X.

Ehkäistyt tuumat.

Kaarlo Kustaa oli tullut Sandomiriin vaivaloisen marssin perästä, Heti

kaupungin eteläpuolella aikoi hän mennä yli Veikselin, mutta saatuaan

tietää, että Czarnecki oli sinne majoittanut hyvin varustetun leirinsä

ja kaikin voimin päättänyt tehdä vastarintaa, marssi hän sivutse ja

majoittui juuri kolmioon, jonka Veiksel ja San muodostavat yhtyessään.

Oli ilta, kun ruotsalaiset saapuivat Sandomiriin, ja puoliyön aikana

kaikui ruotsalaisten tykinlaukaus piiritettyjen lohdutukseksi, joita

yhä ankarammin suuri puolalainen armeija hätyytti.

Kaarlo Kustaa oli kaikkialla, hän ei säästänyt ketään, ei edes itseään:

hän otti itse osaa vallitustoimiin. Öin, päivin sateli luoteja ja

pommia kaupunkiin sekä linnaan, mutta muureissa ei huomattu mitään

vaikutusta. Silta, jota majuri Liljenberg rakensi virran yli, oli jo

melkein valmis. Sinnepäin puolalainen tykistö enimmäkseen luotejaan

lähettelikin, vaan ne eivät tehneet mitään vahinkoa. Liljenberg oli

antanut tehdä vahvoja etuvarustuksia, ja niiden takana tehtiin

yhtämittaa työtä. Ainoastaan kaksi päivää vielä, ja ylimeno voitaisiin

panna toimeen.

Eversti Kruse joukkoineen oli asetettu aivan virran luo linnan

eteläpuolelle. Tuon ankaran sotilaan otsa oli ollut synkkä ja

miettiväinen aina kreivittärien lähdöstä saakka, ja usein oli hän

katunut, ett'ei ollut lisännyt saattojoukkoa. "Minä olen niin levoton

luutnantin tähden", sanoi hän majuri Berdanille, joka ratsasti hänen

vieressään virran rannalla, "jos he ovat joutuneet näissä pirun

metsissä niin runsaasti kuljeskelevien salajoukkojen käsiin."

"Asiat eivät ole oikein", vastasi majuri, "ja minulla on syytä uskoa

pahinta."

"Miten niin?" kysyi eversti pikaisesti.

"Tuon nuoren ruhtinas Czarneckin sanotaan kuljeskelevan näillä

tienoilla: niin kertovat jotkut minun väestäni."

"Niin, tuo saakelin ruhtinas", murisi eversti, "hän on tuottanut

minulle suurempia suruja kuin olen voinut aavistaakaan. Hän kuljeksii

täällä ympäristöillä, koettaen saada valtaansa nuoren kreivittären,

eikä tiedä, että vaimo on pidettävä kunniassa." Näin sanoen varjosti

hän vasemmalla kädellään silmiänsä ja katseli tarkasti puolalaisten

leiriä.

"Puolalaiset valmistautuvat rynnäkköön", sanoi hän, kääntyen majuri

Berdanin puoleen, "mutta Liljenberg ja Cronlod kyllä ajavat heidät

matkoihinsa."

Tykit alkoivat paukkua, ja kietoivat läheisimmät esineet savuun.

Taistelijain liikkeitä ei voinut eroittaa, toisinaan näkyi puolalainen

joukko toisensa perään kiirehtivän virtaa kohden. Näytti siltä, kuin

olisi Lubomirski aikonut ottaa valtoihinsa tämän paikan. Mutta

Liljenberg otti heidät lämpimästi vastaan, ja pakoitti ryntääjät

peräytymään.

Ruotsalaisen leirin keskukohdalta ohjasi pienilukuinen ratsujoukko

kulkuaan virran ainoan sillan eteen. Siinä oli Kaarlo Kustaa,

kenraalimajuri Essen, eversti Kaarlo Sparre, kenraalimajuri Bülov ja

eversti Kustaa Kruse sekä Fredrikki La Chapell ja muutamia ulkomaiden

lähettiläitä. Kuningas ratsasti aivan virran partaalle, ja voi aivan

hyvin kuulla komantosanat toiselta rannalta. Hän viittasi toisia

seuraamaan itseänsä, ja sanoi, kääntyessään lähettiläiden puoleen:

"Herrani, te olette nyt melkein kahakan keskellä; nyt näette, miten

puollustetaan linnoja ja suojellaan virran ylimenoa."

