A. Ennen taideyhdistyksen perustusta.
Jo ylempänä puhuttuamme muutamista suomalaisista maalaajoista, jotka
toimivat Ruotsissa, esitämme nyt yhdessä jaksossa ne taiteilijat,
jotka tällä aikakaudella liittyivät heidän muodostamaansa ryhmään,
ennenkuin kansallistunto ja taide-elämä olivat täällä niin
varttuneet, että ne pidättivät taiteen harjoittajat kotimaassa.
Etevin näistä myöhemmistä oli _Aleksanteri Lauraeus_ (s. Turussa
1788, k. Roomassa 1823), rykmentinpastorin, sittemmin Lohjan
provastin A. Lauraeuksen poika. Yhdeksäntoista vuotiaana hän
toimitettiin taideakatemiaan Tukholmaan, missä Suomesta syntyisin
oleva eversti J. A. von Gerdten rupesi hänen suosijakseen, ja
yhdeksänkolmatta vuotiaana oli hän jo hovimaalari ja akatemian
jäsen. Lauraeus alotti omatakeisen tuotteliaisuutensa jo ennenkuin
oli akatemialliset opintonsa päättänyt, ja kun hän, ensin
yritettyään historiamaalausta, v. 1806 melkein yksinomaisesti
antautui laatukuvamaalauksen alalle, oli menestys erinomainen. Hän
loi suuren joukon pieniä, vilkkaita, sirosti suoritettuja kuvia,
joissa henkilöt säännöllisesti esiintyvät valkeanvalaistuksessa
milloin sisällä milloin taivasalla. Aiheet olivat muutoin hyvin
vaihtelevia, milloin ahvenanmaalaisia tahi taalalaisia, milloin
metsästäjiä tahi matkustajia nuotion ympärillä tahi tulisoihtujen
valossa, milloin ilta- tai yökohtauksia krouvissa tai hiljaisessa
kodissa. Maalaajalla oli tarkka havaintokyky ja tositaiteilijan
lahjat todellisen elämän kirjavaa moninaisuutta kuvaamaan. Tekniikan
puolesta oli hänellä kumminkin opittavaa, ja v. 1817 hän sen tähden
läksikin Ruotsin valtion antamalla matkarahalla ulkomaille. Kolme
vuotta oleskeli hän Parisissa tutustuen silloiseen ranskalaiseen
maalaukseen. David'in koulun kylmähkö, hienosti muotoileva suunta ei
kuitenkaan voinut aivan terveellisesti vaikuttaa todellisen elämän
kuvaamista harrastaneeseen Lauraeukseen. Mutta kun hän myöhemmin
asettui Roomaan, osottivat lukuiset kuvansa roomalaisesta elämästä,
että hän eduksensa sulattaen vieraita aineksia oli täydellisesti
palaamassa itsenäiseen luonnonkäsitykseensä. Silloin kuolema katkaisi
hänen elämänlankansa. Varsinkin viimeisen jaksonsa teoksissa oli
hän kohonnut aikansa etevimpäin laatukuvamaalaajain joukkoon, jopa
kerrassaan kilpailemaan hollantilaisten maalaajain kanssa, joita
nuorena kopioidessaan hän oli oman alansa löytänytkin. V. 1845
Suomen yliopisto osti 8 ja v. 1850 taideyhdistys parikymmentä hänen
varhaisempia taulujaan; muita löytyy yksityisten hallussa.
Muut mainittavat ovat työskennelleet varsinaisen maalauksen
rajamailla, mikä piirustajana, mikä piirrosten tekijänä.
Everstiluutnantit _Ulrik Thersner_ (s. Kirkkonummella 1779, k.
Westerås'issa matkalla ollessaan 1828) ja _Vilhelm Maksimilian
Carpelan_ (s. Lohjalla 1787, k. Tukholmassa 1830) ovat kenties
oikeastaan dilettanttein luokkaan luettavat. Molemmat olivat
kumminkin eteviä maisemanpiirustajia ja harjoittivat n.s.
aqvatinta-piirtämistekniikkaa. Thersner ryhtyi v. 1817 suuren
kuvateoksen, "Fordna och närvarande Sverige", julkaisemiseen, sitä
varten itse piirustaen Ruotsin etevimmät herraskartanot, jotka kuvat
sitten painettiin useiden muiden tekeminä aqvatinta-piirroksina. E.
Dahlbergin ennen mainitusta kuvateoksesta, jonka toimittamisessa
Elias Brenner oli ollut osallisena, eroaa tämä siinä, että Thersner
on pitänyt kartanoja ympäröiväin maisemain kuvaamisen tärkeämpänä,
jota vastoin entisessä arkkitehtuuri on pääasiana. Teosta, joka
toimittajan kuollessa oli keskieräinen, ovat muut taiteilijat ja
vihdoin Thersnerin tytär _Tora_ (s. 1818, k. 1867) jatkaneet.
Carpelan, joka on piirtänyt muutamia lehtiä edelliseen teokseen,
julkaisi itse aqvatinta-piirrosteoksen, nimeltä "Pittoresk resa tili
Norska fjällen" (1821-23), itse alusta alkain valmistaen useimmat
Norjan ihanaa luontoa kuvaavat lehdet. Hän oli myöskin tunnettu
taitavana kartanpiirtäjänä. Kolmas arvossa pidetty maisemanpiirustaja
oli kenralimajuri, vihdoin kenrali Juhana Pietari Lefrén (s.
