Kersantti pettää puolalaiset. -- Göran Czarnecki käy vankiensa luona.
Uskalias kersantti ei milloinkaan ollut peljännyt, mutta nyt häntä
vähän kammotti näin tunkeutua vihollisten joukkoon. Kielen taisi hän
aivan hyvin; nyt tuli hänen vaan pitää kasvojaan piilossa. Vedettyään
lakin syvään kasvoilleen ja viitankauluksen ylös, meni hän rohkeasti
eteenpäin, sysäten tieltään kansalaisiaan, eikä ollut kuulevinaan
äänekästä nurinaa jälessään.
"Maanmiehet, minun kasvoni ovat haavoittuneet", sanoi hän, vetäessään
kaulusta vielä ylemmäksi, "ja vaikka luin viisikolmatta Pater Nosteria
[Isämeidän rukousta. Suoment.] ja lupasin kymmenen paria messua
kuolleelle veljelleni, ei pyhä neitsyt kuitenkaan ole minua armahtanut.
Saakelin ruotsalainen veti koko poskeni halki; minun täytyy kiirehtiä
kotiin, muuten vereni juoksee kuiviin."
"Ha, ha, haa!" nauroivat muutamat talonpojista, jotka kuulivat tuon
vale-puolalaisen valitukset, "tuleehan siitä kelpo työ akallesi, kun
neuloo tuon haavan umpeen."
"Niin, niin, minua miesparkaa", voivotteli valepukuinen, kiiruhtaen
askeleitaan, "enpä enään luule ehtiväni kotiakaan."
"Istupas tähän, toveri", sanoi eräs toinen talonpoika, tarttuen kiinni
kersantin käsivarteen. "Minä olen hieman lääketaitoinen, ja jos tahdot,
niin kyllä tarkastan haavasi."
"No nytpä todellakin olen joutunut pulaan", sanoi kersantti itsekseen,
"tuo puoskari voisi mennä hiiteen." Ääneensä lisäsi hän: "kiitos
vaivastasi, naapuri, mutta heti kun ilmaa pääsee haavaan, rupeaa se
kirvelemään, kuin olisi tulessa: kyllä koetan mennä kotiin, tie ei ole
erittäin pitkä." Näin sanoen nousi hän istualtaan ja aikoi poistua,
mutta lääketaitoinen, joka toverilleen tahtoi näyttää taitoansa,
pidätti kersantin ja sanoi hyväntahtoisesti:
"Vedä viitta pois, eihän se nyt mahda olla niin vaarallinen, sinä vaan
olet pelko raukka."
Kersantti kirosi kaikkia lääketaitoisia puolalaisia. Näyttää kasvonsa
oli hänestä sama kuin mennä kuolemaan. Hetki oli mitä vaikein. Toisella
kädellään viitan alta koetettuaan, olivatko pistoolinsa ja sapelinsa
tallella, teki hän rohkean päätöksen.
"Ystäväni", sanoi hän yksinäiselle puolalaiselle, joka yhä piti hänen
käsivarrestaan kiinni, "olisitpa vaikka kuinka taitava, et kuitenkaan
voi hoitaa minua niinkuin vaimoni. Näetpäs, kun pyhä neitsyt viime
vuonna pelasti Torkan hukkumasta Veikseliin, lupasin minä hänelle,
ett'ei kukaan muu kuin vaimoni saisi minua hoitaa, kun joudun
sairaaksi. Tämä on aivan totta, toverit, ettekä te voi uskoa, miten
hyvä hän on sairaita hoitelemaan. Nyt, toverit, laskekaa minut
menemään, ja jos sinä todellakin olet niin lääke-oppinut kuin
kerskailet, niin onhan sinulla kyllä tekemistä tuolla."
"Hän on tehnyt pyhälle neitsyeelle lupauksen, pyhä neitsyt on
pelastanut hänen vaimonsa", puhelivat läsnäolijat toisilleen hiljaa, ja
yksi heistä meni lääkeoppineen luokse, sanoen: "meidän täytyy
kunnioittaa pyhää neitsyttä ja hänen suojeluksensa alla olevia; anna
hänen mennä!"
Puolalainen irroitti kätensä, ja kersantti luuli jo pelastuneensa, kun
roteva talonpoika lähestyi parin kyynärän päässä kersantista olevaa
joukkoa, kysyen, josko he olivat nähneet hänen veljeänsä, jonka puvun
hän tarkasti kertoi.
