I.

Eversti Kruse ja hänen holhokkinsa.

Veikselin ja Vislokan yhtymäpaikoilla sijaitsee pieni Mielec'in

kaupunki. Jo aikaisin aamulla 10 p. Maaliskuuta, vuonna 1656,

huomattiin siellä erinomainen vilkkaus, jota ei koskaan ennen oltu

nähty täällä kaukaisessa kolkassa. Ruotsalaiset tulivat etelästä päin,

menivät Vislokan yli ja sijoittivat leirinsä kaupunkiin sekä sen

ympäristölle.

Oli ennenmainitun päivän ilta, laineet nousivat korkealle ja heittivät

valkoista vaahtoansa mataloille rannoille. Koko ruotsalainen armeija

oli jo tullut yli virran, ainoastaan yksi rykmentti seisoi vielä

toisella rannalla. Sotamiehet olivat aseissa ja odottivat joka

silmänräpäys käskyä seurata pääjoukkoa.

Vähän matkaa itse rykmentistä seisoi kaksi upseria. Toinen heistä oli

lyhytläntä mies totisilla ja säännöllisillä kasvonpiirteillä. Päänsä

muoto oli jalo, ja suurista, vaaleansinisistä silmistä säteili

rohkeutta ja päättäväisyyttä, hänen suonikkaat jäsenensä osoittivat

sekä voimaa että notkeutta. Tämä mies oli eversti Kustaa Kruse, oiva ja

luotettava sotilas.

Toinen oli nuorukainen, milt'ei naisellisilla kasvonpiirteillä. Mutta

jos likemmin tarkasti hänen korkeaa rintaansa, huomasi heti, että

hänelläkin oli voimaa ja notkeutta. Silmänsä olivat vaaleansiniset ja

suu, jota varjosi pienet viikset, osoitti alakuloisuutta, joka hyvin

paljon kaunisti häntä. Hänen nimensä oli Vilho Stjernfelt; 20 vuotiaana

oli hän ensi kerran taistellut Kaarlo X Kustaan lippujen alla ja joka

kerran taistelussa osoittanut rohkeuttansa. Niinkuin kaikki

Ruotsalaiset piti hänkin sankarikuningasta esikuvanaan ja hänen

tähtensä hän mielellään uhrasi elämänsä ja verensä.

Kun eversti oli muutamia minuuttia tarkasti katsellut miehiään, kääntyi

hän tuimalla liikkeellä nuorukaiseen päin, pyyhkäisi kädellään

partaansa ja sanoi:

"Ennen ei minulla koskaan ole ollut syytä epäillä luutnantti

Stjernfeltin uskollisuutta kuninkaalleen, mutta nyt..."

"Eversti, pidättäkää", huudahti Vilho kiivaasti. "Koska olen antanut

teille syytä tästä varoittamaan? Koska näitte minun väistyvän

taistelussa. Voitteko sanoa, ett'ei minun rinnassani syki yhtä

uskollinen sydän, kuin teidänkin. Oletteko nähnyt minun peräytyvän

mennessäni ruoppeimpien virtojen yli, tahi kun yhdessä olemme

kahlanneet syvimpien soiden läpi? Ja vihdoin oletteko nähnyt minun

kalpenevan tartarien hurjimmissa päällekarkauksissa?"

Näin sanoen pyörähti luutnantti ympäri korollaan, ja aikoi vihoissaan

mennä, kun eversti kiivaasti tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi:

"Nuori huimapää, veri kuohuu rinnassanne korkeammalle kuin Vislokan

aallot? Te luutnantti Stjernfelt, joka olette tunnettu yhdeksi

levollisimmista upseereistamme, hurjistutte niinkuin tulivuori.

Sitäpaitsi en tarkoittanutkaan niin pahaa, joksi te sen selititte."

"Teidän sanojenne mukaan voisi minua luulla isänmaan ja kuninkaan

petturiksi", vastasi Vilho, joka heti leppyi everstin tavallisen äänen

kuultuansa. Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

"Minä myönnän, että vimmastuin, mutta minä tahdon varoa kunniatani,

joka on meidän kallein omaisuutemme, ja sitä ette voi kummeksia. Suokaa

anteeksi, eversti Kruse. Vimmastumiseni oli pikaisuus."

