Mikolaiovissa. - Kaksi vieraissakäyntiä.
Kun Eleonora oli kadottanut näkyvistään Vilhon palasi hän hitain
askelin saliin. Vanha kreivitär oli vielä siellä ja tuli Eleonoraa
vastaan, sanoen pilkallisella äänellä:
"Mikä suosionosoitus Puolan tyttäreltä, valtiokansleri Josef
Lubomirskin sisarelta, on että hän saattaa halpaa ruotsalaista upseria
portaille asti."
Hetken hämmästyneenä katseltuaan vanhaa kreivitärtä, sanoi Eleonora:
"Onko tämä totta, vai puhutteko leikkiä?"
"Tämä on aivan totta", vastasi Katarina-rouva, antaen joka sanalle
painon. "Sinun tulee muistaa, Eleonora", jatkoi hän vähän lempeämmällä
äänellä, "että kreivi Stjernfelt on vihollisemme, ja meidän tulee
pitääkin häntä sellaisena, vaikka..."
"Ei", huudahti Eleonora, "hän ei ole meidän vihollisemme!"
"Eikö hän ole vihollisemme?" kysyi vanha kreivitär. "Se on totta, että
hän kaikessa ystävyydessä on käynyt meitä tervehtimässä, mutta annas,
kun sotaa ruvetaan käymään näillä seuduin, niin voit olla varma siitä,
että hän ei ole kaikkia muita parempi. Minä en juuri luota noihin
ruotsalaisiin", jatkoi hän kiivaudella, "sillä heidän kuninkaansakin on
siveettömin kuningas, joka milloinkaan on istunut valtaistuimella."
"Minä taasen olen aina kuullut päinvastoin", sanoi Eleonora, "kaikki
kiittävät hänen viehättäväisyyttään, ja minä tahtoisin juuri tietää,
keltä olette kuulleet kaiken tämän."
Katarina-rouva oli muutamia silmänräpäyksiä vaiti, hän ei voinut katsoa
Eleonoran vakaisiin silmiin. Vaan kun tämä toisti kysymyksensä, vastasi
kreivitär hiljaa: "Göran Czarneckilta."
"Kaikki hänen puheensa ovat pelkkää lörpötystä", sanoi Eleonora
kylmästi.
"Eleonora!" huudahti vanhus, tuijottavin silmin katsellen uskaliasta
tyttöä, "kenen luvalla uskallat puhua tällaista siitä, jonka Jumala,
isänmaa ja vanhempasi ovat määränneet puolisoksesi? Onneksi ei ruhtinas
nyt ole läheisyydessä."
"Minä kyllä uskallan toistaa sanani ruhtinaankin kuullen", sanoi
Eleonora vakavalla äänellä. "Minulla ei ole mitään peljättävää hänen
puoleltansa, sillä ruhtinas Göran Czarnecki on -- pelkuri."
"Ruhtinas Göran pelkuri!" huudahti vanha kreivitär hehkuvin poskin.
"_Ruhtinas Göran on pelkuri_!" toisti hän, antaen joka sanalle painon.
"Hän, joka Donajekin luona kaatoi kahdeksan ruotsalaista, hän, joka
aina on ensimäinen sodissa, häntäkö kutsut sinä pelkuriksi?"
"Minä en tarkoita sellaista pelkurimaisuutta", sanoi Eleonora äkkiä.
"Voihan sitä näyttää muullakin tavalla. Ruhtinas ei uskalla katsoa
minua silmiin, kun minä soimaan häntä jostakin, hän katsoo aina maahan,
kun kiinnitän silmäni häneen. Minä kutsun tämänkin pelkurimaisuudeksi."
"Voiko sitä sanoa pelkurimaisuudeksi?" kysyi kreivitär hiljaa.
"Voi, sillä tämä on sielun pelkurimaisuutta. Totinen isänmaanystävä ja
mies, joka hyvin tuntee itsensä, ei valloita naisen sydäntä miekalla,
vaan osoittaa teoillansa olevansa sen ansainnut. Tahi voiko sitä sanoa
muuksi kuin pelkurimaisuudeksi, kun ruhtinas kahdeksan päivää sitten
ilman armoa antoi ampua kuoliaaksi kymmenen aseetonta ruotsalaista?