Kersantti vavahti ja tunsi tuskan hien otsallaan. Ensi kerran eläissään
hän pelkäsi, huomatessaan kantavansa väärää pukua. Mutta vanha
vikkelyytensä, joka ei koskaan ennen ollut häntä jättänyt, nytkin hänet
pelasti. Hän keksi äkkiä keinon, joka oli hänelle hyödyksi.
"Puolalaiset", huusi hän, nostaen kättään, "me olemme ympäröidyt, nyt
juuri näin painetteja puiden välitse, tulkaa, katsokaamme keitä siellä
on, eläköön Puola" näin sanoen kiiruhti hän ennen muita poispäin,
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" huusi hän tuskin voiden iloaan hillitä,
nähdessään että ainoastaan kaksi voivat häntä seurata. "Ruotsalaiset
ovat tuolla edessäpäin, mutta nuo koirat pakenevat, eläköön Puola!"
Puolalaiset juoksivat sen minkä voivat, mutta kersantti juoksi henkensä
edestä. Toinen niistä, jotka voivat häntä seurata, väsyi yhä enemmän ja
enemmän, vihdoin seurasi häntä ainoastaan tuo lääketaitoinen.
He olivat kahden, sillä kersantti oli hänen huomaamattansa vaihtanut
suuntaa, niin että nyt olivat aimolailla pettämänsä joukon sivulla. Hän
kuunteli; silloin tällöin kuului yksinäinen laukaus, mutta tulivatko ne
metsäaukosta tai häntä takaa-ajavilta puolalaisilta, sitä hän ei voinut
varmaan sanoa. Hän otaksui kuitenkin, että viimemainitut olivat
huomanneet petoksen, ja raivossaan ampuvat hänen jälkeensä.
Kersantti pysähtyi. Toverinsa teki samoin.
"Jos olet yhtä hyvä lääkäri kuin juoksija, niin todella kadun, ett'en
antanut sinun sitoa haavaani", sanoi kersantti salaperäisesti
hymyillen, jota ei puolalainen kuitenkaan huomannut.
"Eipä haavasi mahda olla erittäin vaarallinen, koska voit juosta niin
hyvin", puuhkaili puolalainen hengästyneenä. "Mutta koska emme
saavuttaneetkaan noita saakelin ruotsalaisia, niin jos nyt tahdot
näyttää, niin kyllä minä..."
"Tässä näet", vastasi kersantti, vetäen kauluksen pois kasvoinsa edestä
ja heittäen viitan taaksepäin.
Puolalainen hämmästyi ehdottomasti, nähdessään ruotsalaisen univormun.
"Missä on tie Sandomiriin?" kysyi kersantti, paljastaen miekkansa ja
mennen puolalaista vastaan. "Tässä ei auta salaaminen, totuus ilmi!"
Puolalainen ei ennättänyt vielä tointua hämmästyksestään, nähdessään
puolalaisen talonpojan sijaan edessään ruotsalaisen sotilaan, ennenkuin
kersantti veti keihään hänen kädestään ja ojensi sen hänen rintaansa
vasten.
"Minun on kiire", sanoi hän, lyöden jalkaansa maahan, sillä hän epäili
ensi hetkellä saavansa koko puolalaisjoukkion niskaansa. "Missä on tie
Sandomiriin? Sano heti, muuten lävistän sinut keihäällä, ja se haava ei
olisi niin hyvä parannettava."
"Tuolla... tuolla... tuolla..." änkötti puolalainen, osoittaen
oikealle. "Menkää aivan suoraan ja puolentunnin kuluttua tulette
tielle. Säästäkää henkeni, minulla on vaimo ja lapsia..."
"Etkö valehtele?" kysyi kersantti tuimasti.
"En, se on totta", vastasi puolalainen vaikeroiden, "kahdeksan pientä
lasta ja..."
"Välitänkö minä lapsistasi", huudahti kersantti, joka vaivoin saattoi
olla totisena, "voitko vannoa, että oikea tie on tuossa edessämme?"
"Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kautta vannon sen", vakuutti
puolalainen.