"Sen teen mielelläni", vastasi eversti, ojentaen nuorukaiselle kätensä.

"Minä myönnän, että pidän teistä ja pidän arvossa teidän rohkeuttanne,

vieläpä pikaista luontoannekin. Mutta kyllä uskon, että urhoollinen

sotilas ei tyydy ainoastaan kunniaan ja maineesen, jotka tosin

mairittelevat ylpeyttä, vaan jotka kuitenkin jättävät tyhjän sydämeen;

kyllä voin aavistaa, että kauniit neidon silmät..."

"Eversti", huudahti Vilho iloisesti; "ettekö luule, että urhea

sotilaskin on kyllin arvokas saamaan silmäyksen kauniista, loistavista

silmistä."

"Sen kyllä luulen, nuori mies", sanoi eversti jonkinlaisella innolla;

"mutta palatkaamme nyt teihin ja teidän matkaanne. Kuinka kauvaksi

jäätte pois, jos nyt annan teille luvan mennä?"

"Kello 12 yöllä olen taaskin oleva täällä."

"Ja kuinka pitkälle aiotte mennä?" kysyi eversti huolettomasti.

"Rzochoviin."

"Ahaa, kreivi", sanoi eversti hymyillen, "joko niin pitkälle olette

joutuneet? Kun minä kuukausi sitten olin Rzochovissa, kerrottiin

minulle, että te olette hyvissä kirjoissa Eleonora Lubomirskin luona,

mutta jos asian laita tosiaankin niin on, surkuttelen teitä kaikesta

sydämestäni."

Vilho säpsähti, ikäänkuin sähkövoiman vaikutuksesta. "Kuinka niin",

kysyi hän muutaman minutin vaitiolon jälkeen.

"Ettekö tiedä, että Eleonora-kreivittärellä on veli, joka..."

"Joka on teidän vihollisenne", lisäsi Vilho kiivaudella. "Sen kyllä

tiedän", jatkoi hän sitten matalammalla äänellä, "mutta minä tiedän

myös, että huhu, jonka kuulitte Rzochovissa, on kokonaan perätön. Minä

kunnioitan ja ihailen kreivitär Eleonoraa, ja teille, eversti, voin

julkisesti tunnustaa, että minä sydämessäni häntä kohtaan kannan

syvempiäkin tunteita, kuin pelkkää ihailua. Mutta minä en ole sitä

koskaan hänelle ilmaissut. Hän, arvossa pidetty puolalainen ruhtinatar,

kiinnittäisikö hän silmänsä alhaiseen luutnanttiin, joka sitäpaitsi on

hänen synnyinmaansa vihollinen, kun tuhansia vapaasukuisia puolalaisia

kilvoittelevat hänen suosiostaan. Ei, eversti, tosin olen

kunnianhimoinen, mutta niin korkealle en kuitenkaan voi ajatellakaan."

Näin sanoessaan painoi hän päänsä rintaansa vastaan ja vaipui syviin

mietteisiin, joista hänen herätti eversti, joka lempeästi pani kätensä

nuorukaisen olkapäälle, sanoen:

"Entiset muistot murehduttavat mieltänne."

"Niin", sanoi nuorukainen, ikäänkuin heräten unelmista, "te olette

oikeassa, eversti, ne tekevät minut synkäksi, mutta eivät kuitenkaan

vähennä rohkeuttani. Te tiedätte, että minä Golumbon taistelussa

haavoituin, niin että minun täytyi jäädä muista. Minulle tarjottiin

silloin hoitoa ja huolenpitoa kreivittären tilalla, jossa paranin, ja

tästä saan kiittää sitä huolta, jota minulle siellä osoitettiin, Siitä

ajasta en ole nähnyt ketään näistä hyväntahtoisista ihmisistä,

sentähden nyt, poistaakseni velkani, tahdon heille sanoa viimeiset

jäähyväiseni. Sota kutsuu meitä kauemmaksi, kukapa tietää, saanenko

koskaan enään nähdä näitä seutuja?" Hän sanoi viimeiset sanat milt'ei

kuiskaten, jonka jälkeen hän vaikeni, ja syvä huokaus tunki hänen

rinnastaan.