Tällä hirveällä teolla hän näyttää, että kuitenkin pelkää näitä
vihollisiaan, vaikka hän usein kerskailee teoistansa. Ennen en pitänyt
ruhtinaasta väliä, nyt kammoksun häntä."
"Jumalan pyhä äiti", huudahti vanhus, lyöden rintojaan, "kuka on sinuun
tuonut nämä ajatukset?"
"Oma sydämeni", vastasi Eleonora.
"Tämä on ruotsalaisen kanssa seurustelemisen hedelmä", jatkoi
Katarina-rouva liikutettuna, "ell'ei hän olisi tullut tänne, en olisi
nyt kuullut hulluja puheitasi."
"Niin, Vilho Stjernfelt on todellakin istuttanut sekä nämät, että monta
muuta hyödyllistä opetusta kokemattomaan sydämeeni", sanoi Eleonora ja
nyykytti punehtuen kaunista päätään.
"Jumala ja kaikki pyhimykset varjelkoon minua!" huudahti vanhus, tehden
ristinmerkin; "nyt täytyy minun kai vielä kuulla, että rakastat häntä
ja..."
"Sitä teenkin, ja tulen aina tekemään", vastasi Eleonora ja katseli
vakavasti vanhusta silmiin.
"Ah, tämä menee todellakin liian pitkälle! Sinä, jalosukuinen Puolan
nainen, rakastat tuota ruotsalaista, joka ei taida ollakaan kreivi,
vaan joku alhaissukuinen, joka vielä lisäksi on kerettiläinen. Sinä
kysyit äsken, josko minä puhuin leikkiä, nyt voin minä kysyä sinulta
samoin."
"Tällaisissa asioissa en minä puhu leikkiä", sanoi Eleonora.
"Mitä luulet veljesi sanovan, kun hän saa tiedon päätöksestäsi?"
"Jos hän rakastaa minua, hänellä on jalo sydän, eikä hän tahdo tehdä
minua onnettomaksi."
"Ja ruhtinas Göran, joka..."
"Lörpötyksiä; hän tulee kuulemaan tämän sanoman hyvin levollisena,
siitä olen varma; hän kyllä löytää yhtä jaloista suvuista puolison
itselleen kuin minäkin olen."
"Sinä et siis tahdo ruveta ruhtinaan puolisoksi?"
"En", vastasi Eleonora päättävästi. "Minä en tulisi viihtymään siinä
loistossa ja kunniassa, joka silloin minua ympäröitsisi. Kaikki olisi
minulle vierasta. Ei mikään ilahuttaisi minua, ja juhlallisuudet hovin
saleissa vaan kammoksuttavat minua." Näin sanoen nojasi hän päänsä
kättänsä vasten ja vaipui syviin mietteisiin. Äkkiä nousi hän ylös,
katseli hetkisen kreivitärtä ja sanoi sitten kuumeentapaisella
kiivaudella: "Jos puolisoni nimi on loistavin Puolassa, voiko se
parantaa sydämeni haavoja; jos hän osoittaa minulle hellyyttä, voinko
tuntea siitä lohdutusta, kun hänessä aina näen rauhani ja onneni
murhaajan; jos hän kiirehtii voitosta voittoon, voiko hän siitä iloita,
kun minä en saa hänen iloansa. Ei, tuhannen kertaa onnellisempi on
kuolla köyhänä, rakastetun rinnoilla, kuin kuihtua rikkaudessa,
jalokiviä käsivarsien ympärillä."
Näin sanoen tarttui hän yhteen timantti-rannerenkaasen ja heitti sen
ylenkatseella kauvas lattialle, ja oli juuri aikeessa tehdä toiselle
samalla tavalla, kun ovi äkkiä aukeni, ja nuori puolalainen komeassa
sota-asussa näyttäytyi kynnyksellä.
Molemmat naiset tuijottivat häntä, ikäänkuin olisi hän ilmestys henkien
maailmasta, ja aivan eri tunteilla sanoivat he yht'aikaa: Göran
Czarnecki!