"Teidän majesteetillanne on yhtä urhokkaita päälliköitä kun

sotilaitakin", vastasi Ranskan lähettiläs D'Avaugour, kohteliaasti

kumartaen.

Kuningas hymyili kuullessaan tämän todenperäisen kiitoksen

sotajoukostaan, ja sanoi:

"Sotamieheni ovat syntyneet tällaisiin leikkeihin, työttöminä he eivät

voi ollakaan."

Näin sanottuaan käänsi hän hevosensa ja ajaa karahutti täyttä laukkaa

takasin leiriin, mutta oli tuskin ennättänyt puolitiehen, kun hänet

saavutti majuri Bertan, joka huomautti häntä vaarasta, joka jälleen

uhkasi linnaa; syystä, että puolalaiset olivat tuoneet esiin suuren

joukon polttoaineita, ja sytyttääneet linnan palamaan.

Kuningas pysähtyi ja katseli kauan aikaa levottomasti linnaa.

Tuli leveni hirveällä nopeudella, ja liekit kiemurtelivat valleja

myöten ylöspäin; yht'äkkiä kääntyi tuuli ja ohjasi liekit kaupunkiin

päin, joka hetken kuluttua oli yhtenä tulimerenä. Puolalaisten aije ei

ollut onnistunut, ja suurella tappiolla vetäytyivät he takasin.

Tuskin oli eversti Kruse tullut telttaansa, ennenkuin kersantti

Lundberg syöksyi sisään.

"Mikä Herran nimessä onkaan?" huudahti eversti hypäten kersanttia

vastaan, "miten on luutnantin ja kreivittärien laita?"

Kersantti kertoi kaikki, ja lopetti puheensa, sanoen: "Pikainen apu on

tarpeen, sillä ruhtinas Czarnecki on raivoissaan luutnantille. Eräs

vanki, jonka minun onnistui saada käsiini, kertoi minulle tämän."

"Minä tahdon nähdä tuon vangin", sanoi eversti.

Kersantti toi vangin sisään.

"Kas niin", huusi eversti, mielistyneenä hieroen käsiään. "Tervetuloa,

ystäväni Czarny! Sinä näyt mielelläsi oleskelevan ruotsalaisten

leirissä, mutta ole varma siitä, että tällä kertaa et pääsekään

pakenemaan. Nyt ei täällä enään löydy Sapichaa, joka pelastaisi sinut."

Czarny vapisi.

"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", jatkoi eversti, pannen

kätensä Czarnyn olalle. "Muuten tiedät minulla olevan keinon, jolla

saan sinulta totuuden."

"Minä vastaan", jupisi vanki.

"No niin, onko Göran Czarnecki virran tällä puolella?"

"On."

"Oletko tavannut häntä?"

"En."

"Sinä valehtelet", ärjäsi eversti kohottaen nyrkkinsä. "Mistä sitten

tietäisit hänen olopaikkansa?"

"Olen kuullut puhuttavan."

"Soo'o; koska hänestä erkanit?"

"Toissapäivänä."

"Ja kuitenkin sanot, ett'et ole häntä tavannut täällä: tuo kuuluu

hiukan epäiltävältä."

"Erotessani ruhtinaasta olimme virran toisella puolella. Ruhtinas oli

silloin menossa litvalaisten luo, vaan onko hän nyt muuttanut aikeensa,

sitä en tiedä."

"Noh", jatkoi eversti ja asteli nopein askelin edestakaisin lattialla,

"mitä siitä tuumaat, että molemmat kreivittäret ovat ruhtinaan

hallussa?"

Czarny tuskin voi pidättää ilon-huudahtusta.

