Seikkailu.
Hiljakseen lähestyi Vilho virran rantaa, ratsastaakseen sitä pitkin,
luullen siten välttävänsä kaikki vaarat. Ennen oli ollut pimeä kuin
säkissä, vaan vähitellen pilvet hajosivat, ja juuri vähää ennen
sydänyötä nousi kuu aivan pilvettömälle taivaalle. Nyt voi Vilho
helposti eroittaa hänestä etäämmälläkin olevat esineet. Vaan nyt voivat
myöskin väjyvät viholliset helposti huomata hänet.
Mutta nyt ei Vilho ajatellutkaan petosta eikä pauloja; hänellä oli
parempia seikkoja ajateltavana. Hän muisteli Eleonoraa ja noita ihania
hetkiä, jotka olivat menneet; hän ajatteli epävarmaa tulevaisuutta,
millaisia tauluja se toisi hänen silmäinsä eteen, eikä hän saattanut
olla olematta vähän suruissaan, muistaessaan ruhtinasta ja hänen
suhdettaan Eleonoraan.
Vaan toivo, tuo lohduttaja, kun murheet painavat mieltä, se vilkastutti
myöskin Vilhoa ja enensi hänen rohkeuttaan. Hänellä oli mielestään
voimia painiskella vaikka kohtalonsa kanssa, vaikkapa se olisi
kuinkakin vihollismielinen häntä kohtaan.
Äkkiä pysähtyi hevonen, ja ellei Vilho olisi ollut niin taitava
ratsastaja, olisi hän varmaan pudonnut selästä. Ajatuksiinsa vaipuneena
ei hän huomannut, että oli ohjannut hevosensa päin virtaa, jonka aallot
loiskivat.
Ainoastaan pari kyynärää hänestä. Hän kuunteli hetken ja säikähti, kun
kuuli kavioin kopsetta. Äkkiä ohjasi hän hevosensa aina virtaan saakka,
aikoen uiden mennä yli Vislokan, joka tässä kohtaa oli hyvinkin kapea,
vaan muutti äkkiä päätöksensä ja ajoi läheiseen pensaikkoon.
Takaa-ajajat tulivat aina lähemmäksi, he puhuivat äänekkäästi ja hyvin
vilkkaasti sekä mainitsivat usein Czarnyn nimen.
"Ahaa", sanoi Vilho itsekseen, joka kuuli koko heidän puheensa, "se on
tuo Czarny-lurjus, jota saan kiittää tästäkin seikkailusta, mutta kyllä
sen hänelle vielä maksan."
Hänen täytyi nyt etsiä itselleen sopiva lymypaikka, mutta huomasi
surukseen, että hänen oman pelastuksensa tähden täytyi jättää hevonen
kohtalonsa nojaan. Pitkittä ajatuksitta hyppäsi hän maahan, paljasti
miekkansa ja ryömi pensaikkoon, huolimatta terävistä oksista, jotka
repivät sekä hänen vaatteensa että kasvonsa ja kätensä. Kun hevonen
tunsi itsensä vapaaksi, hyppäsi se takajaloilleen, hirnui hurjasti ja
syöksyä virtaan päin. Mutta äkkiä kääntyi se takasin, nosti korviaan ja
katosi metsään. Muutaman minutin kuluttua tulivat takaa-ajajat
pensaikon luo, ja Vilho kuuli selvästi yhden heistä sanovan: "Hän on
päässyt pakoon; virta ei ole leveä, hän on uinut sen yli."
Vilho valmistautui kovimpaan vastarintaan, jos hänen piilopaikkansa
keksittäisiin. Hän puristi miekankahvan käteensä ja tarttui karbiniin,
voidakseen heti sen laukaista.
Eräs takaa-ajajista virkkoi taas: "Minä olen aivan varma siitä, että
hän on uinut yli; nämä kirotut ruotsalaiset uivat kuin kalat. Vaan jos
hän on piiloutunut tänne lähelle, saamme hänet pian käsiimme. Yksi mies
jää tänne, me muut tutkimme rannan, sillä hän ei saa päästä meiltä
pakoon!"