Iloa osoittaen meni vanha kreivitär ruhtinasta vastaan, sanoen häntä
tervetulleeksi, mutta Eleonora tuskin katsahtikaan häneen. Tämän
nähtävän välinpitämättömyyden huomattuaan, levisi vihan puna ruhtinaan
kauniille kasvoille, ja itsekseen ajatteli hän: "Aika ja tapahtumat
kyllä taivuttavat mielesi, ylpeä kaunotar." Vihdoin kysyi Eleonora:
"Mikä on syynä, että ruhtinas Czarnecki tähän aikaan käy tervehtimässä
näitä yksinäisiä seutuja: ehkä kunnianosoituksien toivo!"
Ruhtinas ei huomannut ivaa Eleonoran äänessä, vaan vastasi, lähestyen
häntä:
"Halu nähdä teitä; ihana Eleonora. Sodan tähden saamme ainoastaan
harvoin tavata toisemme, ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että nuo
verenhimoiset kerettiläiset vetäytyisivät takaisin vuorimaahansa, sillä
sitä ennen ei meidän yhtymisemme voi tapahtua."
"Sitä saatte odottaa kauemmin kuin sodan päättymiseen asti", vastasi
Eleonora, "ja jos tulette tänne sanomaan ainoastaan tätä, niin minä
esitän, ett'ette enään väsytä hevostanne vaarallisilla marsseilla
ruotsalaisten rivien läpi."
"Minä matkustaisin vaikka tuhannen kertaa vaarallisempia teitä myöten,
jos ne veisivät minua teidän tykönne, Eleonora. Ei metsät, ei suot eikä
vihollisten keihäät voi estää minua tulemasta sen luokse, joka..."
"Kuinka voipi Josef?" keskeytti Eleonora häntä äkkiä. "Ajatteleeko hän
vielä siskoraukkaansa, joka jokainen silmänräpäys on peloissaan hänen
tähtensä?" Ruhtinas ei vastannut tähän kysymykseen. Harmissaan kääntyi
hän Eleonorasta vanhan kreivittären puoleen, kun tämä taaskin kysyi:
"Kuinka käy sodassa, ruhtinas Göran? Onko Juhana Kasimir jo rohkaissut
mielensä, julkisesti vastustamaan Ruotsin kuningasta?"
"Kreivinna", vastasi ruhtinas punehtuen, "onneksenne olette
valtiokanslerin sisar, muutoin... Mutta me emme enään puhu onnettomasta
kuninkaastamme. Ruotsalaiset ovat nykyään sellaisessa hädässä, ett'ei
meidän tarvitse muuta kuin solmita kiinni säkki, saadaksemme heidät
kaikki vangiksi." Tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulilleen,
leikitellessään jalokivillä koristetun miekkansa kanssa. "Nyt heidän on
mahdoton päästä pakoon", jatkoi hän ylpeästi, "ja pian täytyy koko
kerettiläisjoukon antautua vastuksitta, siliä se on kokonaan
ympäröitty."
"Oletteko aivan varma, ruhtinas, ett'ei tuossa säkissä ole reikiä?"
kysyi Eleonora pistelevällä äänellä. "Epäilemättä tiedätte, että
Ruotsin kuninkaalla on hyviä saksia."
Ruhtinas punehtui, huomattuaan Eleonoran tarkoittavan hänen käytöstään
Donajeckin luona, jossa hän pikaisuutensa tähden päästi koko
ruotsalaisen rykmentin pakenemaan, joka jo oli melkein ympäröitty.
"Te ette punnitse sanojanne, ihana Eleonora", vastasi ruhtinas taaskin
tointuen. "Mutta", jatkoi hän, näyttäen aivan välinpitämättömältä,
"ette luultavasti ole kuulleet, että tuo ruotsalainen upseeri, kreivi
Stjernfelt, jota te niin uskollisesti hoiditte, tänä yönä on otettu
vangiksi, ja vakoojana..."
Eleonora ei kuullut enempää. Kiljahtaen vaipui hän tuolilta maahan ja
pyörtyi.
