Sisarukset. -- Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat.
Ruhtinas oli ostanut Walchovitzin, niinkuin ennen Ramoskin, mutta
edellämainittu oli kuten tiedämme uskollisempi. Tämän liittolaisensa
kautta, jonka oli onnistunut päästä valtiokanslerin suosioon niin,
että sai palvella Eleonoraa, oli Göran Czarnecki silloin tällöin
tilaisuudessa käydä häntä katsomassa. Mutta hän ei ollutkaan enään tuo
entinen kiivas rakastaja intohimoineen, hän ei tehnyt enään niin
ajattelemattomia tekoja kuin ennen. Mutta tuli välkkyi tuhan alla, sen
näki Eleonora ja pelkäsi häntä yhtä paljon. Hänen käyntinsä olivat
lyhyet, ja aina hän silloin puhui ruotsalaisista sekä heidän varmasta
perikadostaan, ja Eleonora näki aivan hyvin, että hänen vihansa
tarkoitti hänen puolisoaan. Hän kauhistui, kuullessaan ruhtinaan
kirouksia, sillä hän tiesi mitä Vilholla olisi odotettavana.,
joutuessaan tämän käsiin. Tyynesti hän vastaili raivostuneelle
puolalaiselle ja koetti niin paljon kuin mahdollista levottomuuttaan
peittää. Kun sitten Göran Czarnecki hänet jätti, alkoi hän katkerasti
itkeä ja ainoastaan Czarnyn huolenpito ja vakuutukset, ett'ei ruhtinas
tekisi hänelle eikä puolisolleen mitään pahaa, saattoivat hänet
hetkeksi tyyneksi. Mutta tämäkään tila ei kestänyt kauan; kun hän vaan
näki ruhtinaan, joka päivittäin käveli hänen asuntonsa sivu, oli koko
levollisuutensa kadonnut.
Päivää jälkeen viime luvussa kerrottujen tapausten oli Eleonora yksin
huoneessaan. Hän ei koko päivänä ollut nähnyt ruhtinasta ja iloitsi
siitä suuresti. Mutta miksi ei veljensä tullut hänen luokseen? Oliko
hän ikipäiviksi hyljätty? Näihin kysymyksiin oli hän kauan turhaan
odottanut vastausta, ja katkeralta hänestä tuntui, että se, joka häntä
ennen niin oli hellinyt, nyt oli aivan muuttunut. Hän kertoi murheensa
Czarnylle, mutta tämä vaan pudisti päätään ja koetti häntä saada
toivomaan, että veljensä sydän kyllä oli heltyvä, ja kaikki
tulisi hyväksi. Myöskin koetti hän huomauttaa Eleonoralle, että
valtiokanslerin aika ehkä oli niin täpärällä, ett'ei hän voi irtautua
toimistaan. Mutta silloin Eleonora aina vastasi:
"Hänen aikansa ei ole niin vähissä, ett'ei hän voisi minulle lahjoittaa
ainoatakaan tuntia."
Itsekseen Czarny kyllä myönsi Eleonoran sanat tosiksi ja piti tarkan
vaarin, ett'ei häntä aivan paljon vastustellut.
Tuli ilta. Eleonora oli tänään, niinkuin muinakin päivinä itkenyt, ja
hänen povensa aaltoili levottomasti. Hän lepäsi puoleksi nojaavassa
asennossa, pää painettuna vasempaan käteensä. Välistä ummisti hän
silmänsä ja näytti siltä, kuin olisi hän nukkunut, mutta äkkiä hän
säpsähti, koko ruumiinsa vapisi ja kasvot kauhusta kankeina huudahti
hän: "Älä pakene minua, veljeni, minä kyllä olen rakkautesi arvoinen!"
