"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan." -- Muukalainen.
Vangin tutkimisesta ei Vilholla ollut mitään hyötyä, sillä niin pian
kuin tuli puhe sodasta, oli tämä vaiti. Vilho kyllä uhkasi kohdella
häntä sotalakien mukaan, mutta sekään ei auttanut.
Vilho alkoi nyt kysellä häneltä hänen matkansa tarkoitusta
Mikolaioviin, ja koristelematta hän nyt kertoi vievänsä kirjettä
valtiokanslerilta hänen sisarelleen, ja että tämä kirje sisältäisi,
että naiset valmistautuisivat seuraamaan ruhtinas Göran Czarneckia,
joka tämän kautta menisi Sandomiriin.
Kuultuaan tämän uutisen säpsähti Vilho, sillä tällaista päätöstä hän ei
ollut odottanut. Tehtyään vielä muutamia kysymyksiä vangille, lähti
Vilho pois, muistuttaen häntä siitä rangaistuksesta, joka seuraisi,
ell'ei hän hyvällä vastaisi niihin kysymyksiin, joita hänelle
tehtäisiin. Viivyttelemättä kiirehti hän everstin asuntoon, jossa
vartija äreällä äänellä huusi häntä vastaan:
"Ei nyt pääse kukaan everstin luo."
"Enkö edes minä?" kysyi Vilho.
"Ette; eversti on kieltänyt päästämästä ketään sisään."
"Mutta minun täytyy päästä sisään", huudahti luutnantti, lyöden
jalkaansa maahan, "tiedä se, mies!"
"Minä olen kuuliainen hänen käskyillensä", vastasi sotamies
järkähtämättä.
Vilho oli päättänyt tavata everstin, maksoi mitä maksoi, ja oli nyt
aikeessa väkivallalla tunkeutua sisään. Sotamies esti kuitenkin tämän,
ojentaen pajunettinsä hänen rintaansa vasten. Vikkelällä liikkeellä
vetäytyi Vilho sivulle, työnsi pajunetin tieltä ja tarttui lukkoon.
Samassa aukeni ovi, ja eversti Kruse, joka oli kuullut sanakiistan,
astui ulos.
"Mitä asiaa on luutnantti Stjernfeltillä?" kysyi eversti ankarasti, "ja
minkä tähden ette tottele vartijaa?"
Vaijeten painoi Vilho päänsä alas; hän huomasi nyt menneensä liian
pitkälle innossaan. "Suokaa anteeksi, eversti Kruse", lausui hän
vihdoin: "minä luulin, että minulla nyt, niinkuin ennenkin, olisi vapaa
pääsy teidän luoksenne."
"Noh, astukaa sitten sisään, koska kerran näin kauvaksi olette
uskaltaneet tulla.'" sanoi eversti muuttuneella äänellä.
Sittenkun molemmat upserit olivat istuutuneet pienen pöydän ääreen,
kysyi eversti:
"Tiedättekö, että majuri Berdan on ottanut erään vangin Mikolaiovin
luona?"
"Tiedän", vastasi Vilho, hieman peloissaan, mikä lopuksi tulisi tästä
puheesta.
"Oletteko puhutellut häntä?"
"Olen."
"Mitä sanoo hän sodasta?"
"Ei mitään, herra eversti; aivan mahdotonta on saada häntä sanallakaan
ilmoittamaan mitään puolalaisten liikkeistä, hän on niitä jesuiittia,
ja helpolla häntä ei saada tunnustamaan."
"Hm, hm", myhähti eversti. "Puhukaa nyt miten matkanne kului?"
Vilho teki nyt tilin kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, jonka
lukijat jo tuntevat, ja kun hän oli lopettanut, huudahti eversti,
lyöden häntä olalle:
"No sehän vasta oli noiden väjyvien koirien nenästä vetämistä! Mutta
miten jaksoi teidän ihana kreivittärenne? Minä olen utelias kuin vanha
akka."
Hieman punehtuen vastasi Vilho:
"Hyvin, eversti."
"Kaitpa hän vielä on yhtä kaunis, kuin tavatessamme hänet Rzochovissa?"
"Miksi sitä kysytte?"
"Olenhan sanonut olevani utelias", vastasi eversti hymyillen.
