Eversti Kruse tulee liikutetuksi. -- Isä ja poika. -- Taistelu.
Samalla silmänräpäyksellä kun Czarnecki jätti kuninkaan teltan, saapui
Eversti Kruse ratsumiehineen leiriin.
Muutamia minuuttia seisahtui Czarnecki katselemaan ruotsalaisten
sotilaiden asemaa ja liikkeitä, ja syvä huokaus tunki hänen rinnastaan,
nähdessään heidän temppujaan ja vilkkaita marssejaan. Tuolla vanhalla
päälliköllä oli oikea sotilaan muoto, ja niinkuin hän nyt seisoi,
nojaten kullalla koristettuun sapeliinsa, oli hän kuin kuningas, joka
voisi hallita urhoollisinta kansaa. Jos Puolalla olisi ollut tuhannen
Czarneckin luontoista miestä, ei Kaarlo Kustaan olisi päässyt sinne,
jossa hän nyt oli. Juhana Kasimir ei ollut oikea henkilö hallitsemaan
Puolaa, sillä häneltä puuttui sekä voimaa että viisautta hallitakseen
ylpeitä puolalaisia ylimyksiä, joiden suuret edut paljon vähensivät
kuninkaan valtaa. Heikko ja hekumallinen kun oli, olisi Juhana Kasimir
tuottanut valtakunnalleen vielä suurempia onnettomuuksia, ellei olisi
löytynyt sellaisia miehiä, jotka ymmärsivät, että sopu ja pontevuus
veisivät päämaaliin. Näiden miesten joukossa saa Tapani Czarnecki
epäilemättä ensimäisen sijan.
Vanhuksen herätti pian syvistä mietteistään eräs upseeri, joka
kohteliaasti muistutti häntä, että aika, jonka hän oli pyytänyt
neuvotteluun, oli nyt kulunut. Nyykäyttäen päätään seurasi Czarnecki
upserin käskyjä ja meni hiljaa odottavan seurueensa luokse. Juuri hänen
noustessaan satulaan, ratsasti suuri joukko ruotsalaisia sotilaita
esiin. Keskellä joukkoa näkyi kuuden hevosen vetämät vaunut. Sivumennen
katsahti Czarnecki vaunuihin ja säpsähti, kun hänen katseensa kohtasi
molempien kreivittärien pelästyneitä silmäyksiä. Hekin näyttivät hyvin
hämmästyneiltä, nähdessään täällä tuon puolalaisen sankarin.
"Kuka oli tämä mies?" kysyi eversti Kruse, joka ratsasti vanhan
kreivittären rinnalla. "Te näytitte tuntevan hänet."
"Hän oli kenraali Czarnecki", vastasi Eleonora.
"Czarnecki!" huudahtivat eversti ja Vilho yht'aikaa, ja eversti jatkoi:
"Noh, jopa vihdoinkin sain nähdä tuon kuuluisan sotilaan. Niin, kaksi
miestä löytyy, joita minä sekä kunnioitan että ihailen, nimittäin:
Kaarlo X Kustaa ja Tapani Czarnecki. Toisella on kruunu ja toinen luotu
sellaista kantamaan, vaikka kohtalo on määrännyt hänet etäälle Puolan
valtaistuimesta."
Czarneckin joukko katosi pian näkyvistä, vaan kukaan ei milloinkaan
unohtanut partiolaisen miehuullisen kauniita kasvoja.
Saman päivän iltana pidettyyn neuvotteluun otti myöskin eversti Kruse
osaa, ja kun hän Liljenbergin seurassa palasi sieltä, huudahti hän,
mielihyvällä hieroen käsiään:
"Nyt saamme koetella voimiamme Czarneckin kanssa, ell'ei hän taas pötki
pakoon, niinkuin Trzinkankin luona. Mitä asiaa hänellä oli; ehkä mietti
hän aselepoa?"
Majuri kertoi tapahtumat kuninkaan teltassa ja lisäsi sitten:
"Luultavasti hän odottaa sopivaa tilaisuutta, ottaakseen kreivittäret
takasin."
"Hoh, hoh", huudahti eversti, tehden vilkkaita liikkeitä käsillään,
"sen hän kyllä antaa olla tekemättä. Mutta kyllä hän on tervetullut,
minä otan hänet vastaan avosylin ja kirkkailla aseilla. Hyvästi,
majuri! Olkaa varoillanne, sillä yks' kaks' ovat nuo kirotut husaarit
niskassamme. Minun täytyy nyt mennä naisten luo, katsomaan, ett'ei
heiltä mitään puutu, hyvästi!"
