Sandomirissa.
Veiksel-virran vasemmalla rannalla, aivan Puolan ja Galitsian rajalla,
sijaitsi pieni Sandomirin kaupunki, jossa eversti Cronlod oli
päällikkönä, ankaralla sotakurilla ja lempeydellä kaupungin asukkaita
kohtaan oli hän voittanut kaikkien luottamuksen. He pelkäsivät omia
maanmiehiään enemmän kuin ruotsalaisia, ja tämä ei tapahtunut tämän
sodan aikana ainoastaan täällä, vaan monessa muussakin paikassa.
Hillitsemättömät puolalaiset sotilaat eivät totelleet sotakuria, he
kuljeskelivat pitkin, tehden väkivaltaa missä vaan sopi, jotavastoin
ruotsalaiset tarkoin välttivät sellaisia väkivaltaisuuksia, jotka
olisivat voineet maakansaa vihoittaa. Usein tapahtui, samoinkuin
30-vuotisenkin sodan aikana, että asukkaat hakivat vihollisiltaan
suojaa maanmiestensä ryöstöjä vastaan.
Lubomirski oli ottanut valloittaakseen linnan, mutta hänelle tehtiin
niin tehokasta vastarintaa, että hän, muutamien hyökkäysten jälkeen
päätti ruveta piirittämään sitä. Joka päivä tanssivat puolalaisten
tykkien luodit linnan muureja vastaan, mutta Cronlod lähetti yhtä
lämpimiä tervehdyksiä takasin, eikä jättänyt linnoitusta. Vihdoin sai
tuo rohkea päällikkö tiedon, että Kaarlo kuningas lähestyi nopeasti,
mennäkseen kaupungin luona virran yli.
Oli 19 päivä maaliskuuta. Aurinko oli jo aikoja sitten mennyt mailleen.
Kova rankkasade edellisenä päivänä oli tehnyt tiet melkein
käyttämättömiksi. Kaupungissa vallitsi hiljaisuus, mutta sitä
vilkkaampi oli liike linnassa. Vartijoita muutettiin vähän päästä ja
kaikin tavoin koetettiin pitää vähälukuista linnaväkeä toivossa.
Linnan portit olivat suljetut, ja kartesseilla ladattujen tykkien luona
seisoi sotilaita valmiina ampumaan. Eversti Cronlod kävi itse
tarkastamassa, josko kaikki oli hyvässä järjestyksessä.
Eräällä kapealla syrjäkadulla näkyi kaksi kulkijata leveissä kaapuissa.
Samana päivänä olivat ruotsalaiset vetäytyneet linnan muurien
sisäpuolelle, ainoastaan silloin tällöin kulki muutamia vartiajoukkoja
kaupungin läpi. Molemmat kävelijät voivat siis olla jokseenkin varmat
ett'ei heitä huomata. Eivät he myöskään koettaneet salatakaan itseään,
vaan antoivat kaapujen luikua alas kasvoiltaan ja kiirehtivät
huolettomina eteenpäin.
Huomaamattansa olivat he tulleet aivan lähelle linnaa, ja pysähtyivät
heti, havaittuaan edessään linnan uhkaavat muurit. Synkkä tuli hehkui
kumpaisenkin silmissä ja kuumeentapaisesti puristivat he aseitaan.
"Ruhtinas, minä sanon teille", sanoi lyhempi heistä, "kuuden päivän
perästä on linna oleva valtiokanslerin vallassa. Ruotsalaiset kyllä
puollustavat itseään urhoollisesti, mutta vihdoin hekin väsyvät ja
tulevat pakoitetuiksi antaumaan. Puolan kansa ei tule pakenemaan, eikä
se päivä ole aivan kaukana, jolloin Sigismundon pojanpoika ja Ladislaun
poika taas varmana istuu Puolan valtaistuimella. Teitä, ruhtinas,
ihmetyttää, että minä, halpa palvelija, puhun kuin oppinut mies, mutta
kuninkaistani minulla toki on selko."
"Sen kyllä kuulin, Czarny", vastasi ruhtinas, tarttuen palvelijansa
käsivarteen. "Sinä puhut rohkeasti. Pyhä neitsyt armahtakoon meitä tänä
hirveänä aikana ja antakoon tulevaisuuden olla valoisamman."
"Amen", jupisi Czarny tuskin kuuluvasti; sitten jatkoi hän puoliääneen:
"Niinkauan kun tämä linnoitus on ruotsalaisten hallussa, ei kukaan voi
estää heitä tästä menemästä virran yli. Ja jos he kerran ovat menneet
yli, niin..."
"Niin silloin on Varsova toisen kerran heidän kostonsa esineenä", sanoi
Göran Czarnecki kolkosti.
"Ja kreivitär-raukat, jota ovat vankeina", virkkoi palvelija
surullisella äänellä.
