Sotamarski, -- Taaskin Göran Czarnecki.
Sandomirin hävityksen kautta ruotsalaisten asema tuli entistä
vaikeammaksi. Mikään ei estänyt Czarneckia milloin tahansa menemästä
virran yli ja yhtyä litvalaisiin. Mutta silloin Kaarlo Kustaa lausui
tuuman, jota heti päätettiin seurata, nimittäin mennä Sanin yli,
karkoittaa litvalaiset ja senjälkeen marssia suoraan Varsovaa kohden.
Tämä oli uhkatyö, jolla ei ollut vertaistaan; hän pani tässä sekä
omansa että koko armeijan onnen "yhdelle kortille", mutta hädällä ei
ole lakia.
Kenraalimajuri Bülovin johdolla rakennettiin silta Sanin yli ja oli
jouduttu eräälle pienelle saarelle keskellä virtaa; siis vasta
puolitiehen. Kuningas oli levoton, päivät pitkään hän päällikköjensä
kanssa työskenteli. Itse hän tarkasteli, menikö kaikki hänen tahtonsa
mukaan, sekä uuvutti itseään kuin halvin sotamies.
Pistäytykäämme kuninkaan telttaan päivää jälkeen Sandomirin hävityksen.
Kaarlo Kustaa ei ollut yksin. Hän istui kartoilla peitetyn pöydän
ääressä; silmänsä lensivät välinpitämättömänä esineestä toiseen, kuin
hänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Hän oli hajamielinen.
Edessään seisoi mies, jota hän oli oppinut kunnioittamaan ja arvossa
pitämään uskollisimpana neuvonantajanaan, nimittäin, sotamarski Kaarlo
Kustaa Wrangel, suuren Kustaan oppilas. Saksanmaan tantereilla oli hän
saavuttanut maineensa, ja hänpä johti ruotsalaisia armeijoita Lützenin
taistelun jälkeen. Paljon oli hän nähnyt, vaan ei milloinkaan hetkeä
tämän laista. Hän oli ollut useissa retkeilyissä osallisena, vaan ei
milloinkaan nähnyt ruotsalaisten soturien urheutta niin paljon
kysyttävän kuin nyt. Nähdessään tämän joukon, valvomisesta, marssista,
nälästä ja janosta tuiki uuvuksissa vielä tarjoavan miekankärkeä paljoa
lukuisammalle viholliselle, tämä herätti hänen ihailunsa, ja hän tuli
kuin nuoreksi jälleen.
Kuninkaan silmät pysähtyivät Wrangeliin, joka, pää nojautuneena oikeaan
käteensä ja vasen miekan kahvassa kiinni, tarkasti silmäili erästä
pöydällä olevaa karttaa.
Vihdoin sanoi kuningas, hiljaa koskettaen sotamarskin käsivartta:
"Mitä mietitte tuumastani, Wrangel?"
"Teidän majesteettinne aikoo siis todellakin murtautua läpi?"
"Minun täytyy se tehdä, muuta keinoa ei minulla ole tarjolla."
Hetken äänettömyys seurasi tätä. Vihdoin sanoi Wrangel:
"Mitä teidän majesteettinne aikoo vastata ulkomaiden lähettiläille?
Hehän uhkaavat sekottaa hallitsijansa asioihimme."
"Minä aijon vastata heille, ett'ei Ruotsin kuningas seuraa muitten kuin
omia ja läheisimpiensä neuvoja", vastasi Kaarlo Kustaa säihkyvin
silmin. Hän tahtoi olla itsenäinen sekä ajatuksissa että töissä, eikä
mikään häntä niin vimmastuttanut kuin huomionsa, että muiden kautta
koetettiin vaikuttaa hänen taipumukseensa. Hän ei ollut mikään
huimapää, sen hyvin voi sanoa, mutta hänellä oli oma, itsenäinen
tahtonsa. Ulkomaiden lähettiläiden alinomaiset muistutukset, että
antavat hallitsijainsa tietää hänen toimistaan, häntä enimmän
vimmastuttivat. Ruotsi oli suurvalta, sen päälliköt ja soturit Europan
kauhistua, ja kuitenkin uskallettiin Kaarlo Kustaalle tuoda esiin
kuvauksia. Hänen ylpeytensä kärsi siitä, ja hän ei taas tullut
levolliseksi kuin pitkän ajan kuluttua. Mikä häntä kaikkein enemmän
vihastutti, oli jesuiittain lähettämät kuvailut, sillä heitä hän vihasi
luonnostaan. Hänen avoin ja rehellinen sydämensä ei voinut kärsiä noita
"imartelevia ja tekopyhiä epäkelpoja", ja hän koetti voimiensa mukaan
tehdä heidän neuvonsa tyhjäksi.