"Teidän äänenne on niin kummallinen, teillä on varmaan jokin salaisuus,
jota ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa. Ehkä jokin onnettomuus
on tapahtunut Mikolaiovissa", sanoi luutnantti, nousten ylös,
levottomuus kuvattuna kasvoissaan.
"Ei mikään onnettomuus", vastasi eversti, "vaan kuitenkin hyvin
tärkeitä tapauksia. Ruhtinas Göran Czarnecki..."
"Onko hän jo ollut siellä?" puuttui Vilho everstin puheesen, "Oi,
sitten on kaikki hukassa!"
"Tiedättekö, että hänen piti sinne tuleman?" kysyi Kruse kummastellen.
"Tiedän; vanki kertoi siitä minulle."
"Luuletteko siis, että kaikki on hukassa?" kysyi eversti, pannen painon
viimeisille sanoille.
"Mitä muuta voin luulla?" vastasi Vilho kolkosti.
"So-o", sanoi eversti tyynesti, "mutta minä sanon teille, että tapasin
Eleonora Lubomirskin. No, no", lisäsi hän, kun Vilho aikoi keskeyttää
häntä, "anna minun puhua pisteesen! Niinkuin sanoin, minä tapasin hänet
ja näin vielä Göran Czarneck'inkin, joka juuri oli tervehtimässä
aijottua morsiantansa, mutta minä tulin sinne ja ajoin hänet pois."
"Te olette siis itse ollut tappelussa?"
"No, totta peijakas olenkin. Luuletteko, että tuo poikanulikka sieltä
ilman pois läksi! Ei mar; hän teki ankaraa vastarintaa, vihdoin täytyi
hänen kuitenkin pötkiä pakoon, ja aika kyytiä. Nykyään on linna aivan
tyhjä, kaikki ovat poissa. Nuori kreivitär itki katkerasti, eikä
vanhakaan ollut paljon rohkeampi. Mutta tässä minä nyt hulluja puhun,
ja te näytätte kuin olisitte kuolemaan tuomittu. Seuratkaa minua,
kreivi, minulla on teille jotain näytettävää. Mikolaiovin salissa
löysin kalliin helmen, joka minulla on tallella toisessa paikassa,
tulkaa, niin näytän sen teille."
Näin sanoen nousi eversti istualtaan ja lähestyi ovea Vilhon
seuraamana, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi everstin kummallisesta
puheesta.
Muutaman minutin kuluttua tulivat he erään virranrannalla olevan
rakennuksen luo, jonka edustalla eräs sotamies vartioitsi. Eversti
astui ensin sisään, viitaten luutnanttia seuraamaan itseänsä, ja sanoi,
avatessaan toisen oven:
"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan."
Tämän sanottuaan vetäytyi tuo urhokas sotilas syrjään, eikä siis
kuullut kahta nimeä, jotka yht'aikaa lausuttiin:
"Eleonora!"
"Vilho!"
* * * * *
Maaliskuun 17 päivänä saapui Kaarlo Kustaa pienen Niscovan kaupungin
luo, jossa hän majoittui, antaakseen sotilaittensa voimistua kestämään
niitä monia taisteluita, jotka vielä tulivat. Leiriä suojelivat ahtaat
vuorensolat, ja valmistuksia tehtiin kovaan vastarintaan, jos
Czarnecki, joka alinomaa kuljeskeli pitkin, karkaisi päälle. Tämä
pelkäämätön partiolainen, jota Kaarlo Kustaa vähää ennen oli vaatinut
julkiseen taisteluun, koetti kaikin tavoin vahingoittaa ruotsalaisia.
Kuormasto oli hävinnyt, ja heidän oli hankkiminen ruoka-aineita
maaseuduilta, ja että nämä eivät riittäneet koko armeijalle, voi kyllä
ymmärtää. Mutta vaikka nälkä vaivasi väsyneitä ruotsalaisia ja
alinomaiset taistelut kysyivät heidän voimiansa ja tekivät vahinkoa, ei
kukaan heistä luopunut kuninkaastaan. Kaarlon kehoitukset ja hänen oma
urhollisuutensa kiihoittivat heitä niihin vaivoihin ja ylläpitivät
monen epäilevän rohkeuden.