Näin sanottuaan palasi eversti takasin, astuen pitkin askelin naisia
varten varustetun talon luo, joka oli aivan lähellä kuninkaan asuntoa.
Hän astui kursailematta sisään. Vastassaan oli vettyneitä silmiä ja
murheellisia kasvoja; tuskin ennätti hän panna pois lakkinsa, ennenkuin
Eleonora kysyi, josko Czarnecki todellakin jo aikoi rynnätä
ruotsalaisten leiriin.
"Mitä minä tiedän?" vastasi eversti, kohottaen olkapäitään. "Mutta jos
niin olisi, ja minä en laisinkaan pidä sitä mahdottomana, on teidän
muuttaminen enempi leirin keskelle, sillä tämä paikka on paraiten
rynnäkköä vastaanottamassa. Mutta pyyhkikää nyt pois kyyneleenne, ihana
kreivinna! Ettehän mahdakaan pelätä, kun minä ja teidän rakas kreivinne
vartioitsemme teitä, ja..."
"En itse tähteni, vaan... vaan..." sanoi Eleonora, koettaen vastustaa
kyyneleitään.
"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", sanoi eversti ja pyyhkäsi salaa pois
jotain silmäkulmastaan, "te olette peloissanne Vilhon tähden; se on
kyllä kauniisti tehty, mutta... mutta... minä kärsin myöskin,
nähdessäni teidän tuskaanne."
Ja tuo urhoollinen eversti, joka ei vielä koskaan ollut kääntänyt
selkäänsä viholliselle, pakeni nyt kahta kirkasta kyyneltä ihanassa
nais-silmässä.
"Tuhat tulimmaista", jupisi eversti, tultuaan ulos, "tämäpä oli pahin
seikkailu, johon olen ottanut osaa. Muutamia sellaisia vielä, ja minä
tulen yhtä hennoksi kuin naiset, ja silloin ei käsivarteni kykene
vastustamaan miekan iskuja."
Näin puhuen oli eversti tullut oman telttansa luo ja astui sisään,
kiellettyään vartijata päästämästä sisälle ketään, joka ei tulisi
virka-asioissa.
* * * * *
Czarnecki oli synkempi kuin ennen, ja puhumatta sanaakaan
kumppaneilleen saapui hän leiriinsä. Paljon oli hän nähnyt sillä
lyhyellä ajalla, kun oli ollut ruotsalaisten leirissä. Kuinka paljon
erilaisuuksia hän näki, tullessaan joukkonsa sekaan. Joka paikassa
näkyi sotilaita, jotka kiroilemalla ja riidoilla jopa tappelullakin
kuluttivat aikaansa. Täällä oli kauhea hälinä, jota tuskin voi
ajatellakaan. "Se on totta", sanoi kenraali, ohjatessaan hevostaan
meluavain sotamiesten joukkoon, "minun sotilaani ovat vielä raakoja,
puolittain barbaareja, joilla on paljon opittavaa vastustajiltansa.
Koska tulevat he ymmärtämään, että järjestys ja yksimielisyys ovat
sotajoukon vahvin ase, koska tulee tämä tulinen veri hillityksi niin
paljon, että sitä voi voimakkaalla tahdolla hallita?"
Huomattuaan kenraalin, eivät sotilaat vaienneet, päinvastoin koetti
jokainen huutamisella ja liikkeillä osoittaa iloansa. Hetkeksi valaisi
hymy päällikön jaloja kasvoja, nähdessään tämän hurjan joukon
nöyrtyneenä hänen jalkojensa eteen, mutta pian tuli hän vakaiseksi kuin
ennenkin, ja osoittaen ruotsalaisten leiriin päin, hän sanoi:
"Lapset; äsken näin sotajoukon, nyt näen järjestymättömän joukon, joka,
saadakseen halunsa täytetyksi, unohtaa järjestyksen. Olen käynyt
vihollisemme luona, ja olen myös nähnyt keinon, jolla he ovat voineet
voittaa meidät. Minun vanha sydämeni on surullinen, nähdessäni teidän
tottelemattomuuttanne käskyilleni. Meillä ei ole toivoakaan voittaa
ruotsalaisia, ell'ette noudata järjestystä taistelussa; nämä harvat
viholliset hajoittavat meidät kuin akanat tuuleen, ja me tulemme
lyödyiksi aina viimeiseen mieheen asti. Lapset, totelkaat minun
käskyjäni, ja voitto on meidän!"
