Eversti Kruse tekee päätöksen. -- Neuvottelu.
Oli jo pimeä kun eversti Kruse rykmenttineen saapui Mielec'iin, jossa
vallitsi suuri epäjärjestys tämän uuden tervehdyksen tähden. Sittenkun
eversti oli kutsunut kokoon asukkaat ja pitänyt heillä ankaran puheen,
uhaten heitä perikadolla, jos näyttäytyisivät tottelemattomilta, meni
hän majataloonsa. Hänen isäntänsä, nimeltä Izrovitsh, oli yksi
kaupungin kuuluisimmista miehistä.
Pidettyään muutaman minutin neuvottelun upseriensa kanssa, antoi
eversti käskeä luoksensa Izrovitshin, ja, käskettyään häntä istumaan,
sanoi:
"Voitteko sanoa minulle, josko puolalaisia kuljeskelee täällä metsissä?
Minä kehoitan teitä puhumaan totta, muuten... te tunnette sodan lait."
Muutamia minuuttia mietittyään vastasi puolalainen katkeralla äänellä:
"Minua ei laisinkaan kummastuta, että nyt puhutte tuolla tavalla, kyllä
toisella tavalla puhuisitte, jos..."
"Minä en ole kutsunut teitä tänne kuunnellakseni valitusvirsiänne",
keskeytti eversti häntä vihaisesti; "minä kehoitan teitä vielä kerran
vastaamaan kysymykseeni, muuten tiedän kyllä keinon pakottaa teitä." Ja
antaaksensa sanoilleen enemmän painoa, tarttui hän kiivaasti miekkansa
kahvaan.
"Niin", sanoi Izrovitsh, "minä kerron teille siis, että Czarnekin
joukot kuljeksivat täällä metsissä."
"Kuinka pitkälle ulottuvat heidän matkansa?" kysyi eversti taas.
"Niscoviin."
Eversti hypähti ylös tuoliltaan.
"Ovatko Rzochovin ympärystät myöskin täynnä vihollisia?" kysyi hän,
selvästi osoittaen liikkeissään levottomuutta.
"Ovat!" vastasi Izrovitsh lyhyesti. "Ja Sanin luona seuraa kenraali
Lubomirski tarkkuudella teidän kuninkaanne liikkeitä", lisäsi hän
hetken vaitiolon jälkeen.
"Sinä olet uskalias, Izrovitsh", sanoi eversti, katsellen miestä
läpitunkevilla silmäyksillä.
"Te käskitte minun puhumaan totta, ja minä olen nyt kertonut teille
kaikki, mitä tiedän", vastasi puolalainen kumartaen.
Enempää eversti ei saanut tietää, ja hän käski Izrovitshin menemään,
mutta antoi ajutantilleen salaisen merkin pitää silmällä puolalaista.
Sittenkun hän yksinäisyydessä oli tutkinut saatuja tietojaan, kutsui
hän jälleen sisään ajutantin ja sanoi:
"Valitse mielesi mukaan urhoollisimmat upseereista ja miehistöstä, minä
tahdon tutkia, josko puolalainen puhui totta. Sitäpaitsi pelkään, että
luutnantti Stjernfelt, joka juuri on paluumatkalla, voisi joutua noiden
pensasryömiöiden käsiin. Luultavasti täällä ei enään ole veneitä
jälellä?"
"On, herra eversti, neljä kappaletta."
"Ota ne heti takavarikkoon!" huudahti eversti innostuneena.
"Se on jo tehty."
"Hyvä! Lähetä siis kersantti Lundberg kahdeksan miehen kanssa
suurimmalla veneellä virtaa ylöspäin, ja käske heitä suurimmalla
tarkkuudella tutkimaan rantoja Rzochoviin saakka."
Ajutantti poistui, täyttääkseen käskyä.