Koko hänen sielunsa oli liikutettuna, eikä hän kärsinyt pienintäkään
kolinaa, ennenkuin hän säpsähti ja luuli hänelle tultavan ilmoittamaan
veljensä kirousta eli Vilhon kuolemaa. Ja kun Czarny näki tämän, kirosi
hän sydämessään sen hetken, jolloin antautui ruhtinaan vehkeisin, ja
hän voi tunnittain polvistuneena madonnan kuvan edessä lukea Pater
nosteriaan suurimman surun ja levottomuuden valtaamana. Hänellä oli nyt
vaan yksi ajatus: Eleonoran vapauttaminen, ja tämäpä antoi hänelle
rohkeutta mennä Vilhoa etsimään, kun niin äkkiarvaamatta hänet tapasi.
Tätä tapaamistaan hän ei ollut Eleonoralle kertonut. Hän ei maininnut
mitään aikeistaan häntä pelastaa ja yhdistää puolisoonsa, sillä jos ne
raukeisisivat tyhjiin, olisi se hänelle vielä katkerampaa. Czarny oli
siis vaiti, mutta työskenteli sen sijaan lakkaamatta tuumainsa
täyttämisessä.
"Suokoon Jumala hänen sydämensä pehmenevän", kuiskasi hän, peittäen
kasvonsa käsillään. "Hän ei voi minua kirota, sillä hän on jalo ja
pitää sisarparastaan." Kyyneleet tunkivat väkisin esiin, ja hän
nyyhkytti ääneensä. Nyyhkytykset kuitenkin pian taukosivat, ja hän
vaipui lyhyeen uneen.
Tässä tilassa oli hän ollut noin puolen tuntia, kun ovi hiljaa
avattiin, ja solakka mies vakailla jaloilla, vaan surullisilla
kasvonpiirteillä näyttäytyi kynnyksellä. Silmänsä kohtasivat heti
Eleonoran, ja pidättäen huokaustaan hiipi hän varpaillaan tämän luokse.
Hetkisen katseli hän makaavan riutunutta ruumista ja huokasi syvään;
hän ojensi kätensä, herättääkseen häntä, mutta veti sen takasin; hän
aukasi suunsa puhuakseen, mutta ääntä ei kuulunutkaan. Vihdoin sanoi
hän, hiljaa laskien kätensä Eleonoran käsivarrelle:
"Eleonora, herää sisareni!"
Nuori kreivitär säpsähti; veljensä lempeät sanat, joissa jo
anteeksianto kajasti, herättivät hänet. Sekä iloa että tuskaa ilmaiseva
huudahdus kuului hänen huuliltaan, heittäytyessään veljensä syliin.
"Veli, ethän voi kirota!" sanoi hän, nojaten päätänsä veljensä rintaan.
"Vähällä olin sinut kirota", vastasi valtiokansleri liikutettuna,
"mutta ainoa rakastettu sisar voi vaatia anteeksi antoa ja unhotusta,
vaikkapa hän olisi rikkonut niinkin suuresti, kuin..."
"Mikä siis on rikokseni?" kysyi Eleonora, mennen pari askelta
taaksepäin.
"Sinä rakastat ruotsalaista upseria, kreivi Stjernfeltiä?"
"Niin."
"Sinä olet hänen puolisonsa?"
"Niin olen", vastasi Eleonora taaskin, hiukan vapisevalla äänellä.
Valtiokansleri vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin. Vihdoin sanoi hän:
"Itse olet valinnut puolisosi, kukaan ei ole sinua pakottanut.
Lapsuudessasi olit määrätty Göran Czarneckin puolisoksi, ja tästä
liitosta riippui monet hauskat toiveet. Muun muassa toivoin puolan
kuningaskruunun koristavan jälkeläisiäsi, sillä Czarneckin suku on
valtaistuinta lähellä; mutta kohtalo tahtoi toisin", lisäsi
valtiokansleri huoaten syvään ja painoi päänsä rinnalleen.
"Veli Josef", vastasi Eleonora hiljaa, hiipien hänen rintaansa vasten,
"sinä puhut niin lempeästi, ei ainoakaan kova sana käy huuliesi yli.