Tämän sanottuaan kannusti kenraali hevostaan ja nelisti pois.
Ainoastaan epäselvästi tunkivat nämä sanat hänen korviinsa: "eläköön
Czarnecki, eläköön Puola!"
"Niin, eläköön Puola!" kajahti miehekäs ääni vanhan kenraalin korvissa,
ja, katsottuaan taakseen, huomasi hän poikansa säihkyvät silmät.
"Sinä täällä, Göran", sanoi kenraali kummastuneena ja puristi poikansa
kättä, "kuinka kaukana olet ollut?"
"Joka paikassa, Veikselin, Sanin ja Sandomirin luona", vastasi nuori
ruhtinas hehkuvin poskin, ja jatkoi, ohjaten ratsunsa nopealla
liikkeellä isänsä rinnalle: "Mihin vaan tulin, löysin kansan vihan
vimmassa ruotsalaisiin ja heidän kerettiläiskuninkaasensa. Isä, kaikki
käy hyvin, Kaarlo Kustaa joutuu nyt itse paulaan; vakoilijoilta olen
kuullut hänen tuumansa."
"Miten ne kuuluvat?"
"Mennä Veikselin yli, lyödä meidät ja mennä Sandomirin avuksi, jotta
Lubomirski tulisi viivytetyksi, ja sen jälkeen suorastaan marssia
Varsovaa kohden."
"Mitä aikoo hän tehdä litvalaisille?" kysyi vanhus taaskin.
"Ne hän kait on unhottanut", vastasi ruhtinas pilkallisesti, "tahi ehkä
hän pitää heitä niin mitättöminä, ett'ei heitä tarvitse ottaa
huomioon."
"Sapicha Witebski on kokenut sotilas", sanoi kenraali, kohottaen
ääntänsä. "Potocki on urhoollinen, vaan ei viekas. Kaarlo Kustaa on
muuttanut tuumansa, ja koko ruotsalainen armeija menee Sandomiriin.
Ehkä hän siellä koettaa päästä yli, mutta tämä ei onnistu hänelle,
niinkauan kuin Lubomirski ja Witebski ovat yhteydessä toistensa kanssa.
Tule, Göran", lisäsi hän, hypäten ratsulta, "minä tahdon puhua kanssasi
eräästä tärkeästä asiasta."
Isä ja poika astuivat heti sen jälkeen kenraalin telttaan, jossa ei
näkynyt muita koristeita kuin Puolan lippu, joka liehui teltan katolla.
"Göran", alkoi vanhus, heidän istuttuaan, "minä olen niin synkkä ja
tyytymätön kaikkeen."
"Miksi niin", kysyi Göran, katsoen hellästi isäänsä.
"Sinä et tunne sitä kuormaa, joka on laskettu sotapäällikön hartioille,
ja ehkä et koskaan tule sitä tuntemaankaan", vastasi vanhus, nojaten
päätään poikansa olkapäätä vasten. "Mitä voin minä saada toimeen kun
ne, joilla on valtion ohjat käsissään, eivät ole yksimielisiä?
Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että Juhana Kasimir on liian heikko
kantamaan Puolan kruunua. Mies, sellainen kuin Kaarlo Kustaa..."
"Kaarlo Kustaa!" huudahti ruhtinas säpsähtäen.
"Niin, Kaarlo Kustaa", vastasi kenraali miettiväisenä, "hän on suuri
sekä valtiomiehenä että sotapäällikkönä. Jos meidän heikolla
kuninkaallamme olisi edes puolet hänen luonteensa lujuutta, niin ei maa
nyt olisi kadotuksen partaalla."
"Eihän epätoivo mahdakaan valloittaa sydäntänne, isäni?" sanoi
ruhtinas, katsellen isäänsä surullisin silmin.