"Olisipa vahinko, jos puolalaiset saisivat tuon vallattoman rakastajan
kynsiinsä", mutisi eversti, heittäytyen pitkäkseen vuoteelleen,
nauttiakseen muutaman minuutin lepoa. Peijakkaan soma oli tuo
puolalaistyttö kuitenkin, enkä minä laisinkaan ihmettele, että meidän
tulinen luutnanttimme on ilmi tulessa. Sanotaan, että tyttö on
silmittömästi rakastunut häneen, ja minä lyön vaikka vetoa aimo
miekkani sataan dukaatiin, ettei kukaan meistä tule viemään
kotimaalleen niin ihanata saaliista. Hänellä on veli, tuo kenraali,
joka itse on antanut itselleen arvonimen. Muuten hänestä ei taida olla
sotapäälliköksi paljon enemmän kun minun huonommasta korpraalistani,
mutta urhoollinen hän taitaa olla, ja aika työn saamme, ajaessamme
hänet husaarineen ja kvartiaanineen takaisin soihin, josta he ovat
tulleetkin. Nuori Czarnecki on kai määrätty hänen langokseen, mutta
vielä voi kaikki muuttua, ja ell'ei asiat aivan hullusti mene, teen
minä herroille tänä yönä kepposen, jota he eivät aivan pian tule
unohtamaan. "Nyt tiedän, mitä teen", huusi hän ja hypähti ylös
nuorukaisen vilkkaudella, "vaan kepponen pitää heti tehtämän, ennenkun
rakastaja ennättää kiepata pois morsiamensa kehdosta!"
Eversti tuskin sai sanottua viimeiset sanat, ennenkuin ovi aukeni ja
varteva sotilas astui sisään.
"Terve tuloa, majuri Berdan", sanoi eversti ja meni vastatullutta
tervehtimään, "missä olette olleet ja minkälaisia uutisia tuotte?"
"Mikolaiov'in luona", vastasi majuri. "Minä tapasin siellä joukon
Lubomirskin husaareja. Ilman muita mutkia hyökkäsin heidän päälleen ja
ajoin koko parven Visiokaan. Muiden muassa, jotka joutuivat käsiimme,
oli yksi hyvin epäiltävän näköinen, sillä hän vältti aina joutumasta
taisteluun ja koetti useoita kertoja paeta. Tutkiessani häntä, löysin
tämän kirjeen, joka oli ommeltu hänen takkinsa helmaan."
Majurin mentyä, avasi eversti kirjeen, sanoen itsekseen: "Olenpa varma,
että tämä sisältää jotain saakelin vehkeitä. Arvasinpa oikein!"
huudahti hän, luettuaan kirjeen, "veli on peloissaan ja tahtoisi
siskonsa varmaan paikkaan. Saakelin mukavasti ajateltu nämä vehkeet,
mutta peijakkaan paha oli, että minä osaannuin joutua väliin, tekemään
tyhjäksi nämä hankkeet. Ha, ha, haa! Tahtoisinpa nähdä sekä veljen että
aijotun sulhasen kasvot, kun he huomaavat tuon vanhan karhun, Kustaa
Krusen, vieneen pois heidän saaliinsa. Nämä vehkeet kyllä ansaitsevat
kävelymatkan, vaikkapa se olisikin kahta virstaa pitempi."
Näin sanoen solmi eversti miekan vyölleen, heitti ratsukaapun
hartioilleen, pisti pari pistoolia nahkavyöhön ja kiiruhti ulos. Tuo
pieni joukko seisoi jo valmiina, odottaen ainoastaan käskyä lähteäkseen
liikkeelle.
"Majuri Berdan", huusi eversti, "vanki on kai takavarikossa?"
"On, ja varmassa". vastasi majuri.
"Älä päästä häntä karkuun, minä tutkin häntä palattuani." Tämän
sanottuaan komensi eversti joukon liikkeelle, kannusti hevostaan ja
kiirehti joukkonsa etupäässä etelään päin.
* * * * *
Noin neljännespenikulma itäänpäin Mielec'istä seisahtui Kaarlo Kustaa,
antaakseen joukkojensa hengähtää rasittavien marssien perästä. Koko
sotavoima, noin 8,000 miestä, oli majoittunut ympyrään, minkä
keskukohdalla oli vanha, rappiolle joutunut luostari, jonka kuningas
otti asunnokseen.