Turussa 1784, k. Tukholmassa 1862). Näihin eteläsuomalaisiin
liittyy neljä savolaista _Kaarle Kustaa Lundgren_ (s. Kuopiossa
1779, k. Tukholmassa), _Juhana Henrik Strömer_ (s. Pielisjärvellä
1807), _Aadolf Hård_ (s. Kuopiossa 1807, k. Tukholmassa 1855) ja
alempana veljestensä muassa mainittava Vilhelm von Wright. Lundgren,
taideakatemian oppilas, oli erittäin taitava kartanpiirtäjä, mutta
on sitä paitse tehnyt paljo vaskipiirroksia kuvallisiin teoksiin.
Maunu von Wrightin lintukuvat Suomessa ja sittemmin Lundgrenin
vaskipiirrokset Tukholmassa herättivät Strömerissä luontaisen
taipumuksen taiteesen. Köyhänä papinpoikana oli hän lähtenyt Ruotsiin
ryhtyäkseen kauppatoimeen, mutta päätti siellä ruveta taiteilijaksi.
Saatuaan ensimäisen opetuksen Lundgrenilta suoritti hän (1827-32)
hyvällä menestyksellä akatemian kurssit. Kun juuri tähän aikaan
kivipiirrostaitoa ruvettiin Ruotsissa viljelemään, antautui Strömer
tälle alalle. Hän oli aikanaan etevin litograafi Tukholmassa ja
sai sekä kuninkaallisten että muiden huomattavimpain henkilöitten
(Berzelius) muotokuvat tehtäväkseen. Yhteen aikaan oli hänellä
Hårdin kanssa oma kivipiirros-painokin, ja silloin hän alotti
julaista "Svenskt Album" nimistä kokoelmaa suuria kivipiirroksia
ruotsalaisten taiteilijain taulujen mukaan. Strömer työskenteli
sittemmin Tukholmassa litograafina aina 1870-luvun loppuun, jolloin
hän vihdoin palasi kotimaahan (Waasaan). Ylen suuri on hänen
teostensa luku -- muoto-, maisema y.m. kuvia --, jotka hän osaksi
itse on luonnon mukaan piirustanut ja sommitellut ja joista usealla
on taiteellista arvoa. Hård oli myöskin kivipiirtäjä, mutta ei niin
taitava eikä taiteellinen kuin Strömer.
Jos Suomenmaa täten luovutti taiteilijakykyjä Ruotsille, niin on
toiselta puolen tunnustaminen, ettei se ollut muuta kuin kohtuullinen
korvaus siitä hyvästä, minkä suomalainen taide sai sieltä päin
vastaan ottaa. Vuosisadan alkupuolella työskenteli näet täällä
useita ruotsalaisia taiteilijoita, mikä lyhemmän, mikä pitemmän
ajan, ja muutamat jäivät tänne ijäkseen, jota paitse useimmat sen
aikakauden suomalaiset maalaajat harjoittivat opintoja Tukholmassa.
Tähän vuorovaikutukseen nähden on kumminkin syystä huomautettu,
että Suomella entisyyden perustuksella oli oikeutettu osuutensa
ruotsalaisissa taiteen edistystä tarkoittavissa laitoksissa ja
kokoelmissa -- osuus, josta se väkinäisesti oli erotettu. Ensin
mainituita oli _Emanuel Thelning_ (s. Ruotsissa 1767, k. Pietarissa
1831), joka pääteoksensa tähden on tähän aikakauteen luettava,
vaikka hän jo menneen vuosisadan lopulla oli muuttanut Suomeen.
Hänen sanotaan olleen taideakatemian oppilaana ja nauttineen C. G.
Pilon johtoa. Suomessa hän maalasi paraasta päästä muotokuvia,
ainakin yhden alttaritaulun (Vihdin kirkkoon, 1798) ja omasta
harrastuksesta historiallisesti tärkeän taulun, joka esittää Porvoon
valtiopäiviä sillä hetkellä, kun keisari Aleksanteri I tuomiokirkossa
vakuuttaa säilyttävänsä Suomen perustuslait. Valmistettuansa tämän,
nykyään Porvoon lyseon huostassa olevan teoksen, muutti Thelning
Pietariin, jossa 1820-luvulla samasta taulusta sai vuotuisen
eläkkeen. Cygnaeuksen gallerissa on hänen tekemänsä maalaus, joka
kuvaa Kangasalan terveys-lähdettä vuosisadan alulla. Thelningin
teokset osottavat kerrassaan riittämätöntä taiteellista oppia.
Samaa ryhmää oli edelleen miniatyyri- ja akvarellimaalaaja Erik
Vilhelm Lemoine (s. 1780, k. 1859), joka muutti Turkuun v. 1813 ja
jätti maan vasta joku vuosi ennen Turun paloa. Hänen tekemiänsä
muotokuvia sekä maisemamaalauksia (öljyvärisiäkin) on vielä
yksityisten hallussa. Häntä paljon etevämpi ja aikansa paraimpia
ruotsalaisia muotokuvanmaalaajia oli Kaarle P. Mazer, mutta hän
toimi täällä vaan lyhyen ajan (1837) muuttomatkallaan Venäjälle.
