Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja sitten tulee
muille ajatuksille.
Kun Göran Czarnecki astui teltasta ulos, kavahti hän äkkiä, nähdessään
olennon, joka kiirein askelin tuli häntä vastaan. Hän varjosi oikealla
kädellä silmiään, tullakseen vakuutetuksi, ett'ei edessään oleva ollut
mikään harhakuva.
"Onko se mahdollista", jupisi hän, vitkaan mennen tulevaa vastaan,
"olisiko Czarnyn onnistunut paeta, vai onko se hänen haahmunsa?"
Todellakin oli tuo Czarny, joka lähestyi. Kun ruhtinas teeskennellyllä
hymyllä oli vastannut palvelijan nöyrään tervehdykseen, sanoi hän:
"Noh, Czarny, olen hyvin utelias kuulemaan, miten pääsit karkuun. Sinun
oli onni äkkiarvaamatta vierailla vihollistemme luona."
"Siitä onnestapa ei kenkään minua kadehtine", sanoi Czarny
tyytyväisyyden ja harmin välisellä hymyllä. "Mutta saattepa kuulla
kummallisia asioita: Sapicha on lyöty!"
"Sapicha lyöty?" huudahti ruhtinas uhkaavalla äänellä, "puhutko totta?"
"Aivan totta", vastasi Czarny alakuloisesti, "ja kerronpa teille
kertomuksen, oman kertomukseni, niin saduntapaisen, että varmaan
kysytte, miten oli mahdollista minun pelastua. Mutta pyhä neitsyt on
kummallisesti minua auttanut", mutisi hän, tehden ristinmerkin.
"Kerro, kerro!" huudahti ruhtinas.
Czarny alkoi:
"Ruotsin kuningas oli päättänyt hakea Sapichan ja antaa hänelle
muistomerkin, kuten hän ylpeydessään sanoi. Hän oli kovin vihoissaan
Sapichan luopumisesta ja meidän häneltä saaduista tiedoistamme. Minua
käskettiin oppaaksi, ja vaikka minä kaikkein pyhimysten kautta
vakuutin, ett'en Sapichasta mitään tiennyt, ei minua uskottu. Eversti
Kruse, jota pyhä neitsymme ei suinkaan laske paratiisiin, uhkasi minut
heti ampua, ell'en tottelisi, ja täytyihän minun siis nöyrtyä kohtalon
alle. Minä turvauduin onneeni, joka ei vielä milloinkaan..."
"Asiaan, asiaan!" keskeytti ruhtinas häntä maltittomasta.
"Minä ratsastin ensimäisenä, ja takanani eversti Kruse, joka ei
suinkaan kursaile, jakaessaan iskujaan. Harmista ja vimmasta purin
rikki huuleni ja vannoin kalliin valan neitsyt Maarian, kaikkein
pyhimysten ja luostarimme suojeluspyhän kautta kostaakseni niin pian
kuin suinkin. En nyt muista, montako Avea ja Pater nosteria luin, mutta
kyllä niillä jo sain monet synnit anteeksi, ja sen tiedän, että innolla
etsin tilaisuutta, saattaakseni nuot ylpeät ruotsalaiset pulaan. Ja
tilaisuus tähän ilmestyikin, ennenkuin voin aavistaakaan. En laisinkaan
tiennyt, missä Sapicha seisoi, ratsastin vaan onnenkaupalla. Näin
olimme tulleet eräälle santakummulle; sen alapuolella oli suo, tämän
huomasin heti, vaikk'eivät viholliset sitä keksineet. Kävi kuinka kävi,
mietin, nyt on koston hetki tullut. Kyllä myöskin tiesin olevani
kadotetun, ell'en onnistuisi, mutta minä turvasin onneeni. Kannustin
hevostani, ruotsalaiset seurasivat, ja olimme suolla. Tämä tila oli
kaikkea muuta paitsi kadehdittava, erittäin minulle, sillä kun eversti
huomasi, minkä kepposen olin hänelle tehnyt, veti hän esiin
pistoolinsa. Mutta käsi vapisi, ja luoti tuiskahti olkapääni ohi. Minä
antauduin pyhän neitseen turviin ja odotin kuolemaa. Vaan se ei
tullutkaan, sen sijaan Sapichan kvartiaanit, ja kauan ei kestänyt,
ennenkuin ruotsalaiset olivat lyödyt maahan. Minä olin kuitenkin
pelastunut ja etsin everstiä, vaan hän oli kadonnut. Voittoa ei
kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä kuningas, joka sillä aikaa oli
ehtinyt perille, karkasi päällemme. Kyllähän Sapicha tuli avuksemme,
vaan hänenkin täytyi kovan taistelun jälkeen paeta. Vaivalla vältin
kolmannen kerran joutumasta ruotsalaisten käsiin, sillä olisipa silloin
ollut loppuni lähellä. Huolenpito on tarpeen, ruotsalaiset aikovat
tässä mennä yli ja..."
"Se ei heiltä tule onnistumaan", virkkoi Göran Czarnecki ja hymyili
ylpeästi. "Ennen voisivat ottaa auringon taivaalta, ennenkuin mennä
Witebskin etuvarustuksien yli. Tiedätkö mitään kreivi Stjernfeltistä?"