Suurista saleista ei enään kuulunut munkkien eikä nunnain ykstoikkoisia
lauluja, ja pienissä, vankilan tapaisissa kopeissa vallitsi haudan
hiljaisuus. Salaiset huokaukset ja kyyneleet eivät häirinneet
hiljaisuutta, eivätkä myöskään tukahutetut hätähuudot ihmisparkoja
kidutettaissa muistuttaneet keskiajan tyrannisuudesta ja suuremmasta
jumalanpelosta; ainoastaan rumpujen äänet ja sotamiesten naurut
muistuttivat, että toinen sukupolvi polki jumalisten isäin entistä
asuntoa.
Ajatuksiin vaipuneena läheni Kaarlo Kustaa luostarin muurin porttia.
Hänen rinnallaan käveli eversti Kaarlo Sparre.
"Teidän majesteettinne", sanoi tämä, juuri kun kuningas astui
rikkoutuneelle kynnykselle, "täällä täytyy olla varovainen, sillä juuri
tällaisissa paikoissa ryövärit ja salamurhaajat mieluummin
oleskelevat."
"Rakas Sparre", vastasi Kaarlo Kustaa ja laski kätensä everstin olalle
tuolla tavallisella hymyllään, jolla hän lumosi jokaisen, joka tuli
hänen läheisyyteensä, "tämähän on asumukseni, enkö uskaltaisi sinne?
Kas niin, herrani", sanoi hän iloisesti muille päälliköille, jotka
seurasivat häntä, "nyt olemme nykyisessä kodissani, jonka täten
uudistan."
Näin sanoen astui kuningas ensiksi sisään, pysähtyen keskelle lattiaa,
johon oli asetettu kiviä ympyrään. Yhdelle näistä istui kuningas ja
käski seuransa noudattamaan hänen esimerkkiään. Kaarlo-kuninkaan äsken
niin iloiset kasvot näyttivät nyt murheellisilta, suuret, kirkkaat
silmänsä katsoivat tutkistellen kaikkiin ja jäivät vihdoin majuri
Kaarlo Kristeri Liljenberg'iin.
"Herrani", alkoi kuningas, "tämä sotaneuvottelu on päättävä sekä meidän
että Puolan kohtalon. Näissä soissa kadotamme tuhansittain urheita
sotilaita ilman sanottavaa edistystä. Kenraali Lubomirskin johtamana
kokoontuvat puolalaiset ja Czarnecki koettaa kukistaa siipeämme. Tämän
täytyy muuttua, minä en voi nähdä, että urhoolliset poikani tulevat
pelkojen vihollistemme saaliiksi; vielä kerran: _tämän täytyy
muuttua_." Kaarlon silmät säihkyivät ja hän aikoi jatkaa, mutta näki,
että majuri Liljenberg aikoi puhua.
"Puhukaa, majuri", sanoi hän, "me tahdomme kuulla ajatuksenne."
"Teidän majesteettinne", alkoi majuri, "sekä minun että muiden neuvosta
pitäisi meidän niin pian kuin mahdollista murtaa tämä kolmio, jonka
rajana ovat Veiksel ja San. Edellisen luona seisoo Czarnecki,
jälkimäisen litvalaiset, ja heillä on kyllin ruokavaroja kummallakin.
Minä en sano tätä pelosta, vaan nälkä, tämä vihollinen, joka on tulta
ja miekkaakin kamalampi, on kintereillämme. Sandomirin luona on
Cronlod, mutta hänkin on elatusvarojen puutteessa, ja jos puolalaiset
monta kertaa tekevät väkirynnäkköjä, luulen minä, että tämäkin
linnoitus pian antautuu."
"Teidän sananne eivät juuri ole iloittavia", vastasi kuningas, vaipuen
ajatuksiinsa, "mutta minä ymmärrän aivan hyvin, että te olette
oikeassa. Noh, hyvä siis!" huudahti hän muutaman minuutin mietittyään,
"seuratkaamme majurin neuvoa. Sandomirin luona menemme Veikselin yli,
sieltä heti marssiaksemme Varsovaa kohden. Pitäkää joukkonne kunnossa,
ja te, Sparre, antakaa käsky eversti Kruselle, että hän kuta pikemmin,
sitä parempi, yhtyy meihin." Näin sanoen nousi kuningas paikaltaan,
hänen silmänsä säihkyivät ja hän sanoi itsekseen: "Juhana Kasimir,
vartioitse nyt pääkaupunkiasi!"