Tätä ei ruhtinas ollut odottanut. Hän huomasi nyt menneensä liian
pitkälle ja koetti hellällä huolenpidollaan peittää varomattomuutensa.
Kaikin keinoin koetettiin nyt herättää Eleonoraa, vaan turhaan.
"Ruhtinas, te olette tappanut hänet", valitti vanha kreivitär, "te
olitte liian ankara sanoissanne."
"Turhuuksia", vastasi ruhtinas ivallisesti hymyillen, "nainen ei kuole
niin vähästä. Mutta ihmeellistä, ett'ei palvelijani jo ole tullut,
hänen pitäisi tuoda mukanaan kirje valtiokanslerilta, jossa tämä käskee
teitä heti seuraamaan minua leiriinsä."
"Täytyykö meidän lähteä pois täältä?" huudahti Katarina-rouva, selvästi
tyytymättömyyttä osoittavalla äänellä.
"Täytyy. Ja tunnin kuluttua pitää teidän olla valmiit matkalle. Minä
menen nyt tekemään valmistuksia, ett'ei mikään hätä olisi meille
tarjona."
Tämän sanottuaan poistui ruhtinas kiireesti.
Monien koetuksien perästä sai vanha kreivitär vihdoin Eleonoran
hereille. Mutta kuinka hän oli muuttunut! Silmien äsköinen loiste oli
himmentynyt. Hän katseli aivan välinpitämättömänä ympärilleen ja sanoi,
huomaamatta Katarina-rouvaa, joka etäämmällä huolestuneena häntä
katseli:
"Onko tämä kaikki unta, vai puhuiko ruhtinas totta? Ei", jatkoi hän
tuskallisesti, "Vilho ei ole vangittu, hän ei ole mikään vakooja!
Ruhtinas puhui vaan ilkeätä leikkiä, sanokaa, eikö niin ole?"
"Minä en tiedä mitään tästä seikasta", vastasi vanha kreivitär
vältellen. "Eleonora, ole nyt levollinen! Ruhtinas on tullut tänne,
viedäkseen meitä veljesi luo, tunnin kuluttua pitää meidän olla
valmiit."
"Lähteä täältä? Ruhtinas on tullut saattamaan meitä veljeni luo!"
toisti Eleonora melkein kuiskaten. "Ei, seuratkaa te ruhtinasta, minä
jään tänne!"
Vanhus hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vastustusta. Hän koetti
hyvällä saada Eleonoraa myöntymään, hän kuvaili hänelle kaikkia niitä
vaaroja, kun hänellä täällä olisi tarjolla, ja koetti vihdoin saada
häntä myöntymään rakkaudesta veljeensä. Mutta kun tämä kaikki oli
turhaa, ja Eleonora pysyi vaan päätöksessään, sanoi Katarina-rouva
kiivaudella:
"No, niin, tyttö-houkka, nyt annan minä Göran Czarneckin pakottaa
sinua: ajattelepas, mitä siitä voi seurata, ett'et kuule veljesi
käskyjä."
Eleonora ei vastannut. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kyyneleet
valuivat hitaasti hänen lumivalkeille käsivarsilleen. Katarina-rouva ei
häntä häirinnyt, vaan meni pois hiljaisilla askeleilla. Eleonora ei
kuullut mitään, hän ei kuullut kolinaa, kun palvelijat juoksivat sinne
tänne, valmistaen lähtöä, ei vartijain aseiden kalsketta, eikä
ruhtinaan lyhyitä, vaan äänekkäitä käskyjä. Eleonora rupesi itkemään ja
itki, kunnes uni, tuo "laupias samarialainen" ummisti silmäluomet...
Päivänkoitto alkoi jo näkyä idästä, kun piti lähdettämän matkalle.
Eleonoran uni oli milloin rauhatonta, milloin rauhallista, ja usein oli
Vilhon nimi hänen huulillaan. Katarina-rouva oli ruhtinaan käskystä
useita kertoja käynyt Eleonoran luona häntä herättääkseen, vaan joka
kerta oli ikäänkuin näkymätön voima olisi estänyt häntä. "Nukkukoon
vielä hetken", ajatteli hän, "matkalla täytyy hänen valvoa."