"Puhukaa, Wrangel", sanoi kuningas syvään huoaten, "tahdon kuulla
neuvojanne!"
"Kuninkaani", sanoi Wrangel vienolla äänellä, "suuri kunnia tapahtuu
minulle, saadessani olla neuvonantajanne näinäkin hetkinä, jolloin itse
kyllä voisitte neuvotella kaikkien parhaaksi. Mutta minä tottelen
tahtoanne, ja neuvoni on: _että Jumalan nimessä koetatte päästä virran
yli_. Minä ja koko sotajoukko seuraamme teitä voittoon eli kuolemaan."
"Wrangel", vastasi sankarikuningas ja katseli lempeästi sotamarskia
silmiin, "te tunnette heikkouteni, te tiedätte, että tuo utukuva, jota
nimitämme kunniaksi, leikkii mielessäni. Tällä hetkellä, jolloin
tuhannet vaarat meitä ympäröivät, tahdon muistella kuluneita aikoja.
Omistamallani sotajoukolla, ja te neuvonantajana ja ystävänä, voisin
vastustaa puolta Europaa. Valtioviisaat ympäröitkööt meitä juonillaan,
me vapautamme itsemme heistä. Minä menen etsimään Sapichaa ja
näyttämään hänelle, ett'emme vielä ole rohkeuttamme kadottaneet. Sparre
kiiruhtakoon sillan rakentamista ja pitäköön tulen vireillä, niin että
litvalaisten tulee kuuma vaatteissaan. Jos vaan kerran saamme heidän
äkkinäisen luontonsa kuohumaan, niin sitä piankin kintereillä seuraa
malttamattomuus."
Wrangel lähesty; ovea, kuin tämä samalla aukeni ja ajutantti ilmoitti
Ranskan lähettilään, D'Avangourin, odottavan pääsevänsä kuninkaan
puheille.
"Anna hänen tulla", sanoi Kaarlo Kustaa, viitaten Wrangelia jäämään.
D'Avangour astui syvään kumartaen telttaan, ja sanottuaan pari
kohteliasta sanaa, lisäsi hän:
"Hallitukseni puolesta, tulen kuvailemaan teidän majesteetillenne
alituisia kieltojanne seuraavaa vaaraa..."
"D'Avangour-hyvä", keskeytti häntä Kaarlo Kustaa synkistynein kasvoin,
"Joko taasen tulette kuvauksinenne? Mutta hauskapa olisi kuulla, mitä
minulta nyt taasen vaaditaan."
"Ne rauhan ehdot, joita..."
"Joita minä, jos Jumala suo, parin päivän kuluttua olen saneleva
Varsovassa", vastasi kuningas rohkeasti, lyöden keveästi ranskalaista
olkapäälle.
D'Avangour jatkoi:
"Myöskin on minun toimekseni annettu puhua teidän majesteetillenne
eräästä yksityisestä asiasta. Lubomirski ja Czarnecki vaativat kreivi
Stjernfeltiä jätettäväksi Puolan senatin haltuun, syystä, että kreivi
on vietellyt ensimainitun sisaren luopumaan isäinsä uskosta."
"Vaativatko he sitä?" kysyi kuningas kummastellen. Sen jälkeen lisäsi
hän, taaskin taputtaen lähettilästä olalle: "Olipa onni, ettei eversti
Kruse kuullut teitä."
D'Avangour ei ollut ymmärtävinään kuninkaan puhetta, vaan jatkoi.
"Muuten aikovat he jättää tämän seikan paavin ja muiden valtain
päätettäväksi."
Ivallinen hymy leikitsi Kaarlo Kustaan huulilla, kun hän vastasi:
"Näillä puolalaisilla herroilla on todellakin kummallisia aikeita.
Voinko minä auttaa sitä, että valtiokanslerin sisar on rakastunut
erääsen luutnanteistani. Sitäpaitsi ei kreivi Stjernfelt ole
viekastellut puolisoaan luopumaan uskostaan, hän on sen itse tehnyt
omasta vapaasta tahdostaan ja sisällisestä kutsumuksesta. Mutta mikä
seuraa, ellen täytä puolalaisten herrain sanelemia ehtoja?"
"Te saatte koko katolisen kirkon kimppuunne, ja pannaan
julistaminen..."