"Huomaan, että sinä tunnet tuon seikan", sanoi eversti, joka koko ajan

oli tarkasti katsellut vankia, "sinä ehkä tiedät, minne ruhtinas on

heidät piiloittanut?"

"Tiedän", vastasi Czarny, joka näki, että ainoastaan suora totuus

saattoi hänet pelastaa.

Eversti kutsui luokseen sotamiehen, jolle sanoi: "Pidä tarkka huoli

tästä vangista, muuten, minä takaan, pääsi ei juuri ole erittäin

lujassa."

* * * * *

Ruhtinas oli pari kertaa käynyt Vilhon luona. Tuo mustasukkainen ja

kostonhimoinen puolalainen piti Vilhon tuskat suurimpana ilonaan, eikä

sallinut lääkärin eikä Eleonorankaan tulla hänen luokseen. Haava,

aluksi vaan vähäpätöinen, tuli hoidon puutteesta hyvin vaaralliseksi,

ja varmaan olikin ruhtinaan tarkoitus niin pidentää aikaa, ett'ei

sittemmin enään mikään lääkäri voisi sitä auttaa. Kärsivällisesti piti

nuorukainen hyvänään kaikki vihollisensa rääkkäykset, jopa, kun nämä

tulivat käsillisiksi, hän vaan vastineeksi heitti viholliseensa

silmäyksiä, joista esiintyi syvin ylenkatse.

Kosto on tunne, joka voi kuolettaa kaiken jalouden, jonka Luoja on

istuttanut ihmis-sydämeen. Luonnostaan oli Göran Czarnecki jalo, ja

voi, kuten kaikki vaihtelevat henkilöt, usein näyttäytyä oikein

ylevänä; hänessä olivat kaikki avut yhdistettyinä. Eleonoran tunnustus,

että hän oli luutnantti Stjernfeltin puoliso, oli kiukuttanut häntä, ja

hän vannoi kostavansa hirveästi. Hänen ylpeyttään oli kovasti loukattu,

ja hän tuli raivoihinsa, tietäessään halvan ruotsalaisen upserin

voittaneen hänet. Eleonoran luopuminen uskostaan häntä myöskin

harmitti, ja katoolilais-innossaan luuli hän palvelevansa sekä kirkkoa

että Jumalaa, kun hän valmisti verivihollisensa perikadon. Ja hän oli

päättänyt sen saada aikaan. Nyt tiesi hän ei milloinkaan voittavansa

Eleonoran rakkautta, ja tämä vielä yllytti hänen vihaansa.

Lähtöpäivä oli tullut. Vanha kreivitär, joka sai kuljeskella missä

tahtoi, oli vähää ennen mennyt rannalle. Hän huokasi syvään,

ajatellessaan luutnantin tilaa. Hänkin oli Göran Czarneckilta pyytänyt

saada hoitaa sairasta, vaan oli aina saanut kieltävän vastauksen. Hän

kyllä kärsi, nähdessään Eleonoran tuskat, ja koetti lohduttaa

surullista, enempää ei hän voinut, sillä ruhtinas oli niin julma ja

luulokas, että eroitti heidät toisistaan, ja he saivat siis asua

erikseen kumpikin huoneessaan, Walchovitzin tuvassa. Tämä konna, jonka

ruhtinas oli ostanut kultaläjällään, oli pantu hänen tuumiansa

täyttämään, ja tämän Walchovitz tekikin mielellään, koska vihansa

vieraita kohtaan oli yhtäpitävä ahneuden kanssa, ja hän ruotsalaisia

hävittämällä luuli välttävänsä taivaan rangaistuksen.

Tällaisissa käsissä oli nuorukaisen kohtalo, vaikk'ei hän itse sitä

tiennyt, sillä vahdit eivät milloinkaan vastanneet hänen kysymyksiinsä,

eivätkä edes vähimmälläkään viittauksella ilmoittaneet, mitä tapahtui.

Päivä oli jo lopussa, ainoastaan pari tuntia oli enään hämyyn.

Puolalaiset järjestyivät tuvan edessä ja odottivat vaan käskyä,

alkaakseen marssinsa.