"Sehän on Eleonoran oma tahto", sanoi ruhtinas enemmän itsekseen kuin
palvelijalleen vastaukseksi. "Hänelle, joka onneni ryösti, tahdon
kostaa. Vilho Stjernfelt on veriviholliseni, ja niinkauan olen etsivä
hänen sydäntään, kunnes löydän sen." Näin sanoessaan pysähtyi ruhtinas
ja sanoi, nojaten päänsä kättänsä vasten: "Sinä mainitsit äsken, että
eräs palvelijoista, joka pääsi pakoon Mikolaiovin verilöylystä, asuu
täällä. Vie minut hänen luoksensa."
"Hän asuu tässä", vastasi Czarny, pysähtyen pienen, mitättömän hökkelin
eteen.
"Mikä on miehen nimi?" kysyi ruhtinas välinpitämättömästi.
"Ramoski."
"Voimmeko luottaa häneen?"
"Yhtä varmasti voitte luottaa häneen, kuin minuunkin."
"Hyvä; vie minut hänen luokseen."
Portti aukeni, Czarnyn sitä voimakkaasti lykättyä, ja miehet astuivat
pihaan, joka oli täynnä kaikenlaista roskaa.
"Antakaa kätenne minulle, ruhtinas", sanoi Czarny kiireesti. "Ei
kukaan, paitsi minä, tunne näitä kurjia portaita; pysykää aivan
lähelläni!"
Ruhtinas teki niin, ja he alkoivat nyt kiivetä noita jyrkkiä ja vinoja
puuportaita ylös, peläten joka askeleella taittavan jalkansa. Hetken
kiivettyään tulivat he pienehköön huoneesen, jossa oli melkein pimeä.
"Ylös, Ramoski!'" sanoi Czarny hiljaa. "Vielä kosto elää!"
"Niinpä kyllä", sanoi käheä ääni nurkasta, ja muutamia minuuttia kului,
ennenkuin puhuja tuli näkyviin, tehden kömpelön kumarruksen
ruhtinaalle, joka nähtyään hänen ryysyiset vaatteensa ja pörröisen
tukkansa, inhosta vetäytyi takasin. Czarny ei ollut näkevinään tätä,
vaan kääntyi Göran Czarneckiin, sanoen:
"Tässä on puhumani mies!"
Ruhtinas läheni. Hän katseli tarkkaan Ramoskia hetkisen, ja sanoi
sitten: "Sinähän olet palvellut kreivitär Lubomirskia Mikolaiovissa?"
"Niin olen", vastasi Ramoski huoaten, "enpä sitä koskaan unohda."
"Oletko sittemmin kuullut mitään kreivittäristä?"
"Czarnyn puheiden mukaan pitäisi heidän oleman ruotsalaisten vankeina",
vastasi Ramoski, katsellen kysyvästi Czarnya.
"He ovat vangitut", sanoi ruhtinas katkerasti. "Mutta nyt asiaan!
Czarny sanoi sinun olevan uskottavan ja vilkkaan miehen; minä tarvitsen
apuasi, tahdotko auttaa meitä?" Tämän sanottuaan otti ruhtinas
taskustaan raskaan kukkaron, punniten sitä välinpitämättömänä
kädessään.
Ramoskin silmät säkenöivät ja ehdottomasti ojensi hän kätensä. "Kyllä,
kyllä tahdon auttaa teitä, mitä vaan minulle käskette", sanoi hän
kiireesti, ikäänkuin peläten että ruhtinas muuttuisi.
"Tuossa on palkkasi", virkkoi Göran Czarnecki, heittäen kukkaron
Ramoskin jalkoihin. "Sinun tehtäväsi on tutkia, ovatko kreivittäret
vielä ruotsalaisten leirissä, vai ovatko he tuodut tänne. Et sinä sillä
tee ainoastaan minulle ja valtiokanslerille suurta palvelusta, jos voit
tuoda ne tänne, vaan koko Puola on sinua siunaava."
Otettuaan kukkaron lattialta ja punniten sitä hetken aikaa kädessään,
sanoi Ramoski:
"Korkea ruhtinas, minä olen kuullut, että kreivitär tuotaisiin tänne,
ollakseen hyvässä turvassa."
"Vai niin", vastasi Göran Czarnecki purren huultaan, "mitä muuta täällä
puhutaan?"
"Sanotaan, että linnassa vietetään piakkoin häitä."
"Kuka sieltä nai?" kysyi Czarny kummastuneena.
"Kreivitär Eleonora ja..."
"Mies, sinä valehtelet!" huusi ruhtinas, polkien jalallaan maata.
"En, korkea ruhtinas", vastasi Ramoski nöyrästi, "minä kuulin sen eilen
eräältä tuttavalta korpraalilta."