Sinä rakastat siis vielä sisarparkaasi? Minä rakastan Puolaa, minä
jumaloitsen maata, joka on nähnyt minun syntyvän, mutta olen myös niin
itsekäs rakkaudessani, että panen oman onneni etusijaan. Minä olen
ottanut lutherilaisen uskon omakseni, tunnustan siis samaa uskoa kuin
puolisonikin. Enkä olekaan milloinkaan voinut hyväksyä niitä loistavia
seremonioita, jotka ovat katoolisen uskon päätoimitukset. Mutta
älkäämme nyt kiistelkö uskonnosta", lisäsi hän, "kerran vielä tahdon
kuulla, oletko antanut minulle kaikki anteeksi."
Tällä hetkellä olivat he aivan niinkuin ennenkin, jolloin he, kädet
kiedottuina toistensa uumille, juoksivat Mikolaiovin saleissa tahi
eksyivät Vislokan aaltoihin kuvastelevaan synkkään metsään, josta
pelästyneet palvelijat vaivoin heidät löysivät, tahi kiikkuivat
keveässä veneessä aalloilla: he olivat veli ja sisar.
"Lutherilaiset eivät rukoile neitsyt Mariaa", virkkoi valtiokansleri
puoleksi kysyvällä äänellä.
"Eivät, he kääntyvät rukouksineen suorastaan Jumalan puoleen", vastasi
Eleonora, "myöskin rukoilevat he..."
"Pyhä neitsyt!" sanoi Lubomirski lempeästi, pannen kätensä Eleonoran
huulille. "Jos joku joutuisi kuulemaan, että puhut tällä tavalla Puolan
valtiokanslerille, luultaisiin minä kerettiläiseksi."
"Kerettiläinen", toisti Eleonora vitkaan ja vastenmielisesti, "mitä
tarkoitat kerettiläisellä?"
Veljen tuli hänelle vastata; hän punehtui tietämättään, eikä voinut
kestää Eleonoran vakavaa silmäystä.
"Puhukaamme jostain muusta!" sanoi hän vihdoin kiivaasti. "Ainoastaan
sinulle voin tunnustaa, että aina tulen hämilleni, kun on puhe
uskonnosta."
"Sinä epäilet siis jesuiittain oppia?"
"Vaiti, pyhän neitseen tähden!" huudahti valtiokansleri, taaskin pannen
kätensä sisarensa huulille. "Seinillä ovat korvat, sadat vartijat eivät
voi heidän vakoojiaan vastustaa... he ovat perkeleitä."
Eleonora kauhistui.
"Tämä on pelottava liitto", jatkoi valtiokansleri entisellä
kuiskaavalla äänellään. "Minä olen oikeauskoinen katolilainen, enkä
jesuiitta. Minä sydämessäni vihaan noita konnia ja saan kyllä taistella
ankaran taistelun heidän kanssaan sinun avioliittosi tähden. Heidän
salaiset vehkeensä kyllä tulevat minua ympäröimään joka taholta, mutta
enpä minäkään pelkää sanomasta heille, että verisiteet ovat vahvemmat,
kuin kaikki jesuiittain kahleet. Minä en voi sinua kirota, armas
sisareni", sanoi hän sitten ja veti Eleonoran rinnoilleen, "minä annan
sinulle kaikesta sydämestäni anteeksi."
"Kiitos", kuiskasi nuori kreivitär, ja kietoi kätensä veljensä kaulan
ympäri, "mutta minä en tyydy ainoastaan tähän, pyydän vielä enemmän."
"Vielä enemmän", toisti valtiokansleri todella hämmästyksissään, "mitä
toivot vielä?"
"Vapauden ja siunauksesi."
Nämä sanat kuiskasi Eleonora niin vapisevalla äänellä, että veli
säpsähti.