Kiirein askelin lähestyi ruhtinas Eleonoran asuntoa ja käski vahdin

avaamaan.

"Ovi on sisäpuolelta suljettu, armollinen ruhtinas", sanoi mies

nöyrästi.

Göran Czarnecki koetti avata, mutta hänen ponnistuksensa raukenivat

tyhjiin.

"Avaa se väkisin!" käski hän sotamiestä.

Tämä epäili hetkisen, mutta teki vihdoin käskyn jälkeen ja mursi sen

yhdellä ainoalla keihään iskulla. Ruhtinas syöksyi sisään, mutta

seisahtui hämmästyneenä kynnykselle.

Eleonora oli polvistunut tuolin eteen ja piti käsissään pientä

kultakantista kirjaa. Hän ei ollut huomannut, kun ovi murtui, mutta

ruhtinaan astuessa huoneesen nousi hän ylös, ja meni levollisen

näköisenä häntä vastaan, sanoen:

"Takasin! Jos tulette ilmoittamaan minulle puolisoni kuolemaa, niin

säästäkää minua kuulemasta niitä kärsimyksiä, joita olette hänelle

tuottanut. Takasin!" huusi hän koko voimallaan, "te ette ole arvollinen

astumaan tämän matalankaan katon alle."

Hänen vakava käytöksensä, ja kaikissa kasvonjuonteissa ilmaantuva

päättäväisyys, hämmästyttivät ruhtinasta. Hän oli odottanut näkevänsä

Eleonoran, kyyneleet silmissä, ja nyt hän olikin noin rohkea. Mutta hän

ei tiennyt, että tämä rohkeus vaan oli teeskenneltyä, ja että vaan

epätoivo häntä rohkaisi. Ruhtinas ei voinut sanoa sanaakaan, ja oli

juuri menemäisillään pois, kun huomasi pienen kirjasen Eleonoran

kädessä.

"Tuo varmaan on rakas muisto, koska siitä niin huolellisesti pidätte

vaarin", sanoi hän ivallisesti nauraen, ja meni Eleonoraa kohden.

"Se on lutherilainen raamattu, ihana ja opettavainen kirja, jossa

käsketään antamaan anteeksi myöskin vihollisilleen; sen olen saanut

Vilholta", vastasi Eleonora, painaen raamatun huulilleen. "Teidän,

ruhtinas, pitäisi lukea se", jatkoi hän lempeästi, "että näkisitte,

miten väärin olette tehnyt."

"Pitäisikö minun sääliä sitä, joka on anastanut iloni ja ryövännyt

morsiameni?" vastasi ruhtinas katkerasti. "Ei", huudahti hän,

raivoissaan puristaen nyrkkiään; "minä olen vannonut kostavani ja

kostoni on oleva hirveä. Hän on vääräuskoinen, ja hänen on kuoleminen,

niin sanoo meidän oppimme."

"Menkää, menkää", huusi Eleonora, ja peräytyi, nähdessään ruhtinaan

hehkuvat silmät. "Menkää, muuten huudan apua."

"Kenen luulet auttavan sinua?" vastasi Göran Czarnecki hurjalla

äänellä, ja kietoen kätensä Eleonoran vyötäisille. "Sinä olet nyt minun

vallassani."

"En milloinkaan!" huudahti Eleonora, kokosi kaikki voimansa ja sysäsi

ruhtinaan takasin niin voimakkaasti, että tämä oli vähällä kaatua.

Samassa kiillähti leveä tikari hänen kädessään. "Te olette konna,

ansaitsematon jaloon nimeenne, jonka syntymisenne on teille saattanut",

lisäsi hän, kohottaen äänensä. "Kuulkaa nyt päätökseni. Älkää tulko

minua liki, nyt en enään pidä teitä ruhtinaana, maanmiehenäni, vaan

vihollisenani, ja tämän pyhän kirjan kautta vannon puollustautuvani

viimeiseen saakka. Puolalainen veri liikkuu suonissani, ja te tiedätte,

että puolalaistyttö on rohkea, kun on puhe hänen rakkaudestaan ja

maineestaan."