Tämän sanottuaan he poistuivat. Neljäs jäi ja istui niin lähelle
Vilhoa, että tämä aivan helposti olisi voinut tarttua häneen kädellään.
Hetken odotuksen jälkeen, joka Vilhosta tuntui hirveän pitkältä, asetti
puolalainen kiväärin viereensä, nojasi päänsä puunrunkoa vasten ja
nukkui.
Tämä oli Vilhon pelastus. Tuskin 20 askelta hänestä lirisi pieni lähde,
ja vasemmalla puolella oli ranta vapaa niin kauaksi, kuin silmä
kannatti. Mutta silmänräpäystäkään ei nyt saanut hukata, jotta pelastus
onnistuisi. Käärmeen notkeudella hypähti Vilho pensastosta nukkuvan
puolalaisen luo, ottaen tämän kaikki aseet itselleen. Hiipien lähestyi
hän nyt rantaa, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan paikalleen,
huomattuaan vedenpinnalla mustan esineen, joka luikerteli sinne tänne.
Hän huomasi heti, että se oli vene, vaan oliko siinä ystäviä vai
vihollisia, sitä ei hän vielä eroittanut.
Tuskin oli Vilho poistunut piilopaikastaan, ennenkuin puolalainen
hypähti ylös, olematta laisinkaan unisen näköinen. Hän katseli tarkasti
ympärilleen ja jupisi itsekseen:
"Kyllähän ruotsalaiset ovat varovaisia, mutta me olemme kavalia kuin
käärmeet. Tuo poikaraukka on nyt itse joutunut paulaan." Näin sanoen
meni hän kiirein askelin samaan suuntaan kuin hänen toverinsakin.
Venettä ei hän huomannut.
Vilhon silmät eivät eronneet veneestä; hänen sydämensä tykytti
kuultavasti. Rapina, joka syntyi lehden pudotessa puusta, pelotti
häntä. Hänen edessään oli vedenpinta ja takanaan synkkä metsä, vaikka
hän kääntyisi minnepäin tahansa, täytyy hänen tavata vihollisia. "Kävi
kuinka kävi", jupisi hän itsekseen, "minä en voi täällä kauemmin olla,
täytynee lähteä tutkimaan, josko minulla on pelastuksen toivoa. Ell'en
pääse pakenemaan ennen päivän koittoa, on se sitten jo liian
myöhäistä."
Näin sanoen nousi hän makaavasta asennostaan ja aikoi juuri mennä alas
rantaan, kun kuuli takanaan kovan paukauksen, ja luoti vinkui niin
läheltä hänen päätään, että luuli itsensä haavoittuneen. Puoleksi
houreissaan odottamattomasta päällekarkauksesta hän kaatui, mutta tuli
kohta tuntoihinsa, kun viholliset ilohuudolla syöksyivät metsästä. Nyt
riippui kaikki yhdestä hiuskarvasta. Vene lähestyi hyvin nopeasti, vaan
huomaamatta, ja juuri kun puolalaisten piti ottaa Vilhon kiinni,
pamahti kaksi laukausta, ja yhtä monta vihollista kaatui verissään.
Yhdellä hypyllä oli Vilho taaskin pystyssä, laukasi karbiininsa yhtä
puolalaista vastaan, joka vaipui maahan metsänrinteessä. Neljäs, joka
oli Vilhon entinen vartija, pyysi armoa, joka hänelle myönnettiinkin,
ehdolla, että hän antautuisi. Senjälkeen meni Vilho nopein askelin
veneen luo, jossa häneltä kysyttiin:
"Oletteko te luutnantti Stjernfelt?"
"Olen", vastasi Vilho, "kuka tässä veneessä on päällikkönä?"
"Kersantti Lundberg", vastasi eräs ääni, jonka Vilho tunsi olevan
kersantin.
Vanki oli jo annettu sotamiesten käsiin, ja luutnantti oli juuri
astumaisillaan veneesen, kun kersantti sanoi:
"Olettehan ratsastanut, luutnantti, missä on hevosenne?"