Ihmetellen sekä kuninkaan viisautta että sotilaitten suuria
kärsimyksiä, täytyy meidän lukea tästä sodasta, joka vetää vertoja
matkoille Ison ja Vähän Beltin yli. Kaarlo Kustaan päämääränä oli
Varsova, muuta ei hän nähnyt. Sinne piti hänen mennä, vaikka tuhansia
virtoja olisi hänen tiellään, ja samoin ajatteli alhaisinkin sotilas.
Päivä päivältä lähestyi hän yhä enemmän sitä kolmiota, johon Czarnecki
Veikselin luona oli pysähtynyt, ja Sapicha Witebski seisoi
litvalaisineen Sanin luona, estämässä häntä pääsemästä yli. Vaara yhä
eneni, vaan ruotsalaiset menivät pelkäämättä eteenpäin. Kaikki
päälliköt pitivät kuninkaan aikomusta oikeana, paitsi kenraalimajuri
Bülov, joka ei voinut antaa anteeksi sitä, ett'ei hän alempana
Veikseliä mennyt sen yli.
"Te punnitsette hyvin kaikki seikat, rakas Bülov", sanoi kuningas
hymyillen, "mutta teidän tuumaanne ei voi seurata."
"Voi kyllä, teidän majesteettinne", vastasi Bülov vilkkaasti. "Eihän
ole vaikeata mennä yli tästä, lyödä Czarnecki ja..."
"Ja tulla lyödyksi toisilta kahdelta kylläksi levänneeltä armeijalta",
keskeytti kuningas. "Sillä aikaa kun me menemme virran yli, voivat
puolalaiset valmistautua vastarintaan, ja mikä vielä pahempi, Cronlod
on avunpuutteessa pakoitettu antamaan heille Sandomirin. Niinkauan kun
tämä linna on meidän, ei kukaan voi ajaa meitä täältä pois. Sandomirin
luona koetelkaamme, onko onni vielä meidänkin aseillamme. Jos kerran
voimme lyödä litvalaiset, on Czarneckin armeija niin pieni, että se ei
voi vaikuttaa mitään, ja Sandomirin luona Cronlod kyllä pitää
Lubomirskin toimessa, niin että hän ei voi lähettää apua muille
armeijoille."
Bülov vaikeni ja vetäytyi takasin.
Muutamia minuuttia kului, jolloin kuningas tarkasti tutki Puolan
karttaa. Päälliköt keskustelivat vilkkaasti, kukin naapurinsa kanssa,
mutta niin hiljaa, ett'ei kuningasta häiritty syvissä mietteissään.
Kaikki nämä miehet olivat sankaria, tämän sanan oikeassa merkityksessä,
kaikki olivat he verikasteen saaneet joko Saksan- eli Puolanmaalla, ja
kaikilla oli ainoastaan yksi ajatus: Isänmaan ja sen kunnian edestä!
Sellaiset miehet sivullaan, raivasi Kaarlo itselleen tien Puolan
aarniometsän läpi, ja sellaisilla sotilailla kun ruotsalaiset, mursi
hän puolalaisen armeijan toisensa jälkeen.
Eräs ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs korkea-arvoinen
puolalainen upseeri airue-lipun suojassa pyysi päästä kuninkaan
puheille.
"Tuo hänet sisään!" käski Kaarlo Kustaa; ja kääntyen päällikköjen
puoleen, sanoi hän: "Jääkää tänne, herrani, minä tahdon, että
puolalainen saa teidät nähdä." Tuskin oli hän sanonut viimeiset
sanansa, ennenkun puolalainen astui sisään. Hänellä oli roteva ruumis,
harmaat kiharat, korkea otsa ja silmät, jotka näyttivät siltä, kuin
voisivat katsoa ihmisen läpi. Juhlallinen tyyneys osoittautui hänen
kaarevalla otsallaan, ja suu, jota ympäröi tuuheat viikset; osoittivat
alakuloisuutta. Hän oli puettu komeaan puolalaiseen asuun ja suuriin
ratsusaappaisiin, jotka ulottuivat hiukan polven yläpuolelle.