"Hm, hm", mutisi eversti, "tällaiset hyvästijätöt ovat tavallisesti

ratkaisevat. Menkää, ja tulkaa pian takasin, mutta älkää palatko

synkkämielisenä, sillä sellaiset ihmiset ovat minun kauhistukseni, vaan

samalla uskaliaisuudella ja samalla voimalla käsivarressa, kuin teillä

nytkin on! Menkää ystäväni", sanoi hän, kun Vilho ei heti vastannut,

"menkää ja olkaa onnellinen muutama silmänräpäys, sitten alkavat

vaivat, vastukset!"

Vaijeten puristi Vilho everstin kättä ja oli juuri lähtemäisillään, kun

eräs ratsastaja täyttä laukkaa tuli heidän luokseen.

"Kuningas käskee eversti Krusea heti menemään virran yli, majoittua

Mielec'iin ja päivän koittaessa marssia Niscoviin, pysähtyä sinne ja

odottaa tarkempia käskyjä."

Näin sanottuaan ratsasti airut takaisin, odottamatta everstin

vastausta. Puolen tuntia senjälkeen alkoivat everstin miehet mennä

Vislokan yli.

Pitkän aikaa seisoi Vilho samalla paikalla ja katseli innostuneena

virran ylimenoa. Kun viimeinen alus työnnettiin rannasta, astui hän

ratsulle ja nelisti pois Vislokan vasenta rantaa myöten. Kauan näki hän

ruotsalaiset nuotiotulet, vaan pian katosivat nekin, ja kun ei hän

enään nähnyt ihmisjälkeäkään, hiljensi hän vauhtiansa ja antoi hevosen

mennä mielensä mukaan.

Hänen ympärillään vallitsi hiljaisuus. Ainoastaan silloin, kun hän tuli

virran lähelle, kuuli hän aaltojen loiskeen, ja tämä olikin ainoa, joka

muutamiksi minuuteiksi voi haihduttaa hänen synkät ajatuksensa.

Heti Rzochovista etelään päin oli vanha Mikolaiovin linna, Lubomirskin

suvun perintötila. Ei ainoastaan valkoisella sammalella peitetyt

muurit, vaan myöskin pienellä tornilla varustettu, linnaa ympäröivä

muuri, osoittivat, että se oli rakennettu kaukaisessa muinaisuudessa,

jolloin sellaiset linnat olivat tarpeen, antamaan suojaa sekä

sisällisiä että ulkonaisia vihollisia vastaan.

Siellä asui nuori Eleonora-kreivitär erään sukulaisensa,

Katarina-rouvan, kanssa, joka muutama vuosi sitten oli jäänyt leskeksi

valtiokanslerin veljen, eversti Lubomirskin jälkeen. Suojeluksena oli

näillä kahdella naisella lukuisa joukko palvelijoita, ja nämä olivatkin

onnellisesti taistelleet ruotsalaisia partiojoukkoja vastaan, jotka

olivat koettaneet valloittaa linnan, toivoen sieltä saavansa suuren

sotasaaliin. Tämän pienen joukon johtajana oli Czarny, Josef

Lubomirskin uskollinen palvelija, jolle tämä oli antanut rajattoman

vallan koko linnassa. Ja tätä valtaa Czarny käyttikin. Joka ilta hän

itse asetti vartijat ja kävi heitä tarkastamassa usean kerran yön

kuluessa. Tämä hänen ankaruutensa tekikin hänet ja vanhan kreivittären

vihollisiksi, sillä tämä ei voinut kärsiä sellaista pakollisuutta,

mutta nämä riidat päättyivät tavallisesti siten, että kreivitär

vihoissaan meni pois, ja Czarny vannoi kalliin valan, ettei mikään

voisi häntä saada unhoittamaan velvollisuuksiaan.

Leveällä linnanportilla seisoi Katarina-rouva, katsellen tarkasti

linnan kartanolle. Vanhus näytti suuttuneelta, sillä hänen poskillansa

hehkui puna, joka ei ennustanut hyvää.

"Missä on Czarny, minkätähden hän ei tule, kun käsken?" huusi hän

korkealla äänellä. "Käskekää hän heti tänne, ja sanokaa, että minä

tahdon häntä puhutella. Minä vaadin häntä tottelemaan!"

