Öinen kohtaus. -- Walchovitz on sukkelampi kuin Czarny luuleekaan.
Raivoisa myrsky viskeli pienen San-virran laineita ja ukkonen jyrisi
etäällä vähän väliä. Ilta kului, ja pimeys eneni yhä. Litvalaisten
leirissä vallitsi haudan hiljaisuus, jotavastoin ruotsalaisten leirissä
toimittiin hyvinkin ahkeraan. Keskellä virtaa olevalla pienellä
saarella oli liike suurin, ruotsalaisten tykit lähettivät tervehdyksen
toisensa jälkeen vastaiselle rannalle, vaan eivät saaneet mitään
vastausta. Ruotsalaiset sotamiehet rakensivat levähtämättä siltaa, ja
kenraalimajuri Bülov itse heitä innostutti, sekä auttoikin heitä siinä,
missä tarvittiin.
Sydänyö oli tulossa, kun yksinäinen kulkijan keskellä litvalaisten
leiriä aateli rantaa kohden. Hän oli kääriytynyt avaraan viittaan ja
vetänyt lakkinsa silmiin saakka. Ripein askelin kiirehti hän
etuvarustuksien yli, ja oli pian rannalla, jota kaikkialla varjosi
pieni metsikkö. Täällä juoksi hän pensaasta pensaasen ja katseli
levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi joka hetki odottanut
kuulevansa takaa-ajajainsa huudot. Mutta hän pääsi kenenkään näkemättä
rantaan asti, pysähtyi siihen hetkisen, katsellen tarkoin pientä
saarta, joka ikäänkuin synkkä kallio kohosi vedestä.
"Silmäni ovat heikot", jupisi hän, vetäen viitan kasvoiltaan;
"kaksikymmentä vuotta takaperin oli minulla kotkan silmät, nyt tuskin
näen mitään." Näin sanoen vei hän kätensä huulilleen, joka aikaansai
heikon, kähisevän äänen, ja hetkisen odotettuaan kuului toinen
samanlainen ääni hänen vieressään.
"Hän onkin niin lähellä", mutisi tuntematon ja otti askeleen sivulle,
"en luullut hänen vielä olleen täällä."
Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin pieni vene tuli
kaislojen välistä esiin ja laski rantaan, aivan tuntemattoman jalkojen
eteen.
"En odottanut sinua niin pian", sanoi soutaja häädetyllä äänellä: "tämä
uhkatyö on..."
"Hiljaa, hiljaa", varoitti toinen, pannen sormensa huulilleen. "Elä
puhu niin lujaa, Ramoski! Kaisloilla on korvat ja vakoojia lymyy joka
pensaikossa." Sen jälkeen astui hän veneesen ja töyttäsi sen rannalta.
"Ilmoitan sinulle Ramoski", jatkoi hän häädetyllä äänellä, "että
tilamme on mitä vaarallisin, sillä jos me huomataan, niin..."
"Oh, siitä ei ole mitään vaaraa", vastasi Ramoski tyynesti. "Kuka voisi
aavistaa, että ruhtinaan uskollisimmat palvelijat, Czarny ja Ramoski,
tekevät tällaisia yömatkoja hieman kuullustellaksensa. Mutta koska tuli
ruhtinaasta puhe, mikä on hänen suhteensa kreivitär Eleonoraan?"
"Tämä vihaa ruhtinasta, joka on vimmoissaan mustasukkaisuudesta",
vastasi Czarny, vetäen viitan kasvoiltaan. Sitten hän asettautui
etukeulaan. Ramoski hoiti airoja niin taitavasti, ettei Czarnykaan
kuullut, milloin ne laskivat veteen. Muutamalla voimakkaalla vedolla
vei Ramoski veneen kaislistosta ja souti äänettömästi pientä saarta
kohti. Laineet loiskuivat aina Czarnyn kasvoihin asti, sillä tuuli oli
vastainen, vaan hän ei sitä huomannut, tirkisteli vaan alakuloisena
syvyyteen. Kuu ei vielä ollut noussut, mutta vilkkuvat tähtöset
katselivat niin lempeästi maahan. Tykistötuli oli lakannut, ja tuulikin
vähän seisahtunut; rauha vallitsi nyt seudussa, jossa niittomies ennen
pitkää korjasi niin monta uhria.