"Vapauden", sanoi hän, suudellen Eleonoraa otsaan, "vapauden täytyy
minun kieltää sinulta, kuitenkin sodan kestäessä. Minä en voi lähettää
sinua puolisosi luokse, silloinpa Göran Czarnecki heti ärsyttäisi
jesuiitat päälleni. Vielä täytyy sinun epämääräisen ajan tyytyä
kohtaloosi", jatkoi vaitiokansleri, lempeästi syleillen sisartansa,
"tuleehan aika sekin, jolloin taistelut taukoavat ja rauha vallitsee
Puolassakin. Mutta siunaukseni voin sinulle antaa, ja sen lahjoitankin
sitä rikkaammassa määrässä." Kauan syleilivät sisarukset toisiaan;
näytti siltä, kun eivät laisinkaan tahtoisi erota. Ilta-auringon säteet
valaisivat huoneessa olijoita ja leikkivät Eleonoran pitkissä
hiuksissa, jotka olivat valuneet alas povelle ja hartioille. Tämä kuva
olisi ansainnut taiteilijan pensselin.
"Hyvästi, rakas sisareni!" kuiskasi vihdoin valtiokansleri, painaen
suudelman Eleonoran huulille. "Älä pelkää laisinkaan, sillä niin kauan
kun minä seison vieressäsi, ei kenkään ole sinua vahingoittava: jää
hyvästi, Eleonora, Jumala sinua siunatkoon!"
Tämän sanottuaan poistui veli kiirein askelin, ja tuskin oli hän
poistunut, ennenkuin ihmiskasvot katselivat vastapäätä ovea olevasta
akkunasta sisään. Eleonora kalpeni, nähdessään paksuilla huulilla
lepäävän ilkeän hymyn, hänen täytyi tarttua kiinni tuoliin, ettei
kaatuisi kun vakooja kolkolla äänellä sanoi:
"Sinun ja jälkeisesi on Puola kironnut! Jesuiitat ovat sinua seuraavat
mailman ääriin, ja milloinkaan et sinä voi meitä paeta."
Elenoran korvat suhisi, mailma musteni hänen silmissään, ja kiljahtaen
vaipui hän lattialle.
Kuka oli tuo tuntematon? Eleonora tunsi hänet heti ja tiesi hänen
myöskin olevan ruhtinaan liittolaisen. Se oli Walchovitz.
Valtiokanslerin ollessa Eleonoran luona, oli hän piillyt akkunan alla
ja selvään kuullut kaikki, mitä huoneessa puhuttiin. Lausuttuaan
jesuiittain kirouksen Eleonoran yli, kiiruhti hän piilopaikastaan
erittäin varovaisin askelin, ett'ei häntä huomattaisi, ja meni
ruhtinaan luo tapahtumasta kertomaan.
Pari minuuttia sen jälkeen, kun hän oli piilopaikkansa jättänyt, läheni
taaskin eräs mies varovasti akkunaa, ja katsoi siitä sisään.
"Kreivitär parka", jupisi hän, ja katseli säälivästi Eleonoraa, jonka
palvelijatar oli laskenut sohvalle, "kreivitär parka", jatkoi hän,
huoaten syvään, "hän varmaan saa kärsiä hirveästi!" Mies vaikeni ja
poistui akkunan luota, mutta juuri ollessaan aikeessa sieltä lähteä,
pysähdytti hänet käsi, joka takaapäin pantiin hänen olalleen. "Miksi
olet täällä, Czarny?" kysyi vastatullut. "Ah, sinäkö se oletkin,
Ramoski", huudahti Czarny, sillä hän se todellakin oli vakoillut
Walchovitzia, "ah, sinäkö se oletkin, Ramoski! Olipa hyvä, että
tapasimme toisemme, sillä minulla on tärkeitä seikkoja sinulle
ilmoitettavana."
"Puhu ne pian", huusi Ramoski maltittomasti, "minä myöskin olen uutisia
urkkimassa."
"Meillä on vihollisia niskassamme", sanoi Czarny, varovasti katsellen
ympärilleen.
"Vai niin", sanoi Ramoski huolettomasti, "kuka tuo rotta sitten on,
joka koettaa jyrsiä rikki meidän verkkomme?"