Muutaman minutin odotuksen jälkeen, jotka kreivittärestä tuntuivat

liian pitkiltä, sillä hän polki usein kiivaudella jalkaansa maahan,

tuli Czarny ja paljasti päänsä, syvään kumartaen.

"Sinä käytät valtaasi väärin", alkoi kreivitär uhkaavalla äänellä.

"Kenraali Lubomirski on käskenyt sinua suojelemaan meitä vihollista

vastaan, mutta ei kieltämään ystävältä sisään pääsyä tänne. Minkätähden

olet sulkenut portin ruotsalaiselta upseerilta, joka esti miehensä

sytyttämästä linnan tuleen, kun he olivat majoitetut Rzochoviin? Etkö

tiedä, että hänen kauttansa sekä sinä että minä olemme pelastetut? Sinä

olet kiittämätön, Czarny, kuinka kauan on ratsastaja odottanutkaan

päästä sisään? Mene heti aukasemaan, ethän mahdakaan peljätä yksinäistä

miestä?"

Tämän ivallisen kysymyksen johdosta vihan puna levisi Czarnyn poskille,

mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi nöyrällä äänellä:

"Mutta hänhän on ruotsalainen ja siis myöskin vihollisemme."

"No sitte menen itse aukaisemaan", vastasi kreivitär, ja alkoi astua

portaita alas, mutta palvelija pysähdytti hänet, ja vastasi hieman

vapisevalla äänellä:

"Minä aukasen, mutta en ota syytä päälleni."

Katarina-rouva aikoi juuri vastata tähän puheesen, muistuttamalla, mitä

palvelijan velvollisuuteen kuuluu, kun eräs ratsastaja täyttä laukkaa

ajoi linnan kartanolle, sekä Czarnyn että kreivittären suureksi

hämmästykseksi.

Ratsastaja oli Vilho Stjernfelt.

"Suokaa anteeksi, kreivitär", sanoi Vilho, reippaalla hypyllä seisoen

tämän vieressä, "minä tulen sanomaan jäähyväiset, ja sentähden käytin

ainoata keinoa kuin minulla oli tarjona, nimittäin sitä, että itse

raivasin itselleni tien."

Kreivitär ei heti vastannut luutnantin puheesen, vaan kääntyi Czarnyn

puoleen, joka nähtävästi vapisi, huomattuaan ankaran silmäyksen, joka

häneen kiinnitettiin.

"Minä tiedän, kreivi, että te ette tarkoita meille pahaa", sanoi hän

viimein, "mutta että Czarny ei ole pitänyt porttia kiinni, se on

pelkkää huolimattomuutta, joka tulee hänelle kalliiksi, ja minä kyllä

siitä kerron kenraalille. Mene nyt toimillesi, ja ole valppaampi kuin

ennen!"

Nytkään ei Czarny uskaltanut vastustaa vihaista haltijatartaan, vaan

poistui nöyrällä kumarruksella. Mutta heti kun hän oli nähnyt

kreivittären ja kreivin astuvan sisään linnaan, juoksi hän portille,

jonne oli kokoontunut joukko palvelijoita, ja kysyi:

"Kuka päästi sisään ruotsalaisen?" Ei kukaan vastannut. Vaan kun

johtaja lupasi antaa kaikille selkäsaunan, astui yksi vanhimmista

esiin, ja sanoi:

"Minä luulin, että ruotsalainen upseeri, joka kerran pelasti meidät

sekä linnamme, olisi tervetullut tänne; minä aukasin portin!"

Czarny katseli tarkasti miestä muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen

hän poistui sanaakaan sanomatta.

Esi-isäin valokuvilla koristetussa Mikolaiovin linnan salissa istuivat

vanha kreivitär, Vilho Stjernfelt ja Eleonora, vilkkaasti puhellen

keskenään. Eleonoralla oli säännölliset kasvonpiirteet, joista

sydämellinen hyvyys loisti. Hänellä oli sorea vartalo, vaaleanruskea

tukka ja suuret, tummansiniset silmät, joista joskus säteili tulta,

ikäänkuin etelämaiden lapsien. Näiden suloisien kasvojen yli lepäsi nyt

synkkä varjo. Ehkä häntä painoi jokin suru; oliko hän rakkauden

tarpeessa, tahi poistuivatko kaikkein sydämet hänestä?