Vielä myöhemmin kävivät Suomessa maisemanmaalaaja Kaarle Juhana
Fahlcrantz, historiamaalaaja Juhana Sakari Blackstadius ja vihdoin
60-luvun alussa Markus Larsson, kaikki jättäen tänne teoksia
muistoksi käynnistään. Laajemmassa esityksessä voisi näiden
maalaajain ohimenevään vaikutukseen maassamme liittää luettelon
osaksi etevänlaisista alttaritauluista ja muotokuvista, jotka näihin
aikoihin tilattiin Ruotsista sikäläisiltä maalaajilta.
Kun tämän jälkeen käymme puhumaan maalaustaiteen varsinaisista
edustajista maassamme, muistutettakoon, että Mikael Toppelius
aina kuolemaansa saakka (1821) ylläpiti kirkkomaalauksen
traditsioneja. Ainoastaan ohimennen on vähemmin taitava ja tuottelias
"koristelumaalaaja" _Samuel Elmgren_ (s. Turussa 1771. asunut enimmän
aikaa Leppävirroilla, k. Ilomantsissa 1834) mainittava saman suunnan
edustajana Itä-Suomessa. Turussa oli Ruotsista tullut _Juhana Eerik
Hedberg_ (s. 1767, k. 1823), akatemian piirustusopettaja (1799-1823),
taiteen ainoana viranpuolisena edustajana. Hän on maalannut
muotokuvia (H. G. Porthamin y.m.), pari alttaritaulua ja laatukuvia
(esim. "Pesijä"), kaikki jotenkin ala-arvoisia.
Silloin esiintyi _Kustaa Vilhelm Finnberg_ (s. Paraisissa 1784, k.
Tukholmassa 1833) uudestaan osottamaan, kuinka lahjakkaita miehiä
maallamme oli vara menettää. Merimiehen poikana tuli Finnberg v.
1801 Turkuun maalarinoppiin ja edistyi ammatissaan kisälliksi.
Hänessä oli kuitenkin herännyt halu taidemaalaukseen ja hänen
onnistui saada apua lähteäksensä Tukholmaan taideakatemiaan. V.
1811 sai hän siellä kilpasommituksesta ("Icarus ja Daedalus")
ensimäisen palkinnon ja seuraavana vuonna suuren eli Tessinin
mitalin. Noin v. 1817 palasi hän Turkuun ja oli nyt Suomen etevin
maalaaja kaupungin paloon saakka. Hänen toimeentulonsa lienee
ollut huononlainen tiettävästi omastakin syystä, mutta säilyneet
teokset osottavat hänen ansainneen parempaa kohtaloa. Finnbergin
maalaamista muotokuvista ovat muun muassa arkkipiispa J. Tengströmin
(sen mukaan on laajalle levinnyt kivipiirros tehty) ja vapaaherra
Fabian Wreden (taideyhdistyksen kokoelmassa) tunnetut. Olematta
mestariteoksia osottavat ne sekä piirustuksen että värityksen
puolesta melkoista, odottamatonta taiteellisuutta, joka ei seisahdu
ulkonaiseen, vaan yrittää tuomaan henkilön luonnettakin näkyviin.
Akatemiassa tutustuttuaan antikinsuuntaiseen muodonkäsitykseen
itsenäistyi hän niin sanoaksemme tunteellisen realismin suuntaan,
joka luonteeltaan ja lopulta raittiin värityksen kautta on lähempänä
nykyaikaa kuin Krafft'ia tai muita 1700-luvun muotokuvaajia. Paitse
lueteltuja teoksia on mainitseminen uskonnolliset maalaukset
Kemiön ja Kakskerran kirkoissa. Kemiössä on Finnberg lehterin
rintamukselle maalannut Kristuksen ja apostolein kuvat vanhaan
tapaan kunkin eri alalleen. Näissä täydentämättömissä kuvissa näkee
mikä taiteilijanero oikeastaan piili tuossa maalarinkisällissä.
Jos luetaan pois siellä täällä esiintyvä maneerintapainen kohta,
osottavat ne kauttaaltaan itsenäisesti luovaa, rohkeanluontoista,
alkuperäistä taiteilijaa, joka vilpittömällä vakavuudella on
ajatellut tehtävänsä. Eri-ikäisten ja luontoisten henkilöiden
yhdistävänä siteenä on uskon ja hartauden ilme. Tekotapa on reipas
ja väritys usein tehokas. Kakskerran pienessä saarikirkossa on
ehkä ainoa Finnbergin maalaama alttaritaulu.[23] Se esittää pyhää
ehtoollista. Itse ryhmityksessä ilmaantuu Lionardo da Vinci'n
mainion, samanaiheisen kuvan vaikutusta, mutta ulkonaisen asun
puolesta on maalauksessa omituista uutta entiseen verrattuna.
Maalaaja on näet muutamia henkilöitä jopa Vapahtajaakin varten
käyttänyt uudenaikaisia alhaisemman kansan pukuja, esittäessään ne
merimiehen eli kalastajan röijyssä eli paidassa. Toisilla on kyllä
muistoperäinen viitta, mutta taiteilija ei ole ainoastaan osannut
kauniisti yhdistää nämä eriaikaiset yksityiskohdat, vaan myöskin
kyennyt luomaan realistiseen sommitukseen uskonnollisen mielialan.
Yksityiset päät ovat syvällisesti harkittuja ja huolellisesti
muotoeltuja (Johannes heikoin, vanhaan maneeriin kuvattu), ja
värityskin tavoittaa mahtivaikutusta. Maalaus on laadussaan aikansa
edellä ja viittaa vasta vuosikymmeniä myöhemmin ilmaantuneeseen
tapaan realistisesti käsitellä raamatun aiheita. Turun palon jälkeen
lähti Finnberg Tukholmaan, jossa kuolemaansa saakka eli köyhänä ja
puutetta kärsivänä, haaveksien suurta taidetta, tehden luonnoksia
tilaamattomiin maalauksiin ja ikävöiden Roomaan.