"Hän on jo jaloillaan ja istuu satulassa."
"Olet siis nähnyt hänet?"
"No, olisitpa säästänyt hänelle luodin", vastasi ruhtinas kylmästi.
"Everstistä minä kyllä pidän huolen."
"Te unohdatte, että minä olin aseeton vanki", vastasi Czarny.
"Sepä totta", mutisi ruhtinas, purren hammastaan: "mutta jos hän vielä
kerran tulee läheisyyteeni, niin ei käteni kolmatta kertaa vapise."
Czarnya kammotti ruhtinaan silmissä leimuava viha, ja hän aikoi juuri
tehdä kysymyksen, kun Göran Czarnecki jatkoi:
"Kuulepas, Czarny, Eleonora on vankina täällä, sinun tulee tarkoin
seurata hänen askeleitaan. Hänen täytyy kuulua minulle, vaikkapa sitten
panisin henkenikin alttiiksi. Minä olen tämän vannonut, ja tiedäthän,
että Czarnecki pitää sanansa. Kuten voi huomata, aikoo Kaarlo Kustaa
tähän leiriin rynnätä. Hän kyllä murtaa otsansa etuvarustuksiin, mutta
silloin syntyvässä hyörinässä tahdon minä viedä kreivittäreni pois.
Sitten haen hänen puolisonsa, jonka käteni on kuolettava. Sinä, Czarny,
autat minua. Walchovitz on jo valmiina, ja Ramoskin uskollisuudesta
olet sinä vastaava. Palkkanne on oleva suuri ei ainoastaan täällä, vaan
taivaassakin, ja pyhä neitsyt, joka varmaan mielihyvillä katselee
pyrintöjämme ja saattaa langennutta pois perkeleen pauloista, hän kyllä
meitä auttaa."
Ruhtinas vaikeni, hän näytti levottomana odottavan palvelijan
vastausta.
"Korkea ruhtinas", vastasi Czarny välinpitämättömänä, "minun tulee
totella ja auttaa teitä pyrinnöissänne, koska teidänkin päämääränänne
on kreivittären onni ja hänen sielunsa pelastus kadotuksesta."
"Niin on", virkkoi ruhtinas, joka ei ollut huomannut Czarnyn huulilla
olevaa ivallista hymyä. "Hyvästi, Czarny, seuraa kreivitärtä kuin
varjo! Parin päivän päästä kysytään." Näin sanoen poistui hän kiirein
askelin virralle päin. Czarny jäi seisomaan samalle paikalle, kunnes
näki ruhtinaan solakan vartalon katoavan puiden väliin: senjälkeen hän
kääntyi ja asteli hiljalleen päinvastaiseen suuntaan. Kasvonsa
synkistyivät askel askeleella, ja vihdoin jupisi hän, painaen kättään
sydämelleen:
"Tuntuu niin kummalliselta sydämessäni; onpa kuin olisin tehnyt väärin,
ja kuitenkin olen tehnyt minkä voin heidän pelastuksekseen.
Pelastuksekseen", toisti hän ja pysähtyi, "pelastuuko hän joutuessaan
ruhtinaan käsiin? Ei, sepä onkin hänen kadotuksensa. Ja minä olen
luvannut apuni, saattaakseni hänet siihen. Pyhä neitsyt, mitä olenkaan
tehnyt? Olenhan liittoutunut Eleonora-kreivitär parkaa hukuttamaan! Oi,
olenpa konnien konna, ja tästä hetkestä eversti Krusen nyrkkien
tarpeessa! Minä kreivittären surun aikaan saatoin, sillä saatoinhan
hänet vankeuteen. Menenpä hänen luokseen, tunnustan hänelle kaikki ja
tahdon häntä palvella. Hän ei rakasta ruhtinasta, ja on toisen puoliso.
Niin, tahdon häntä palvella! Ramoski tottelee minua, sillä hän ei voi
saattaa kreivitär-paralle niin suurta surua. Asuessamme Mikolaiovissa,
ja Jumala suokoon sen ajan palajavan, olimme Ramoski ja minä
Eleonora-kreivittären suosikit. Ja me olemme hänet pettäneet! Ruhtinas
on meille valhetellut, kreivitär vihaa häntä! Päätökseni on tehty!"
huudahti hän pontevasti. "Tahdonpa etsiä Ramoskin, ja sitten .. sitten
nähdään, ovatko ruhtinas ja Walchovitz Ramoskia ja minua sukkelammat.
Jos vaan ruotsalaiset voittavat, niin ei minun ole hätää, sillä
sittehän seuraan hallitsijatartani, ja itse eversti Kruse antaa minulle
anteeksi, vaan jos he voitetaan, niin sitten menen kreivin puolelle",
jatkoi hän päättävästi, "ja sen jälkeen palvelen häntä uskollisesti.
Nyt tunnen itseni niin levolliseksi, melkeinpä iloiseksi, ja luulenpa,
ettei pyhä neitsy pidä lukua siitä, vaikka teenkin ruhtinaalle tämän
kepposen." Näin sanoen oikaisi Czarny vartalonsa, pyyhkäsi harmaat
kiharat otsaltaan ja poistui nopein askelin, sivumennessään hartaasti
tehden ristinmerkin Sapicha Witebskin teltan ääressä olevalle madonnan
kuvalle.