Ramoski ei ohjannut kulkua suoraan saarta kohti, sillä pian olisivat he
sinne ehtineet, vaan souti välistä oikeaan, välistä taasen vasempaan,
mutta lähestyi sittenkin vähitellen päämäärää. Tämän huomasi Czarny, ja
hetken sitä katseltuaan, kysyi hän:
"Miksi et souda suoraan saarta kohden?"
"Minulla on omat tuumani", vastasi Ramoski yhtä hiljaa.
Czarny ei tahtonut näistä tuumista selkoa ottaa, vaan antautui täydellä
luottamuksella Ramoskin johdatettavaksi.
Sydänyö oli tullut, pimeys oli niin syvä, että pientä saarta tuskin voi
eroittaakaan. Ainoastaan aaltojen loiske häiritsi hiljaisuutta. Äkkiä
teki Ramoski liikkeen säikähtymisestä, ja laski airot niin kiivaasti
veteen, että se roiskahti hänen kasvoilleen.
Czarny kääntyi ja sanoi pidätetyllä äänellä:
"Näetkö aaveita, Ramoski, vai tahdotko vetää vihollisen huomion
puoleemme?"
"Se on jo tehty, luulen ma", vastasi tämä yhtä hiljaa; "minä kuulen
airojen loisketta sivullamme."
Molemmat kuuntelivat levottomina, ja Ramoski aikoi juuri taasen kastaa
aironsa veteen, kun samassa kuului huuto:
"Kuka siellä? Vastatkaa, muuten ammun."
Puolalaiset koettivat pimeässä ottaa selon äkillisestä esteestä, mutta
turhaan; oli niin pimeä, että tuskin näkivät neljää kyynärää eteensä.
He katselivat toisiaan neuvottomina, eivätkä itsekään tienneet,
tottelisivatko vai ei, kun toisen kerran kuulivat ankaran käskyn, nyt
vaan parin kyynärän päässä.
"Vastaa sinä, joka ymmärrät ruotsia", kuiskasi Ramoski, vetäen airot
veneesen; "me emme voi päästä karkuun."
* * * * *
Samaan aikaan kun Czarny ja Ramoski työnsivät litvalaisten leiriltä
veneen vesille, lähestyi kolme ratsastajaa pienen saaren rantaa. He
eivät puhuneet montakaan sanaa, vaan oli heillä kuitenkin sama
päämäärä. Tultuaan eräälle paikalle rannalla, jossa kaksi venettä oli
säilytetty ja sidottuaan hevosensa puuhun kiinni, sanoi toinen
ratsastajista, kalpea nuorukainen, lyhyelle, oikealla puolellaan
seisovalle miehelle:
"Onko todellakin aikomuksenne seurata meitä?"
"On, kreivi Stjernfelt", vastasi puhuteltu, joka ei ollut kukaan muu
kuin eversti Kruse, "onpa todellakin aikomukseni seurata teitä tällä
mielettömällä retkellä. Nuoruus kyllä tarvitsee kokeneen veneessään, ja
tunnustanpa vielä, että odotan suurta iloa tästä huvimatkasta, ehkä
kuinkakin pöllömäiseltä se näyttää. Tulkaa nyt", jatkoi hän, ottaen
Vilhon käsivarresta kiinni, "kersantti Lundberg on jo, näen mä,
pannut veneen kuntoon: jota enemmän viivyttelemme lähtöä, sitä
vaarallisemmaksi se tulee."
Näin sanoen hyppäsi eversti ketterästi pieneen veneesen, ja jälessä
seurasi heti Vilho, jolla oli kova kiire lähtöön.
"Kersantti Lundberg hoitaa airoja; te, luutnantti, pidätte tarkkaa
vaaria etukeulassa, ja minä ohjaan laivastoa", komensi eversti
iloisesti. "Mutta pitäkää silmänne auki, kreivi-hyvä", lisäsi hän,
"Tarkastakaa tarkoin jokaista lainetta, sillä nuo saakelin litvalaiset
ovat kuin kaloja, ja te kersantti, laskekaa airot niin hiljaa veteen,
kuin jos kuikka kastaisi siihen siipensä!" Kersantti teki tarkoin
käskyn jälkeen, ja keveä alus kiiti melkein äänettä laineitten yli.
