Sandomirin häviö.
Kuka oli iloisempi kuin eversti Kruse, lääkäriltä kuullessaan, ett'ei
Vilhon haava ollutkaan niin vaarallinen, jolta se näytti. Hän kiiruhti
heti vanhan kreivittären luo, joka oli löydetty tainnuksissa rannalla
olevasta pensaikosta, ja kertoi hänelle tämän iloisen uutisen. Mutta
kuinka hämmästyi hän, kun Katarina-rouva ei ainoastaan näyttänyt
välinpitämättömältä, vaan alkoi nuhdella häntä sekaantumisestaan
"ruhtinaan asioihin", kuten hän sanoi. Eversti tuijotti rouvaan,
löytämättä sanoja hämmästyksessään ja harmissaan. Vihdoin hänen
kielensä siteet irtautuivat ja vanhus sai nyt pitää hyvänään aika
saarnan. Kuunneltuaan tätä hetkisen, vastasi Katarina-rouva:
"Puhukaa kuinka paljon tahansa sääliväisyydestänne kreivi Stjernfeltiä
ja Eleonora Lubomirskia kohtaan, minä en voi sitä hyväksyä, niin kauan
kuin sen päämääränä on saattaa harhaanjoutunutta vielä etäämmälle
veljensä sydämestä. Hän on nyt tämän hallussa, ja voittepa olla varma
siitä, ett'ei hän niin pian sieltä pääse takaisin."
"Mutta minä käyn hänet hakemassa, aivan valtiokansleri Göran Czarneckin
ja Witebskin nenän edestä", vastasi eversti, joka nyt alkoi tulistua.
"Kylläpä saarnaan heille, ett'ei laisinkaan sovi ryöstää toiselta
omaisuutta, ja vielä kalleimpaa, niinkuin vaimo on. Aivan vimmastun
tätä ajatellessani", jatkoi hän, lyöden otsaansa, "ja jospa nyt tuo
ruhtinas olisi hallussani, kyllä hänen opettaisin. Onko tämä nyt enään
laitaa; ensin aikoo paistaa luutnantin ja sitten ryöstää hänen
vaimonsa! Ei, kreivittäreni, teidän ruhtinaanne ovat vielä niin
raakoja, että voisivat ottaa esimerkin minun halvimmasta
sotamiehestäni."
Näin sanoen hyökkäsi eversti ulos ja löi oven niin kovaa kiinni, että
vanha kreivitär pelästyneenä hypähti tuoliltaan.
"Pyhä neitsyt minua varjelkoon tuollaisesta ihmisestä!" rukoili hän
kädet ristissä. "Jos vaan olisin Varsovassa, antaisin mielelläni lukea
sata messua mieheni haudalla."
* * * * *
Jättäkäämme vanhus rukoilemaan pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä,
muutamalla sanalla tehdäksemme selkoa siitä tapauksesta, joka veti
leveän piirron Kaarlo Kustaan tuumien yli.
Kuninkaan aije oli, näet, seuraava: hän tahtoi auttaa lujasti
piiritettyä linnoitusta, ajaa Lubomirskin takasin ja sen jälkeen karata
Czarneckin päälle, joka seisoi noin kolme penikulmaa kaupungin
yläpuolella. Tuuma kyllä oli rohkeasti mietitty, vaan täyttämisestä ei
tullut mitään, sillä koko kokoontunut sotaneuvosto hylkäsi sen; olipa
tuolla uljaalla Rietrikki La Chapelle'llakin tähän vastustamisen syytä.
Ruotsalaisten mennessä virran yli, jota kuitenkin Lubomirski kaikin
tavoin koettaisi estää, voisi Witebski joutua hänen avukseen, ja sitten
ruotsalaiset joutuisivat kahden tulen väliin. Lähemmin harkittuaan
huomasi kuningaskin tuumansa jäävän tekemättä, mutta kuitenkin
päätettiin, että koetetaan viedä linnoitukselle apua.
Puolalaisten tykit alkoivat paukkua linnoitusta ja kaupunkia vastaan,
joka viimemainittu oli melkein rauniona. Kaikista valmistuksista
päättäen näyttiin hankittavan rynnäkköä.
Tämä tapahtui maaliskuun 24 päivänä. Parvi jalkaväkeä toisensa perään
tunkeutui linnoitusta kohden, vaan pakoitettiin peräytämään. Maa järisi
tykkien jyskeestä, ja toisella rannalla oleva koko ruotsalainen armeija
katseli jättiläistaistelua, joka tuotti ikikunnian Cronlodin nimelle.
Czarnecki tuli nyt Lubomirskille avuksi, ja ruotsalaisten asema tuli
yhä epätietoisemmaksi. Puolalaiset voittivat yhä enemmän alaa ja
koettivat päästä rantaan, siellä valloittaakseen Liljenbergin aseman ja
ympäröidä linnan. Tätä estääksensä antoi Kaarlo Kustaa järjestää
kaksitoistatykkisen patterin vastapäätä siltaa ja piti siinä vireillä
niin kuolettavan tulen, että viholliset heti peräytyivät.