"Noh, nyt uskon sinua. Saat mennä matkaasi, vaan muista, jos nyt olet
valehdellut, et koskaan tule saamaan rauhaa, vaan olet ijankaiken
vaivattava kiirastulella, vaikka vaimosi ja kahdeksan lastasi lukisivat
messuja ylitsesi. Keihään pidän minä, jää hyvästi!"
Näin sanoen kietoutui kersantti jälleen viittaansa, kiiruhtaen
puolalaisen osoittamaan suuntaan. Kun ei enään nähnyt ketään, alkoi hän
juosta minkä jaksoi, ja tulikin vähän ajan kuluttua maantielle, jossa
suureksi ilokseen tapasi noin sata miestä omasta rykmentistään.
* * * * *
Molemmat kreivittäret vietiin kiireesti Walchovitzin asunnolle, joka,
kuten lukija kai muistaa, oli Veikselin rannalla. Paitsi asuinhuoneita,
löytyi siellä kaksi muutakin rakennusta, ja niihin majoitettiin
vangitut ratsumiehet. Näiden joukossa oli Vilhokin, joka Walchovitzin
käskystä heitettiin pimeään, epäterveelliseen kellariin, mikä tuskin
oli niin suuri, että hän voi siellä ojaista itseään. Kreivittäret
saivat isännän huoneen asuakseen. Tämäkään ei juuri ollut kehuttava,
mutta olivathan kuitenkin suojassa yökylmää vastaan.
Vanha kreivitär osoitti useamman kerran iloansa, ollessaan jälleen
maanmiestensä luona, ja kiusasi alinomaa Eleonoraa, kertoessaan miten
suuria tulevaisuuden toiveita hänellä oli. Eleonora ei ollut
kuulevinaankaan soimauksia armastaan kohtaan, vaan kärsi vaijeten nämä
kaikki. Mutta tämä ei ollut vanhuksen mieleen.
"Kreivittäreni", virkkoi Eleonora katkerasti, "asemamme on muuttunut,
nyt pidän minä itseäni vankina, mutta tahdon kuitenkin tyytyä onneeni,
kun vaan tiedän, että Vilhoa kohdellaan niinkuin jalojen voittajien on
tapana. Toivon kuitenkin kerran pääseväni taasen vapaaksikin."
"Älä sitä luulekaan", sanoi Katarina-rouva äkkiä. "Veljesi ei niinkään
pian laske sinua käsistään, ja mitä tuohon hullunkuriseen rakkauteesi
tulee, ei se ole muuta kuin tyhjää luuloa, jonka järki pian on ajava
tiehensä. Kukapa sitäpaitsi tietää, jääkö kreivi elämään. Kuulin
Walchovitzilta, että hän oli saanut vaarallisen haavan."
"Missä hän on, mihinkä he ovat hänen vieneet?" huusi Eleonora,
hypähtäen seisoalleen. "Armosta, rouvani, päästäkää minua hänen
luokseen, minä pyydän teitä."
"Käänny pyyntöinesi Walchovitzin puoleen", vastasi vanhus. "Mutta hän
ei sitä tule myöntämään, sillä hänelle on annettu ankara käsky pitää
teitä erinään."
"Kuka on antanut hänelle tämän käskyn?" kysyi Eleonora äkkiä.
"Ruhtinas", vastasi Katarina-rouva kääntyen poispäin.
"Tuo konna! Hän ansaitsisi vihani ja kammoni, mutta ei ole edes sen
arvoinen, tuskin ansaitsee hän syvimmän ylenkatseeni. Luuleeko hän
tällä julmuudella voivansa kuolettaa rakkauteni? Tietämättänsä tekee
hän sen yhä vahvemmaksi, enkä milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho
Stjernfeltiä. Kuuletteko, kreivittäreni", jatkoi hän, tarttuen
vanhuksen käsivarteen, "_en milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho
Stjernfeltiä_!"
Katarina-rouva peräytyi, nähdessään Eleonoran silmissä palavan
epätoivon tulen; hän ei enään lausunut sanaakaan Vilhosta, vaan meni
huoneen nurkassa olevalle yksinkertaiselle vuoteelle. Pian hän vaipui
syvään uneen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin Eleonorankin valtasi uni.
Mutta hänen unensa oli rauhaton, hän oli aina kuulevinaan kuolevaisten
hätähuudot, ja näiden joukosta eroitti hän Vilhon heikon äänen.