Ruhtinas kyllä näki, että Eleonora voisi pitää sanansa, mutta intohimot

ja viha, nämä hirmuiset haltijat, jotka alentavat ihmisen eläimiäkin

alemmaksi, olivat niin vallanneet hänen sydämensä, ett'ei hän nähnyt

uhkaavaa vaaraakaan.

"En voi pitää käytöstänne muuna kuin leikkinä", sanoi hän

teeskennellyllä hymyllä ja astuen askeleen eteenpäin. "Olettehan liian

nuori ja ihana kuolemaan; tuhannet lepäävät jalkainne juuressa, ja minä

olen niistä yksi." Näin sanoen syöksyi ruhtinas hänen eteensä maahan,

ja tarttui hänen hameesensa.

"Menkää, Jumalan tähden, menkää!" huusi hän, koettaen irtautua. "Jos

toivotte ijäistä autuutta, niin olkaa minulle armelias! Kunnioittakaa

veljeäni, minua ja itseännekin, älkää tuottako päällenne onnettoman

kirousta, vaan sallikaa minun mennä, sitä teiltä pyydän kaikkein pyhäin

kautta. Minä rukoilen teiltä armoa, rukoilen jalkainne juuressa."

Ruhtinas karkasi seisaalleen, hänen rintansa huokui kovin, nähdessään

Eleonoran jalkainsa juuressa. Hän olisi puhunut, mutta kielensä ei

taipunut siihen, ja yhdellä hyppäyksellä seisoi hän Eleonoran vieressä.

Kimakka kiljahdus kuului Eleonoran huulilta, tikari välähti, hän työnsi

sen eteensä, mutta kalisten putosi se maahan oven luona.

"Hän on minun", kähisi ruhtinas ja nojautui tunnottoman Eleonoran yli;

"hän on minun", riemuitsi hän, ottaessaan hänen käsivarrelleen, kun

samalla tämä hirmuinen sanoma kuului ulkoa:

"Ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme!"

Eleonora oli pelastunut.

Joka näin sopimattomaan aikaan kävi ruhtinasta tervehtimässä, ei ollut

kukaan muu kuin eversti Kruse. Puolalaisia oli noin viisikymmentä

sotilasta, ja näistä ruhtinas vaivoin sai kootuksi kolmekymmentä,

toiset pakenivat heti, nähdessään ruotsalaiset.

Vanha kreivitär ei vielä ollut palannut, eikä sitä kukaan

huomannutkaan, Göran Czarnecki kun vaan mietti keinoa, miten saada

Eleonora pelastetuksi.

Ruotsalaiset syöksyivät joka taholta esiin, ja sotilas, jonka ruhtinas

oli lähettänyt tiedustelemaan, oliko pakotie metsään suljettu, palasi

sanomalla, että he olivat joka puolelta ympäröidyt. Nyt ei ollut muuta

neuvoa kuin koettaa tunkeutua ruotsalaisten rivien läpi virran

puolelta, vaan tämäkin oli ruhtinaasta melkein mahdotonta, kun hän

katseli silläkin puolella seisovia tiheitä ratsumiesrivejä. Mutta

jotain oli tehtävä, ell'ei hän tahtonut tykkänään antautua, ja sitä ei

hän mielinyt tehdä. Ruhtinas, koottuaan vähälukuiset sotamiehensä ja

kehoitettuaan heitä urheasti puollustaumaan, kiiruhti tupaan, missä

Eleonora vielä tunnottomana lepäsi lattialla. Nopeudella, jossa hyvin

näkyi hänen suuri sielunsa kiihko, tarttui hän Eleonoraa vyötäisiltä

ja kantoi hänet kuin lapsen pihalle, nousi ratsulle ja antoi

ryntäysmerkin. Hänen sivullaan juoksi Walchovitz, joka tuskallisella

huolella seurasi vähintäkin liikuntoa ruhtinaan kalmankalpeilla

kasvoilla.