Hyökkäävien puolalaisten joukossa nähtiin rakuunarykmentti, joka
pelkäämättä riensi Liljenbergin varustuksia kohden. Tiheät rivit kyllä
harventuivat, mutta tämä ei estänyt jälellejääneitä menemästä
eteenpäin. Annetulla merkillä astuivat rakuunat hevosten selästä ja
hyökkäsivät jalkasin läheisimpiä asunnoita vastaan. Ruotsalaiset
puollustivat itseään urheasti, mutta pakotettiin viimein peräytymään,
ja linna ympäröittiin.
Kaarlo Kustaa viittasi eversti Krusea tulemaan luoksensa.
"Tunnetteko häntä, joka ratsastaa mustalla hevosella?" kysyi kuningas
ja osoitti ratsastajaa, joka täyttä laukkaa riensi rannalle, pitämättä
vähääkään lukua vaarasta, joka häntä uhkasi.
Eversti katseli häntä hetkisen tarkoin, sitten sanoi hän niin hiljaa,
ett'ei kukaan lähelläseisovista voinut sitä kuulla:
"Teidän majesteettinne, hän on Göran Czarnecki."
"Holhokkinne kilpakosija?"
"Niin, teidän majesteettinne", vastasi eversti ajatuksissaan.
Samalla alkoivat rannalle asetetut haja-ampujat hirveän tulen.
Ruhtinaan hevonen kavahti pystyyn ja kaatui, vieden mukanaan
ratsastajan. Eversti tuskin uskalsi hengittää; hetkinen kului. Äkkiä
hänen kasvonsa kirkastuivat, nähdessään Göran Czarneckin hyppäävän
toisen hevosen selkään, ja hän mutisi itsekseen: "Hänen aikansa ei ole
vielä tullut."
Linnoitus ei enään voinut kestää vihollisten hyökkäyksiä, sen näki
kuningas nyt, ja hän päätti sentähden pelastaa minkä voi, ajan vielä
sitä myöntäessä. Hän käski siis everstiluutnantti Törnsköldin mennä yli
virran ja viedä pois ruokavarat. Tämä ei ollut mikään helppo tehtävä,
kun puolalaisten joukko yhä eneni, mutta Törnsköld päätti tehdä kokeen.
Valittuaan 30 miestä jalkaväestä, kiiruhti hän rantaan ruotsalaisten
tykkien suojelemana, vei pienen joukkonsa veneissä virran yli ja astui
onnellisesti maalle.
Senjälkeen marssittiin eteenpäin, kuin ei vastarintaa olisi tehty
laisinkaan. Kyllähän luodit tuiskivat urheilijoiden ympärillä, ja Göran
Czarnecki koetti ehkäistä rynnäkköä, mutta Törnsköld ei antanut itseään
hillitä. Huoneusto toisensa perään puhdistettiin vihollisista, rakuunat
hajoitettiin, ruhtinas kadotti toisenkin hevosensa ja oli vähällä
joutua vangiksi; kartessein, sapelien ja keihäitten välistä riensi
Törnsköld päämääräänsä kohden. Linnan portilla tuli häntä vastaan
Cronlod, joka marssi miehineen pois. Suurin osa varoista, joiden
joukossa 180 vatia ruutia, pelastettiin. Paluumatka meni samaten
vihollisten murtuneitten rivien läpi, ja Czarneckin aikomus,
voimakkaalla rynnäköllä, valloittaa sekä urheat ruotsalaiset että
heidän veneensä, meni turhaan; Törnsköld vei miehistön ja varat samaa
tietä, kuin oli tullutkin ruotsalaisten leiriin.
Linna oli puolalaisten hallussa, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin sen
salit täyttyivät väellä, joka kaikin tavoin osoitti iloaan.
Kuningas näki tämän ja hänen sydämensä sykki levottomasti, miettiessään
kärsittyä tappiotaan. Urhea Cronlod, joka koko armeijan nähden oli
saanut kuninkaalta kiitoslauseen rohkeudestaan, ratsasti kuninkaan
rinnalla ja hänen vieressään Essen.
Kun kuningas hetkisen oli katsellut vilkasta näytelmää toisella
rannalla, kääntyi hän Essenin puoleen, sanoen:
"Tämä linna on aina oleva etuisa turvapaikka puolalaisille, ja
vaarallinen asema takanamme."
Cronlod oli vaiti, mutta selittämätön hymy levisi hänen
jalopiirteisille kasvoilleen, kun hän kuuli kuninkaan sanat.
Tämä hymy ei jäänyt Kaarlo Kustaan terävältä silmältä huomaamatta, ja
hän kääntyi everstiin, sanoen:
"Te hymyilette, Cronlod, ettekö pidä puhettani totena?"
"En, teidän majesteettinne", vastasi eversti rohkeasti.
Kuninkaan muoto synkistyi, ja hän aikoi juuri vastata tähän, kun
kaukaisen ukkosen tapainen jylinä kuului etäältä.
Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, mutta Cronlod sanoi entisellä
hymyllään:
"Teidän majesteettinne, ratsastakaa takasin; olette liian lähellä
tuliaukkoa ja..."
Hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennenkuin tuon komean linnan nähtiin
kohoavan perustuksiltaan; muurit raukesivat ja kukistuivat yhdeksi
ainoaksi muraläjäksi, ja Sandomirin linnaa ei enään ollut olemassa.