"No, luutnantti", sanoi eversti hetken äänettömyyden perästä, "ettekö
näe mitään epäiltävää? Minusta tänä iltana itse ilmakin on niin
kummallinen, tunnenpa itsessäni, että joudumme johonkin rettelöihin."
"En näe mitään", vastasi luutnantti hiljaa, "mutta minäkin aavistan,
että jotain tänä yönä tapahtuu, en voi käsittää, mikä levottomuus minua
kiusaa."
"Aijotteko todellakin mennä vihollisten leiriin?" kysyi eversti sitte.
"Aijon", vastasi Vilho päättävästi, "minun täytyy saada tietoa
Eleonorasta, minun..."
"Huimapää", mutisi eversti enemmän itsekseen kuin vastaukseksi
luutnantin puheesen; sen jälkeen lisäsi hän ääneensä: "Pysytte siis
varmana päätöksessänne heittäytyä aivan verivihollisenne käsiin? No
niin, kuitenkin olen teille seurakumppanina, ja kersantti Lundberg kai
myöskin seuraa meitä?"
"Kuolemaan saakka", vastasi urhea kersantti vakavalla äänellä, "ja niin
kauan kuin luutnantti ja minä voimme sormeammekin liikuttaa, ei
everstin päässä tulla hiuskarvaakaan liikuttamaan."
Eversti ei vastannut tähän miehuulliseen vakuutukseen, mutta
kiitollinen katse kauniista silmistään puhui enemmän kuin sanat. Vähän
ajan kuluttua sanoi hän:
"Kersantti, ettehän unohtaneet viittoja ettekä lakkeja? Meidän täytyy
olla aivan puolalaisten näköisiä."
"Ne ovat täällä", virkkoi Vilho, "emmehän niitä nyt vielä tarvitse?"
"Ensin täytyy meidän päästä perille", tuumaili eversti; "emmehän saata
narrien tavoin kuljeskella ympäri noissa epämukavissa puvuissa."
Vilho ei vastannut mitään, vaan kuunteli tarkasti. Äkkiä tarttui hän
kersantin käsivarteen ja kuiskasi:
"Olen kuulevinani jonkinlaista kohinaa edessämme, voisiko..."
"Se on vene", keskeytti kersantti yhtä hiljaa, "nyt kuulen sen aivan
selvään."
"Näettekö mitään?" kysyi eversti, varovasti muuttaen kersantin viereen
istumaan.
"En, eversti", vastasi tämä ja lepäytti airojaan, "mutta parin minuutin
perästä."
"Vaadi heiltä tunnussanaa", käski eversti.
"Mutta ell'ei vene ole yksin, niin olemme joutuneet aivan suden
suuhun", kuiskasi Vilho. "Odottakaa vielä hetkinen, niin saamme nähdä,
josko koko venejoukko meitä hätyyttää."
"No, tapahtukoon sitten kuten tahdotte", vastasi eversti nurjasti.
Kolme ruotsalaistamme pinnistivät näköänsä, mutta näkivät alussa vaan
synkän pimeyden, ja eversti oli jo aikeissa äänekkäillä huudahduksilla
ilmaista malttamattomuuttansa, kun kersantti samassa nojautui häneen
päin ja kuiskasi:
"Nyt näen veneen, se on aivan yksin. Mutta sitä en voi nähdä, montako
miestä siinä on."
"Vaadi heti heiltä tunnussanaa!" käski eversti toisen kerran, äänellä,
joka ei sietänyt vastustamista.
Kersantti teki niin, kuten ennen on kerrottu. Senjälkeen sanoi hän:
"Nyt näen veneen aivan hyvin, se on pienempi kuin meidän."
"Minä näen sen myöskin", sanoivat eversti ja luutnantti yht'aikaa.
Pari minuuttia kului vastausta odotettaessa, vaan kun sellaista ei
kuulunutkaan, sanoi eversti, vetäen esiin pistoolinsa:
"Huutakaa vielä kerran, ja ell'eivät nuo koirat sitte vastaa, ammun
heidät heti."
Toisen kerran kaikui kersantin huuto, nyt sillä seurauksella, että ääni
veneestä vastasi:
"Me olemme salaisia ystäviä ja..."