Ruhtinas ohjasi ryntäyksensä etenkin eversti Krusea kohti, mutta häntä

vastustettiin täällä niin urheasti, että seuralaisistaan toinen

toisensa perään kaatui. Nähdessään, ett'ei hän voinut päästä

aikeittensa perille, ell'ei nyt onni häntä auttaisi, kuiskasi hän

muutaman sanan Walchovitzin korvaan ja käski miehiään peräytymään.

Pirullinen ilo välähti Walchovitzin tummissa silmissä, kun hän sai

hiljaisen käskyn: hän meni kiireesti takasin tupaansa, ja hetken

kuluttua oli sekä tämä että muutkin rakennukset ilmi tulessa.

Ruotsalaiset hämmästyivät, huomattuaan sen, ja heidän aiottu

ryntäyksensä estettiin, koska eversti antoi käskyn sammuttaa tulen.

Sytytetyistä huoneista kaikui sisälläolevien onnettomien hätähuudot, ja

tämä vielä enensi ruotsalaisten pelastusintoa. Ratsumiesten rivit

harvenivat huomattavasti, ja tätäpä ruhtinas juuri oli odottanutkin.

Hiljaisella äänellä hän taaskin antoi käskyn ryntäykseen, ja tämä

onnistuikin. Heikot rivit murrettiin, ja puolalaiset kiirehtivät virtaa

kohti. Mutta eivätpä he vieläkään olleet pelastuneet.

Kun eversti näki, että kaikki vangit olivat pelastuneet hirmuisesta

kuolemasta, kokosi hän kaikki ratsumiehensä ja syöksyi puolalaisten

perään. Kahakka oli raivoisa, mutta päättyi pian puolalaisten

tappiolla. Ruhtinaskin oli vähällä joutua saman kohtalon alaiseksi kuin

muutkin; hevosensa oli ammuttu, ja toinen luoti oli niin läheltä

viiltänyt hänen päätään, että suuri osa tukasta oli seurannut sen

myötä. Hän seisoi nyt maassa, tunnoton Eleonora käsivarsillaan;

ympärillään kaatui sotamiehiä, ja hänenkin perikatonsa näkyi yhä

lähenevän. Silloin virkkoi eräs sotamiehistä:

"Me saamme apua, hätämme on huomattu ja tuolla riennetään auttamaan."

Hän oli oikeassa, sillä vastakkaisella rannalla kiirehti joukko

jalkaväkeä virtaa kohti.

Tämä näky antoi ruhtinaalle uusia voimia. Hän kiihoitti jälelläolevia

puolustautumaan urheasti, ja kiirehti rannalle. Mutta vaikka hän olikin

voimakas ja notkea, esti Eleonoran ruumiin paino kuitenkin kulkua, ja

hän oli tuskin ehtinyt puolitiehen, kun eräs ratsastaja saavutti hänet.

Ruhtinas pysähtyi ja antoi Eleonoran vaipua maahan, ja ojensi

pistoolin, siten odottaen vihollistaan. Tämä vihollinen oli kersantti

Lundberg.

"Jättäkää saaliinne, muuten olette kuoleman oma", sanoi kersantti,

kohottaen sapelinsa. "Eikö siinä ole kylläksi, kun koetitte mitä

hirveimmällä tavalla kuolettaa hänen puolisonsa, tahdotteko myös murtaa

tuon onnettoman rauhan. Te ette voi paeta, antautukaa!"

Ruhtinaan silmät hehkuivat, hänen koko ruumiinsa tärisi vihasta.

"Minä en antaudu milloinkaan", vastasi hän raivoisena ja kohotti

pistoolinsa: "ennen kuolen!"

Sapeli halkasi ilmaa ja sattui ruhtinaan karvalakkiin, niin että tämä

meni lerpalleen, mutta samassa kuului pistoolin laukaus, ja mies sekä

ratsu kierielivät maassa. Kun savu oli hälvennyt, seisoi kersanttikin

taasen jaloillaan, mutta hevonen jäi ennalleen; luoti oli sattunut

jalon eläimen sydämeen.

Eversti Kruse herätti hänet mietteistään, sanoen:

"Mihin joutui ruhtinas, pakeniko hän ehkä 'pyhän neitseensä' avulla?"