"Walchovitz", vastasi Czarny miettiväisestä, ja kertoi sitten näkemänsä
tapauksen.
"Walchovitz ei ole niinkään vaarallinen", sanoi Ramoski hetken asiata
harkittuaan, "enempi tulee meidän pelätä ruhtinasta, sillä hän on
käärmettäkin kavalampi."
"Niinkö luulet?" kysyi Czarny säpsähtäen.
"Niin. Hän kuljeksii täällä pitkin puettuna munkiksi, ja puolentuntia
sitten näin hänen pensaikossa rannalla. Hän pelkää joko ruotsalaisten
hyökkäystä eli että joku salainen vihollinen veisi pois kreivittären.
Mutta olenpa keksinyt tuuman, millä oikein voimme häntä vetää nenästä.
Meidän täytyy ilmoittaa kreivi Stjernfeltille, että tänä yönä on aika,
mutta niin kauan, kun ruhtinas hiipii rannalla, en voi päästä
veneelläni lähtemään. Sinun, Czarny, täytyy minua auttaa tuumaini
täyttämisessä. Mene alas rannalle ja näytä siltä, kun pelkäisit tulla
huomatuksi. Ruhtinas on näkevä sinut, hän seuraa sinua ja sinun tulee
silloin johdattaa hänet niin kauaksi veneestä kuin mahdollista. Oletko
valmis?"
"Olen", vastasi Czarny, "mutta jos tapaat Walchovitzin, miten..."
"Näin", kuiskasi Ramoski, paljastaen teräväkärkisen tikarin, jota
heilutti päänsä yli.
Czarny nyykäytti myöntävästi päätään, ja molemmat ystävykset lähtivät
astumaan rantaa kohden. Kun he olivat tulleet etuvarustuksien
ulkopuolelle, kätkeytyi Ramoski pensaan taakse, josta hän kenenkään
huomaamatta saattoi nähdä, miten Czarnyn matka päättyi. Näin puolen
tuntia maattuaan, silmät yhä seuraten toveria, oli hän vähällä
huudahtaa ilosta: hän näki nimittäin, kuinka ruhtinas hiipi eteenpäin,
Czarnyn jälkiä seuraten.
"Nyt on minun vuoroni", mutisi hän ja ryömi esiin, "jospa nyt pyhä
neitsyt olisi minulle suosiollinen, niin jättäisi hän Walchovitzin
käsiini."
Tuo viekas Walchovitz oli määrännyt Ramoskin veneen lähellä olevan
paikan heidän yhtymäpaikakseen, ja siellä odotti hän ruhtinasta, joka
pian tulikin.
"Walchovitz", sanoi Göran Czarnecki, istuen rannalle, "jos sinun
onnistuu viedä kreivitär Krakovaan, niin on myös onnesikin taattu.
Mutta sen pitää tapahtuman vielä tänä yönä."
"Olkaa huoletta, korkea ruhtinas", vastasi Walchovitz. "Niin totta kun
olen oikeauskoinen jesuiitta, teen kaikki mitä voimassani on, ja
olisinpa erehtynyt aika tavalla, ellei..."
"Mutta sinähän sanot sekä Czarnyn että Ramoskin vastustavan meitä",
keskeytti häntä Czarnecki.
"Niin, he ovat vihollisiamme", vastasi Walchovitz, "mutta tarvitsisipa
heillä olla aimo hyvät jalat, voidakseen seurata minua, parasta
soutajaa Veikselillä, ainakin viiden penikulman ympäristöllä. Minä tuon
kreivittären tänne, ja Ramoski saa suoda anteeksi, että lainaan hänen
veneensä pariksi viikoksi", jatkoi hän raa'alla naurulla. "Teidän,
korkea ruhtinas, tulee tehdä hänet siitä levolliseksi."