Viimeinen tähän jaksoon kuuluva taiteilija oli presidentin tytär
_Matilda Vilhelmiina Rotkirch_ (s. Stenbölessä Porvoon pitäjässä
1813, k. Turussa 1842). Hän opiskeli Tukholmassa 30-luvulla, ainakin
aluksi nauttien taideakatemian professori J. G. Sandbergin ja
maanmiehensä R. W. Ekmanin johtoa. Käytyään v. 1840 Italiassa tutki
ja kopioi hän seuraavana vuonna Van Dyk'in ja Murillon maalauksia
Parisissa. Kaksi vuotta myöhemmin rintatauti lopetti hänen elämänsä.
Lahjakkaan maalaajattaren harvalukuiset muoto- ja laatukuvat
("Vingåker'in maalaistyttö" 1837; "Nuori rukoileva nainen" 1838 y.m.)
osottavat hienoa, luontaista taideaistia ja teknillistä kehitystä,
jotka täydellisesti oikeuttavat hänen poismenonsa herättämän suuren
kaipauksen.
B. Taideyhdistyksen perustus ja senaikuiset maalaajat.
Tähän saakka mainitut taiteilijat eivät nähneet ja tuskinpa he
edes tiesivät toivoakaan paremman ajan koittavan Suomen taiteelle.
Todellisuudessa oli kumminkin itsetietoisen taiteenharrastuksen
herätysaika tullut, sama aika, jolloin kansamme alkoi toipua siitä
horrostilasta, joka oli seurannut väkinäistä asettumista uusiin
valtiollisiin oloihin, Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin keväinen
kylvöaika. Jo v. 1834 allekirjoittivat V. Klinckovström, J. J.
Tengström, J. G. Linsén, I. Ilmoni ja J. L. Runeberg -- kentiesi
Finnbergin kohtalon herättäminä -- kehoituksen seuran perustamiseen,
jonka toiminta "pääasiallisesti tarkoittaisi kotimaisten
taiteilijakykyjen auttamista". Mutta tuntemattomasta syystä jäi asia
silloin sikseen. Kuusi vuotta myöhemmin professori N. A. Gyldén
paremmalla menestyksellä rupesi samanlaista yritystä harrastamaan.
V. 1843 senati vahvisti uuden seuran säännöt, ja 10 p. maaliskuuta
1846, nykyisen keisarin, Aleksanteri III:n syntymäpäivänä, joka yhä
edelleen oli vuosipäivänä pidettävä, oli Suomalainen Taideyhdistyksen
perustava kokous. Siinä valittiin johtokunnan ensimäisiksi jäseniksi
salaneuvos C. J. Walleen (esimieheksi), professorit I. Ilmoni ja
J. J. Nervander, konsuli H. Borgström (rahavartijaksi) ja insinööri
M. von Wright. Yhdistyksen tarkoitus oli ja on edelleenkin näyttelyjä
toimittamalla ja taideteoksia levittämällä yhä laajemmissa
piireissä herättää taiteen ymmärrystä ja harrastusta, tarpeellisia
opetusneuvoja hankkimalla "tehdä suomalaiselle taiteilijalle
mahdolliseksi ansaita tuon nimen muunkin kuin yksistään syntymisen
kautta", palkinnoilla kehoittaa, matkarahoilla ja teoksia ostamalla
auttaa taiteilijanalkuja ja taiteilijoita sekä myöskin perustaa
ja yhä lisätä suomalaisen taiteen kehitystä kuvaavaa julkista
taidekokoelmaa. Tehtäväin monipuolisuus yksistään osottaa mikä
merkitys yhdistyksellä on ollut taide-elämässämme, semminkin kun
se, senkin jälkeen kun valtio on ruvennut taidetta kannattamaan,
pääasiassa on saanut olla tämänkin kannatuksen välittäjänä.
Nyt on meidän tutustuminen niihin miehiin, jotka harjoittivat
taidetta silloin kuin tämä olosuhteiden muutos tapahtui ja jotka
olivat osallisina niiden perustamisessa. Milt'ei ainoa, joka tähän
aikaan kokonaan eli taiteestansa, oli _Juhana Eerik Lindh_ (s.
Ruotsin Roslagenissa 1793, k. Helsingissä 1865). Hän oli tosin saanut
jonkun määrän opetusta Tukholman taideakatemiassa, mutta muutti
kumminkin ammattimaalarina Suomeen. Lindh tuli ensin Kokkolaan,
josta hän, maalattuaan alttaritauluja m.m. mainitun kaupungin,
Oravaisten ja Munsaian kirkkoihin, kahdeksan vuoden päästä (v.