"Rehellinen isänmaan ystävä ei tule epätoivoiseksi", vastasi vanhus
vakavalla äänellä. "Älä koskaan unhoita näitä sanoja Göran, äläkä niitä
neuvoja, joita olen sinulle antanut jo siitä saakka, jolloin voit
ymmärtää, mitä isänmaa merkitsee ja mitä ymmärretään isänmaan ja sen
kansan rakkaudella. Isänmaan ystävän käsi ei saa heikontua, eikä hänen
toiveensa sammua, vaikka kuinka vaaroja ympäröitsisi häntä. Niin on
minun laitani. Tapaukset seuraavat toisiaan kun salamat pilvisellä
taivaalla. Jos ruotsalaisten onnistuu murtaa itsensä meidän läpitsemme,
on kaikki kadotettu. Mutta Jumala ja pyhä neitsyt eivät hylkää
kansaansa hädässä", huudahti hän, hypäten tuolilta nuorukaisen
vilkkaudella. "Puola vuotaa verta, mutta pian sen syvät haavat tukitaan
ja tuhannet jälkeläiset tulevat siunaamaan meitä! Göran", kuiskasi hän
muutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, ja katseli levottomin
silmin poikaansa, "Göran, morsiamesi on ruotsalaisten leirissä!"
Kauheasti vannoen ja vapisevin huulin hypähti Göran Czarnecki ylös.
"EIeonora ruotsalaisten leirissä!" huusi hän raivoissaan, puristaen
nyrkkiään. "Tämä vaatii kostoa, ja kostaa tahdon noita naisryövääjiä!"
"Göran, Göran", sanoi vanhus, laskien kätensä poikansa olalle. "Älä
kiivastu! Vastustajasi ovat voimallisia, ja voivat uhata sinua; älä
syökse itseäsi kadotukseen!"
"Enkö saa kostaa tätä ryöstöä?" huudahti ruhtinas tarkasti katsoen
isäänsä. "Saako rankaisematta ryöstää minulta iloni ja autuuteni. Ei;
isäni! Minulla on nyt ainoastaan yksi ajatus: mitenkä saisin morsiameni
takasin. Koskaan eivät he saa olla rauhassa minulta; ikäänkuin varjo
tahdon seurata heitä kaikkialla, ja sinä, eversti Kruse, joka minulta
hänen veit, sinä tulet tuntemaan kostoni voiman!"
"Rauhoitu, poikani", pyysi vanhus. "Jos tahdot kostaa kärsimääsi
solvausta, niin älä sitä tee syyttömälle. Eleonora rakastaa erästä
ruotsalaista Stjernfelt-nimistä upseria: tältä tulee sinun vaatia
takasin morsiamesi!"
"Se on mahdotonta, että hän rakastaa häntä", sanoi Göran rauhoitettuna.
"Kyllä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta minä en voi uskoa, että hän
siihen määrään unhottaisi säätynsä sekä olevansa Puolan tytär. Mutta
jos niin on, kuin isäni sanoo, niin voi häntä ja voi kaikkia, jotka
unohtavat velvollisuutensa!" Näin sanoen syöksyi hän ulos, kuulematta
isänsä varoittavaa ääntä.
* * * * *
Ruotsalaisten leirissä vallitsi tuo pettävä hiljaisuus, jolla usein on
seurauksena suuria onnettomuuksia. Czarneckin tiedettiin olevan
läheisyydessä, ja suurin varovaisuus olisi ollut tarpeen. Nuo
marsseista ja puutteista uupuneet sotilaat olivat panneet levolle,
aseet vieressään, mutta uni saikin voiton, ja pian nukkuivat he niin
turvallisesti kuin ei olisi ollut mitään hätää.
Kello oli juuri lyönyt yksi, kun eräs mies varovasti läheni telttaa,
jossa kreivittäret asuivat. Hänen yllään oli leveä kaapu, ja korkea
nahkatakki oli painettu alas otsalle. Askel askeleelta lähestyi hän
telttaa ja piti itsensä aina varjossa. Kenenkään huomaamatta saapui hän
teltan luo, vaan pysähtyi hetkeksi siihen, ikäänkuin miettimään, mitä
olisi tehtävä. Kauan ei hän epäillyt; nopeasti ottaen tikarin, lävisti
hän sillä teltan uutimen aivan maan läheltä ja katosi siitä sisään.
Teltassa oli aivan pimeä; kreivittäret nukkuivat. Varovaisin astelin
meni vieras erään pöydän luo, sytytti kynttilän ja läheni Eleonoran
vuodetta.
Nuori kreivitär nukkui rauhallisesti.
Mistä uneksi hän? Ehkä onnesta ja autuudesta.