Kaarlo Kustaan seuralaisten joukossa oli eräs puolalainen päällikkö,
nimeltä Sapicha. Tämä tuli ensi silmäyksellä, jonka vieras loi häneen,
levottomaksi, eikä vastannut Liljenbergin kysymykseen. Vieras kääntyi
heti kuninkaan puoleen ja sanoi joksikin hyvällä ruotsin kielellä:
"Puolan valtiokansleri, mahtava palatiini Josef Lubomirski, lähettää
minut Ruotsin kuninkaan Kaarlo Kustaan luokse ja vaatii häneltä takasin
molemmat puolalaiset kreivittäret, jotka ovat otetut vangiksi
Mikolaiovin linnassa."
Kaarlo Kustaa vastasi:
"Viekää tervehdykseni palatiini ja valtiokansleri Lubomirskille, ja
sanokaa hänelle, että hänen sisarensa, kreivitär Eleonora, on hakenut
turvaa minun luonani, ja minä en häneltä sitä kiellä, niinkauan kuin
hän itse tahtoo täällä olla."
"Kreivitär Eleonora on ruhtinas Göran Czarneckin morsian, ja hän vaatii
häntä takasin omana tavaranaan", vastasi puolalainen, ja hänen silmänsä
säihkyivät.
Kaarlo Kustaa nousi ylös, ja katseli hetken tarkasti puhujaa.
"Juuri ruhtinas Czarneckia ja veljeänsä vastaan on hän pyytänyt minulta
turvaa", sanoi kuningas, nojaten kättänsä pöytää vastaan. "Vanha
kreivitär on päättänyt jäädä sukulaisensa luo, ja koska tämä ei tahdo
eritä itse valitsemastaan sulhostaan, niin jää hänkin minun turviini.
Ilmoita tämä vastaukseni Lubomirskille, mutta sano myöskin, että
heitä täällä pidetään yhtä suuressa kunniassa ja vapaudessa kuin
maanmiestensäkin luona. Ja koska kreivitär Eleonora on ottanut
luterilaisen uskon omakseen, on hänellä sitä enemmän syytä etsiä turvaa
minun luonani."
Puolalainen kalpeni huomattavasti, kuultuaan tämän; hänen huulensa
vapisivat, ja kolkolla äänellä lausui hän tämän kirouksen:
"Siis langetan minä hänen, meidän puhtaasta kirkostamme luopuneen,
ylitse Jumalan ja kirkon kirouksen. Mitään turvapaikkaa ei hän saa
Puolan rajojen sisäpuolella, ja jos hän eli hänen lapsensa tahtovat
nojata päätään kiveä vastaan, on se polttava kuin tuli. Me tapaamme
toisemme Sandomirin luona, kuningas Kustaa!"
Näin sanottuaan katosi hän, kenenkään koettamatta häntä pidättää.
Kaarlo Kustaa pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin haihduttaakseen
jonkun surullisen ajatuksen. Kaikkia läsnäolevia kauhistutti tämä
kirous ja kummallinen muoto hänen kasvoissaan. Vihdoin rikkoi kuningas
hiljaisuuden, sanoen:
"Kuka oli hän? Minä muistelen ikäänkuin ennen olisin nähnyt nämä jalot
kasvot!"
"Teidän majesteettinne", vastasi Sapicha, "hän oli... Tapani
Czarnecki."
Jokaisen kasvoissa kuvautui hämmästys.
"Tapani Czarnecki", sanoi Kaarlo Kustaa puoliääneen, "sitä en ollut
odottanut." Sen jälkeen huusi hän hieman vapisevalla äänellä, vaikka
hymy hänen huulillaan vastusti hänen sisällistä taisteluaan: "Me olemme
näyttäneet Potockille ja Koniecpolskille olevamme miehiä, näyttäkäämme
sama Czarneckille. Tulkaamme puolta varovammaksi ja nauttikaamme käsi
miekan kahvassa untamme."
Puolituntia senjälkeen päättyi neuvottelu. Bülovin miettivällä otsalla
huomattiin pilviä. Liljenberg kiroili rohkeata puolalaista, ja Sparre
nauroi ääneensä kepposelle, jonka Kruse oli tehnyt Czarneckille.
Ainoastaan Sapicha kiirehti totisena ja uhkaavana kolmen tuhannen
kvartiaaninsa majoituspaikalle. Maansapettäjän sydämeen oli
isänmaanystävän, Czarneckin, katse jättänyt unhoittamattoman muiston.