Siihen vastaaminen nyt ei ole meidän asiamme. Keskusteluna oli

enimmäkseen valtiolliset asiat, ja kumpainenkin puolue koetti, niin

paljon kuin mahdollista, ett'ei loukkaisi toistaan varomattomilla

sanoilla. Vanha kreivitär, joka melkein koko ajan oli koettanut pitää

vireillä keskustelua, nousi viimein ylös ja poistui, sanoen menevänsä

katsomaan, kuinka Czarny täytti velvollisuutensa. Tuskin oli hän mennyt

näkyvistä, ennenkuin Eleonora tulisesti heittäytyi Vilhon syliin,

huudahtaen:

"Täytyykö meidän nyt erota? Voi tuota kauheata sotaa, joka taasen

eroittaa meidät toisistamme!"

"Armas Eleonora", vastasi Vilho, painaen hänen päänsä rintaansa

vastaan; "meidän eromme on lyhyt. Tämäkin taistelu kerran päättyy, ja

sitten seuraat sinä minua synnyinmaahani..."

"Hiljaa, Vilho", keskeytti Eleonora, ja laski toisen kätensä

nuorukaisen huulille, "sinä unohdat, että minulla on veli, joka tulee

kiroamaan minua."

"Sinun veljesi ei kiroa", sanoi Vilho luottamuksella, "minä toivon,

että kenraali Lubomirski on liian jalo mies ja rakastava veli,

tehdäksensä sisarensa onnettomaksi. Rohkaise itseäsi siis, armaani,

meidän tulevaisuutemme ei olekaan niin synkeä kuin luulet."

Eleonora ei vastannut, vaan kietoi käsivartensa nuorukaisen ympärille

ja vaipui hänen rinnoilleen.

Katkerin tuska ja suurin ilo ovat mykkiä. Eleonoran tuska olisi voinut

vaikkapa tappaa hänet.

Kun Vilho, niinkuin jo ennen on kerrottu, sairasti Mikolaiovissa, oli

Eleonora huolenpidollaan vaikuttanut hänen pelastukseensa. Hänen

onnettomuutensa, hänen jalo käytöksensä ja hänen sivistyksensä olivat

Eleonoran tuliseen sieluun juurruttaneet ensimmäisen kipinän rakkautta,

ja kuta enemmän aika kului, sitä enemmän tunsi hän rakastavansa tuota

ruotsalaista upseeria. Mutta selityksen ensimäistä askelta ei Vilho

ollut ottanut. Tosin näki hän jo lähteissään Mikolaiovista

parantumisensa jälkeen, että hän oli rakastettu, mutta hän päätti

kuitenkin vielä hillitä tunteitaan. Nyt hän ei kuitenkaan enään voinut

itseänsä pidättää, ja ellei Eleonora ensin olisi murtanut jäätä, oli

hän päättänyt sen tehdä. Hän heittäytyi ensiksi nuorukaisen syliin, ja

hänen huulensa puhui ensin rakkaudesta. Tätähän ei kukaan voi sanoa

rikokseksi?

"Mutta eikö kukaan neitonen synnyinmaassasi tunge minua sydämestäsi?"

kysyi Eleonora, levottomana silmäillen Vilhoa.

"Ei" huudahti tämä, "ei kukaan nainen ole ennen sinua vallinnut

sydäntäni, eikä kukaan tule sitä vast'edeskään tekemään."

"Sanasi ovat kuin miehen ainakin", vastasi Eleonora säihkyvin silmin.

"Kuule sinäkin minun lupaukseni: Ei kukaan, paitsi sinua, saa levätä

rinnallani, ei kukaan muut kuin sinä tulla osalliseksi syleilyistäni ja

suuteloistani, sillä kun Puolan neito on antanut sydämensä pois, ei hän

koskaan ole uskoton."

Ihastuneena sulki Vilho tuon ihanan tytön syliinsä, ja hän jatkoi:

"Paljon olen kärsinyt rakkauteni tähden. Minä luulen, että veljenikin

sen tietää; vanha kreivitär, joka valvoo minua haukan silmillä, on

kyllä kertonut hänelle siitä. Jo lapsuudesta olen minä määrätty

puolisoksi ruhtinas Göran Czarnekille, joka isänsä rinnalla taistelee

teitä vastaan. Minä olen tutkinut sydäntäni ja koetellut rakkauttani.