"Ihana kreivitär-parka!" sanoi tuntematon itsekseen ja katseli nukkuvaa
säälivin silmin. "Niin nuori, niin ihana, ja on kuitenkin jo ilkeiden
ihmisten pahojen juonien alaisena! Mutta vanha Czarny on pelastava
teidät näiden susien kynsistä. Ruhtinas Göran sanoi, että he vastoin
omaa tahtoansa ovat tänne tuodut ja samoin luulen minäkin. Mutta nyt on
pelastus lähellä; jo tänä yönä tulette olemaan meidän luonamme: koska
jo tiedän tien, ei enään ole vaikea teitä pelastaa. Hän herää", jatkoi
mies, vetäen äkkiä kynttilän takasin, "vielä ei ole aika tullut
antaakseni itseni ilmi, mutta tunnin kuluttua", lisäsi hän hitaasti,
"silloin täällä on toinen elämä." Näin sanoen sammutti hän kynttilän,
asetti sen entiselle paikalle ja lähestyi aukkoa. Juuri kun hän oli
aikeessa ryömiä ulos, kuului ääni, joka kysyi:
"Onko siellä ketään?"
Eleonora oli herännyt. Czarny tuskin uskalsi hengittää. Vielä
kerrottiin kysymys, jonka jälkeen taasen kaikki oli hiljaa.
"Nyt on pääseminen täältä pois", jupisi puolalainen ja kumartui aukkoa
kohti; mutta tuskin oli hän pistänyt päänsä aukosta, ennenkuin käsi
tarttui hänen kaulaansa ja veti hänet väkisin ulos. Czarny oli vähällä
joutua ymmälle ja katsoa töllisteli miestä, joka oli tehnyt tyhjäksi
hänen aikeensa; Czarny ymmärsi nyt mahdottomaksi päästä pakoon.
"Ole hiljaa, puolalainen, tahi kuristan sinut heti", mörisi hänen
korvissaan karhea ääni. "Tule nyt, äläkä seiso siinä töllistellen. Minä
tahdon nauttia sinun seuraasi muutamia minuuttia. Kas niin, eteenpäin
mars!" Czarny huomasi, että tottelemattomuus tässä olisi sama kuin
kuolema, jonka tähden hän vastustelematta seurasi voittajaansa tämän
telttaan. Nähtyään ruotsalaisen kasvot, hypähti Czarny taaksepäin ja
sanoi värisevin huulin:
"Eversti Kruse! Sitä en olisi odottanutkaan."
Myöskin eversti näytti kummastuneelta, huomattuaan vankinsa vanhaksi
tutuksi.
"Jaha, vai sinä veijari se oletkin, joka hiivit täällä pitkin",
huudahti hän katsellen ankarin silmin Czarnya. "Kai tunnet minun;
olemmehan nähneet toisemme ennen, vai kuinka?"
"Olemme!" vastasi Czarny vavisten.
Vihoissaankaan ei eversti voinut olla hymyilemättä, nähdessään Czarnyn
surkean muodon, vaan samassa silmänräpäyksessä oli hän taasen tuona
ankarana tuomarina.
"Mikä oli tämän käynnin tarkoitus?" kysyi eversti uhaten. "Paras on,
että heti tunnustat kaikki."
"Rakkauteni valtijattareeni ja..."
"Ja halusi täyttää Göran Czarneckin käskyjä, kait oli varsinainen
vaikutin, luulen minä", keskeytti eversti jyrkästi.
"Herra eversti, minä vakuutan, että ainoastaan uskollisuuteni..."
"Puolalaisen vakuutuksiin ei ole luottamista", keskeytti eversti
taasen. "Sinä olet niin viekas, sinä harmaapää syntinen, että tekisin
sekä itselleni että sinulle suuren palveluksen, jos muitta mutkitta
hirttäisin sinut. Mutta voithan nyt vielä elää, vaan ainoastaan sillä
ehdolla, että todenperäisesti vastaat kysymyksiini: Oletko ollut
sittemmin Mikolaiovissa, kun ajoin teidät sieltä pois?"
"En", vastasi Czarny rohkeasti.
"No, missä sitten olet ollut?"
"Ruhtinas Czarneckin seurassa."
"Missä hän on?"
"Sandomirin luona", vastasi Czarny, joka ei tietänyt kenraalin
käynnistä ruotsalaisten leirissä.
"Sinä valehtelet!" huusi eversti, niin että Czarny pelästyneenä hyppäsi
tuolilta. "Hän ei ole Sandomirin luona!"
"Sitte en tiedä, missä hän on", vastasi Czarny! vähätellen, ja aikoi
juuri jatkaa puollustustaan, kun kova korvapuusti kaatoi hänet
lattiaan.
"Sinä valehtelet, konna!" huudahti eversti vielä kerran ja tarttui
vangin kaulukseen, nostaen hänet niinkuin lapsen seisoalleen. "Minä
tiedän, että Czarnecki on täällä!"