Eversti Kruse oli aina sama. Hän ivaili juomaseuroissa ja keskellä

verisintä kahakkaa, kun tuhannet kuolleet häntä ympäröivät.

"Hän on tuolia", vastasi kersantti, osoittaen virralle päin; "hän pääsi

taaskin pakenemaan."

"Ei vielä", virkkoi eversti ja ajaa karahutti takasin, "vielä on

minulla sanomista hänelle pari sanaa."

Sillä aikaa oli ruhtinas ennättänyt rannalle ja odotti siinä mitä

suurimmalla kärsimättömyydellä toiselta rannalta vesille laskettua

venettä. Eleonora oli tointunut. Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi

hän ruhtinaan jättämään hänet, hän rukoili ja itki, vaan turhaan.

"Ei mikään maallinen voima enään voi teitä riistää käsistäni", vastasi

hän röyhkeästi. "Veljenne määrätköön kohtalonne, minä vien teidät hänen

luokseen." Näin sanoen tarttui hän lujasti Eleonoran käsivarteen ja

pakoitti hänet astumaan veneesen, joka juuri tuli rantaan.

Puoleksi tukahutetulla huudahtuksella vaipui Eleonora veneen pohjalle;

ruhtinas ja sotamies ottivat kumpikin aironsa ja ponnistivat kaikki

voimansa päästäkseen pakoon.

Ruotsalaiset syöksähtivät rannalle, ja heidän vauhtinsa oli niin nopea,

ett'eivät voineet hillitä ratsujaan, vaan ajoivat pitkän matkaa veteen.

Tämä olikin monen onnettomuus, sillä vastaisella rannalla piilevät

puolalaiset alkoivat tulen, ja matka oli niin lyhyt, että useimmat

heidän luodeistaan sattuivat. Ruotsalaiset vastasivat tuleen pitkillä

kivääreillään, vaan ani harva luoti ennätti sinne.

Pakolaiset olivat noin puolitiessä matkaa, kun sotamies huudahti,

lakaten soutamasta:

"Pyhä neitsyt, luulenpa, että he koettavat tulla virran yli!"

"Ohoh", sanoi ruhtinas, halveksivaisesti vääristäen suutaan: "se ei ole

onnistuva, sotamiehemme antavat heille toisen jälkimuiston, ja sitten

he kyllä kadottavat halunsa."

Ruhtinas oli noussut seisomaan veneen perässä ja katsoa tuijotti

ruotsalaisten puoleiselle rannalle, juuri kuin olisi siltä etsinyt

jotakin. Peitteetön tukkansa liehui tuulessa, takki oli aukeutunut,

niin että jäntevä rintansa näkyi, posket liekkuivat, ja oikeassa

kädessään piti hän kalliisti kirjaeltua pistoolia. Tällä hetkellä hän

oli ihana.

"Haa", mutisi hän kohottaen pistoolia, "tuossa hän on, nyt ei hän pääse

pakenemaan!"

Rantaäyräälle ratsasti eversti Kruse, tietämättä mitään uhkaavasta

vaarasta, sillä häntä juuri Göran Czarnecki tarkoitti.

"Nyt ei hän voi päästä käsistäni", jupisi ruhtinas taaskin ja nosti

toisen kerran pistooliaan; hänen huulensa vapisivat suonenvedon

tapaisesti, hän laukasi, mutta pistooli ei ottanut tulta. Vielä kerran

kosketti sormi liipasinta, ja pistooli laukesi. Hengittämättä odotti

ruhtinas savun haihtumista. Tuuli haihdutti pian kevyen pilven, ja hän

näki nyt everstin nelistävän rantaäyrästä ylöspäin.

"Kirottu ase", ärjäsi hän ja heitti vihoissaan pistoolinsa virtaan,

"kirottu ase, sinä et löydä tietä viholliseni sydämeen!"

Ruotsalaiset, nähdessään takaa-ajamisen turhaksi, vetäytyivät takasin,

ja ruhtinas saapui pian maanmiestensä luokse.