Czarnyn rinnalle:

"Taaskin muistutus, mutta kuka on tuo valapatto?"

Czarny vapisi, eikä ollut oikein varma, ilmaisisiko kaikki, vai olisiko

vaiti. Vihdoin päätti hän tehdä jälkimäisen, ja vastasi:

"Mitä sanoin, kertoessani tapahtumasta Isossa Beltissä; olin niin

hirveän levoton, ja nyt on kaikki käynyt toteen."

Bernhard ei kysynyt enään, selittämätön tuska salpasi hänen kielensä.

Kun kuolleet olivat haudatut ja vielä elossa olevat sissit ripustetut

tienviereen pelottavaksi esimerkiksi tovereilleen, lähti ratsujoukko

eteenpäin, ja puolen tuntia rivakasti ratsastettuaan, kuulivat he

ruotsalaisten vartijain kysymyshuudon Herrevadin luona.