Hilliten vihaansa vastasi Czarny: "niin, hän on täällä; ja tännekin hän
on pian saapuva", aikoi hän juuri lisätä, mutta vaikeni kuitenkin.
Kiukku kuohui hänessä, mutta everstin voimakas oikaisu pakoitti hänet
nöyrtymään.
"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", sanoi eversti, laskien
kätensä painavasti Czarnyn olalle. "Kuka lähetti sinut tänne?"
"Göran Czarnecki!"
"Missä tarkoituksessa?"
"Kat... kat... kat..."
"Noh", huudahti eversti,kohottaen kättänsä, "muista, että vielä on
sinulla saatavana korvapuusti minulta."
"Katsomaan ovatko kreivittäret täällä", sanoi puolalainen kiireesti.
"Eikö ruhtinas sitä tietänyt?"
"Ei, hän luuli, että he olivat viedyt Sandomiriin", vastasi Czarny,
taaskin hengittäen keveästi. Hädässään tarttui hän olkeen, ja onni
seurasikin häntä nyt sillä eversti ei enään jatkanut kuulusteluaan.
Annettuaan vangille käskyn olemaan valmiina seuraavana päivänä
jatkettavaan kuulusteluun, jätti hän tämän kahdelle sotamiehelle,
varoittaen heitä ankarasti päästämästä häntä karkuun.
Ruotsalaisten leirin toisessa päässä näkyi mustia pilkkuja liikkuvan
edes ja takasin. He lähenivät, ja pian voi huomata suuren keihäsmetsän.
Vaan ruotsalaiset makasivat vielä. Äkkiä heräsi eräs sotamies, hieroi
unen silmistään ja huusi käheällä äänellä: puolalaiset ovat täällä!
Hänen varoituksensa tuli kuitenkin liian myöhään, sillä puolalaiset
husaarit olivat jo ratsastaneet ensimäiselle telttakadulle, kun he
huomattiin, ja juuri tämä vei kuninkaan teltalle. Rummut kaikuivat, ja
puolipukeisina kiirehtivät ruotsalaiset ulos; muutamilla oli kivääri,
toisilla ainoastaan pajunetti kädessä. Upserien komentosanat kaikuivat,
ja hirveä sekamelska oli kaikkialla. Osa ruotsalaisista, tultuaan
puolalaisten rivien keskelle, saivat surmansa näiden hevosien jaloissa,
toiset taasen eivät tienneet upseereistaan mitään, vaan juoksivat
sinne, tänne. Vähitellen saavutettiin kuitenkin järjestys, ja kun
husaarit ennättivät kuninkaan teltan luo, oli heitä vastaanottamassa
hyvin tähdätty ristituli, joka teki suuria aukkoja heidän tiheissä
riveissään. Tämän yöllisen ryntäyksen tarkoituksena oli selvästi
kuninkaan ryöstäminen, vaan tämä ei ollenkaan onnistunut. Tuskin oli
taistelu alkanut, ennenkuin Kaarlo kuningas huomattiin sotilaittensa
keskellä: hän oli, saatuaan vaatteet päälleen, itse heti tullut
taistelukentälle. Hänen läheisyytensä innostuttikin niin ruotsalaisia,
että he muutamain minuuttien kuluttua olivat karkoittaneet puolalaiset
husaarit.
Rajummaksi tuli taistelu kreivittärien teltan luona. Lukuisan voiman
johtajana oli Göran Czarnecki rynnännyt eversti Krusen teltan luokse
asetettujen sotilaitten päälle sekä pakoittanut heidät peräytymään.
Hänen aikeensa oli lähes onnistua, kun eversti sai apua, ja kadotettu
maa otettiin takasin.
Jo ensimäisiä laukauksia kuultuaan, oli Vilho kiirehtinyt lemmittynsä
luokse, ja hänen vastassaan oli heti valitushuutoja. Hänen
vakuutuksistaan, ett'ei mitään hätää olisi tarjona, rauhoittui
Eleonora, vaan Katarina-rouva valitti yhä. Eleonora oli heittäytynyt
nuorukaisen rinnoille ja katseli häntä huolestunein silmin; jokaisen
laukauksen kuultuaan vapisi koko hänen ruumiinsa. Jota enempi taistelun
into eneni, sitä rauhattomammaksi tuli Vilho, ja kun hän vihdoin
huomasi taistelun jatkuvan pitkälle, päätti hän viedä naiset
rauhallisemmalle paikalle. Tämän päätöksensä ilmaisi hän Eleonoralle,
joka vastustelematta myöntyi siihen. Vaan toisin vanha kreivitär.