"Meillä ei ole keitaan salaisia ystäviä", vastasi eversti äreästi,
"sanokaa meille asianne."
Czarny tunsi heti everstin äänen ja mutisi: "Voinpa olla vanna, että
kreivi on mukana; pyhä neitsyt on kanssamme ja pitää tekomme oikeana."
Sitten lisäsi hän ääneensä: "Asiamme on tavata kreivi Stjernfeltiä."
"Hän on täällä", vastasi Vilho, ja nousi seisomaan veneessä, "kuka
tahtoo minua puhutella?"
Czarny ei odottanut tämänlaista kysymystä eikä tietänyt, ilmoittaisiko
itsensä, vai ei. Mutta kun Vilho uhkaavalla äänellä toisti
kysymyksensä, päätti Czarny ilmaista nimensä, ja vastasi:
"Czarny tahtoo puhua kanssanne Eleonora-kreivittärestä."
"Czarny", mutisi eversti puoliääneen, "onko tuo lurjus taaskin
liikkeellä? Hän se oli, joka meidät suohon vietteli."
Czarny vapisi kuullessaan everstin sanat. Ramoski oli parilla vedolla
vienyt veneensä aivan ruotsalaisten viereen.
"Mitä on teillä ilmoitettavaa puolisostani?" kysyi Vilho, ja odotti
sykkivällä sydämellä vastausta.
"Puolisonne on litvalaisten leirissä", vastasi Czarny, "ja me olemme
tulleet teidän kanssanne neuvottelemaan hänen pelastuksestansa."
"Älkää uskoko häntä, luutnantti!" sanoi eversti innoissaan. "Hän on
kavala veijari, tuo Czarny; hän tahtoo vietellä teitä ruhtinaan
valmistamaan ansaan."
"Ei, eversti Kruse", vastasi Czarny rohkeasti, "minä en viettele
kreiviä paulaan, sillä olen päättänyt pyhän neitsyen avulla pelastaa
kreivittären."
"Millä keinoin?" kysyi Vilho äkkiä. "Mainitse se minulle heti, ja minä
olen valmis mihin uhrauksiin tahansa."
"Vielä ei ole aika tullut", virkkoi Czarny, "mutta jos syttyy
taistelu."
"Mitä sitten tapahtuu, jos taistelu syttyy?" kysäsi eversti äkkiä.
"Silloin pelastan hänet", vastasi puolalainen suoraan. "Mutta", lisäsi
hän vitkaan,. "teidän täytyy minua auttaa; muuten ruhtinas vie hänet
pois, se on hänen aikomuksensa."
"Tiedätkö taistelun edes syttyvänkään?" kysyi eversti epäluuloisena.
"Me luulottelemme sitä", vastasi Czarny pelkäämättä.
"Mutta miten tapaammekaan toisemme?" kysäsi Vilho.
"Jättäkää se minun huolekseni", virkkoi puolalainen; "minä pidän huolta
kreivittärestä, ja ruhtinasta on kielletty hänen luonansakaan
käymästä."
Syvä keveyden huokaus tunkeutui esiin Vilhon rinnasta.
"Lähtekäämme nyt", sanoi Czarny taas; "vielä tänä yönä täytyy meidän
olla ruhtinaan luona, muuten huomaa hän poissaolomme ja alkaa epäillä;
hän, näette, epäilee kaikkia, ja täytyypä olla erinomainen viekkaus,
ett'ei anna itseään ilmi."
"Ja sitä sinulla kyllä on tarpeeksi", mutisi eversti itsekseen, mutta
kuitenkin niin lujaa, että Czarny sen kuuli.
Czarny ei ollut kuulevinaan everstin pistosanaa, sanoi vaan, kääntyen
Vilhoon päin:
"Ottakaa tarkoin huomioonne, mitä tästälähin saaren ulkopuolella
tapahtuu; sieltä olette saava vastaukseni."
Tämän sanottuaan viittasi hän salaa Ramoskille, niin että tämä sen vaan
huomasi, ja ennenkuin Vilho ennätti tehdä uuden kysymyksen, sai vene
sellaisen tölmäyksen, että hän oli vähältä kaatua yli laidan. Ramoski
tarttui airoihin, ja pian oli vene näkymättömissä.