"Pysähtykää, D'Avangour-hyvä", keskeytti kuningas hymyillen. "Te
unohdatte, että olen paavin vallan ulkopuolella, kiivautenne on teitä
viehättänyt, mutta pitäkää muistossanne, että pian voisin luulla
ranskalaisen lähettilään -- jesuiitaksi." Näin sanoen pyörähti kuningas
korollaan ympäri ja viittasi D'Avangouria poistumaan. Ranskalainen puri
huultansa vihasta yhtä paljon kuin neuvottomuudestakin, astuessaan ulos
teltasta.
* * * * *
Litvalaisten leirissä Sanin luona oli mitä hillitsemättömin ilo
valloillaan. Sotamiehet lauloivat, tanssivat ja kiistelivät keskenään.
Sandomirin valloitus hurmasi mielet ja pilkkapuhe toisensa jälkeen tuli
ruotsalaisten osaksi.
Mutta löytyipä kuitenkin miehiä, jotka keskellä tätä melua ja
sekasortoa huolella ajattelivat tämän sodan loppua; löytyi niitä, jotka
eivät jakaneet sotamiesten iloa, vaan päinvastoin alakuloisina
katselivat pientä saarta, jossa ruotsalaiset seisoivat. Nämä miehet
olivat Lubomirski ja Czarnecki. He olivat tulleet leirille
keskustelemaan litvalaisten johtajan, Sapicha Witebskin, kera mitä
olisi tehtävä, ja olivat kokoontuneet viimeksimainitun telttaan
neuvottelemaan.
"Hyvät herrat", alkoi Lubomirski vakavalla äänellä, "Puolan
valtiokanslerina saan lämpimästi kehoittaa teitä yksimielisyyteen ja
rohkeuteen. Vielä emme voi riemuita voitosta, jonka _voimme_ saada;
vielä on meillä paljon opittavaa vihollisiltamme. Niin, herrani,
teitä ehkä lausumani sanat ihmetyttää, mutta minä puhun omasta
kokemuksestani. Ruotsalaiset eivät ole halveksittavia vihollisia, vaan
tulisi meidän päin vastoin pitää heidän sotatapaansa esimerkkinämme.
Sandomirin luona seisoo sotajoukkoni valmiina millä hetkellä tahansa
kiiruhtamaan avuksi. Kenraali Czarneckin armeija on sijoitettu
Veikselin vasemmalle rannikolle ja litvalaiset täällä. Edessämme on
Ruotsin kuningas, voimallisten sotajoukkojemme ympäröimänä.
Ruotsalaisten selässä kuljeksii Sapicha joukkoineen, jotta viholliset
ovat tykkänään ympäröidyt. Mutta nyt emme saa pikaisuudellamme antaa
viekkaalle kuninkaalle tilaisuutta pakenemaan, täällä pitää meidän
hänet vangita; täällä voittoretkensä on pysähtyvä. Vannokaa verellä ja
voimalla puolustavanne asemianne ja Puolan kunniaa!"
"Me vannomme", huusivat kaikki; "pyhän neitseen kautta sen vannomme."
"Niin, se vala on kaunis", sanoi vanha Czarnecki, kohottaen kaunista
päätään; "pyhä neitsyt on valamme kuullut, ja kadotus sen, joka sen
rikkoo! Tähän saakka olen aina vetäytynyt sodasta, nyt jään ottamaan
Kaarle Kustaata vastaan julki taistelussa ja ennen värjään tantereen
verelläni, ennenkuin tuumaakaan peräydyn. Käsivarteni on vielä
voimakkaampi, kuin moni luuleekaan, ja sydämeni sykkii vielä yhtä
lämpimästi Puolalle kuin kuudentoista vuotiaan rinnassa. Ell'ei
päätöksen hetki nyt ole tullut, näen Puolan tulevaisuuden sumun
peittämänä, ja vieläpä moni synkkä yö varjoo sen metsät ja arot,
ennenkuin vapauden päivä koittaa."
Vanhus vaikeni, ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut hänen
sanoistaan. Vihdoin nousi Sapicha Witebski seisomaan, ja sanoi:
"Minä olen valmis häntä ottamaan vastaan. Linnoitukseni ovat niin lujat
ja tykillä varustetut virtaa vasten, ett'ei satatuhattakaan
ruotsalaista voi niiden yli päästä."
Witebskin arvokas ryhti ja tulinen vakuutus saattoi kaikki
levollisiksi, ja valtiokansleri aikoi juuri puuttua puheesen, kun hänet
häiritsi Göran Czarnecki, joka tuimilla liikkeillä syöksyi huoneesen.