Saatuaan tietää, että heidän oli jättäminen asuntonsa, valitti hän
ääneensä, eikä laisinkaan tahtonut jättää telttaa.
Silloin syöksyi eversti Kruse sisään.
"Vie kiireesti naiset täältä pois!" huudahti hän. "Tuo saakelin
Czarnecki koettaa kaikin tavoin päästä tänne, ja minä en voi vakuuttaa
voivani häntä estää. Kiirehtikää, kreivi, ell'ette tahdo nähdä
morsiantanne hänen käsissään!"
Eversti syöksyi ulos.
"Tulkaa, rouvani!" sanoi Vilho, tarttuen vanhan kreivittären käteen.
"Te kuulitte nyt, että todellakin on vaara tarjolla, ja täällä ei voi
olla turvassa puolalaisten luodeilta."
Syvään huoahtaen seurasi Katarina-rouva' heitä nyt ulos teltasta.
Mutta tuskin olivat he ennättäneet ulos, ennenkuin he takanaan kuulivat
äänen, joka saattoi heidät kalpenemaan. Vilho kääntyi ja näki ruhtinaan
tulevan häntä vastaan. Hän ratsasti mustalla hevosella, ja silmissään
leimusi taistelunhimo ja vimma.
"Haa, vihdoin saavutin päämääräni!" huudahti hän, kannustaen hevostaan.
"Anna minulle takasin morsiameni, tahi lyön sinut kuoliaaksi!"
Vilho ei vastannut vihollisensa huutoon, vaan valmistautui vastustamaan
hänen hyökkäystään. Vasemman käsivartensa oli hän kietonut Eleonoran
ympäri, toisessa piteli hän miekkaansa. Katarina-rouvan, joka oli
pyörtynyt, veivät kaksi sotamiestä syrjään.
Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi Eleonora ruhtinasta jättämään
heidät rauhaan, mutta tämä ei kuunnellut hänen rukouksiansa. "Juuri
sinun tähtesi olen tullutkin tänne", huusi hän, "enkä minä väisty,
ennenkuin olet vallassani."
"Ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luoksensa", vastasi Vilho
ja ojensi miekkansa. "Tulkaa, minä odotan teitä; ratkaiskoon tämä
taistelu kumpaisenkin elämän ja kuoleman."
Ruhtinas kannusti hevostaan niin voimakkaasti, että eläin nousi
kahdelle jalalle ja olisi varmaan musertanut Vilhon allensa, ellei hän
olisi vetäytynyt takasin. Göran Czarnecki huudahti vimmasta, nähdessään
vihollisensa pelastuneen. Hän ei uskaltanut ampua, sillä luoti olisi
yhtä helposti voinut sattua Eleonoraan. Uudelleen kannusti hän
hevosensa ja nosti sapelin lyödäkseen. Vilho huomasi nyt, että
ainoastaan onni voisi hänet pelastaa. Kuumeentapaisesti veti hän
Eleonoran rintaansa vasten, painoi huulensa hänen huulilleen ja
valmistautui puollustamaan itseänsä viimeiseen asti. Toisen kerran
nousi hevonen pystyyn, ja sen etukaviot olivat Vilhon pään yli.
Eleonora kiljahti, ja vaipui tunnotonna maahan. Vaan silloin kokosi
Vilho kaikki voimansa, tarttui kaksin käsin miekkaansa ja työnsi sen
syvälle hevosen rintaan. Tuo komea eläin tempasi kerran taaksepäin ja
kaatui kuolleena maahan.
Ruhtinas kalpeni nähtyään tämän; hirveällä kirouksella nosti hän
pistoolinsa ja laukasi, vaan luoti ei sattunutkaan Vilhoon.
Ruhtinaan tila ei nyt ollut paras. Hevosetta oli ja miehittäkin, sillä
nämä vetäytyivät jo takasin. Pitkää aikaa ei hänellä ollut
miettimiseen, sillä eversti Kruse lähestyi jo jalkaväkineen. Tuskalla
ja vimmalla näki hän, ettei nyt voinut saada Eleonoraa kanssaan, ja
heittäen surullisen silmäyksen uskolliseen hevoseensa, kiiruhti hän
kumppaneinsa luo, jossa hän sai erään kaatuneen miehensä hevosen.