1823) muutti Turkuun. Tämän kaupungin palo karkoitti hänet vihdoin
Helsinkiin, johon hän asettui ijäkseen. Jo Turussa oli hän alkanut
maalata muotokuvia ja antautui nyt yksinomaisesti tälle alalle
Helsingissä ja matkustaen ympäri maata paikasta paikkaan suoritti hän
lukemattomia tilauksia. Tosin hänen teoksensa osottavat vaillinaista
kykyä luonteen ilmi luomisessa, mutta kun hän ylipäätään onnistui
ulkonaisen yhdennäköisyyden kuvaamisessa ja kun hänen työnsä oli
huolellista eikä hänen väritykseltäänkään puuttunut valoisuutta,
niin olivat tilaajat tyytyväisiä. Taideyhdistyksen ensimäisessä
näyttelyssä oli hänellä 8 eri teosta, mutta hän joutui niin ankaran
arvostelun alaiseksi, että hän sen jälkeen vaatimattomasti vetäytyi
kilpailemasta etevimpäin kanssa. Taideyhdistys omistaa hänen
tekemänsä R. H. Rehbinderin ja C. J. Walleenin muotokuvat. _Pietari
Aadolf Kruskopf_ (s. Pietarissa 1805, k. Muolan pitäjässä 1852) oli
häntä lahjakkaampi, mutta riittävän opetuksen puutteessa jäi hän
dilettantin kannalle. Koulua käydessä (Pietarissa) oli Tukholman
taideakatemian entinen oppilas F. J. Sedmigradsky -- joka kauan aikaa
(1812-40) oli nimellisenä piirustuksen opettajana yliopistossamme,
vaikkei hän koskaan tätä virkaa hoitanut -- opettanut häntä
piirustamaan. Sittemmin oli hän lakitiedettä tutkinut, ja oli
hänellä joku alempi virka senatissa samalla kuin hän v:sta 1830
hoiti juuri mainittua piirustuksen opettajan virkaa. Kruskopf
harjoitti vähemmin öljy- kuin pastellimaalausta ja kivipiirräntöä.
V. 1837 ja sitä seuraavina vuosina hän julkaisikin kokoelman
somatekoisia "Finska vyer" (suomalaisia näköaloja), jotka hän itse
oli luonnon mukaan piirustanut ja kiveen piirtänyt, sekä melkoisen
joukon muitakin kivipiirroksia. _Thomas Legler_ (s. Throndhjemissä
1806, k. Turussa 1873), _Juhana Knutson_ (s. Helsingborgissa
1816) ja _Lennart Forstén_ (s. 1817, k. 1886) ovat näitä lähinnä
taiteellisen kykynsä puolesta. Legler oli opetellut maisema- ja
koristemaalausta Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa ennenkuin hän v.
1833 lähti Pietariin ja sieltä palatessaan jäi ikipäiviksi Turkuun.
Siellä vaikutti hän piirustuksen opettajana ja maalasi näöltään
hienotekoisia, mutta luonnon tutkimuksen puutetta ilmaisevia
maisematauluja (yksi taideyhdistyksen kokoelmassa). Knutson tuli 24
vuoden vanhana Suomeen, käytyänsä jonkun aikaa sekä tanskalaisessa
että ruotsalaisessa taideakatemiassa, ja on melkein koko ikänsä ollut
piirustuksen opettajana Porvoossa. Hän oli ensin parhaasta päästä
muotokuvanmaalaaja, mutta kääntyi myöhemmin maisemamaalaukseen.
Saavuttamatta korkeampaa taiteellisuutta on hän yhä nykyaikaan
saakka pysynyt tuotteliaana. Samanlaisella innolla everstluutnantti
Forsténkin elämänsä iltaan saakka piti kiinni taiteestansa. Syystä
kun ei ollut harjoittanut perusteellisempia opintoja, ei hän kyennyt
kohottamaan maisemamaalaustaan dilettanttimaisuuden kannalta.
Kruskopfin, Knutsonin ja Forsténin sekä kohta mainittavan Maunu von
Wrightin avulla rupesi kirjakauppias A. C. Öhman v. 1844 toimittamaan
suurta kuvateosta "Finland, framstäldt i teckningar" (Suomi, kuvissa
esitettynä). Kaikkiaan 120 (Dresdenissä tehtyä) kivipiirroslehteä
käsittävä teos tuli Z. Topeliuksen (ja A. Reinholmin) kirjoittamalla
tekstillä varustettuna valmiiksi 1852 ja ansaitsee muun muassa sen
tähden mainitsemista, että se suuntasi taidettamme maisemamaalaukseen.
Edellisiä etevämmät ovat veljekset _von Wright, Maunu_ (s.
1805, k. Helsingissä 1868), _Vilhelm_ (s. 1810, k. Ruotsin
Bohuslän'issä 1887) ja _Ferdinand_ (s. 1822), joista ensimäinen
ja kolmas ovat olleet Suomen tunnetuimpia ja kunnioitetuimpia
taiteilijoita. Veljekset olivat syntyneet Haminanlahden tilalla
Kuopion pitäjässä, paikkakunnalla, joka luonnonihanuuteen nähden
on meidän maan etevimpiä. Heillä ei ollut halua lukemiseen, mutta
varustettuina harvinaisilla luontaisilla taiteilijalahjoilla,
joita he itseksensä kehittivät, antautuivat he kaikki luonnon
tutkimiseen sekä metsän ja veden asukkaiden kuvaamiseen. Tekniikan
puolesta tyytyen piirustimeen ja vesiväriin kohosivat he jo varhain
mestariuteen tällä heidän omituisella alallaan. Maunu lähti
kuitenkin v. 1826 Tukholmaan ruvetakseen taideakatemian oppilaaksi,
mutta tämä ei saanut häntä eroamaan hänen alkusuunnastaan. Päin
vastoin ryhtyi hän siellä, kutsuttuaan Vilhelm veljensä avukseen,
kreivi Niilo Brahen kustannuksella julkaisemaan suurta kuvateosta
"Svenska foglar" (Ruotsalaisia lintuja), luonnon mukaan kiveen
piirustettuina (1828-30), teosta, jota kaikkiaan ilmaantui 120 isoa
kuvalehteä ja joka teki toimittajain nimet kuuluisaksi molemmin
puolin Pohjanlahtea. Alkuperäiset akvarellit ostettiin myöhemmin
Suomen yliopiston kirjastoon. Maunu palasi jo v. 1829 kotimaahan,
mutta Vilhelm jäi kuolemaansa saakka Ruotsiin, jossa yhä edelleen
taiteellansa palveli luonnontieteitä. Hänen etevin luomansa lienee
kuvateos "Skandinaviens fiskar" (Skandinavian kalat, 1836-38), jolle
kuvien uskollisuuteen ja hienoon tekolaatuun nähden on vaikea löytää
vertaa. Tauluja on tämä veli vähän, tuskin nimeksikään maalannut.