"Hoh, hoh!" huudahti ruhtinas pilkallisesti. "Hyvä vaan; minä kyllä
valmistan heidän morsiusvuoteensa Veikselin aaltoihin, jossa heidän
rakkautensa varmaan jäähtyy. Czarny!" huusi hän vihoissaan, "kiiruhda
isäni luo ja sano hänelle, että minä menen litvalaisten leiriin, eikä
kauan ole viipyvä, ennenkuin tämä linna on meidän."
"Amen, amen", jupisivat Czarny ja Ramoski yht'aikaa, "pyhä neitsyt
olkoon meille armollinen!" Tuskin olivat he sanoneet viimeiset sanansa,
ennenkuin kuulivat tykin laukauksen. Pian kuului useampiakin, vähän
väliä jokaisen.
"Ne on ruotsalaisten merkkilaukaukset", huusi ruhtinas ja juoksi
huoneen ainoan akkunan luo, "linna saa apuväkeä! Haa, sen täytyy
kuitenkin joutua meille, vaikka kymmenentuhatta miestä jäisi sen
muurien edustalle!"
Molemmat palvelijat loivat toisiinsa tuskallisia silmäyksiä, ikäänkuin
olisivat tahtoneet tutkia toistensa sisimpiä ajatuksia. Itse
ruhtinaskin oli kiihoittunut, kiirein askelin käveli hän pitkin huoneen
lattiaa, katsellen joka kerta lähetessään Ramoskia epäilevästi.
Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, ei kukaan puhunut, ja melkeinpä
kuuli näiden kolmen miehen sydämen tykytyksen.
Äkkiä juoksi Ramoski akkunan luo ja kuunteli hengittämättä. "Minä
kuulen tännepäin marssivien sotilasten askeleita", kuiskasi hän.
"Luultavasti on se joku yövahtijoukko... mutta he seisahtuvat tälle
portille", huudahti hän kauhistuen, "Czarny, eivätkö ruotsalaiset
nähneet, että toit ruhtinaan tänne? He pitävät aina vartijoita
valleilla, ja jos he vain sattuvat näkemään yhden tai kaksi henkilöä
muurien edustalla, pitävät he heti niitä vakoojina."
Vaan nyt lyötiin pari kertaa voimakkaasti porttiin ja joku huusi:
"Aukaise heti!"
Ruhtinas ja Czarny katselivat toisiaan levottomasti, vaan Ramoski sanoi
heti: "Jos tahdotte totella minua, ruhtinas, ja annatte minun määrätä,
niin pelastutte."
Ruhtinas myöntyi.
"Astukaa sitten tänne", sanoi Ramoski. "Tästä huoneesta johtavat
portaat eräälle toiselle kadulle; mutta joutukaa!"
Ruhtinas astui huoneesen, ja Ramoski sulki oven hänen jälkeensä, sitten
kääntyi hän Czarnyyn päin, sanoen:
"Pysähtykää tähän, minä menen heitä vastaan, jotta sitten saatte aikaa
pakenemaan. Hyvästi; sano ruhtinaalle, että koetan kykyni mukaan
täyttää hänen käskyjänsä."
Näin sanoen kiiruhti Ramoski portaita alas.
"Aukaise, kuninkaan nimessä!" käski taaskin joukon johtaja.
"Heti, heti", ärjäsi Ramoski, ja kiiruhti portin luo, joka oli vähällä
kaatua voimakkaista sysäyksistä.
Czarny oli kuitenkin hiipinyt akkunan luo, jossa hän voi kuulla
sotilaitten puheen. Hän kuuli portin aukaistavan ja vartiajoukon
päällikön sanovan Ramoskille: "Sinä pidät vakoojia luonasi, me olemme
nähneet heidän tulevan tänne sisälle."
Enempää ei Czarnyn tarvinnut kuulla, tietääkseen mitä heillä oli
odotettavana. Hän kiiruhti heti ruhtinaan luo ja kertoi, mitä oli
kuullut, pyytäen tätä pakenemaan. Melske pihassa eneni, ja pian
kuulivat pakolaiset kiivaita askeleita portailla.
"Nyt kiireesti pois", kuiskasi ruhtinas, ja kiirehti Ramoskin näyttämiä
portaita myöten alas. "Löytynee kai täällä ovi, jonka kautta pääsee
ulos, muutoin..."
"Minä löysin sen jo", vastasi Czarny, "mutta yksin en voi sitä
aukaista, teidän täytyy auttaa minua, ruhtinas." Ponnistaen kaikki
voimansa, onnistui heidän vihdoin aukaista ovi, ja syvä huokaus
tunkeutui heidän rinnoistaan, vihdoinkin seistessään ulkoilmassa.