Päälliköt erosivat. Ainoastaan Liljenberg ja kenraalimajuri Bülov
menivät samaan suuntaan leirin pohjoisosaan. Viimein sanoi Bülov
katkeralla äänellä:
"Kuinkahan tämäkin päättyy. Kuningas sanoo menevänsä Veikselin yli,
mutta sehän tie on suljettu."
"Suljettu", huudahti Liljenberg hämmästyksellä, "te puhutte leikkiä!"
"En, se on täyttä totta."
"Minkätähden ette sitä ennen ole ilmaisseet?"
"Minä en nyt tahtonut vastustaa teitä", vastasi Bülov röyhkeästi,
"sillä minä tiedän, että kaikki neuvomiseni nyt olisivat menneet
kuuroihin korviin. Kaarlo Kustaa on sekä sotapäällikkö että sankari,
mutta kun hän on valmis rynnäkköön, on hän liian hätäinen."
Liljenberg ei vastannut.
"Minä olen varma asiastani", jatkoi Bülov, "hän ei olisi päättänyt
mennä yli Veikselin; semminkään ei nyt."
"Selittäkää selvemmin!"
"Heti. Tunti sitten tuli tänne airut eversti Cronlodilta. Tämä urhokas
mies on jo lyönyt takasin kolme väkirynnäkköä, ja useita pienempiä
kahakoita on tapahtunut, kun puolalaiset ovat koettaneet valloittaa
linnan. Vihollisen laumat lisääntyvät aina enemmän ja enemmän. Sandomir
on jo monta kertaa sytytetty palamaan, ja jos kaupunki antautuu, täytyy
myöskin linnan ennen tahi myöhemmin joutua puolalaisten käsiin. Vaan
tässä ei vielä ole kaikki mikä vielä enemmän vaatii varovaisuutta, on
se, että Czarnecki, tuo viekas partioretkeläinen, on arvannut
hankkeemme, ja nyt on hänen tarkoituksensa pakottaa meitä vielä
kauemmaksi kolmion kärkeen, voidakseen sitten yhdellä iskulla hävittää
meidän pienen sotavoimamme."
"Helpommin sanottu kuin tehty", jupisi Liljenberg. "Me emme anna
turkkilaisten eikä barbaarien vangita itseämme." Ääneensä sanoi hän:
"Minkä neuvon te, kenraalimajuri, antaisitte?"
"Jospa tässä", vastasi Bülov, osoittaen Veikseliä, "olisimme menneet
yli ja marssineet Czarneckia vastaan, ennenkuin hän olisi joutunut
kutsumaan avukseen litvalaiset. Hänen lyömisensä olisi ollut hyvin
helppo, ja Cronlod olisi myös tullut vapautetuksi heidän rynnäköistään.
Lubomirskin joukot ovat liian heikot vastustamaan meitä, ja Juhana
Witebski, joka on sijoitettu virtojen yhtymäpaikoille, ei myöskään
olisi joutunut omaisiensa avuksi. Ainoastaan täten olisi tie Varsovaan
nyt ollut auki. Tämä olisi ollut minun neuvoni."
Nyt pysähtyi keskustelu, mutta ikäänkuin sattumalta katsoi Bülov
taaksensa ja seisahtui. Muutaman silmänräpäyksen katseli hän
tarkasti luostarin harmaita muuria, jotka hämärässä näyttivät
jättiläiskummituksilta.
"Tuo vanha luostari näyttää minusta niin salaperäiseltä", kuiskasi hän
Liljenbergille; "aina siitä asti kun tulimme tänne, olen sitä katsellut
epäilyksellä. Minä olen varma, että jotain salaista on siellä
kätkettynä. Katsokaa, katsokaa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, ja
tarttui majurin käsivarteen, "luuloni ovat toteutuneet. Siellä on
vakoojia aikalailla, ja jos teillä on hyvät silmät, voitte helposti
nähdä pään, joka liikkuu edestakaisin tuolla seinällä. He ovat olleet
siellä piilossa, jo ennenkuin me tulimme tänne, mutta minä vangitsen
koko joukkion. Älkää kadottako heitä näkyvistänne, majuri, minä tulen
heti takasin."