Maanmittausylihallituksessa kartanpiirustajana (v:sta 1829) ja
yliopistossa sekä luonnontieteellisten kokoelmain konservatorina
(v:sta 1845) että piirustuksen opettajana (v:sta 1849) ollen
Maunu von Wright lakkaamatta toimieli taiteensa alalla. Puhumatta
muutamasta kivipiirrosmaisemasta pysyi hän tekniikaltaan ja
aihepiiriltään kauan entisellään. Vasta ruvettuaan ylempänä mainitun
kuvateoksen (Suomi, kuvissa esitettynä) toimitukseen, alkoi hän
suuremmassa määrässä käyttää taitoansa maisemain kuvaamiseen, ja
taideyhdistyksen perustamisen jälkeen, 40 vuoden vanhana, rupesi
hän öljyllä maalaamaan, siten pysyväisesti kiinnittäen nimensä
taiteemme historiaan. Tässä kohden hän noudatti nuoremman veljensä
Ferdinandin esimerkkiä, joka myös silloin ryhtyi öljymaalaukseen.
Niinkuin hänen veljensä oli Ferdinandkin jonkun aikaa oleskellut
Ruotsissa. Seitsentoista vuotiaana hän sinne lähti ja asui milloin
veljensä Vilhelmin luona Bohuslän'issä milloin Tukholmassa. Ollen
autodidakti niinkuin vanhemmatkin veljet maalasi hän muun muassa
vesivärillä kasvia luonnontieteellistä tarkoitusta varten. V.
1844 hän palasi isänmaahan ja sen jälkeen on hän enimmäkseen
asunut Haminanlahdella. Ennen taideyhdistyksen perustamista oli
von Wright veljesten pääansiona se, että he olivat mestarillisia
luonnontieteellisten kuvain tekijöitä, mutta sen jälkeen pyrkivät
he maiseman- ja eläintenkuvaajinakin korkeammalle taiteelliselle
kannalle. Toistakymmentä vuotta ja enemmänkin olivat heidän ylen
lukuisat teoksensa huomatuimpia taideyhdistyksen näyttelyissä, ja
lähes yhtä kauan olivat heidän maisemataulunsakin sekä yleisön että
kritiikin silmissä mitä etevintä Suomen taide kykeni tuottamaan.
Eikä se ollutkaan aivan väärin, sillä maisemanmaalaajinakin olivat
he uskollisia kotimaisen luonnon esittämisessä. Toista on jos
varsinaisen taiteen kannalta arvostelee heidän maisemiaan. Ne ovat
tarkkoja ja hienotekoisia, mutta niiltä puuttuu se vapauden leima,
joka on tositaiteilijan tuotteiden tunnusmerkki. Erityistä huomiota
ansaitsevat ehkä kuitenkin Maunu von Wrightin maisemapiirustukset
(taideyhdistyksen kokoelmissa), joissa hän varsinkin avaroita
näköaloja kuvatessaan on osottanut sekä kauneudenaistia että
varmaa kättä suomalaisen maiseman omituisuuden tavoittamisessa.
Verrattomia ovat veljekset niin hyvin myöhemmin kuin varhemminkin
olleet ainoastaan elävien ja varsinkin lintujen puvun ja värin
esittämisessä. Edistystä suorastaan taiteelliseen suuntaan osottavat
ne teokset, jotka kuvaavat eläinten elämää keskenään (esim. F. v.
Wrightin "Rauhalliset olot" ja "Taistelevia metsoja" taideyhdistyksen
kokoelmassa). Maunu veli, kuolemaansa saakka taideyhdistyksen
johtokunnan jäsenenä, oli aikoinaan Helsingin taide-elämän
arvokkaimpia edustajia, jota paitse hän on luonnontieteen alalla
julaissut havaintorikkaita kirjoituksia ja isomman teoksenkin
(Finlands Foglar I). Ferdinand von Wright, joka taulumaalaajana on
ollut Maunua tuotteliaampi ja taiteellisesti etevämpi, elää vielä,
ahkerana kuten aina. Maisemamaalaus on kuitenkin jäänyt syrjään.
Hän asettaa tosin kotkansa, kyyhkysensä, teerensä, peipposensa,
pulmusensa keskelle kotimaista maisemaa, mutta jos tilaajat
tyytyisivät siihen, maalaisi hän ne mieluummin yksistään vaan. Kuinka
lieneekään ovat hänen taulunsa yhtä tavallisia kuin rakastetuita
koristuksia suomalaisissa kodeissa.