"Hevoseni", sanoi Vilho ikäänkuin itsekseen, "niin", lisäsi hän
ääneensä, "tuo uskollinen eläin ei saa joutua puolalaisten käsiin;
kersantti, ottakaa muutama mies mukaanne ja seuratkaa minua, me menemme
noutamaan hevoseni takaisin. Ja sinä", jatkoi hän, kääntyen vankiin
päin, joka hänen käskystään oli päästetty irti, "sinä osoitat meille
tien, vaan jos vähänkään näytät petoksen merkkiä, olet kuoleman oma.
Eteenpäin!"
Vanki ei vastannut sanaakaan, mutta hänen yhteen-purruista hampaistaan
ja hurjista silmäyksistään huomasi aivan selvästi, että viha kiehui
hänessä.
Pian saapuivat he siihen paikkaan, johon hevoset olivat sidotut. Vilho
tunsi heti omansa, ja hyppäsi keveästi satulaan. Sotamiehet ottivat
kukin hevosen itselleen, niin pitkältä kuin riitti, ja kun vanki oli
pakotettu istumaan erään sotamiehen eteen satulaan, komensi Vilho
hiljaa: "eteenpäin!"
Tukahutettu huuto keskeytti samassa hiljaisuuden, eräs sotilaista
haparoitsi muutamia silmänräpäyksiä käsillään ilmassa ja kaatui sen
jälkeen maahan, leveäteräinen puukko rinnassaan. Puolalainen oli
myöskin kadonnut. Muutamia korahduksia kuului, ja sotilas oli kuollut.
Tämä salamurha vihastutti kaikkia, samalla kun se kiihoitti heitä
kostamaan toverinsa kuoleman. Silloin kuului ylt'ympäri tuota pientä
joukkoa hurja sotahuuto, ja joka pensaasta tuikahti esiin painetti.
"Me olemme petetyt!" huudahti Vilho, vetäen miekan tupestaan,
"puolustakaamme itseämme kuin urheat sotilaat ainakin!"
Sotamiehet, jotka olivat tottumattomia ratsastajia, astuivat alas
ratsuilta, asettuivat jääkäriketjuun ja odottivat rynnäkköä.
Tätä ei heidän tarvinnutkaan kauan odottaa; vaan ruotsalaiset ottivat
ryntääjiä vastaan tunnetulla kylmäverisyydellään. He huomasivat myös
pian, että puolalaisten luku ei ollutkaan niin suuri kuin alussa
näytti. Nyt kysyttiin, kummatko ennen ehtii veneen luo, sillä
puolalaisten selvä aikomus oli päästä ruotsalaisten edelle. Mutta tämä
aikomus havaittiin ajoissa. Vihollisen luodit vinkuivat ruotsalaisten
korvissa, riistivät kuoren puista ja nakkelivat puun oksia sinne tänne,
vaan yhtään miestä kadottamatta pääsivät ruotsalaiset metsästä.
Mutta nyt tuli kysymys, miten hevonen saataisiin viedyksi yli. Pitkää
miettimisen aikaa ei ollut, sillä puolalaisten yhä enenevät laumat
tunkivat päälle. Jokainen näki, että hevonen täytyi jättää, ja Vilho
itsekin oli samaa mieltä. Muutamia sekuntia hyväiltyään uskollista
sotatoveriaan, löi hän sitä keveästi lanteelle. Hevonen hirnahti, pani
korvansa nujuun ja nelisti virran rantaa käyvää tietä myöten Mieleciin.
Suuritta vaikeuksitta saapuivat ruotsalaiset veneen luo.
Viivyttelemättä sysättiin vene rannasta ja he astuivat pian maalle
Mielecin luona.
Ensimäinen, jonka Vilho tapasi, oli majuri Berdan. Tältä sai
Vilho kuulla sekä everstin partioretkestä että myöskin vangin
kiinniottamisesta Mikolaiovin luona.
"Saattakaa minut vangin luo", sanoi Vilho, '"minä ymmärrän jotensakin
hyvin puolan kieltä, ja koetan parastani, saadakseni häneltä kiskotuksi
totuuden."
Majuri myönsi tämän, ja muutaman minutin kävelyn jälkeen seisahtuivat
he talon eteen, jossa vanki säilytettiin. Sittenkuin upserit olivat
toisilleen jättäneet hyvästi, aukaisi Vilho matalan oven ja astui
sisään.