"Minä kyllä saan hänen kielensä vaikenemaan", vastasi ruhtinas,
leikitellen kauniiksi kirjaillulla pistoolilla. "Czarny eikä Ramoski
eivät enään ole tiellämme, kun keskipäivän aurinko ensikerran valaisee
litvalaisten leiriä."
Ei aivan etäällä siitä paikasta, jossa istuivat, hiipi Ramoski käärmeen
notkeudella esiin, ja pysähtyi parin kyynärän päähän Walchovitzista.
Tiedämmehän, että ruhtinas oli huomannut Czarnyn ja jättänyt
Walchovitzin vaan pari minuuttia siitä, kun Ramoski oli mennyt
piilopaikkaansa.
Walchovitz oli nyt yksin. Pian hän tuli levottomaksi ja jupisi vähän
väliä pitkiä lauseita hampaittensa välistä. Ramoski kuunteli
hengähtämättä, mutta kun hän vaan voi saada selon yksityisistä
sanoista, täytyi hänen itse tehdä niistä loppupäätös.
Walchovitz tuli yhä levottomammaksi ja nousi seisoalleen sekä lähestyi
venettä. Ramoski seurasi jälessä niinkuin pantteri, joka seuraa
saalistaan pensaikossa: hänen silmänsä säihkyivät, ja tikari oli
kohotettu iskuun. He olivat tulleet aivan rantaäyräälle, ja Walchovitz
aikoi juuri astua veneesen, kun Ramoski syöksi hänen jälkeensä.
Walchovitz säpsähti, kuullessaan kahinan takanaan ja vihollisensa
huokuvan hengityksen: hänen kasvonsa tulivat tuhkan harmaaksi
nähdessään Ramoskin hehkuvat silmät ja tikarin välähtävän hänen
kädessään. Hän olisi huutanut apua, olisi pyytänyt armoa, mutta Ramoski
ei antanut hänelle siihen aikaa; kissan vikkelyydellä juoksi hän
vihollisensa päälle, ja tikarin terävä kärki lävisti Walchovitzin
käsivarren. Ääntämättä sanaakaan, vaipui Walchovitz maahan. Ramoski
seisoi yhdellä hyppäyksellä veneessä, ja ennenkuin ruhtinas oli
takasinkaan tullut, kiikkui hän jo aalloilla noin mantereen ja saaren
keskivälillä.
"Haava tekee hänet kuitenkin täksi yöksi vahingoittamattomaksi", mutisi
Ramoski itsekseen. "Nyt on vaan ruhtinas jälellä, ja hänet voi helposti
estää. Mutta", lisäsi hän, ja katseli tarkasti rantaa, "onpa
kummallista, ett'ei Czarny anna minulle sovittua merkkiä, hän ei siis
vielä ole päässyt eriämään ruhtinaasta. Ennenkuin näen tämän merkin, en
voi lähteä täältä."
Puolen tuntia kului, ja Ramoski rupesi jo tulemaan levottomaksi, mutta
äkkiä selkenivät hänen synkät kasvonsa, kun hän näki punaisen lipun
liehuvan etuvarustuksien alapuolella. Ainoastaan kaksi kertaa
heilutettiin lippua edestakasin, ja sitten se katosi.
"Czarny on pelastunut", mutisi hän ja souti hiljaa saarta kohti; "hän
on pettänyt ruhtinaan, ja mitä hän on alkanut, tahdon minä päättää,
sillä tänä yönä on kreivitär Eleonora oleva vapaa."
Pimeä oli tulossa, mutta Ramoski ei siitä näkynyt välittävän. Niinkuin
viime kerrallakin, ei hän nytkään soutanut suoraan, vaan oikealle ja
vasemmalle ja tarkkasi ympäristöään kaikin puolin. Kuta pimeämpi tuli,
sitä lyhemmiksi tulivat nämä kaarrokset, ja pian ne aivan loppuivat.
Silloin veti hän airot veneesen ja antoi tuulen kulettaa sitä saarta
kohden, ja tykkien laukauksien välillä kuuli hän pian voimakkaan
huudon:
"Kuka siellä!"