Lopuksi kuuluu taideyhdistyksen perustamis-aikakauteen kaksi
maalaajaa, jotka, vaikka he lahjojensa ja yleisen merkityksensä
puolesta erosivatkin toisistaan, kuitenkin ovat yhdessä mainittavat
sen tähden, että nuoremman taiteilijapolven opettaminen on
molempain pääansioita. Ne ovat _Berndt Abraham Godenhjelm_ (s.
Mäntyharjulla 1799, k. Helsingissä 1881) ja _Robert Vilhelm Ekman_
(s. Uudessakaupungissa 1808, k. Turussa 1873).
Godenhjelm kääntyi jo v. 1827 virkamiesuralta taiteesen, jossa
Heideken Tukholmassa oli ollut hänen ensimäinen opettajansa.
Mainittuna vuonna lähti hän Pietariin, opiskeli taideakatemiassa,
muun muassa harjoitellen vaskipiirräntöä, ja jäi sitten sinne
maalaamaan kopioita Eremitage'ssa, muotokuvia sekä pyhäin kuvia
venäläisiin kirkkoihin. V:n 1848 alussa muutti hän Helsinkiin
ja vaikutti täällä taideyhdistyksen (samana vuonna) perustaman
piirustuskoulun opettajana v:een 1869. Tämän sekä yksityisenkin
opetustoimensa kautta on hän parhaasta päästä ansainnut sijan
taiteemme historiassa. Hänen itsenäinen tuotteliaisuutensa
on ollut verraten vähäinen. Omituisella, nuorempien päiviensä
miniatyyrimaalausta muistuttavalla, hurskaalla tekotavalla
käsitellen Kalevalasta ja Runebergin runoelmista otettuja aiheita
(esim. "Väinämöisen laulu" ja "Kuningas Fjalar") on hän kuitenkin
edustanut ajan isänmaallismielistä taidetta. Myöskin alttaritauluja
on hän maalannut joitakuita (Janakkalassa: ristiinnaulitseminen;
Dragsfjärdissä: Kristus Getsemanessa).
Vaikka Ekman ei saanutkaan toimia taiteenharrastuksen puolesta
vilkkaammassa pääkaupungissa, vaan ainoastaan Turussa, on hän
kuitenkin muitten edellä pidettävä taiteen tienraivaajana tässä
maassa. Jo varhain orvoksi jääden sai hän nuorena kovaa kärsiä.
Ensimäinen opettajansa piirustuksessa oli Finnberg Turussa. V. 1824
lähti hän Tukholmaan tullakseen taideakatemiassa J. G. Sandbergin
oppilaaksi. Tukalista taloudellisista oloistaan huolimatta edistyi
hän hyvin ja sai palkintomitaleja toisen toisensa perästä.
Laatukuva- ja historiamaalauksen harjoittamiseen antauneena
herätti hänen maalaamansa soma "Taalain tyttö" ensiksi suurempaa
huomiota. V. 1836 tuli hän akatemian agréé'ksi ja seuraavana
vuonna sai hän matkastipendin kolmeksi vuodeksi. Sitä ennen täytyi
hänen kuitenkin ruveta Ruotsin alamaiseksi. Niin tapahtuikin, ja
hänen käyntinsä Suomessa 1837 (jolloin hän muun muassa osaksi
harjoitelmia tehdäksensä matkusteli Savossakin) näytti siis
hyvästijätöltä ikipäiviksi. Kuitenkaan ei mikään todista asian
herättäneen huomiota hänen isänmaassansa. Akatemian holhottina
harjoitteli Ekman taiteellisia opintoja Tanskassa, Hollannissa ja
varsinkin Ranskassa Delarochen oppilaana. V. 1841 matkusti hän
Italiaan, josta hän vasta v. 1844 palasi Ruotsiin. Ulkomaalta oli
hän Tukholman taidenäyttelyihin lähettänyt useita yhä jatkuvaa
edistystä osottavia tauluja, muun muassa "Hollantilainen sisusta"
ja "Majoituskohtaus 30 vuoden sodan ajoilta", joista taideyhdistys
Tukholmassa osti edellisen ja kuningas Kaarle XIV Juhana jälkimäisen.
Nämä molemmat oli hän maalannut ennen Italian matkaansa. Siellä
alppien eteläpuolella hän mieltyi tuon niemimaan pittoreskiseen
maalais- ja kaupunkielämään, joka tarjosi niin runsaasti aiheita
ajan romantillis-ihannoitsevalle taiteelle. Hänen maalauksiaan
kiitettiin silloin Ruotsissa samoin kuin myöhemmin Suomessakin
värinsä ja loistavain valaistuseffektiensä vuoksi. Maalaajan
taipumusta luonnonkaunistamiseen ei tuona romanttisuudenkaan aikana
hyväksytty. Hänen ensimäisiä teoksiaan Tukholmaan tultuaan oli
"Kansanjuhla Södermanlannissa", joka sekin joutui kuninkaalliseen
kokoelmaan. Ekman valittiin nyt akatemian jäseneksi, mutta ei se
eivätkä muutkaan kunnianosoitukset voineet häntä Ruotsiin ainaiseksi
kiinnittää. Syyskuulla 1845 tuli hän Turkuun muka käymään vaan,
mutta sinne hän sentään elinajakseen jäikin. Ekman oli todenperäinen
taiteilijaluonto, täynnä elämän voimaa ja intoa, ja hänen jäämistään
kotimaahan ei saata toisin selittää kuin siten, että tuo silloiselle
Suomelle omituinen isänmaallinen innostus oli häneenkin tarttunut.