Kiljahtaen nousi hän vuoteeltaan. Aurinko oli juuri noussut, ja sen
lämpimät säteet valaisivat lempeinä köyhästi sisustetun huoneen. Taivas
oli selkeä, ilma lämmin ja suloinen.
Eleonora jätti vuoteensa ja meni akkunan luo. Edessään päilyi Veikselin
pinta. Pienet, värähtelevät aallot kimaltelivat kuni timantit ja
kuohuivat leikkien kivien ympärillä. Kaikki heräsi uuteen eloon, ja
kevään ensi sanansaattajat, kukkaset, nousivat verhostaan,
auringonsäteitten lämpimästä tervehdyksestä.
Lumottuna katseli Eleonora silmäinsä edessä olevaa kaunista maisemaa,
ja hän oli juuri aikeessa mennä ulos, saadakseen paremmin nauttia
kaunista aamua, kun etäältä kuuluvat äänet pakottivat hänen
pysähtymään.
Äänet tulivat yhä lähemmäksi ja voimakkaimmiksi. Eleonora tunsi
rohkeutensa menehtyvän, sillä äänien joukosta oli hän eroittavinaan
ruhtinaankin äänen.
Edessään oleva näky saattoi Eleonoran vapisemaan. Hän näki seuraavaa:
Ruotsalaiset vangit vedettiin yksi erältään esille ja ruoskittiin
poikkimenneellä keihäällä, ja mitä vaan nuo raivoisat puolalaiset
käsiinsä saivat. Turhaan pyysivät nuo onnettomat armoa; heidän
kiusaajansa vaan nauroivat pilkallisesti.
Tähän asti oli Eleonora kärsivällisesti katsellut tuota hirveätä
menettelyä, vaikka veri monta kertaa oli jähmettymäisillään hänen
suonissaan, kun hän näki ruhtinaan, joka etäältä katseli näyttelyä,
vaan nauravan onnettomain tuskille: mutta kun vihdoin Vilhokin tuotiin
esille, silloin päästi Eleonora sydäntä vihlovan hätähuudon, kaappasi
oven auki ja syöksyi ulos. Kun hän huomattiin, vaipuivat kohotetut
sauvat, ja ruhtinaskin vaaleni.
"Vilho, Vilho!" huusi hän, kumartuen rakastettunsa viereen, sekä
peittäen hänen veriset kasvonsa suuteloillaan, "Herää; Vilho, Eleonorasi
on luonasi!"
Vaan vanki ei kuullutkaan tuota kallista ääntä, hän oli pyörtynyt.
"Ja tämän olette te tehneet!" huusi Eleonora, katsoen ruhtinasta
ylenkatseella. "Jos tällaisella menettelyllä luulette murtavanne
rakkauteni, niin tykkänään erehdytte, ruhtinas!"
"Ihana Eleonora", sanoi Göran Czarnecki, antaen merkin viedä vangit
pois, "te siis todellakin kunnioitatte tuota ruotsalaista enemmän kuin
hän ansaitseepi, te, puolalainen neito..."
"_Minä olen kreivi Vilho Stjernfeltin puoliso_", vastasi Eleonora
painavasti. "Ja ellette usko minua, voitte kysyä eversti Kruselta.
Muistakaa", jatkoi hän, ylpeästi kohottaen päätään, "minä olen hänen
puolisonsa ja voin siis vaatia teitä edesvastaukseen menettelystänne."
"Hänen puolisonsa", jupisi ruhtinas, töllistellen Eleonoraa, "se ei voi
olla mahdollista!"
"Jumalan ja ihmisten edessä olen minä hänen puolisonsa", vastasi
Eleonora vakavasti.
Ruhtinas vaaleni, vaan hän tuli kuitenkin pian ennalleen ja vastasi:
"Tämä avioliitto ei ole laillinen, ja kirkko on sen purkava."
"Minä en tunnusta teidän kirkkoanne", sanoi taaskin Eleonora säihkyvin
silmin. "Puolisoni uskonto on minunkin uskontoni, ja minä olen
lutherilaisen kirkon suojassa."
"Kuolema ja kirous", jupisi ruhtinas ja riensi pois, "mutta minä olen
kostava verisesti."
Horjuvin askelin palasi Eleonora asuinhuoneesen. Hänen rukouksistaan ja
kyyneleistään huolimatta, oli Vilho viety takasin entiseen koppiinsa.