Kun Vilho näki aseensa saavuttaneen päämääränsä, ei hän enään
välittänyt ruhtinaasta, vaan piti ainoastaan huolta Eleonorasta. Hän
heräsikin pian horroksistaan ja vietiin turvallisempaan paikkaan.
Vilhon sydämessä riehui ankara taistelu, hän katseli ympärilleen,
nähdäkseen vihollisensa, jonka hän pian huomasikin pakenevain
puolalaisten riveissä. Avopäin ratsasti hän rivien keskellä, kehoittaen
husaareitaan ryntäykseen, mutta he eivät häntä kuulleet, ja vastoin
tahtoansa täytyi hänen seurata mukana.
"Luutnantti, tässä on teille hevonen", huusi eversti Kruse jo etäältä,
"luulen, että tahdotte tulla oikeaan taisteluun tuon veitikan kanssa;
kiiruhtakaa, muuten hän pääsee pakoon!"
Vilho heittäytyi satulaan ja nelisti epäjärjestyksessä olevien
puolalaisten luo. Ruhtinas huomasi hänet heti, ja myöntyi
taisteluvaatimukseen.
Taistelu kesti kauan, sillä kumpanenkin olivat yhtä taitavia sekä
ratsastajia että miekkailijoita.
Pian kuitenkin näkyi, että Vilho voitti ruhtinaan voimissa. Tämän
huomasi puolalainen itsekin, ja koetti notkeudella täyttää, mitä
häneltä voimissa puuttui. Hän teki yhden vaarallisen kierroksen
toisensa jälkeen, hän pyöri ympäri kuin tuuli, mutta luutnantti oli
aina varoillaan ja vältti ihmeteltävällä kylmäverisyydellä
vastustajansa raivokkaita huimauksia. Ruhtinas tuli joka silmänräpäys
yhä kiivaammaksi. Hänen lyöntinsä seurasivat toisiaan kuin raesade, ja
hänen silmissään leimusi sammumaton viha. Taistelijat olivat nyt niin
lähellä toisiaan, että he alkoivat raivoisan nyrkkitaistelun. Mutta
ruhtinaan käsi heikontui pian, ja huomattuaan tämän, koetti hän koko
jälelläolevalla voimallaan karata vastustajansa päälle. Molemmin käsin
tarttui hän miekkaan, nosti sen ylös ja aikoi yhdellä iskulle halaista
vastustajansa pään: mutta tämä oli varoillansa, veti hevosensa
taaksepäin, jännitti käsivartensa lihakset ja otti lyönnin sellaisella
voimalla vastaan, että ruhtinaan ase särkyi kahtia. Puolalainen ei
odottanut seuraavaa hyökkäystä, jolloin hän epäilemättä olisi hävinnyt,
vaan käänsi hevosensa ja nelisti pois, huutaen:
"Me tapaamme toisemme Sanin luona!" Ruhtinaan tappiolla päättyi
taistelu, ja puolalaiset pakenivat.
"Noh, tämän voi sanoa miehen otteluksi", sanoi eversti Kruse,
ratsastaen Vilhon luo, joka hitaasti palasi omiensa luo. "Te annoitte
hänelle aikalailla selkään. Kiitos siitä!"
Näin sanoen ojensi hän kätensä Vilholle, joka sitä luottamuksella
puristi.
Eräs ajutantti nelisti esiin ja kysyi kuningasta. "Eikö hän ole
teltassaan?" kysyi eversti. "Ei! Minun täytyy heti tavata hänet,
saadakseni ilmoittaa, että Sapicha on mennyt kaikkine joukkoineen
maanmiehiensä puolelle. Tuo konna tuntee meidän hankkeemme!"
Tämän sanottuaan ratsasti ajutantti pois, ja eversti vaipui syviin
mietteisiin, josta hänen herätti eräs sotamies, joka ilmoitti, että
Sapicha oli vapauttanut vangitun Czarnyn.
Silloin sanoi eversti Kruse, laskien kätensä Vilhon olalle:
"Jos teillä on teräshaarniska, pukekaa se päällenne, sillä Czarny
hiipii täällä ympäristöllä väjyvän kissan tavalla."
"Czarny", sanoi Vilho hämmästyneenä, "oletteko nähnyt hänet?"
Eversti kertoi nyt yöllisen retkeilynsä.
Vilho ei vastannut mitään, vaan kiirehti niin pian kuin mahdollista oli
Eleonoran luo.