"Kuolema ja kirous", huusi eversti, kohottaen pistoolinsa. "He olivat
kuitenkin vakoojia, -- soutakaa, kersantti, voimienne perästä, meidän
täytyy heidät saavuttaa!"
Kersantti souti minkä voi, mutta vihdoin nousi Vilho seisomaan
etukeulassa ja huusi:
"Eversti, tällaista kepposta ei vielä yksikään puolalainen ole meille
tehnyt, kiiruhdammehan takasin saareen, kuin jos koko litvalaisten
armeija olisi kintereillämme."
Kiihkossaan ei kukaan ollut huomannut, että vene, Ramoskin sitä
työntäessä, oli kääntynyt.
"Ha, ha, haa", nauroi eversti, joka taaskin sai takaisin iloisen
luonteensa, "sellaisia veitikoita, oikein aimo jesuiittoja, ha, ha,
haa!"
Ramoski souti myöskin kaikin voimin ja keveä vene kiiti aalloilla.
Czarny, joka, kuten lukija muistanee, matkalla sinne, oli istunut
etukeulassa, oli nyt asettunut perään, ja tuijotit alas pimeään
syvyyteen, ikäänkuin tahtoisi hän tutkia sen salaisuudet. Ei kumpikaan
puhunut sanaakaan. He olivat enään parin kyynärän päässä rannasta, kun
Czarny äkkiä säpsähti ja sanoi, kääntyen Ramoskiin:
"Nyt eivät ole asiat oikein; minä luulin nähneeni ihmisen pään tuolla
takanamme, ehkä..."
"Sinä näet aaveita, Czarny", virkkoi Ramoski kylmästi hymyillen,
"mielikuvituksesi on teroitettu nyt."
Varmaankin oli ruohokimppu tarttunut köliin.
Czarny ei vastannut; hän koetti katsoa läpi syvyyden, vaan turhaan, hän
pisti kätensä veteen, mutta siellä ei tuntunut olevan mitään. Vielä
pari minuuttia, ja vene kiiti hiljaa kaislistoon. Czarny hyppäsi ensin
maalle, ja kun Ramoski oli sitonut veneen kiinni ja peittänyt sen
irtonaisilla kaisloilla, riensivät he yhdessä rannalta ja pääsivät
onnellisesti leiriin.
Tuskin olivat he kadonneet näkyvistä, kun kaislisto rupesi liikkumaan
sinne tänne veneen kohdalta, ja pian näyttäytyi mies aivan alastonna,
mutta niin ruohoilla ja kaisloilla peitettynä, että olisi voinut luulla
hänen maanneen jo enemmän aikaa järven pohjassa. Vesi tippui hänen
pitkästä tukastaan, tehden hänen enemmän eläimen kun ihmisen
näköiseksi.
"Uh, uh", henkäsi hän ja ryömi rannalle, "enpä luule, etu vaivat
kiirastulessa ovat nyt kärsimiäni suuremmat. Niin, niin ystäväni,
Walchovitz ei olekaan niin tyhmä, kuin luulette, olenpa nyt ottanut
selon salaisista vehkeistänne ja saanut teidät valtaani. Usein oli
vähällä päästä vene näkyvistäni, mutta Walchovitz on kuni kala, ja jos
pyhä neitsy oli teidän kanssanne veneessä, olivat kaikki pyhimykset
minun kanssani vedessä. Tuo Czarny ryökäle oli vähällä huomata minut,
kun olin vähän ilmaa ottamassa, mutta Ramoskin tyhmyys pelasti minut
taaskin. Nyt täytyy minun kiiruhtaa ruhtinaan luo... ha, ha, haa!
olenpa näkevinäni Czarnyn ja Ramoskin nenät, kun matkin heidän
ystävällisen keskustelunsa ruotsalaisten kanssa, ha, ha, haa!"
Näin sanoen hieroi hän mielihyvissään käsiään yhteen, puhdisti itsensä
ruohoista ja kaisloista sekä puki itsensä vähän matkan päässä veneestä
oleviin vaatteisiinsa.
Hetkinen sen jälkeen oli ranta autio. Ainoastaan aaltojen hiljainen
loiske ja tuulen kohina kaislikossa häiritsi yön hiljaisuutta.