Näin sanottuaan Bülov katosi. Liljenberg ei ottanut silmiään vakoojasta
seinällä, ja hän näki nyt selvästi, mitä Bülov ei ollut huomannut, että
siellä oli useita päitä. Suurimmalla levottomuudella odotti hän
toverinsa takaisintuloa. Neljännestunnin kuluttua tulikin Bülov
takaisin, kuiskasi muutaman sanan majurin korvaan ja veti hänen
mukanaan.
Hiljaa hiipien lähestyivät he nyt sitä osaa muurista, jossa varjo oli
näkynyt, ja ilokseen huomasivat he siellä ikkunan, josta voivat
paremmin nähdä, mitä sisällä oli tekeillä. Bülov nousi varpailleen ja
koetti katsoa sisään, mutta tässä epämukavassa ja väsyttävässä
asennossa ei hän voinut olla niin kauan, että olisi mitään nähnyt.
"Tukekaa minua olallanne", kuiskasi hän Liljenbergille.
Tämä teki hänen pyyntönsä jälkeen.
"Kuinka monta heitä on?" kysyi Liljenberg hiljaa kuiskaten.
"Kymmenen minä olen lukenut", vastasi Bülov, "ja yhden näistä luulen
tuntevani; tahtoisin kuitenkin nähdä hänen kasvonsa; vartalo on
samallainen kuin hänelläkin, mutta hän istuu selin tännepäin, ja takin
kaulus on nostettuna ylös, melkein silmiin asti."
"Hän on siis merkittävä henkilö?" sanoi majuri, puoleksi kysyen.
Bülov ei vastannut.
Noin puolentunnin vaitiolon jälkeen sanoi kenraalimajuri, astuessaan
alas.
"Nyt näyttää heidän neuvottelunsa päättyneen, mitähän nyt seurannee?"
Tämän sanottuaan vetäytyivät he muutamia kyynäriä muurista ja aikoivat
juuri piiloutua erään suuren kivilohkareen taakse, kun äänekäs "wer
da!" kaikui yön hiljaisuudessa.
Vielä kerran kuului tämä röyhkeä kysymys ja senjälkeen kova laukaus,
jonka kaiku monenkertaisesti kertoi luostarin saleissa. Samassa
silmänräpäyksessä kuului kavioin kopse aivan vakoojien takana, Bülov
hypähti heti sivulle, mutta Liljenberg, joka oli kömpelömpi, ei
kerinnytkään väistymään. Salaman nopeudella kiiti eräs ratsastaja
esiin, ja ennenkuin majuri sai ajatelluksikaan vastustusta, makasi hän
jo melkein tainnotonna maassa. Juuri silloin pilvet haihtuivat, ja kuu
loi kirkkaan valon kaikkiin esineihin. Tuntematon ratsastaja kääntyi
Bülovin puoleen, paljasti kasvonsa ja huusi pilkallisesti hymyten:
"Kiitos viimeisestä Donajekin luona, herra kenraalimajuri!"
"Tuhat tulimmaista", jupisi Bülov, hakien innokkaasti pistoolejaan,
vaan samassa laukkasi ratsastaja tiehensä.
Liljenbergin tainnottomuus ei kestänyt kauvan; tuntemattoman huudosta
hän jo heräsi, nousi ylös ja sanoi Büloville:
"Tuo veijari näkyy tuntevan teidät, ja minä muistuttelen myöskin
kuulleeni tämän äänen ennenkin."
"Hiljaa", kuiskasi Bülov, katsoen ympärilleen, "ei kukaan saa tietää,
että meillä on ollut tällainen seikkailu Göran Czarneckin kanssa."
Samassa astui eräs korpraali esiin, ilmoittaen että kuusi puolalaista
on vangittu.
"Vartijoitse heitä hyvin", käski Liljenberg, "huomenna tulen minä heitä
tutkimaan."