Czarny, joka tunsi pienimmänkin sopukan kaupungissa, kulki edellä, ja
seikkailuksitta saapuivat he kaupungin ulkopuolella olevaan metsikköön,
jonne olivat jättäneet hevosensa.
Samassa silmänräpäyksessä kun ruhtinas ja Czarny tulivat kadulle, astui
ruotsalainen upseri ensimäiselle portaalle. "Hm, hm", jupisi hän "tässä
on vielä selviä jälkiä, epäilemättä olivat he vakoojia."
Ruotsalainen palasi takasin ja sanoi, mitaten terävällä silmäyksellä
Ramoskia kiireestä kantapäähän:
"Sinulla oli, niinkuin sanoin, vakoojia luonasi, ja he ovat päässeet
pakoon."
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty", jupisi Ramoski. Ääneensä lisäsi hän:
"Herra upseri, he eivät olleet vakoojia."
"Mitkä olivat heidän nimensä?" kysyi upseri uhkaavalla äänellä.
"Ruhtinas Göran Czarnecki ja hänen palvelijansa", vastasi Ramoski.
Puolalaisen täytyi vangittuna seurata myötä linnaan, vaan hän ei
valittanut; päinvastoin oli hän hyvin mielihyvissään siitä, että
vieraansa olivat pelastuneet.
Noin puolen tuntia kului, ennenkuin ruhtinas ja hänen palvelijansa
erosivat toisistaan. Vihdoin hyppäsi Göran Czarnecki satulaan, antoi
Czarnylle muutamia käskyjä ja riensi pois, idässäpäin olevaa,
litvalaisten leiriin vievää tietä pitkin. Czarny kannusti myös
hevostaan ja ohjasi tiensä päinvastaiseen suuntaan. Ratsastettuaan noin
puolen tuntia, ohjasi hän hevosensa virtaan ja kahlasi toiselle
rannalle. Sen jälkeen haki hän yksinäisen paikan, josta ei kukaan voisi
löytää hevosta, sitoi sen puuhun kiinni ja kiirehti ylös rannalle, sekä
saapui hetken kuluttua erään metsän rinteellä olevan mökin luo.
Czarnyn lähestyessä tuota enemmän eläimiä kuin ihmisiä varten tehtyä
mökkiä, tuli häntä vastaan roteva mies, puettuna puolalaisen talonpojan
tapaan korkeaan karvalakkiin ja pitkään viittaan. Hetken katsoi hän
vaiti Czarnya, sitten sanoi hän, hyväntahtoisuuden hymyn kuvastuessa
koville kasvoilleen:
"Terve tuloa Czarny-ystävä! Onko sinulla hyviä vai huonoja uutisia.
Mutta oli miten oli, tule sisään levähtämään. Sinähän tulet
Sandomiristä, mitenkä siellä voidaan?"
"Senhän sinä kait tiedät paremmin, kun asut näin lähellä", vastasi
Czarny äreästi. "Mutta nyt toisiin asioihin; kuinka meidän asiaimme
laita on?"
"Hyvin, kuinkas myös?"
"Hyvä; onko joukko valmiina?"
"Se odottaa minun merkkiäni; kuinka suuren luulet ruotsalaisten joukon
olevan?"
"Noin viisikymmentä miestä! Kuulehan, Walchovitz", jatkoi Czarny,
astuessaan matalasta ovesta huoneesen, "tuolla rotkotien äärellä tulee
sinun odottaa heitä."
"Miten tahdot, mutta miksi ei Ramoski ole kanssasi?"
Czarny kertoi nyt tapauksen kaupungissa, ja lisäsi vielä:
"Tämä oli saakelin tyhmästi; hän saa ehkä nyt virua jossakin kurjassa
linnan kopissa. Olisi ollut tarpeen täälläkin, sillä kukaan ei niin
hyvin tunne kaikkia Sandomirin ja Mikolaiovin välisiä teitä kuin hän."
"Noh, sinä nyt toki jäät tänne?" kysyi Walchovitz.
"En!" vastasi Czarny kiireesti, "ruhtinas on määrännyt, että minun
ennen päivän nousua pitää oleman kenraali Czarneckin luona, ja aika on
niukka. Hyvästi, Walchovitz, tee mitä voit, palkinnon kyllä tulet siitä
saamaan."
Senjälkeen haki Czarny hevosensa, kahlasi toisen kerran virran yli ja
kiirehti sitten koilliseen päin, jossa osa Czarneckin joukosta majaili.
Tuskin oli hän ratsastanut puolitoista tuntia, kun kaksi husaarijoukkoa
tuli häntä vastaan; näiltä sai hän tietää Czarneckin olevan tulossa,
sillä Sapicha oli tälle ilmoittanut ruotsalaisten aikovan Sandomirin
luona mennä San-virran yli. Czarny kääntyi siis takasin, ohjaten
kulkuaan jälleen Sandomiriin.