Ruhtinas tuli sisään kiirein askelin, ja silmissään näkyi selvästi
levottomuus. Hänen kätensä puristi miekan kahvaa, ja hänen huulensa
vapisivat, kun hän huudahti:
"Teidän viivytyksenne on tullut minulle suureksi hämmennykseksi;
ruotsalaiset ovat kintereillämme, ja ell'emme nyt heti lähde, on tie
tunnin kuluttua suljettu."
"Ruotsalaiset", huudahti vanha kreivitär, "kuinka se on mahdollista?"
"No, pian saatte itse nähdä, puhunko totta", sanoi Göran Czarnecki
tulistuneena, vieden vanhan kreivittären ikkunan luo. "Näettekö tuota
joukkoa, joka lähestyy tuolla tiellä? He ovat ruotsalaisia ratsumiehiä.
Voi, vielä on tie meille avoinna, kiiruhtakaa!"
"Tässä tilassa ei Eleonora voi seurata teitä", vastasi kreivitär, "minä
pelkään, että hän tulee oikein sairaaksi, katsokaa, kuinka hänen
kasvonsa hehkuvat!"
"Kirous", jupisi ruhtinas ja läheni ovea kiirein askelin. "Hyvästi,
kreivinnani, minä en anna ruotsalaisten viedä itseäni pois. Mutta pian
palaan takasin, ja olkaa silloin valmiit seuraamaan minua. Haa, he
ampuvat jo", huudahti hän, kuullessaan pyssyjen paukkeen, "minun täytyy
jo lähteä, jääkää hyvästi, armollinen kreivitär!"
Näin sanoen syöksyi hän ulos, ja oli tuskin lyönyt oven kiinni,
ennenkuin luoti lensi eräästä ikkunasta sisään ja lävisti oven.
Katarina-rouva säikähti kovin, jalat eivät enään jaksaneet häntä
kannattaa, ja hän vaipui tunnottomana eräälle sohvalle.
Laukaukset herättivät Eleonoran. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä
paloi outo tuli. Huomattuaan Katarina-rouvan kalpeat kasvot, kysyi hän:
"Onko ruhtinas vielä täällä?"
"Ei", vastasi vanhus vapisevalla äänellä, "hän on taistelussa.
Ruotsalaiset ovat karanneet päällemme, he hävittävät linnamme; oi pyhä
neitsyt, me olemme hukassa!"
"He eivät tee meille mitään pahaa", sanoi Eleonora luottamuksella, "he
kunnioittavat kuitenkin surua ja kahta turvatonta naista."
Katarina-rouva ei vastannut. Joka ampumasta kiljahti hän, ja nyt oli
Eleonoran vuoro lohduttaa ja rohkaista vanhusta. Sodan melske taukosi
pian ja myrskyä seurasi tyyneys. Eleonora oli juuri aikeissa
Katarina-rouvan rukousten tähden mennä tiedustamaan taistelun
päättymistä, hän olikin jo ovella, mutta pysähtyikin siihen ikäänkuin
kiinni naulattuna, kun eräs ruotsalainen soturi seisoi kynnyksellä.
Tämä oli lyhytläntä mies, avarassa ratsukaapussa.
"Suokaa anteeksi, että tulen näin kutsumatta", alkoi hän. "Kreivitär
Lubomirskiä ja kreivitär Eleonoraahan minun on kunnia nähdä?"
"Niin", vastasi Eleonora, tointuen hämmästyksestään. Katarina-rouva
ainoastaan tuijotti vastatullutta.
"Minä pyydän anteeksi, että tulen näin sopimattomalla ajalla; mutta
sota-ajalla ei saa olla niin tarkka", jatkoi ruotsalainen, astuen
muutamia askeleita eteenpäin. "Nyt tahdon vaan viedä naiset parempaan
olopaikkaan, ja lisään ainoastaan, että kiire olisi tarpeen, sillä minä
en halua enään saada Czarnecki-veijaria niskaani."
"Ihminen, minne tahdotte meidät viedä!" huudahti Katarina-rouva, joka
vihdoin rohkaisi mielensä ja meni ruotsalaisen eteen. "Ettekö tiedä,
että me olemme sukua Puolan valtiokanslerille, ja te voitte siis pelätä
hänen kostoansa?"