Toisella puolen on isänmaa, joka uhkaa minua kirouksella, jos annan

sydämeni sen viholliselle; mutta synnyinmaasi minua ei kiroo. Toisella

puolen ovat vanhempaini ja veljeni lupaukset Czarnekille, mutta

nämäkään eivät voi vähentää rakkauttani. Minä olen voittanut, sinä saat

sen jakamattomana."

"Mutta eivätkö veljesi ja ruhtinas Czarneki pakoita sinua suostumaan

lupauksiin, jotka he ovat antaneet toisilleen?"

"Puolan neito ei anna itseänsä pakottaa", sanoi Eleonora ylpeästi. "Sen

tekee ainoastaan se, jolla on horjuva sydän, ja joka ei tunne, mitä

rakkaus on."

Nyt kuului askeleita viereisestä huonneesta, ja vanha kreivitär astui

sisään, tehtyään tutkimusretken linnassa ja tiedusteltuaan, olivatko

vahdit tehneet velvollisuutensa. Hän tuli niin äkkiä sisään, että

rakastavat tuskin ennättivät paikoilleen. Sittenkuin hän Vilholle oli

pitänyt pitkän puheen palvelijain, ja etenkin Czarnyn, uskottomuudesta,

ja kuinka hänen joka yö täytyi olla levoton, sanoi hän:

"Jos te, herra kreivi, tahdotte jäädä tänne yöksi, niin on yksi

huone..."

"Vaikka mielelläni jäisin, en voi", vastasi Vilho. "Ennen kello 12:sta

täytyy minun olla Mielec'issä, seuratakseni päivän koitteessa

rykmenttiä. Minä olen antanut eversti Kruselle kunniasanani olla siellä

määrätyllä tunnilla, ja niin paljon kuin mahdollista, koetan täyttää

tämän lupaukseni."

"No en minä tahdo teitä, kreivi, estää", sanoi vanha kreivitär,

katsahtaen Eleonoraan, joka tunsi, kuinka hieno puna nousi hänen

poskillensa. "Ja minä sanon teille, kreivi, että täällä linnan

ympäristöllä ei juuri voi olla varma", lisäsi vanhus päättävällä

liikkeellä. "Vanha Czarny tosin ei tahdo myöntää, että mitään vaaraa

olisi, mutta..."

"Oh mitä siihen tulee, on minulla oivallinen hevoseni ja lisäksi hyvä

turva tässä", lisäsi hän, tarttuen kädellään miekan kahvaan "ja älkää

luulko, että minä olen tottumaton kuljeksimaan metsissä ja soissa, se

on ollut suurin iloni aina lapsuudesta saakka, ja luulenpa, että

minulla on yhtä terävä näkö ja tarkka kuulo, kuin teidänkin

maamiehillänne."

Vanha kreivinna katsoi toisaalle, joten nuoret saivat tilaisuuden

vaihtaa muutamia merkitseviä silmäyksiä.

Vielä muutamia minuuttia pitkitettiin keskustelua: sen jälkeen otti

Vilho jäähyväiset vanhalta kreivittäreltä, ja riensi ulos, Eleonoran

seuraamana.

"Jumala olkoon kanssasi, Vilhoni!" kuiskasi nuori tyttö ja hiipi

nuorukaisen rinnalle, "minä rukoilen aina sinulle onnea."

Muutamia silmänräpäyksiä syleilivät he toisiaan, viimein irtausi Vilho

milt'ei väkivallalla Eleonorasta, keikahti satulaan ja ratsasti täyttä

laukkaa avatusta portista ulos, katsomatta taaksensa. Hän ei kuullut

Eleonoran heikkoa huudahdusta, kun hän katosi näkyvistä.

Samassa silmänräpäyksessä kun Vilho saapui virran rannalle, näkyi neljä

ratsastajaa kiireesti laukkaavan metsästä, joka ympäröi linnaa, ja

ottavan saman suunnan kuin luutnanttikin.

"Nyt on hän joutunut paulaan", nauroi yksi ratsastajista, joka

punnitsi kädessään raskasta karbiinia, "Czarny ei ole meitä pettänyt."