"Maanmiehet", sanoi hän, vaativana katsellen ympärilleen. "Te tiedätte,
että vala, joka jo kehdossa yhdistää kaksi henkilöä toisiinsa, on pyhä,
ja tähän saakka ei kenkään ole sitä rikkonut. Nyt on sen rikkonut
nainen, joka niin on unohtanut kantamansa nimen, että on luopunut
isiensä uskosta ja mennyt avioliittoon erään vihollisemme kanssa.
Mitään messuja ei saa laulaa hänen haudallaan, ja Jumalan ja kaikkein
pyhimysten viha hänen päällensä langetkoon. Te tunnette hänet, nimensä
on Eleonora Lubomirski. Isämme olivat yhdistäneet meidät; minä tulin
morsiantani syleilemään, vaan hän työnsi minut halveksien pois, sillä
toinen oli jo varastanut hänen sydämensä. Ja tämä toinen on
ruotsalainen", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Vääräuskoinen pappi on
heidät vihkinyt. Nyt vaadin takaisin omaisuuteni sinulta, hänen
veljeltään", lisäsi hän, kääntyen valtiokansleriin, joka vaieten oli
puhetta kuunnellut, "minä vaadin oikeutettua perintöäni, ja Puolan
nimessä vaadin, että pakoitat langenneen palajamaan isiensä uskoon."
Ruhtinas vaikeni. Läsnäolevien silmät seurasivat tuskallisella
odotuksella väliin Lubomirskia, väliin Göran Czarneckia; vanha isä oli
syvästi liikutettu.
Valtiokansleri oli mitä epätietoisimmassa tilassa, ja jokainen odotti
hänen lausuvan päättävän tuomion; hetken vaitiolon jälkeen lausui hän:
"Puolalaiset! Totta on, mitä Göran Czarnecki on sanonut. Onneton
sisareni on itse valinnut puolisonsa, olkoon hän siis vihollisemme,
niinkuin hänen puolisonsakin on: hän on luopunut katoolisesta
uskostaan, sattukoon siis paavin ja kirkon kiroukset hänen päällensä.
Minä en _voi_ kirota, vaan en tällä hetkellä voi häntä siunatakaan",
jatkoi valtiokansleri, pyyhkäisten hikipisarat otsaltaan. "Hän on
minulle vieras. Seuratkoon hän puolisotansa tämän maahan, Puolan rajain
sisäpuolelle hän ei saa astua jalallaan; hän on hyljätty."
Hengittämättä kuuntelivat muut tätä tuomiota, mutta ruhtinas sanoi
pilkallisesti hymyillen:
"Niin ei siis Puolassa enään löydy oikeutta. Jos hän olisi minun
sisareni, painaisi kiroukseni hänet maahan!"
Kuultuansa nämä sanat nousi Lubomirski seisomaan ja syvällä, vakavalla
äänellä sanoi hän:
"Meillä on eri luonteet, ruhtinas Göran! Te voisitte kirota sen, joka
kanssanne on levännyt saman sydämen alla: minä en sitä voi. Tämä on
vastaukseni, ja nyt käsken teitä jättämään tämän asian."
Sellainen vakavuus oli valtiokanslerin sanoissa, ett'ei ruhtinas heti
voinut hänelle mitään vastata. Mutta ennenkuin vetäytyi takaisin, kysyi
hän:
"Minne vien kreivitär Stjernfeltin?"
Valtiokansleri ei ollut huomaavinaan ruhtinaan sanoissa ilmestyvää
uhkaa, vaan kysyi lyhyesti:
"Onko Eleonora täällä?"
"On", vastasi ruhtinas.
Valtiokansleri kääntyi nyt Sapicha Witebskin puoleen, sanoen:
"Teidän haltuunne jätän sisareni. Pitäkää tarkoin hänestä huolta, ja
jos mikään onnettomuus tapahtuu hänelle, tulette te siitä
edesvastaukseen."
Ruhtinas kiiruhti pois, ja jokaisesta tuntui kuin raskas taakka olisi
nostettu hartioiltaan, kuin viimeinen vilauskin Göran Czarneckista oli
kadonnut.
Keskeytetty keskustelu tuli taasen entiselleen, ja pian oli synkeä
tapahtuma unhotettu. Käsi kädessä kävelivät nuo kolme sotapäällikköä
alas etuvarustuksien luo. Nähdessään virran ja tykeillä varustetut
vallit, kirkastui Lubomirskin synkeä muoto, ja korkealla äänellä huusi
hän, niin että ympärillä seisovat sotamiehet sen kuulivat: "Tässä
ruotsalaiset löytävät hautansa, ei mikään vihollinen voi päästä näiden
vallien yli." Ja kokoontuneiden sotamiesten huulilta kaikuivat huudot:
"Eläköön Puola, kuolema ruotsalaisille!"