Hän huomasi nimittäin itsellään olevan jotakin tehtävää täällä
ja tarmonsa takaa hän siihen ryhtyikin. Jo v. 1846 perustettiin
piirustus-koulu Turkuun, jonka opettajana hän on ohjannut lukuisien
taiteilijanalkujen ensimäisiä askeleita. Se sekä ylimalkaan nuorten
innostuttaminen taiteesen oli toinen hänen tehtävistään, toinen
taas oli saattaa kotimainen taide isänmaalliseksi sisällykseltään;
sen vuoksi hän itse käsitteli ja koetti esimerkillään saada muita
käsittelemään suomalaisia aiheita. Näiden perusohjeiden mukaan toimi
hän elämänsä loppuun saakka, ja hyvä tarkoitus onkin usein lukuun
otettava, kun hänen lukemattomia teoksiaan arvostelee. On näet
myöntäminen, ettei Ekman, yksin kun oli -- jollei koko maassa niin
ainakin kotiseudullansa -- taiteen lippua kantamassa sekä pakotettuna
miltei yksistään taiteestansa elämään, jaksanut pysyttäytyä
sillä taiteellisella kannalla, jolla hän Suomeen palatessaan oli
ollut. Ainoastaan yhden kerran oleskeli hän vielä pitemmän ajan
ulkomaalla, Parisissa (1857-58), jossa olisi voinut virkistyä
taiteilijalle raskaasta koti-ilmasta. Totta puhuen ei Ekmanin
maalaus ollut koskaan kohonnut täydellisesti itsenäiseen vapauteen;
hänen paraimmatkin teoksensa ovat harvoin vapaita kankeudesta ja
tahallisuudesta järjestelyssä, vapaita sovinnaisuudesta muodon- ja
kasvojen tyypeissä (huomaa esim. ruusuiset, muhkeat kaunottaret). Kun
myöhemmin kilpailun ja kritikin puute sekä tilaajain tyytyväisyys
totutti maalaajaa asettamaan yhä vähempiä vaatimuksia omiin
teoksiinsa, tulivat nuo entiset heikot puolet yhä tuntuvammiksi --
sitä enemmän mitä painavampi aihe oli, niinkuin alttaritauluissa,
joissa heleät värit ja kaikenpuolinen sovinnaisuus liian usein
esiintyvät tositaiteellisen sopusoinnun ja omaperäisen vilpittömän
hartauden sijasta. -- Suuremmoisin toimi, joka Ekmanille uskottiin,
oli Turun tuomiokirkon kuorin koristaminen al-fresco maalauksilla
(1850-51). Paitse raamatunaiheisia kuvia loi hän tätä varten kaksi
historiallista sommitusta: "Pyhä Henrik kastaa Suomalaisia" ja
"Agricola antaa Kustaa Waasan käsiin Uuden Testamentin suomennoksen",
jotka molemmat olivat arvokkaimpia siihen saakka meillä nähtyjä
yrityksiä historiamaalauksen alalla. Muut teoksensa jakaantuvat
aiheen puolesta seuraaviin pääryhmiin: laatu- ja kansanelämänkuvia,
ensi aluksi vielä italialaisia, mutta sitten kotimaisia, niinkuin
"Pentti Lyytinen lukee runojansa savolaisessa pirtissä" (1848),
"Kreeta Haapasalo soittaen kanteletta talon väelle" (1868),
"Venhematka kirkolle" y.m.; Runebergin ja Topeliuksen runoelmiin
liittyviä, esim. "Tanssi pirtissä" (1845) ja "Laukkuryssät tarjoovat
tavaroitaan talon naisille" (1856), molemmat Hirvenhiihtäjäin mukaan,
"Vänrikki Stål ja Runeberg", "Kohtaus Regina von Emmeritz'istä" y.m.;
Kalevalan aiheisia, joista merkillisin on kolossimainen sommitus
"Väinämöisen laulu" (1866); sekä vihdoin noin 80 alttarilaulua, jotka
suureksi osaksi ovat samanaiheisia (m.m. Kristus Getsemanessa ja
Kristuksen ylösnouseminen, kumpanenkin vähintäin 6 kertaa maalattu)
ja joista paraimpia ovat "Jesus siunaa lapsia" (1849) Helsingin
vanhassa kirkossa ja "Kristus Getsemanessa" (1871) Perttilässä.
Taiteemme kehityksen puolesta ovat isänmaallisaiheiset tärkeimpinä
pidettävät, vaikka Ekmanilla ei ollut sitä alkuperäistä luomiskykyä,
jota Kalevalan aiheet ennen kaikkea vaativat. Se ankara kritiikki,
joka kohtasi hänen uskaliainta, mutta taiteellisesti heikkoa
yritystänsä kuvata, miten Väinämöinen laulullaan ihastuttaa maan,
veden ja ilman asujamia, lienee ollut taiteilijan loppuijän katkerin
kokemus. Vaikka Ekman ei saanut paljo semmoista toimeen, jolla on
pysyvää taiteellista arvoa, on hänellä kumminkin oleva himmentymätön
kunnia siitä, että hän on osottanut Suomen taiteilijoille ne
kansalliset aiheryhmät, joita käsitellessä he voivat antaa
teoksilleen ei ainoastaan teknillistä vaan myöskin kansan kehitykseen
vaikuttavaa aatteellista arvoa.