"Minä en pelkää kahtakaan valtiokansleria", sanoi ruotsalainen
partaansa silitellen.
"Kuinka hirveän raaka mies", sanoi Katarina-rouva itsekseen, "nuo
ruotsalaiset eivät edes ole oppineet siveitä tapoja."
"Kunnioitan suuresti tapojanne, kreivinna", vastasi vieras, joka oli
kuullut vanhuksen puheen, "tämän ajan paras tapa on sota-tapa, ja eihän
minun tarvitse tietää, miten se muuten kuuluu." Näin sanoen pyörähti
hän ympäri ja poistui.
Tässä oli nyt toteltava, tämän tiesi Katarina-rouva kyllä, ja monta
minuuttia ei kulunutkaan, ennenkuin he täydessä matkapuvussa jättivät
salin.
Vitkallisesti astuivat he nyt leveitä portaita alas, joita myöten he
luultavasti eivät koskaan enään kulkisi. Täällä oli heitä vastassa eräs
upseri, joka kohteliaasti vei heidät vaunujen luo. Eleonora ei voinut
hillitä uteliaisuuttaan; hän kysyi seuralaiseltaan lyhyessä
ratsukaapussa olevan miehen nimeä.
"Eversti Kruse", vastasi upseri.
Eleonora oli kuullut Vilhon usein puhuvan tästä miehestä sekä
kunnioituksella että rakkaudella ja iloitsi nyt, saatuaan tietää, että
hän oli heidän suojelijansa. Eleonora oli äsken tuskin ollenkaan
katsonut tuota parroittunutta ruotsalaista, vaan nyt katseli hän häntä
mitä suurimmalla kunnioituksella. Eversti taasen loi usein kummeksuvan
katseen ihanaan puolalaistyttöön, ja kun heidän katseensa usein
kohtasivat toisensa, levisi hymy aina hänen huulilleen.
Hetken kuluttua annettiin käsky lähtöön, ja aika vauhdilla pyörivät
vaunut linnan portista ulos. Tämä oli naisille tuskallinen hetki; he
jättivät nyt vankina esi-isäinsä komean linnan, ja kun metsän synkät
puut ympäröivät heitä, ja he kuulivat ainoastaan ruotsalaisten upserien
komentosanat, silloin eivät he enään voineet tuskaansa hillitä.
Kolkolla huudahduksella heittäytyi Eleonora kreivittären syliin, ja
vanhus itsekin oli niin liikutettu, että hän alkoi itkeä kuin lapsi.
Sittenkun eversti oli järjestänyt matkuen ja lähettänyt partiojoukkoja
tiedustelemaan, ratsasti hän vaunujen luo, lohduttaakseen murheellisia
vankejaan. Hänen koristelematon puheensa ja rehelliset kasvonsa
miellyttivät naisia, ja vanha kreivitärkin rauhoittui pian, kuultuaan,
ettei mitään vaaraa ollut tarjona. Vihdoin kysyi hän:
"Eversti, näittekö nuorta ruhtinas Czarneckia?"
"Tottahan hänen näin. Hän pakeni toisen ryntäyksen ajalla, mutta miten
hän pääsi pakenemaan, sitä en saata selittää. Kaikki aukot ja portit
muurissa olivat tarkoin vartioitut, vaan tällä kertaa luiskahti hän
käsistäni."
"Ja palvelijani?" kysyi kreivitär taas.
"Yksi heistä aina oli ruhtinaan rinnalla ja pääsi luultavasti pakoon.
Toiset ovat osaksi kuolleet osaksi vangittuina."
"Minkä näköinen oli hän, joka seurasi ruhtinasta?" kysyi kreivitär
huomattavasti vapisevalla äänellä.
"Hän oli vanhanpuoleinen mies, harmaalla tukalla ja parralla."
"Czarny", sanoi kreivitär itsekseen, "nyt olen minä tyytyväinen."
Keskustelu päättyi tähän, ja hetken kuluttua näkyivät jo etäällä
ruotsalaisten nuotiotulet.